Miksi sitten edes hankit lisää lapsia?

Raskasta, märkää lunta tipahteli katolta. Aamulla oli taas pyryttänyt, nyt kenties tihutti vettä. Oli vaikea sanoa, sillä ikkunaruudut olivat pisaranauhojen raidoittamat ja niin taivas kuin maa olivat valkoiset. Ainoan kontrastin antoivat koivujen harmaat, paljaat oksat, jotka huojuivat tuulessa kuin vanhat luurangot. Nojauduin taaksepäin työtuolissani, kuppi kuumaa kaakaota käsissäni ja mietin pitäisikö vihdoin yrittää kirjoittaa uusi blogipäivitys.Blogini on maannut hiljaa kuin lumipeittoon haudattu Suomen luonto, muttei suinkaan sen takia, ettei minulla olisi ollut mitään sanottavaa tai kerrottavaa tänä aikana. Olen vain yksinkertaisesti ollut niin huonossa kunnossa, että en ole pystynyt kirjoittamaan. Useamman kerran olen maannut sängyssä, sikiöasennossa, oksennusämpäri lähellä päätä lattialla odottelemassa, ja miettinyt kaikkea mitä kirjoittaisin, jos pysytyisin edes istumaan. Raskauspahoinvointi ei ole mikään vitsi meille, jotka kärsivät siitä 24/7.

Kaiken kukkuraksi minä ja tytöt sairastuimme virusflunssaan. Jatkuva räkä ja yskiminen pahensi myös pahoinvointia, joten kaksi viikkoa oksensin joka päivä vähintään kahdesti päivässä. Hyvällä onnella yksi päivän aterioista pysyi vatsassa. Lääkärikin varoitteli, että mikäli yhtään tuntuisi siltä niin pitäisi lähteä sairaalaan tiputukseen. Itsepäisesti kärsin kotona, liikkuen lähinnä sängyn, sohvan ja vessan väliä, vaikkei makaaminen aina onnistunutkaan kipeää taaperoa hoitaessa.

Taapero, voitteko kuvitella? Kun miettii sitä mistä tämä blogi alkoi, lapsettomuudesta ja hedelmöityshoidoista, niin nyt meillä on jo vuoden virstapylvään ylittänyt pikkuihminen touhu mouhuamassa. Miss Clementine on aloittanut päiväkodissa ja pärjännyt kaiken lisäksi todella hienosti! Olen niin ylpeä joka kerta kun kuulen hänen leikkineen, syöneen ja nukkuneen hyvin. Tarhassa neiti ei pura eroahdistustaan, mutta kotona sitten kyllä.Ennen niin hyvin nukkunut pienokaisemme herää nykyään joka yö monta kertaa huutamaan. Välillä hän huutaa unissaan ja välillä taas hereillä ja niin pitkään, kunnes pääsee syliin nukkumaan. Jos uskallat laskea hänet alas herää tyttö välittömästi ja alkaa parkua. Niinpä Miss Clementine menee illalla oman huoneensa pinnasänkyyn nukkumaan, mutta herää 3-4 aikaan yöllä ja rauhoittuu vasta kun pääsee nukkumaan joko minun tai Mr. Blueberryn rintakehän päälle.

Onneksi tilanne on nyt viime aikoina sen verran rauhoittunut, että Miss Clementine suostuu melkein joka yö nukkumaan meidän välissämme, eikä päällä, koska siinäpä vasta selkä tulee kipeäksi kun 11,6kg tajutonta taaperoa röhnöttää rintakehälläsi puolen yötä. Tarhan aloitus on siis tuonut mukanaan juuri niitä asioita, joita osasin odottaa. Tiesin, että Miss Clementine oireilisi jollain tavalla ja tiesin, että hän alkaisi sairastelemaan. Ihan perus kaavalla ollaan menty ja tuskin ihan hetkeen ovat asiat siitä miksikään muuksi muuttumassa.

Myös Miss Lemonilla on omat ongelmansa koulussa, eikä hänkään säästynyt virus pöpöltä, vaikka ei sairastunut yhtä pahasti kuin minä ja pikkusiskonsa. Sairastelun lisäksi koulussa on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Miss Lemon onnistui pihaleikeissä lyömään päänsä kiipeilytelineen metallitankoon kaatuen siitä taaksepäin ja löi takaraivonsa seuraavaan. Tästä seurasi ensin päänsärkyä ja lopulta oksentamista. Lievän aivotärähdyksen oireet menivät kuitenkin kahdessa päivässä ohi ja selvisimme säikähdyksellä ja yhden yön herättelyillä.

Opintiellä ei silläkään ole mennyt aivan ruusuisesti, sillä Miss Lemon kärsii lievästä hahmotusviasta, joka hidastaa hänen lukuopintojaan. Jostain syystä kirjainten erottaminen ja niiden nimien muistaminen aiheuttaa haasteita, mutta viikottaisesta tukiopetuksista alkaa selkeästi olla apua ja eiköhän se meidänkin sinisilmämme opi lukemaan. Syytän itseäni tyttären ongelmista, lukihäiriö kun on periytyvä, mutta sentään nykypäivänä siihen osataan antaa jo aikaisessa vaiheessa apuja.

Poden huonoa omaatuntoa, että en ole pystynyt auttamaan Miss Lemonia niin paljon ensimmäisen luokan aloittamisessa kuin olisin halunnut. Töihin palaaminen, kamalasta työpisteetä toiseen vaihtaminen ja aivan erityisesti jo neljännelle raskauskuukaudelle jatkunut pahoinvointi ovat kuitenkin vieneet hurjasti voimavarojani. Ostin monta kirjaa, joita meidän oli tarkoitus yhdessä lukea Miss Lemonin kanssa tukeakseni hänen oppimistaan, mutta kaikki niistä pölyttyvät tällä hetkellä hyllyssä.

Onko äideillä koskaan sellaisia kausia, että he eivät soimaisi itseään asiasta tai toisesta? En koe ikinä tekeväni ”parastani” kun kyse on lapsistani. Yritän ja yritän, mutta silti jokin menee aina pieleen, ei ole aikaa, tuli jotain muuta. Erityisen haastavaa tämä on minusta nyt, kun yritän tasapainoitella taaperon ja koululaisen välillä. Koen, etten pysty antamaan kummallekaan täyttä panostusta, eikä tilanne varmasti helpotu sitten kun kolmas kullanmuru saapuu maailmaan.

Kävimme jo aikaa sitten ensimmäisessä ”virallisessa” ultrassa eli np-ultrassa, jossa niskaturvotusta tarkkaillaan ja selvitetään yhdistelmäseulonnalla downin syndrooman riskiä. Koska nämä ovat nykyään keskitetty Bulevardille oli pelkästään paikalle pääseminen ja lumikaoottisilta teiltä parkkipaikan löytäminen jo haaste itsessään. Navigaattori ohjasi minut kyllä uskollisesti perille, mutta sitten alkoikin pää pyöriä kuin pöllöllä yrittäessäni löytää autolle majapaikkaa.

Puhelin soi ja vilkaisin ärsyyntyneenä näyttöä. ”Rakkaani” se ilmoitti.
”Yritän juuri etsiä parkkipaikkaa” vastasin murahtaen.
”Tiedän, näin sinut paikantimella. Käänny seuraavasta vasemmalle.”
”Oletko ihan varma?”
”Sieltä tulee juuri valkoinen Volvo, seuraa sitä, olen valloittanut kaksi parkkipaikkaa.”
Käännyin kuuliaisesti vasemmalle.
”Näen sinut. Olen pakettiauton jälkeen vasemmalla, aja lumikinoksen ja minun väliin parkkiin.”

Mr. Blueberry peruutti pois tieltä ja pääsin puikahtamaan yksisuuntaisella kadulla hienosti lumisohjon päältä tien reunaan. Olimme vain nurkan takana klinikalta ja taapersimme käsikynkkää (minä pitäen itseäni pystyssä miehen vakaammilla jaloilla) aulaan. Siellä odottikin mukava yllätys kun hissi ei liikkunut ja sille oli jonoa. Minä en olisi halunnut kiivetä ties kuinka monta kerrosta ylös vanhan talon kierreportaita, mutta meillä oli vain viisi minuuttia aikaa, joten Mr. Blueberry lähti reippaasti harppomaan ylös.

Pari kerrosta ja hissi tuli meitä vastaan, tai pikemminkin ohitimme sen, sillä se oli rikki eikä liikkunut mihinkään. Puuskutin ylös päästyäni ja murisin Mr. Blueberrylle, joka kiltisti piti minulle ovea auki, että ei raskaana olevia saisi juoksuttaa tällä tavalla. Sain kuitenkin lepäillä ihan tarpeekseni, sillä lääkärimme oli myöhässä. Niin paljon myöhässä, että näimme käytävien tyhjenevän ja täyttyvän istuessamme itse tympääntyneinä penkeillä.

Mr. Blueberry ei ole maltillisimpia ihmisiä, jopa minuun verrattuna, ja alkoi kiehua kirosanoja kuin räpättävä papupata. Se lisäsi minun hermostuneisuuttani ja ilmeisesti viereinen pariskunta huomasi tyytymättömyytemme kun he alkoivat kysellä, että kuinkas kauan täällä oikein sitten joutuu odottamaan. Mies ehti juuri avata heille mielipidettään asiasta kun vastapäinen ovi aukesi.
”Mrs. Strawberry?”
”No päästiin sitten kuitenkin!” Mr. Blueberry letkautti ja marssi ovelle.
”Anteeksi, että jouduitte odottamaan. Tämä lumi on aiheuttanut paljon asiakkaiden myöhästelyjä tänään.”

Minua ei kiinnostanut enää pätkääkään paljon kello oli sillä halusin kuumeisesti nähdä Ninjan. Olin kärsinyt koko päivän kauheista ennakkoaavistuksista, että jotain oli pielessä. Entä jos ultratessa lääkäri löytäisi sikiön kuolleena? Entä, jos siinä oli vakavia rakennepoikkeamia? Mitä jos joutuisimme miettimään raskauden keskeytystä?
”Kuinka monta lasta?” lääkäri kysyi.
”Kaksi” vastasin tottuneesti, koska kaksihan minulla oli.
”Kaksoset?” lääkäri toisti yllättyneenä.
”Siis – ei! Ei kun ennestään kaksi, mahassa yksi!”

Poskeni helahtivat punaisiksi, mutta lääkäri vai puisteli päätään ja pyysi neuvolakorttia. Asettauduin selälleni housut polvissa ja paita kainaloissa. Lääkäri pruittasi tottuneesti geeliä mahalleni ja alkoi ultrata. Palkinto oli onneksi lähes välitön. Huitovat raajat ja iso pää ilmestyivät näkyviin enkä voinut kuin vinistää.

”Siinä hän on” lääkäri totesi ja ryhtyi sitten liikuttamaan laitetta ja selostamaan samalla kaikkea mitä ruudulle näkyviin tuli. Normaali, normaali, hyvä, hyvä, hienosti näkyy. Tässä vaiheessa sikiöt näyttävät jotenkin kammottavilta pikku luurangoilta, ja omalla tavallaan hyvin suloisilta alieneilta. Pää on ihan liian iso muuhun kroppaan verrattuna, jalat liian lyhyet käsiin verrattuna. Aivot paistavat läpi kallosta ja naama näyttää pääkallolta. Silti sikiössä on jo jotain äärimmäisen inhimillistä, kiemurrellessaan, haparoidessa sormillaan, kääntäessään selkänsä ultraajalle kun alkaa oikein ärsyttää tökkiminen.

Saimme hetken kuunnella sikiön sydämen sykettä kun Ninja pysähtyi juuri oikeaan kohtaan. 160 kertaa minuutissa. Niskaturvotus oli todella pientä ja kaikki oli ihan mallillaan. Pikkuinen oli hiukan isompi kuin arvioitu laskettu aika antoi ymmärtää, mutta koska kyseessä oli pakastetun alkion siirto ei päivämäärään kajottu. Kaiken kaikkiaan saimme olla äärimmäisen tyytyväisiä ja olisin voinut jäädä vaikka koko päiväksi katselemaan pienen pienen pientä elämän ihmettämme.

Lääkärillä oli kuitenkin seuraava jonossa, joten saimme ultrakuvat ja meidät passitettiin matkoihimme. Olo oli kuin pilvien päällä olisi pomppinut. Kikatellen ja halaillen kävelimme ulos aurinkoiseen talvipäivään ja päätimme mennä juhlistamaan tapahtumaa lounaalla Naughty Burgerissa. Vertasimme ruokaa odotellessa edellistä rv9 kuvaa uuteen rv13 ultraukseen. Muutos oli ihan käsittämätön. Miten niin pienessä ajassa saattoi tapahtua niin paljon kehitystä?

Kuvassa ylhäällä oikea ja vasen rv 12+5 ja alhaalla vasemmalla rv 8+6, alhaalla oikealla rv 7+2.

Vaikka alkion matka syntyväksi vauvaksi on minusta yksi elämän käsittämättömimpiä ihmeitä, niin kyllä myös vastasyntyneestä yksivuotiaaksi on sellainen harppaus, että aivan suu auki välillä jää tuijottamaan, että oliko tuo tomera, höpöttävä, kävelevä, itsepäinen tyttö vasta vähän aikaa sitten toukka, joka tuskin pystyi omaa päätään nostamaan ja makasi vain sylissä syömässä ja paskomassa? Eikä välillä meinaa vieläkään uskoa, että me teimme tuon pienen, itsenäisesti ajattelevan olennon. Meidän geenimme siinä mennä viuhottavat uudessa olomuodossa.

Mikä voisi antaa elämälle enemmän merkitystä kuin lapset? Mikä voisi antaa lapselle enemmän kuin sisarukset? Kun katson tyttöjäni tiedän miksi jaksan päivästä toiseen. Jopa pahimpien raskauspahoinvointien kanssa muistan Miss Lemonin ja Miss Clementinen touhuja seuratessa, että palkinto kaiken tämän päätteeksi on jotain, mitä mikään muu maailmassa ei voi tarjota. Siksi minusta onkin hassua, että olen saanut niin paljon negatiivista palautetta uudesta raskaudesta.

Seulontaa varten kävin verikokeissa ja hoitaja yritti pitää yllä mukavaa chit chattiä.
”Kuinka olet voinut?”
”Kovasti on pahoinvointia. Mutta niin oli edellisissäkin raskauksissa, joten osasin odottaa.”
”No voi kauhea. Onneksi kaikki se loppuu viimeistään synnytykseen. Menivätkö edelliset hyvin?”
”Ihan hirveää helvettiä.”
”No voi! Eihän se toki koskaan mukavaa ole, mutta Suomessa on onneksi todella hyvä henkilökunta auttamassa.”
”Itselläni on ollut huonompi kokemus, kauheita sadistisia kusipäitä.”
”No hurjaa!... Suomessa ei kuitenkaan kuolla synnytykseen kuten muualla maailmassa.”
”Ei se kyllä ensimmäisessä synnytyksessä kaukana ollut – itsellä eikä lapsella.”
”Ei kai? Kamalaa! Miksi edes enää hankit lisää lapsia?”

Lähes täysin samanlaisen keskustelun kävin erään neuvolatädin kanssa, joka tuurasi omaani. Hän kuunteli naama valkoisena synnytyskokemuksiani ja tokaisi: ”Miksi sitten hankit lisää lapsia?” Tämä on minusta äärettömän hämmentävää. Ja nimenomaan terveydenhoitoalalla työskentelevät ihmiset ovat möläytelleet tätä suorana päin naamaa. Jotkut muotoilevat sen nätimmin ”olen yllättynyt, että haluat vielä lisää lapsia” tai ”uskomatonta, että uskallat vielä yrittää uutta raskautta” mutta tarkoittavat kaikki samaa. Ja auta armias, jos puhut jollekin siitä, miten tuntuu, ettei aika riitä Miss Lemonille ja Miss Clementinelle niin välitön kommentti on ”entäs sitten kun niitä on kolme?”.

Niin, sitten jos kun niitä on kolme, niin sylini on täydempi ja sydämeni vielä enemmän. Käsiä ei ehkä kasva lisää, mutta sydän laajenee ja antaa tilaa uudelle rakkaudelle. Miksi antaisin lääkäreiden ja kätilöiden hoitovirheiden ja epäinhimillisen kohtelun muuttaa sitä hartainta toivetta, joka minulla on ollut lapsesta asti? Iso perhe, paljon lapsia. Se on ensimmäinen asia, jonka muistan koskaan halunneeni. Kaiken sen kidutuksen ja vääryyden jälkeen, mitä olen kokenut, minun pitäisi vielä antaa niiden paholaisen kätyreiden tekojen muuttaa koko elämäni? Minulta on jo tuhottu synnytyskokemukset, viety vanhemmuuden onnelliset ensihetket, mutta tätä en anna heidän minulta viedä.

Kun tarkastelee lapsen ja vanhemman yhteistä matkaa on synnytys hyvin pieni osa sitä. Puhutaan kuitenkin vain parista päivästä koko elinkaaren aikana. Minusta on ilmiselvää, että se synnytys ei ole ratkaisevassa asemassa lapsen hankkimisen kannalta niin kauan kun sektion mahdollisuus on olemassa. Se on viimeinen oljenkorteni. Toki, jos sektio osoittautuu yhtä kammottavaksi helvetin esikartanoksi kuin alatiesynnytykset, niin sitten voi olla, että lapsilukuni jää kolmeen. Elättelen kuitenkin toiveita, että se on inhimillisempi ja hallitumpi tapahtuma kuin se teurastus, mitä ”luonnollinen” synnyttäminen tähän mennessä osoittanut olevansa.

Jotkut ovat kuitenkin olleet ihan suoraan sitä mieltä, että mikäli ei ole valmis luomusti tunkemaan neljää kiloa elävää olentoa sukupuolielimestään halvaannuttavissa kivuissa, niin ei pitäisi tehdä lapsia enää ollenkaan. Se pitää tehdä luonnollisesti tai ei ollenkaan. Minusta tämä ajatus on naurettavan kaksinaismoralistinen jo sen takia, että jos mentäisiin ”luonnollisesti” niin ihminen ei saisi valita hankkiiko lisää lapsia vai ei, vai väitättekö tosiaan hormonikierukoiden yms. kavereiden olevan ”luonnon omaa valintaa”?

Ehkäisy jo itsessään on luonnotonta ja mikäli katsotaan taaksepäin historiassa, niin myös kuoleminen synnyttäessä on ihan täysin luonnollista. Ilman nykyaikaista lääketiedettä olisin ensimmäisessä synnytyksessäni kuollut raskausmyrkytyksen, kohtutulehduksen ja infektion aiheuttaman lapsivuodekuumeen kultaiseen kombinaatioon, todennäköisesti lapsi jumittuneena edelleen synnytyskanavaan. Se olisi ollut täysin luonnollista.

Toinen synnytykseni oli ihan yhtä luonnoton kuin leikkaus, sillä se käynnistettiin lääkkeillä ja supistukset tuotettiin oksitosiinilla, eikä koko hommassa ollut rahtustakaan luomua. Silti katsotaan, että käynnistyhelvetti oli ”luonnollinen” synnytys kun vauva nyt tuli oikeasta kolosta syöksyen ulos. Naurettavaa. Valitsen ehdottomasti option ”epäluonnollinen, kliininen” ja sikiön kannalta kaikkien tieteellisten datojen perusteella turvallisin tapa syntyä – sektio.

Mietin välillä miltähän niistä naisista tuntuu kaikki nämä keskustelut ”luonnottomasta syntymisestä” joilla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa oman tai lapsen elämän pelastamiseksi kuin sektio. ”Et ole synnyttänyt” heille sanotaan, aivan kuin he eivät olisi oikeita äitejä sen takia, että valitsivat säilyä hengissä ja pelastaa lapsensa sen sijaan että olisivat kokeilleet alatiesynnytyksen luonnonvalinta rulettia. Ja entäpä järkisektion valinneet, jotka ovat huomanneet tilastoista, että vauvalla on parhaat mahdollisuudet selvitä ilman mitään vaurioita sektiolla? He taitavat olla täysin kelvottomia vanhemmiksi.

Miten voi olla, että nainen, joka on 9 kuukautta kantanut lasta sisällään, ravinnut ja kasvattanut sitä omalla kehollaan, suojannut ja vaalinut päivästä toiseen, ei muka yhtäkkiä ole ”koskaan synnyttänyt vauvaa” vain sen takia, että hänen sukupuolielimiään ei ole silpottu vaan vatsa leikattu? Ihan höpö höpöä sanon minä. Jos miesten pitäisi peniksestään tunkea ulos lapsia niin, että vehje repeytyisi, virtsaputki vaurioituisi eikä paskaakaan ehkä pystyisi enää pidättämään, niin sektio olisi ainoa synnytystapa mitä nykymaailma enää tuntisi.

Minä olen sentään kahdesti läpäissyt ”naisten intin”, ja koska olen saanut pysyviä vaurioita niin katsotaan minun ottaneen tarpeeksi monta sota-arpea, että ehkä on ihan ok, että minulle tehdään sektio. Ehkä. Tosin voisihan se olla, että kolmas kerta olisi voimauttava naiseuden kokemus, joka eheyttäisi kaikki aikaisemmin kokemani traumat ja vääryydet. Se, että siitä saattaisi seurata kohdun laskeuma, virtsanpidätysvaurioita, kroonisia kipuja ynnä muita ei ole merkityksellistä. Jos vauva tulee ulos elävänä synnytys on onnistunut – piste.

Jos haistatte tekstistäni katkeruutta ja vihaa olette aivan oikeassa. On enää vaikea suhtautua neutraalisti synnyttämiseen kun on kokenut sen mitä minä olen. Vielä vaikeampaa on niellä sitä kritiikkiä, mitä toiset äidit suoltavat suustaan kuullessaan sanan sektio. Miten voikin olla, että nimenomaan muut naiset ovat sitä mieltä, että et sinä nyt ilman kipuja jollain kirurgisella toimenpiteellä voi mitään lasta saada. Sehän olisi helppo, kivuton, hallittu toimenpide, jossa sinä saat päättää.

Minulle luetellaan mielellään sektion mahdollisia komplikaatioita ja minua huvittaa kun olen kokenut ne ihan samat alatiesynnytyksissä. Runsasta verenvuotoa kun kohtu ei supistu kunnolla? Lapsella hengitysvaikeuksia syntymän jälkeen? Kohtutulehdus? Monien kuukausien pitkittynyt parantuminen? Istukanpala jäi kohtuun? On kaikki kuulkaa saatu ihan sillä luomu menetelmällä ja paljon, paljon pahempaa päälle. Jos et ole valmis synnyttämään niin kuin naisen pitäisi sinun ei pitäisi hankkia lapsia ajatusmaailman ihmisiä mitkään perustelut eivät vain hetkauta.

Saa nähdä mitä täytyy pelkopolilla perustella ennen kuin lääkäri suostuu kirjaamaan sektiolupauksen omakantaan. Ennen raskautta minulle jankattiin fraasia ”Suomessa ei ketään pakoteta alatiesynnytykseen”, mutta sillä siunatulla sekunnilla kun tulin raskaaksi ääni muuttui kellossa. Nyt minulle on kerrottu ihan kylmästi, että minun on taisteltava saadakseni päättää synnytystapani. Sillä mitä ilmeisimmin naisen itsemääräämisoikeus omasta kehostaan lakkaa kun hänestä tulee hautomokone.

Raskaana oleva tarvitsee yhteiskunnan mielestä holhousta. Siinä missä kenelle tahansa potilaalle kerrotaan rehellisesti toimenpiteiden riskeistä tai sairauksien kulusta, raskaana olevaa ei saa pelotella kertomalla hänelle alatiesynnytyksen mahdollisista komplikaatioista. Synnytysvalmennuksissa ei koskaan kerrota niistä toimenpiteistä, joita alatien aikana voidaan joutua tekemään. Imukuppi? Pihdit? Välilihan leikkaus? Ne ovat kaikki tabuja asioita, joita ei saa mainita vaan odottava äiti viedään synnyttämään kuin lammas teuraaksi, naiivin sinisilmäisenä ja luottavaisena.

Tämä perustuu edelleen siihen, että kaikki alatiesynnytyksessä tapahtunut on luonnollista ja kuuluu asiaan. Mitä seuraumuksia kaikella sillä on naiselle ei ole väliä, niin kauan kun lapsi (joka ilmeisesti on se todellinen potilas synnytystilanteessa ja synnyttäjä itse vain vauvantekoväline) saadaan hengissä ulos. Myös minun molemmat synnytykseni on merkitty papereihin onnistuneiksi ja hyvin menneiksi. Sait elävän lapsen, jolle ei jäänyt pysyviä vaurioita (toisin kuin sinulle), mitä ihmettä oikein valitat? Olet vain kokenut tapahtuneen väärin.

Voitteko kuvitella lääkärin missään muussa tilanteessa selittävän sinulle näin, kun olet kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa, alapääsi on revitty ja tikattu, olet ollut puolustuskyvytön ja järjettömissä tuskissa? Niinkö lääkärit sanovat raiskatuille? Olen pahoillani, että sinusta tuntui siltä, että asiat eivät menneet kuten olisit toivonut. Mutta koska sinulle ei jäänyt mitään sellaisia vaurioita, joista voisi suoraan syyttää hoitovirheestä, pesemme kätemme koko asiasta. Hyvää päivänjatkoa. Tiivistettynä näin luki vastauksessa reklamaatiooni tapahtuneesta.

Miten näin ajattelevaan ja toimivaan henkilökuntaan pystyisi enää millään tasolla luottamaan? Ymmärrän miksi on paljon niitä naisia, jotka eivät sitten vain yksinkertaisesti hanki enempää lapsia, nykyaikana kun sekin mahdollisuus on. Miksi kukaan haluaisi asettaa itsensä niin avuttomaan tilaan, joutua nöyryytetyksi, kidutetuksi ja hylätyksi pelkonsa ja tuskansa kanssa? Jos sattuu olemaan luonnollinen synnyttäjä, sellainen joka olisi satoja vuosiakin sitten selvinnyt vauvoineen alatieteurastuksesta, niin miksipä tuo nainen ei polkisi lisää lapsia? Mutta me, jotka emme anno domino olisi alkujaankaan selvinneet koettelemuksesta, ja emme siitä nykypäivänäkään oikein meinaa selvitä, niin miksi me hankkisimme lisää lapsia?

Tunnustan, että minua pelottaa, pelottaa aivan helvetisti tämä uusi raskaus. En ole paljoa pystynyt iloitsemaan uudesta vauvasta, sillä muistan joka kerta Ninjaa ajatellessani, että jotenkin sen on uloskin tultava. Olenkin hakenut pelkooni apua psykoterapeutilta, joka onneksi puoltaa sektiotoivettani ja ymmärtää täysin miksi. Pelkkä pelon käsittely ei kuitenkaan auta kun tiedän, että Suomessa ei saa lain mukaan itse valita sektiota. Tämä on mielestäni hassu paradoksi, että ”ketään ei pakoteta alatiehen”, mutta sitten kuitenkaan naisella ei ole laillista oikeutta sektioon ilman lääkärin määräystä.

Et saa valita, sinun täytyy rukoilla, anoa ja taistella, jotta voit synnyttää veitsen alla. Jos tiedoissasi ei ole kirjallisesti lupausta sektiosta mikään ei sido synnytyssairaalaa tai sinua hoitavaa kätilöä eikä heidän tarvitse reagoida kun kiljut, että leikkaa se ulos. Tiedän, olen ollut siinä tilanteessa. Passiivinen pakottaminen kun ei virallisesti ole pakottamista. Jos kätilö vain istuu vieressä ja lisää oksitosiinia tippaan vähän kerrallaan, sitä ei lasketa itsemääräämisoikeuden riistämiseksi. Hän vain antaa luonnollisen synnytyksen tapahtua, mitä ei lasketa lääketieteelliseksi toimenpiteeksi, joten sen tapahtumisesta ei häntä voida syyttää.

Tällä kertaa asiat tulevat menemään toisin. Niin vakuutan itselleni. Niin tosin sanoin itselleni jo edelliselläkin kerralla ja kuinkas kävi? On karmeaa vain odottaa ja miettiä, että entä jos kuitenkin olen taas kohta siellä synnytyssalissa jonkun sadistisen hirviön kanssa, jota ei kiinnosta mitä minulle tapahtuu, hänen duuninsa on vain saada se lapsi ulos elävänä. Toki sekin on ihan hyvä tavoite, mutta millä hinnalla? Ja siksipä odotan kuumeisesti, että pääsen pelkopolin lääkärin puheille, hänellä kun on valta antaa sektiopäätös vaikka heti tänään. Sen jälkeen ei tarvitsisi stressata enää, että kuinka Ninja syntyy maailmaan ja saattaisin ehkä pystyä ihan oikeasti iloitsemaan tästä raskaudesta.

Jonkinasteista pahoinvoinnin hellittämistä alkaa myös olla ilmoilla. Olen ollut kolme päivää oksentamatta! Ja siis ihan putkeen eikä viimeisen kuukauden sisällä, ai että miten kiva! Pidän sormet ristissä, että muutos olisi pysyvä ja pääsisin taas kuukautta vähemmällä kuin viimeksi. Silloin pahoinvointisaldoni olisi Miss Lemon 6kk, Miss Clementine 5kk ja Ninja 4kk. Kauniisti laskeva suora, eikö olisi?

”Hetkinen, et ole oksentanut tänään!” Mr. Blueberry tokaisi toissailtana käydessämme nukkumaan.
”Eikö olekin jotenkin tosi outoa?” vastasin virnistäen.
Niin sitä vain tottuu kaikenlaiseen kamalaan. Mies tosin otti minut halaukseen ja toivoi kovasti, että saisi kohta iloisen ja eläväisen vaimonsa takaisin pahoinvoinnin ja väsymyksen syövereistä. On joskus vaikea muistaa, että tämä raskaus ja kaikki sen mukanaan tuomat ongelmat eivät koske vain minua. Koko perhe kärsii kun yksi pelaaja on poissa pelistä, eikä varsinkaan lapsille tunnu olevan helppoa, että se henkilö on nimenomaan äiti. Äiti, maailman paras ja maailman vaativin duuni. Niin parasta tässä maailmassa, vaikkei todellakaan mitään ruusilla tanssimista. Silti se on elämän suola ja ainakin minulle se kaiken tarkoitus.

Saanen esitellä; Ninja alkio!

Ninja alkio raskausviikolla 7+2
Laskettu aika 27.7.2019
Kokoa noin. 11.1 mm

Istuin vessassa ja mietin jotain aivan muuta. Positiivisesta raskaustestistä oli jo yli viikko ja olin ehtinyt hyväksyä raskauden faktana. Mietin ehkä sitä, mitä laittaisin illalliseksi perheelle, tai ehkä että miten jääzombit saivat kahleet järveen vajonneen lohikäärmeen ympärille, jos eivät kerran olleet uimakykyisiä. Valtavien ketjujen alkuperä oli sekin yksi suuri kysymysmerkki, sillä tuskin jääzombit olivat niitä itse takoneet, tuli kun oli niiden vihollinen. Ajatuksiini uponneena pyyhin tottuneesti alapään ja vilkaisin sitten rutiininomaisesti paperia, kuten varmasti monet muut naiset ovat opetelleet tekemään (seuratakseen mahdollista kuukautiskierto ja kehonsa toimintaa).

Käteni pysähtyi ja aivoillani kesti hetken prosessoida silmien lähettämää viestiä. Kirkasta verta. Tuijotin paperia pääkopan harmaan aivomassan vetäessä tilt reboot tilassa kuperkeikkaa. En ollut odottanut vuotoa, olin raskaana, eli ei kuukautisia. Verta oli yhtä kuin ei raskaana. Päässäni oli selkeä error 404 tilanne, jota aamu-uninen ja ajatuksiin uponnut päätietokone ei hetkeen kyennyt käsittelemään. Onneksi muistialueet aktivoituivat ja totesin, että ei syytä paniikkiin, vuodin verta alkuraskaudesta myös Miss Clementinen raskaudessa. Minulla ei ollut kipuja, eli keskenmenosta tuskin oli kyse, ja verta oli vain pari teelusikallista.

Keep calm and carry on, kehoitin itselleni ja toiminkin sen mukaan. Ilmoitin hyvin rauhallisesti vessasta päästyäni sunnuntaiaamun kahviaan hörppivälle Mr. Blueberrylle, että "Houston, we have a problem". Verrattuna edellisen kerran paniikkiin ja epätoivoon handlasimme tilanteen paljon paremmin tällä kierroksella. Toki kokemus tuo varmuutta, mikä pitää erityisen hyvin paikkansa näissä lastenteko hommissa. Soitin maanantaina aamulla silti klinikallemme, vaikka vuorokaudessa verenvuoto oli ensin muuttunut ruskeaksi ja sitten loppunut. Koska verikokeeni oli käsitelty väärin minut kutsuttiin uuteen, jotta saisimme tarkan raskaushormoni arvon.

Olin kuitenkin palannut jo takaisin työelämään ja niinpä meni kaksi päivää ennen kuin ehdin labraan. Sinä aikana verta ehti tiputella uudestaan (mikä omalta osaltaan vauhditti verikokeeseen menoani), muttei mitenkään hälyttävästi, vaikka tällä kertaa alavatsaa jomotti menkkamaisesti vuodon aikana. Tämänkin tiesin tosin olevan ihan normaalia. Olin siis suhteellisen luottavaisilla mielin kun vihdoin istahdin näytteenottotuoliin ja paljastin vasemman käsivarteni.

"Kuinka voit tänään?" hoitaja kysyi ystävällisesti.
Kertasin hänelle tilanteen nopeasti.
"Ahaa, no katsotaanhan sitten. Virtsakoe ja edellinen verikoe olivat kuitenkin positiivisia?"
Vastasin myöntävästi.
"Pientä verenvuotoahan voi ilmetä alkuraskaudessa, että sinänsä... mutta kohta tiedämme tarkemmin."

Töissä oleminen toimii hyvänä ajatusten harhauttajana, mutta sekään ei saanut minua unohtamaan tilannetta täysin. Entä, jos alkio oli kuollut? Vaikkei se ollut tullut ulos eihän ollut mitään takeita, että kaikki oli kunnossa. Iltapäivällä sain taas sähköposti-ilmoituksen, että tulokset olivat valmistuneet ja karkasin äkkiä vessaan soittamaan hoitajalle. Puoliksi odotin, että verikokeessa olisi taas käynyt jokin fiblu kun nainen langan toisessa päässä rullasi tietojani epäilyttävän pitkään.
"Raskaushormoniarvo on 8770."
"Ahaa" vastasin ja aivoni etsivät jostain lokerosta tietoa, että mitä tulos tarkoitti.
"Viitearvona on 3500-7500 eli jos sen sisään osuu niin on hyvä."
"Eli, eli kun se on yli niin...?"
"Niin siis tämä on oikein hienosti, ei tarvitse huolestua siitä, että arvo on yli! Raskaushormonin taso nousee niin nopeasti tässä alussa, ja tuo 8770 on oikein hyvä - oikein hyvä."

Hengähdin huojennuksesta. Enemmän kuin tarpeeksi, sehän oli hienoa. Sovimme, että muuta seurantaa ei tarvittaisi, ellei tilanne nyt radikaalisti muuttuisi suuntaan tai toiseen. Pari päivää myöhemmin, kun verta tuli kolmannen ja viimeisen kerran soitimme vielä klinikalle varmuudeksi, mutta edelleen siellä oltiin sitä mieltä, että voisimme hyvillä mielin odottaa seuraavan viikon ultraan. Pientä epävarmuutta oli kuitenkin ilmassa kun kiirehdimme Felicitakselle seitsemältä aamulla sovittuna ajankohtana.

Odotimme hermostuneina aulassa, kahvikoneen viereisellä sohvalla. Olin alkanut kärsimään taas raskauspahoinvoinnista ja viimeiset kolme iltaa olo oli ollut aika surkea - mikä ironisesti oli hyvä asia. Lääkärimme otti meidät hymyillen vastaan ja pääsin purkamaan huoliani hänelle pöydän yli. Varsinainen helpotus oli saatavilla kuitenkin vasta ultran kautta, kun pääsimme omin silmin näkemään kohdun. Siinä missä normaalisti oli se paksu ja vaalea limakalvo, oli nyt iso musta "aukko", jonka keskellä majaili kaksi harmaata möykkyä. Pienemmän ja selkeästi pyöreän palluran lääkäri esitteli ruskuaispussina, isompi ja epämääräisempi möykky oli alkio itse.

"Tuossa on sydän, joka sykkii."
Aina yhtä maaginen hetki. Nuppineulan pään kokoinen pieni pallura väpätti tiuhaa tahtia keskellä harmaata möykkyä. Miten se onkin niin, että sydän on ihmisen ensimmäinen valmis osa ja aivot viimeinen? Siinä on jotain kaunista symboliikkaa. Nytkin Ninja alkio oli muuten täysin tunnistamattomissa minkäänlaiseksi ihmisolennoksi - paitsi, että sillä on sydän, joka lyö. Ja se lyö vielä mahdollisesti sata vuotta. Hymyni oli levinnyt korvasta korvaan ja kun katsoi Mr. Blueberryyn hän hymyili ihan yhtä onnellisena.

Lääkäri tarkisti varmuudeksi munasarjat eikä löytänyt niistä tai kohdusta mitään vikaa.
"Kyllä nyt sanoisin, että verenvuoto on ollut istukan kehittymiseen liittyvää, enkä oleta sitä tulevan enempää."
Sainkin siis luvan nousta ja tyytyväisyyttä hymisten pukeuduin verhon takana tohtorin naputellessa tietokoneellaan.
"Voimme edetä tässä luottavaisin mielin, Mrs. Strawberry. Jatkat lääkkeiden ottamista kuten tähän asti ja tarkistetaan tilanne kahden viikon päästä uudella ultralla. Siihen asti olisin vielä julkisesti mainostamatta raskaudesta."
Hätkähdin hiukan tätä jälkimmäistä, sillä olin jo päässäni alkanut kirjoittamaan iloista blogia onnistumisesta. En kuitenkaan alkanut kiukuttelemaan asiasta lääkärille (kiukuttelin myöhemmin Mr. Blueberrylle), joka toivotti meille kädestä pitäen kovasti onnea jo tässä vaiheessa.

Oli vaikea pidätellä hihkumista ja hyppelehtimistä poistuessamme lääkärin huoneesta. Yritin muistuttaa itselleni, että muilla aulassa odottavilla ei ehkä olisi yhtä mukavia uutisia ja hillitsin itseäni niin hyvin kuin nyt tässä tilanteessa oli mahdollista. Aluksi oli vaikea keskittyä töihinkään kun mielessä pyöri vain kuvat pienestä Ninjasta. Illalla makoilimme sylikkäin sängyssä Mr. Blueberryn kanssa ja pohdimme lapsen nimiä päätyen kahteen vahvaan ehdokkaaseen niin tytön kuin pojan osalta.

Luulisi, ettei oikein mikään voisi latistaa sitä riemua, jonka onnistuminen toi tullessaan, mutta alkuraskauden järkyttävä pahoinvointi ja väsymys ovat tehneet parhaansa. Verta ei ole enää vuotanut, kuten lääkärimme ennusti, mutta oksennusta on lentänyt ihan senkin puolesta. Kun laattaat keittiön lavuaarilla, vessanpöntöllä, suihkun lattialla, koiria ulkoiluttaessa ja saat vain vaivoin ruoan pysymään mahassa työajalla, niin ei voida enää puhua puhtaasta riemusta, mitä raskauteen tulee. Olen edelleen onnessani, että olen raskaana - en vain välitä tavasta, jolla luontoäiti haluaa minua muistuttaa asiasta. Tuli jo selväksi, kiitos. Alas, mikäli raskaus etenee kuten edelliset, tätä on tiedossa sellainen 4kk vielä!

Olen yrittänyt noudattaa lääkärin ohjetta ja olla mainostamatta ympäriinsä raskauttani, mutta koska seuraava ultra on parin päivän päästä selkärankani taipui vihdoin. Jos Ninjassa on jotain vikaa minun on kohdattava se tragedia aikanaan, mutta juuri nyt, vielä tämän pienen hetken, haluan juhlia, hehkuttaa ja iloita. Olemme raskaana, odotamme puutarhaan uutta elämää (Mr. Pomegranate vai Miss Goldenberry?) ja onnistuimme pääsemään jo näin pitkälle! Onhan sekin, ainakin minun mielestäni, juhlimisen arvoinen saavutus. Sitten vain kaikki sormet ja varpaat ristissä, että pääsemme loppun asti.

Odotuspeliä ja surkeita sattumuksia

Alkionsiirron jälkeen pitää odottaa kaksi viikkoa ennen kuin pääsee verikokeeseen ja saa tietää oletko raskaana vai et. Kuulostaa lyhyeltä ajalta, eikä se aluksi tunnukaan kovin ihmeelliseltä. Kolme päivää hurahtaa ohi vähän kuin ei huomaisikaan. Seuraavat kolme päivää olet vähän hermostunut, kaikki ärsyttää. Rauhallinen ja luottava olotila muuttuu ahdistuneeksi pähkäilyksi viimeistään kun ensimmäinen viikko tulee täyteen. Olenko raskaana? Miksei minusta tunnu siltä, että olen raskaana? Minussa on varmaan jotain vikaa. Tein jotain väärin, ihan varmasti. Ja lopulta, kolme päivää ennen verikoetta, iskee epätoivo. En minä ole raskaana! En koskaan enää saa lapsia!

Odottamisen käsittämätön sietämättömyys murtaa helposti rautaisimmankin naisen. Oikeastaan ainoa asia, mikä venttailua helpottaa, on häiriötekijät. Mitä enemmän on muuta puuhaa sitä vähemmän ehtii miettimään sitä viinilasillista, jonka joi viime kuussa, joka varmasti nyt vaikuttaa jotenkin. Sisareni pojan syntymä toimi erinomaisena ajatusten varastajana, mutta edes se ei vienyt kaikkea aivokapasiteettiä, joten oli keksittävä muutakin puuhaa. Yritinkin siis panostaa laatuaikaan, niin tytärten kuin miehenkin kanssa. Kohta iskisi se alkuraskauden väsymys, jonka perään pärähtäisi jatkuva pahoinvointi, eikä minusta olisi sitten hetkeen iloa kenellekään. Tai jos en ollut raskaana masentuisin ja kiukuttelisin viikon. Niinpä siis päätin lyödä parhaat kortit pöytään ja luoda esimerkiksi hiukan romantiikkaan.

Vaikka pullat laitettiin uuniin kliinisesti laboratorion ja lääkärin käden kautta, niin eihän se tarkoita, ettemmekö voisi tehdä vauvanteko stimulaatiota. Luonnollinen hedelmöitys kun on hiukan hauskempaa touhua kuin mitä klinikalla oli tarjota. Ajatuksena suunnitelma oli hyvä. Seksikkäät alusvaatteet, kynttilöitä, jotain pientä herkkua naposteltavaksi, ja kun tunnelma olisi valmis, niin siirryttäisiin siitä sitten muhinointi puuhiin. En tiedä onnistuvatko tälläiset kuvitelmat muissa lapsiperheissä, mutta ainakin meillä, siinä vaiheessa kun lapset ovat vihdoin saaneet iltapalat syötyä, unohtuneet läksyt on tankattu ihan liian väsyneenä, yllätyskakkavaippa on vaihdettu isän paitaan pyyhkien ja herkut sekä kynttilät unohtuivat kauppaan - niin silloin on yleensä se hetki kun voisi seksiä harrastaa.

Alkutunnelma ei siis ole ihan sitä, mitä oltiin ehkä ajateltu, lähinnä sitä romahdetaan sängylle vaakatasoon ja toinen kysyy, että "nytkö?" johon sitten voi vastata a) kyllä b) ehkä, mutta... c) ei. Meillä valittiin vaihtoehto b) ehkä, mutta otetaan sitten liukkari käyttöön. Keskiyö läheni, untakin pitäisi saada, ei ollut siis aikaa lämppäillä, näin kylmän rehellisesti. Eikä se välttämättä edes auttaisi, sillä vaikka yhdet hormonipillerit lisäsivät luonnollista mehukkuutta, niin ne progesteron kapselit tussuun levitessään tekivät paikoista niin vahaiset (ja valmiiksi valkomälliset), että siinä ei enää oma limantuotanto riittänyt hommaa hoitamaan, ihan sama kuinka pilleribuustattuna.

Niinpä sitten pimeässä sokkona ("Pitäisikö laittaa valot päälle?" "Ehkä pitäisi? Yletytkö katkaisijaan?" "En..." "No ei niitä tarvitse.") pähkäilimme asentoa ja minä keksin, että voisihan sitä kokeilla jotain uutta, ja neuvoin miestä siirtymään vasemmalle kun nostin jalkaani, samalla kun hän kääntyi sivuttain. Harmi vain, että Mr. Blueberry ei nähnyt liukkaripurkkia, joka oli tyynyllä, ja se ottikin hienon kimmokkeen hänen kyynerpäästään ja mäjähti suoraan naamalleni, vasemman silmän päälle niin, että vingahdin kuin koiran purulelu.

"Anteeksi!" Mr. Blueberry henkäisi ensin, mutta sitten katsoimme toisiimme, minä silmää pidellen, jalat solmussa välissämme, mies ihan yhtä hölmössä asennossa, lopen uupuneina, ja yhtäkkiä purskahdimme molemmat nauruun. Tilanne oli siinä väsymystilassa niin hullunkurinen ja surkuhupaisa, että alun pärskähtely ja kikatus yltyi hetkessä kunnon räkätykseksi kun yritimme avata sen solmun, johon olimme toisemme jooganneet, mistä ei tietysti meinannut tulla mitään, joten nauru muuttui jo hirnumiseksi. Mietin vain, että kohta lapset heräävät, kun kiemurtelin miehen alta pois ulvoen pidättelemättömästä naurusta. Siinä sitten keräilimme hetken, mahdollisimman kaukana toisistamme sängyn eri päissä, pyyhkien poskilta naurun kyyneleitä ja heittäen läppää aiheesta ainakin vartin (mikä ei auttanut erityisemmin siihen naurun hillintään).

Toki jonkinlaisesta alkulämmittelystä käynee kai sekin, että saa mieheltä mustan silmän ja melkein pissaa sänkyyn kun nauraa niin paljon. Kun spontaani seksi on pois laskuista (tai ainakaan meillä ei kesken päivällisen kokkailun aleta keittiössä nussimaan tiskikoneen päällä, ihan sama kuinka hyvin lapset viihtyisivät telkan ääressä) niin onhan se tälläinenkin fyysinen läheisyys ihan mukavaa. Purkautuu ainakin jännitteet puolisoiden väliltä ja on helpompi hypätä hommiin kun kaikki on jo mennyt ihan plörinäksi.

Viikonloppu ennen maanantain verikoetta tuntui matelevan kuolettavan hitaasti. Oli ihan sama mihin yritin aikaa kuluttaa, päivät eivät vain tahtoneet edetä. Lauantaina olo oli muutenkin ihan outo ja odottaminen verotti mielialaani jo ihan toden teolla. Leikin väsyneen Miss Clementinen kanssa sohvalla. Oli tytön nukkumaanmenoaika, mutta hän ei suostunut menemään maaten vaan riehui kuin viimeistä päivää. Päätin sitten vielä vähän väsyttää kuopusta kutittelemalla häntä sylissäni. Riemusta kirkuva neiti rimpuili ja nauroi otteessani - ja yhtäkkiä nojautui taakse ja keinautti sitten täydellä vauhdilla eteenpäin paukauttaen otsansa poskipäätäni vasten.

Isku oli niin kova, että silmissä sumeni hetkeksi ja otekin oli herpaantua lapsesta. Silmät täyttyivät kyynelistä ja niistä puolisokeana laskin äkkiä lapsen lattialle, kiroillen samalla kuin rantapiru. Miss Clementine nauroi ja läiski jalkojani, jatkaen selkeesti aikaisempaa leikkiä, mutta minä huusin Mr. Blueberryn paikalle.
"Ota se!" kivahdin kiukkuissani.
"Mitä kävi?"
"Se satutti minua!" sihisin hampaitteni välistä ja pitelin poskeani sydänjuuria myöten loukkaantuneena.
"No eihän Miss Clementine vielä ymmärrä..."
"Ei, kyllä se ihan tahallaan sen teki!"

Aviomies katsoi minuun hiukan kummallisesti ja tajusin ylireagoivani. Eihän tietenkään alle 10 kuukautta vanha lapsi ymmärtänyt vielä satuttavansa, eikä nyt varsinkaan ollut mitenkään pahansuopa ja varta vasten käynyt päälle. Murjotin kuitenkin sohvalla kuin viisivuotias kun Mr. Blueberry laittoi neidin nukkumaan. Laitoin sillä aikaa yhden seuraamistani sarjoista pyörimään siinä toiveessa, että rauhoittuisin hiukan. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä kohta lempi hahmoni koko sarjassa hakattiin julmasti kuoliaaksi parhaiden ystäviensä silmien edessä heidän rukoillessa turhaan hyökkääjiltä armoa.

Olen empaattinen ihminen ja itken helposti elokuvien sekä sarjojen tapahtumia. Samaistun aivan liikaa henkilöhahmojen kokemuksiin voidakseni vain kylmästi seurata vierestä kun jotain pahaa tapahtuu. Mutta tämä, tämä oli minulle nyt jotenkin aivan liikaa. Aloin itkeä ihan lohduttomana, laitoin koko ohjelman paussille ja menin keittiöön hakemaan pyyhkeen, jonka sitten tungin naamaani vasten ja itkin lohduttomana. Mr. Blueberry tuli huolissaan halaamaan minua. Jolloin tietenkin ilmoitin, että tämä oli hänen vikansa, kun oli suositellut minulle tuota kirottua sarjaa.
"Anteeksi rakas, voinko tehdä jotain?"
"Nyyh - ei, et voi - nyyh - paska sarja."
"Niin on, ihan paska."

Olin taas kuin joku pikku lapsi, kun hautasin naamani isukin syliin.
"Miksi mua itkettää näin paljon? Eihän tässä ole mitään järkeä!"
"Sä olet raskaana" mies vastasi ja kimpaannuin heti.
"Et voi sanoa noin! Entä jos en olekaan?"
Mies katsoi minuun hymyillen ja päätään pudistellen.
"Kyllä sä olet."
"Se on vaan noista hormooneista."
"Kyllä, kulta."

Seuraavana aamuna raahauduin vessaan. Olin käynyt antamassa kitisevälle Miss Clementinelle tutin ja hän oli jatkanut unia mahallaan maaten, jalat koukussa kuin sammakolla. Olimme taas ostaneen raskaustestin, vaikka sellaista ei olisikaan saanut tehdä, vaan olisi pitänyt odottaa maanantain verikoetta. Halusin kuitenkin vähän tietää mihin suuntaan tulos ehkä kallistuisi, vaikka pidinkin mielessä, että näin varhaisessa vaiheessa tehty pissatesti saattoi antaa valheellisen tuloksen.

Avasin pahvilaatikon ja otin muovikääreessä olevan testin ulos. Olin jo istumassa pöntölle kuin muistin, että tikkuun pissaaminen oli ärsyttävän sotkuista hommaa, sitä kun roiskui käsille ja reisille tikusta kimpoillessa. Miss Clementinen ammeessa oli pieniä kippoja, joilla hän leikki kylvyssä ja päätin, että pissaisin yhteen niistä ja uittaisin sitten tikkua siinä. Voisin huuhdella kipon ja viedä sen sitten tiskikoneeseen, eikä muksu huomaisi mitään, mutta minä säästyisin siivoamiselta. Niinpä istahdin pöntölle punainen kippo kädessäni. En jaksanut edes repiä pissatestiä muovin sisältä vielä, liruttaisin ensin kippoon ja laittaisin sen sitten pesukoneen päälle odottelemaan.

Kaikki alkoi hienosti, lorotin kippoon aamupissaa kovalla paineella ja kun reuna alkoi lähestyä nostin kipon ylös pöntöstä. Sillä samalla sekunnilla tajusin, että ei helvetti, kupin pohjassa oli pari pientä reikää. Ihan sellaisia kynän kärjen kokoisia reikiä, joista nyt suihkusi pissaani pitkin lattiaa. Heilautin äkkiä kupin takaisin haarojeni väliin, mutta tajusin, että aamuvirtsa olisi kohta pöntössä kaikki. Paniikissa nappasin puhtaalla kädelläni (toiselle oli jo loiskunut kusta) raskaustestin, revin sen hampaillani auki, ravistin muovikääreestä testin lattialle, nappasin tikun käteeni, kiskoin hampailla korkin pois ja yritin tunkea kohti kuppia.

Kuppi oli hankalasti haarojeni välissä, kusta enää puolet jäljellä. Helvetin helvetti! Nostin suihkuttavan kupin ylös ja annoin pissan lorotella lattialle samalla kun kallistin kipon kenoon niin, että sain tikun pään upotettu kultaiseen nesteeseen. Kymmenen sekunttia ja samalla hetkellä kun tikun sai ottaa pois kusta lakkasi olemasta tarpeeksi. Ehdin sekunnilleen. Kaadoin silmiäni pyöritellen loput pissat pönttöön, huuhtelin kusisen käteni viereisessä lavuaarissa, puristaen testiä yhä puhtaassa kädessä, etsin sitten testin korkin lattialta ja pyyhin muutamat pissaroiskeet tikusta ennen kuin laitoin sen pesukoneen päälle odottelemaan.

Tuijotin hetken lätäkköä jalkojeni juuressa, roiskeita pöntön reunuksella ja jaloillani, huokaisin sitten syvään, vedin vessan ja aloin siivoamaan. Vilkaisin testiä ylös noustessani ja melkein astuin lammikkoon, kun näin kaksi viivaa. Raskaana viiva oli muodostunut välittömästi. Miss Clementinen kohdalla viiva oli tullut vasta parin minuutin odottelun kohdalla ja hyvin haaleana, mutta nyt... Päätin olla hetkeen ajattelematta asiaa, ehkä viiva katoaisi vielä, joten avasin suihkun hanan ja ryhdyin pesupuuhiin. Palasin lattian kuurattuani seisomaan pesukoneen eteen, kädet tomerasti lanteillani. Räikeän vahva, lila viiva kohdassa "raskaana" ja hiukan vaaleampi/pinkimpi viiva "testi onnistunut" kohdassa.

Pitääkö sen aina olla oikeassa, saatana, oli ensimmäinen ajatukseni. Nappasin testin mukaani ja marssin makuuhuoneeseen kertomaan miehelle uutiset.

Meillä oli koko sunnuntai aikaa sulatella uutista. Minusta tuntui täysin käsittämättömältä, että voisin oikeasti olla raskaana. Tilastollisesti vain joka kolmas siirretty alkio tarttui, ja meillä oli viimeksi onnistunut, niin eihän sen pitäisi heti uudestaan onnistua. En osannut jotenkin edes iloita asiaa, olin niin yllättynyt positiivisesta tuloksesta. Sen sijaan jatkoin toilailua heittämällä muun muassa äitini kupin lattialle niin, että se hajosi tuusan nuuskaksi. "Sirpaleet tuovat onnea, pitäisiköhän lotota!" minulle huikattiin ohimennen. En vastannut mitään, mutta mietin, että taisin jo osua täyspottiin. Vielä oli kuitenkin käytävä verikokeessa varmistamassa, että kaikki oli kuten pitikin. Niinpä maanantaina heti 7:30 olin laboratorion ovella odottamassa.

"Tule sisään vaan!" hoitaja huikkasi minulle. Nousin ylös ja juuri silloin lääkärini käveli ohi ja vaihdoimme huomenet. Hämäännyin hiukan yllätyskohtaamisesta ja olin entistä vapisevampi kun menin huoneeseen. Istuin näytteenottotuoliin ja yritin pysyä rauhallisena.
"Onko ollut mitään tuntemuksia?" hoitaja kysyi näytettä ottaessaan ja epäröin hetken, että kertoisinko itkukohtauksestani. Päätin lopulta ohittaa sen.
"Tein eilen raskaustestin" vastasin sen sijaan.
"Oi niinkö?"
"Se oli positiivinen."
"No mutta sehän on hienoa! Että näkyy näin varhaisessa vaiheessa, se on todella hyvä merkki!"
En osannut kuin hymyillä.
"Katsotaan, katsotaan..." hoitaja mumisi vielä liimaillessaan tarralappua koeputken kylkeen.

Verikokeen tuloksen luvattiin olevan valmis noin kahden aikaan päivällä ja yritin olla miettimättä tulosta kotona Miss Clementinen kanssa puuhaillessa. Sain hänet normaaliin aikaan päiväunille ja melkein heti, siinä vähän kahdentoista jälkeen, puhelimeni ilmoitti, että olin saanut Mehiläiseltä mailia. Testituloksesi ovat valmistuneet luki otsikossa. En edes avannut sähköpostia vaan soitin saman tien Felicitakselle. Miten testi oli kaksi tuntia etuajassa valmis? Pidin sitä huonona enteenä, mutta yritin hillitä paniikkiani.

"Ai nytkö jo on tulos valmis? Olipa se poikkeuksellisen nopeaa tänään."
Hoitajan sanat vain vahvistivat tunnettani siitä, että jotain oli pakko olla pielessä.
"Katsotaan, siis täällä..."
Seurasi painostava, pitkä hiljaisuus.
"Siis, mutta..."
Hoitaja ei edes jatkanut lausettaan loppuun vaan hiljaisuus jatkui. Malttini oli juuri loppua kun vihdoin nainen puhui taas.
"Tässä on nyt tullut joku virhe. Testi on vääränlainen."
"Mitä?"
Se vain töksähti ulos suustani. Väärä testi, eihän se voinut olla mahdollista.
"Niin, en tiedä missä virhe on tapahtunut, onko lähete ollut jotenkin väärä tai vajaa, vai mikä tässä nyt on..."
Taas hetken hiljaisuus ja naputin lattiaa jalallani. Halusin tivata, että mitä se tarkoittaa? Onko minulta otettu joku maksa-arvo vai mitä vittua.
"Tämä on siis raskaustesti, kyllä, mutta meidän pitäisi nähdä siitä hormonin määrä. Raskaushormoonin määrästä kun voi päätellä hiukan tarkemmin, että mikä tilanne on, mutta tässä lukee vain positiivinen."

Minun olisi varmaan pitänyt kimpaantua, että mitä hemmettiä, maksamme tuhansia euroja yksityisistä lapsettomuushoidoista ja heillä ei saada edes verikoetta otettua oikein, mutta kuulin vain sanan positiivinen. Suljin silmäni ja pääni notkahti taaksepäin huojennuksesta.
"Joka tapauksessa, tulos on siis positiivinen. Onneksi olkoon siitä vielä."
"Kiitos" sain vastattua.
"Periaatteessa sinun pitäisi kyllä tulla uuteen verikokeeseen huomenna."
"Ööö tuota..."
Kävin äkkiä läpi kalenteria mielessäni, seuraavat neljä päivää olivat aivan täynnä ohjelmaa, käytännössä aamusta iltaan.
"Tai no..." hoitaja selkeästi huomasi mielipiteeni asiasta.
"Oletko tehnyt raskaustestiä kotona?"
"Kyllä, se oli positiivinen."
"No sitten, teoriassa ei tarvitse tulla uudestaan. Jos tulee verenvuotoa tai kipuja tule heti kontrolliin, mutta muuten, kyllähän tässä voidaan aika turvallisin mielin edetä siihen ultraan kolmen viikon päässä."

Sovimme siis, että en kävisi uudessa verikokeessa. Kaksi positiivista raskaustulosta kahden päivän sisällä ja ultra kolmen viikon päästä. Mietin koko loppu päivän, että olisiko pitänyt sittenkin mennä verikokeeseen. Vahdin pikkuhousujani vainoharhaisena ja katsoin vessapaperin tarkkaan joka pyyhkimisen yhteydessä - eihän vain ollut vuotoa? Meni kolme päivää, ennen kuin tajusin, että kuukautiset olivat nyt jo yhtä monta päivää myöhässä, eikä verta näkynyt tai kuulunut. Viikonloppua kohti jännitys alkoi helpottaa. Ehkä ihan oikeasti olin raskaana?

Miehille tämä vaihe on niin paljon helpompi. Heidän ei tarvitse koko ajan olla tunnustelemassa kroppaansa, miltä minusta nyt tuntuu? Oliko tuo kipristys mahassa keskenmenoa vai suolistokaasua? Vihloi vähän kävellessä, joko meni kesken? Pöksyissä tuntuu kostealta, onkohan se verta? Toki heidän on kestettävä itkuista ja vainoharhaista vaimoaan, mutta sentään heidän kroppansa saa olla rauhassa. Mr. Blueberryn tyyni olemus ja  vahva luottamus siihen, että kaikki on hienosti, on kuitenkin onneksi helpottanut minunkin sekoiluani, ja hissukseen alamme jo innostua alkaneesta raskaudesta.

Tytöille emme vielä kerro asiasta, ehkä sitten niskapoimu-ultran jälkeen. Miss Clementine ei vielä asiaa edes ymmärtäisi ja Miss Lemon innostuisi niin suunnattomasti, että en kestäisi tuottaa hänelle pettymystä, jos hetkeä myöhemmin pitäisi selittää keskenmenosta. Yritämme siis jatkaa tätä normaalia elämää, joka sekin heittää kyllä ihan kohta häränpyllyä kun minä menen ensi viikolla töihin ja Mr. Blueberry jää loppuvuodeksi isyyslomalle. Kuinka äitiysvapaa on voinut kulua näin nopeasti? Yhdeksän kuukautta ja kesäloma päälle. Tyttäremme on jo niin iso, että ihan huimaa.

Vakavan ja itsepäisen Miss Clementinen luonne alkaa pikkuhiljaa esittäytyä paremmin ja vahvemmin. Hän on leppoisa, tyytyväinen ja itsenäinen tapaus, jolla on kuitenkin roimasti omaa tahtoa kaiken sen suloisen tyyneyden päälle. Helppo, on sana, jota käytän kuopuksesta usein, vaikkei sekään oikeastaan kerro koko totuutta. Miss Clementine on niin kovin onnellisen oloinen. Hän selkeästi tykkää kauheasti pienestä perheestämme ja yksinkertaisesta elämästämme. Nukkuminen on kivaa, syöminen on kivaa, kylpeminen on kivaa, haliminen on kivaa, leikkiminen on kivaa. Onko jotain, mistä tämä neiti ei pitäisi?

On jotenkin todella helppo haluta lisää lapsia kun tyttäreni ovat sitä, mitä ovat. Esikko on niin taitava ja positiivinen, yksi auringonpaiste (vaikka vähän diiva) ja tosikko on sanalla sanottuna tyytyväinen. Toki perheemme dynamiikka voi vaihtua paljonkin uuden tulokkaan myötä, mutta en aio murehtia sitä vielä. Kolmas lapsi, hurjaa. Onko Ninja tosiaan edelleen mukana matkassa, piilossa mahassani? Todistusaineisto ainakin puhuu sen puolesta. Totuus selvinnee kolmen viikon päästä ultrassa. Siihen asti yritän pitää itseni kiireisenä muiden asioiden parissa, mikä onnistunee oikein hyvin töihin paluun ja lapsiperhe arjen merkeissä. Jos joku tyhjä hetki sattuisi ilmestymään minulla on vino pino lukemista odottamassa.

Kai sitä saa äiti haaveilla, että hänellä olisi joskus aikaa (ja hiljaisuutta) avata kirja ja upota sen maailmaan?

Sekundaarinen lapsettomuus

Äitiyslomani oli nyt virallisesti ohi. Onneksi minulla oli täysi neljä viikkoa "kesälomaa" vielä siihen perään ja sitten Mr. Blueberry puolestaan jäisi kuukaudeksi kotiin. Yritimme pitkittää Miss Clementinen tarhaan laittoa mahdollisimman lähelle yhden vuoden ikää. Ajatus töihin palaamisesta oli kuitenkin hyvin ahdistava, eikä vain sen takia, että joutuisin kohta laittamaan lapseni jonkun muun hoidettavaksi ja kasvatettavaksi, vaan myös siksi, että olin juuri saanut tietää, että minut uudelleensijoitettaisiin ja koko työnkuvani tulisi muuttumaan. Työmatka olisi myös yli tunnin mittainen suuntaansa, joten noin 10 tuntia päivästä olisin jatkossa poissa perheeni luota.

Kaikki äidit osaavat varmaan samaistua tähän ongelmaan, kodin ja työn tasapainoittamiseen. Kun 8 tuntia menee nukkumiseen ja 10 tuntia töihin, niin jäljelle jää mitättömät 6 tuntia, joista siitäkin on vähennettävä tunti ilta- ja aamupuuhiin. Neljä tuntia perheelleni, lapsilleni. Se tuntuu rikollisen pieneltä ajalta. Eihän Miss Clementine kohta edes tunne minua! Olenkin epätoivoisena laskeskellut, että olisinko voinut mitenkään jäädä kotiin hänen kanssaan pidemmäksi aikaa, mutta tulotason tippuminen tästäkin vielä vähemmäksi ei mitenkään ole mahdollista ilman, että laskut jäävät maksamatta.

Stressi tulevasta alkaa olla huipussaan kun töihin paluu lähenee. Joskus tuntuu, että kodin ja työn paineet litistävät minut alleen. Olen kiukuspäissäni välillä heittänyt Mr. Blueberrylle, että "jää sinä kotiin, kun kerran tiedät paremmin, ja minä menen töihin". Kaiketi silloin hetkellisesti sitä tarkoitinkin, kun seinät kotona kaatuivat päälle syystä tai toisesta, mutta suurimman osan ajasta olen ollut todella tyytyväinen mammailuun pienen vauvani kanssa, enkä missään nimessä haluaisi takaisin töihin. Kun hoitovapaalle jääminen ei ole nyt ollut vaihtoehto olen päätynyt siihen ratkaisuun, mihin moni muukin äiti minun asemassani. Tehdään yksi lapsi lisää.

Tämä älynväläys ei nyt tietenkään johdu vain siitä, että haluan olla kotona enemmän ja panostaa perheeseeni enkä uraan. Olemme molemmat Mr. Blueberryn kanssa aina halunneet ison perheen ja nyt jos milloin on hyvä aika toteuttaa tuo suunnitelma, ennen kuin minä olen liian vanha raskautumaan. Miss Clemetine on ollut "happy baby" alusta alkaen, helppo ja ihana, joten hänen seurakseen voi kevein mielin hommata sisaruksen. Meille lasten hankkiminen ei kuitenkaan ole yhtä helppoa kuin monille muille. Toiset jättävät ehkäisyn pois ja laittavat peiton heilumaan niin muutaman kuukauden jälkeen tikku näyttää plussaa. Me kuitenkin kärsimme sekundaarisesta lapsettomuudesta.

Ei voi sanoa, varsinkaan enää, että olisimme lapsettomuudesta kärsivä pari, kun meillä on nyt kaksi pientä perheessä. Se totuus, että meillä on alle prosentin mahdollisuudet saada vauva luomusti ei ole kuitenkaa hävinnyt minnekään. Ilman lääketieteellistä avustusta tämä perhe ei kasva mihinkään. Sekundaarisesti, eli toissijaisesti lapsettomuus on edelleen elämässämme ja tulee aina olemaan. Meidän tiemme vanhemmuuteen on erilainen, kalliimpi ainakin, jos ei muuta.

Tällä kertaa tunne kävellessä Felicitas klinikalle oli hyvin erilainen kuin kaksi vuotta sitten. Kun menimme lapsettomuustesteihin "varmuuden vuoksi" emme tienneet mitä odottaa, pelko ja epävarmuus olivat silloin päälimmäisenä mielessä. Nyt tilanne oli ihan eri, eikä edellisestä käynnistä edes ollut niin pitkä aika, sillä olin viimeksi käynyt täällä synnytyksen jälkeen selvittämässä miksi jälkivuoto ei vain ottanut loppuakseen ja hedelmöityslääkärimme oli löytänyt sen istukanpalan, joka oli aiheuttanut vielä paljon päänvaivaa ja lopulta hysteroskopia operaation. Siitäkin oli kuitenkin jo yli neljä kuukautta ja hormonitoimintani oli palautunut normaaliksi, mikä tietysti oli jokseenkin oleellista, mikäli halusi lisää lapsia.

Eniten jännittikin, että miten kohtuni oli palautunut ja olin onnellinen, että Mr. Blueberry oli tukenani. Lääkärin tuttu hymy ja vakaa kädenpuristus muistuttivat taas siitä miksi kävimme yksityisellä, emmekä julkisella puolella. Täällä meitä hoitava henkilö pysyi koko ajan samana eikä ollut "kuka nyt ikinä sattui olemaan vuorossa". Hän myös muisti meidät, muisti lastemme nimet ja iät, tiesi tarkalleen kaikki hoidot mitä minulle oli tehty ja lääkkeet, joita olin syönyt sekä niiden vaikutuksen kroppaani.

Odotin hermostuneena, että miltä kohtuni ultrassa näyttäisi, mutta turhaan, kaikki oli hienosti.
"Limakalvo on 14 milliä, oikein hyvä."
Teki mieli tuulettaa. Muistin edelleen, että vähintää 7mm tarvittiin että voisi edes unelmoida raskautumisesta ja minulla oli tuplat siitä. In your face, bitches! Munasarjatkin läpäisivät tarkastuksen mallikkaasti, vaikka niitä ei nyt tarvittukaan kun alkiot olivat jo olemassa. Lääkärimme näytti vihreää valoa hoidoille ja niinpä pakastetun alkion siirto sovittiin seuraavaan kuukautiskiertoon.

Se kierto on nyt. Malttamattoman odottelun ja yhden hormonilääkityksen jälkeen olimme taas takaisin klinikalla ja ultrassa. Lääkrimme mielestä keinotekoinen eli lääkkeillä tehty kierto ilman ovulaatiota oli tälläkin kertaa paras vaihtoehto. Näin varmistuttiin siitä, että alkio siirretään juuri oikeana ajankohtana ja että limakalvo on sopivan paksuinen. Ultrassa paljastui, että kierron päivänä 11 limakalvoni oli jo 11mm paksu. Olimme alustavasti puhuneet, että alkio siirrettäisiin loppuviikosta, mutta koska tilanne oli jo niin kypsä varattiin aika alkuviikolle, tiistaille.

"Voidaanko alkioita siirtää kaksi?" kysyin kun lääkäri kirjasi paperille yksi alkio.
"Ei missään tapauksessa."
Punastuin hiukan.
"Ajattelin vain, että se parantaisi onnistumisen mahdollisuutta."
"Onnistumisprosentti on oikein hyvä yhdelläkin alkiolla, ja silloin vähennettään kaksosten mahdollisuutta, jotka taas ovat aina riskiraskaus. Teidän alkionne ovat erittäin laadukkaita, ihan niin kuin tekin, joten kahden alkion siirto ei ole tarpeen."
Olin otettu kehuista, ja kun juttelimme vielä hetken aikaa kaksosten keskoisuus ongelmista olin myös vakuuttunut, että tämä oli parasta niin minulle kuin tulevalle vauvalle.

Lääkäri kätteli meidät taas lähtiessämme.
"Eikö olekin helpompaa, kun tällä kertaa ei ole paineita onnistua."
Virnistin hänelle, tämä kierros tuntui tosiaan ihan erilaiselta. Vähemmän paineita, vähemmän stressiä. Meillä oli neljä alkiota, minun kohtuni vaikutti toimivan moitteettomasti ja vaikka emme onnistuisi, meillä olisi silti Miss Clementine ja Miss Lemon. Olisi tosin ihana olla taas raskaana, ison mahan kanssa, ja odottaa uutta perheenjäsentä tähän maailmaan.

Ei niin, ettenkö muistaisi edelleen raskauden huonoja puolia, selkäkipuja ja puolen vuoden pahoinvointia. Oli osia siitäkin ajasta, joita kammosin. Silti, se loppuvaiheen taianomaisuus, kun masu oli iso ja vauva liikkeet tunsi hyvin, se korvasi paljon. Ja tietysti palkinto lopussa oli ihan omaa luokkaansa. Nyt pitäisi sitten vaan onnistua siinä raskautumisessa.  Neljä mahdollisuutta, Athos, Aramis, Ninja ja Kilpikonna, meidän alkiomme, odottelivat pakkasessa, mikä jo itsessään oli ihan utopistista. Munasolut oli hedelmöitetty kohta kaksi vuotta sitten ja elämän alku odotteli tuubissa. 90% selvisi sulatus prosessista ja alkionsiirroista noin joka neljäs johti terveen lapsen syntymään, joten lukemat olivat meidän puolellamme.

Olimme päättäneet, että emme kertoisi Miss Lemonille vauvasta ennen niskapoimu ultraa sinä raskausviikon 12 tienoilla. Oli mielestäni parempi odottaa ensimmäinen kolmannes ja saada yhdistelmäseulonnan tulokset ennen kuin antaisimme isosiskolle turhia toiveita. Hän oli kysellyt meiltä jo, että eikö näitä sisaruksia voisi saada lisää, joten tiesin raskausuutisen olevan toivottu enkä halua tuottaa tytölle pettymystä. Henkisen preppaamisen mahdolliseen perheenlisäykseen ajattelin kuitenkin aloittaa ajoissa ja puhua siitä mahdollisuudesta, että kohta kaksi olisikin kolme.

"Sitten pitäisi kyllä hankkia poika" Miss Lemon sanoi minulle vakavana.
Naurahdellen yritin selittää, että ei se mene ihan niin. Isosisko on kuitenkin hyvin tiukkana poikavaatimuksessaan. Hän sanoi hyväksyvänsä kolmannen tytön vain jos lupaisimme sen jälkeen tehdä vielä neljännen lapsen - sen poika. Järkipuheista huolimatta neiti ei jousta tässä, mikä minusta on äärimmäisen hellyyttävää, mutta lisää jännitysmomenttia raskautta kohtaan. Mitään tietoahan meillä ei ole alkioidemme sukupuolesta, sellaisen selvittäminen on Suomessa laitonta. Olen oikeastaan myös hyvin onnellinen, että emme tiedä niitä, jotkin asiat kun on vain parasta jättää Pandoran lippaaseen.

Alkionsiirtomme oli sovittu tiistaille ja minua jännitti heti aamusta vaikka tiesin operaation olevan kivuton ja ohi parissa minuutissa. Eipä siinä vauvan sisälle laitamisessa normaalistikaan montaa minuttia kulu, mutta sentään luomusti paikalla ei ole lääkäri, hoitaja ja laborantti miehesi lisäksi. Tämä kimppakiva kuvio tuntui sekin kuitenkin aika luonnolliselta jo, koska olihan tämä nyt kolmas alkionsiirto, mitä minulle tehtäisiin. Takana oli yksi epäonnistuminen ja yksi täysi kymppi, joten odotukset ovat nytkin 50/50.

Inhottavasti alkionsiirrot ovat aina iltapäivisin, mikä tietysti antaa klinikalle aikaa sulattaa tarvittaessa toinen alkio, jos ensmmäinen ei selviä prosessista, mutta se jättää minulle ihan liikaa aikaa stressaantua. Olinkin hyvin jännittynyt kun kävelimme tuttuja käytäviä pitkin odotustilaan. Halusin ehdottomasti, että Mr. Blueberry oli paikalla alkionsiirrossa, vaikka se tarkoittikin työpäivän keskeyttämistä ja lastenhoitajan hankkimista Miss Clementinelle. Kyllä isän nyt piti olla paikalla kun hänen lapsensa laitettiin sisään. Yritimme jutustella mukavia sohvalla istuskellessamme ja lääkäriä odotellessa.

Onneksi kaikki tapahtui ihan aikataulussa ja operaatiossa sattui olemaan mukana myös tuttu hoitaja, joka tunnisti meidät heti ja alkoi kysellä miten vauvan kanssa oli sujunut. Joka kerta kun meidät spontaanisti tunnistetaan olen hiukan hämmetynyt siitä miten intiimi hoitosuhde yksityisellä klinikalla muodostuu. Sitä ei ole vain nimi jossain paperissa vaan henkilö, joka muistetaan ja tunnetaan. Olikin luottavainen olo kiivetessä siihen toimenpidetuolille, jalat kohti kattoa.

Alkionsiirron inhottavin osuus on ehkä se puhdistaminen. Tällä hetkellä minulla on kahdet hormonilääkkeet päällä, joista toiset ovat niitä tussuun työnnettäviä kapseleita. Niistä jä vahamaiset kuoret ja paljon sotkua joka paikkaan, joten lääkärin oli ensin hoidettava alakerta siedettävään kuntoon ennen levittimien tunkemista. Kunhan alkupreppaus oli tehty laborantti kurkkasi seinässä olevasta ikkunasta.
"Mrs. Strawberry? Sanoisitko vielä henkilötunnuksesi?"
Kun oli varmistettu, että alkio ja henkilö olivat oikeat nainen katosi labran puolelle siirtämään alkion petrimaljasta katetriin.

"Alkio on ollut lämpimässä odottamassa, se siirretään mahdollisimman lyhyeksi ajaksi pois lämmöstä" lääkärini selitti minulle.
"Sulatus meni oikein hienosti, alkio voi oikein hyvin."
Tuntui rohkaisevalta kuulla, että meillä oli laadukas yksilö siirrossa. Olimme Mr. Blueberryn kanssa mietiskelleet kuka neljästä lapsenalusta siirrettäisiin tällä kertaa ja olin kallistunut eniten Ninjan puolelle.
"Millä perusteella siirrettävä alkio valitaan niistä neljästä mitä meillä on?" utelin odotellessa.
"Ihan numerojärjestyksessä. Kaikki olivat niin laadukkaita, että eroahan ei juuri ole."

Laborantti toi katetrin, varmisti vielä henkilöllisyyden ja sitten seurasimme monitorista sumeaa, harmaata kuvaa, johon tuli pieni valkea piirto. Piirron päästä pursui kohta sumea pilvi limakalvon keskelle.
"Noin, siirto on tehty. Nyt tarkistetaan, että alkio on varmasti poistunut katetrista."
Lääkäri laski minut jo alas, mutta pyysi, etten nouse heti.
"Tämä on ihan vain varmuuden vuoksi" tohtori ehti juuri hymyillen kertomaan kun laborantti ilmestyi luukulle.
"Valitettavasti alkio palautui katetriin. Meidän täytyy tehdä siirto uudestaan."

"Oho, no jopas se tempun teki!"
Olisin ehkä säikähtänyt enemmän tilannetta, jos lääkäri ei olisi kuulostanut niin huolettomalta.
"Hetki menee kun siirrän alkion uuteen katetriin."
Nainen katosi taas labran puolelle ja minut nostettiin takaisin korkeammalle.
"On hyvin harvinaista, että näin käy. Ehkä kaksi, kolme kertaa vuodessa alkio palautuu katetriin eikä siirry.
"Niinkö?" kysyin ja mietin hiljaa mielessäni, että jep, tämä oli selkeästi Ninja.
"Yleensä se kertoo vain siitä, että alkion ympärillä on hyvä lima ja se yrittää tarttua."
Lääkärin sanat rauhoittivat jonkin verran, mutta huomasin silti pidättäväni hengitystä kun siirto tehtiin uudestaan. Tällä kertaa nestepilvi näytti hiukan kirkkaammalta kuin ensimmäisellä kierroksella.

"Nyt ainakin näytti hyvältä!"
En ollut huomannut, että laboranttikin jäi kurkkimaan ikkunasta. Hän otti katetrin ja lähti taas tarkistamaan tilannetta. Lääkäri laski minut taas alemmas.
"Luotetaan, että meni!" hän hymyili itsevarmana.
"Joskus nämä alkiot kyllä temppuilevan ihan kunnolla sitten kun sille tuulelle päätyvät. Joskus siirron joutuu tekemään kolmesti tai useamminkin,"
Hetken päästä saimme kuitenkin huikkauksen ikkunasta, että alkio oli siirtynyt. Huokaisin helpotuksesta. Tosin pieni pelon poikanen jäi, että alkio oli nimensä mukaisesti ninja ja karkasi jonnekin ihan muualle kuin kohtuun. Se jäänee nähtäväksi.

Sain luvan käydä vessassa ja sen jälkeen oli vielä lyhyt keskustelu jatkosta lääkärimme kanssa. Jatkaisin molempia lääkkeitä, joita otin jo nyt ja perjantaina laittaisin kertapistoksen alavatsaan kolmatta lääkettä. Kättelimme taas hymyillen lähtiessä ja meille toivotettiin kovasti onnea. Vedin syvään henkeä päästessämme ulos. Tässä sitä taas oltiin, odotuspeli oli alkanut ja Ninja oli, ainakin vielä, nyt mukana matkassa.

Vähän ennen kuin lähdimme alkionsiirtoon sisareni Miss Raspberry laittoi viestiä, että hänen synnytyksensä oli käynnistynyt. Kun me ajoimme pois hedelmöityshoitoklinikalta hän oli samaan aikaan matkalla synnytyssairaalaan. Puistelin päätäni ajoitukselle, miten voi olla, että juuri tänä samana tiistaina kun meille ehkä laitettiin seuraava pulla uuniin oli sisareni poika tulossa maailmaan. En ehtinyt edes keskittyä stressaamaan Ninjaa enää ollenkaan kun odotin vain tietoja Miss Raspberryltä synnäriltä. Myöhään illalla tytärteni serkku saapui maailman ja minä itkin onnesta. Olipa maaginen päivä, minusta tuli täti kolmatta kertaa ja saatoin olla raskaana kolmatta kertaa. Myös se, että Miss Clementinellä ja hänen uudella serkullaan Mr. Chilillä olisi sama ikäero (n. 9kk) kuin Ninjalla, mikäli raskautuminen oli onnistunut ja jatkuisi loppuun asti, tuntui ihan hurjalta yhteensattumalta.

Toki Mr. Chilin syntymä muistutti minua siitä tosiseikasta, että saadakseni kolmannen lapsen, minun olisi kohdattava pelkoni synnytyksestä. Henkilökohtaisesti olen kokenut synnytykset yhtenä helvettinä enkä edelleenkään mistään hinnasta haluaisi uusintaa. Olin kamalan stressaantunut ja jännittynyt jo Miss Raspberryn synnytyksestä, joka kaikille jumalille kiitos meni hienosti. Sisareni on ihan uskomaton soturi ja olen niin ylpeä hänestä, hän selvisi koko päivän rupeamastaan kuin mestari. Olemme kuitenkin samaa mieltä siitä, että synnyttäminen on ihan luolamies (tai oikeammin luolanainen) hommaa kaikessa alkukantaisuudessaan.

Se palkinto tosin, joka sitten lopulta odottaa, se on tietysti monenlaisen tuskan ja kärsimyksen arvoinen. Ei ihan minkä tahansa, mutta monen. Sinä iltana suihkussa huomasin pitäväni käsiäni alavatsani päällä ja juttelevan Ninjalle mahdollisesta tulevaisuudestamme ja kertovani hänelle hänen vastasyntyneestä serkustaan. Juttelinko tyhjälle kohdulle? Ehkä, mutta on sitä hullumpiakin asioita tehnyt. Enkä ehtinyt miettiä mahdollista raskauttani taas hetkeen kun keskityin Mr. Chiliin, jonka näimmekin seuraavana päivänä vieraillessamme synnytysosastolla.

Olin jo unohtanut miten pieniä vastasyntyneet ovat. Tuntuu, että Miss Clementine on ihan pikkuinen, mutta kun ottaa hänen tilalleen syliin Mr. Chilin, joka on vain kolmasosan serkkunsa painosta, tuntuu kuin kannattelisi höyhentä. Mr. Blueberry oli erityisen hämmentynyt ottaessaan pienen käärön käsivarsilleen ja hämmästeli missä se lapsi oikein on. Miss Lemon oli aivan sekaisin innosta ja jännityksestä tavatessaan perheemme uusimman jäsenen ja selitti kovaan tahtiin mitä kaikkea opettaisi ja kertoisi Mr. Chilille kunhan pikkuinen vähän kasvaisi.

Myös Miss Clementine oli kiinnostunut serkustaan, ainakin niin kauan, kunnes äiti otti tuon toisen vauvan syliin. Olisittepa nähneet tytön silmät, jotka olivat yhtäkkiä teelautasen kokoiset. Ilmoille pääsi välittömästi vastalauseiden litanja ja kädet huitoivat stop merkkiä. Toinen vauva minun mammani sylissä? Oh hell no you didn't! Olin aivan äimissäni tyttäreni reaktiosta ja olenkin nyt hiukan huolissani, että mitenhän Miss Clementine mahtaakaan hyväksyä mahdollisen sisaruksen, miköli hedelmöityshoitomme onnistuvat, kun jo pelkkä serkku on täysin sietämätön juttu.

Kuinka alkionsiirrossa sitten lopulta kävi, se selviää kahden viikon päästä verikokeessa. Tänä aamuna tökkäsin mahaani piikillä vähän hormoneja ja nyt vain odotellaan. Vauvakuume on ainakin kohdillaan kun elämässäni on nyt pieni prinssi, tuleva kummipoika. Toivon Mr. Chilipepperin harhauttavan ajatuksiani piinaavasta kahden viikon odotuksesta. Ei ole mitään niin epämiellyttävää kuin epätietoisuudessa eläminen. Tapani mukaisesti päätin purkaa ahdistustani kirjoittamalla tätä blogia ja jakamalla jännitykseni ja toiveeni tulevasta.

Kuinka Ninjan kanssa käy? Haihtuuko hän savupommin lailla tuulen mukaan vai aloitammeko me kohta uuden odotuksen? Jos hän ei tartu on meillä vielä kolme alkiota, Athos, Aramis ja Kilpikonna, joten voimme yrittää pitkälle ensi kevääseen asti onnistumista. Aika näyttää juurtuvatko puutarhamme uudet istutukset vai eivät. Sormet ovat ristissä ja toiveet tulevassa.

Sydämelle kypärä

Ennen kuin Miss Clementine syntyi olin yrittänyt selittää Mr. Blueberrylle miltä rakkaus omaan lapseen tuntuu. Käytin kaikkia kliseitä, joita on tullut vastaan, mutta eihän kukaan voisi mitenkään ymmärtää, pelkän selityksen perusteella, sitä miltä vanhemman rakkaus tuntuu. Muistan kuinka yritin esimerkiksi selittää fraasia "heart outside my body", jota jenkit erityisesti tykkäävät viljellä. Olin nähnyt siitä suloisen sarjakuvankin, miten sydän hypähti isän rinnasta ulos ja juoksi keinumaan, mutten tietenkään löytänyt sitä siihen hätään. Muistan Mr. Blueberryn katsoneen minuun täysin hämmentyneenä, että mistä ihmeestä oikein hölötin. Miten vauvan saaminen voisi tuntua siltä, kuin lapsi repisi sydämesi irti kehostasi ja juoksentelisi sitten leikkimässä se mukanaan?

Pari kuukautta sitten makoilin sängyllä aamutakissani, Miss Clementine mönkimässä vieressäni. Hän oli oppinut ryömimään ja punkesi itseään eteenpäin kuin itsepintainen perhostoukka. Oli turhan aikainen aamu, mutta näky oli niin suloinen, että edes väsymys ei haitannut. Hymyilin töihinlähtöä tekevälle Mr. Blueberrylle leveästi kun hän ilmestyi makuuhuoneeseen hakemaan tavaroitaan. Miss Clementine näki isänsä ja kujersi hänelle kuin pikkuinen lintu saaden isukkinsa kasvot loistamaan.
"Sielläkö se pieni sydämeni mönkii?" hän vastasi tyttärelleen hellästi.

Muistan sen hetken, koska tajusin, että Mr. Blueberrylle oli selvinnyt mitä olin niin kauheasti yrittänyt selittää. Ei edes teininä koettu ensirakkaus tunnu siltä, kaikessa pakkomielteisyydessään. Silloin kuvittelet, että et voi hengittää, jos kultakäpysi ei ole kanssasi ja kuolet, jos hän jättää sinut. Silti sekään ei vedä vertoja sille täysin hallitsemattomalle luonnonvoimalle, jota vanhemmuus on. Miten tuskin liikkumaan kykenevä, avuton vauva kykenee vaivihkaa repäisemään sydämesi rinnastasi ja pakkaamaan sen muina miehinä mukaansa koko loppu elämäsi ajaksi? Siinä missä tyttö tai poika rikkoo sydämesi, kun jättää sinut, niin lapsesi, hän vie sen mukanaan hautaan saakka, eikä sinulle jää edes palasia.

Olin pakahtua onnellisuudesta, sillä Mr. Blueberry oli löytänyt sen, sen isänrakkauden. Ja kauhukseni huomasin samalla olevani mustasukkainen. Tiesin siitä hetkestä olevani kakkossijalla. Mikään ei koskaan voisi voittaa tuota tunnetta, mikä sitoi isän lapseensa. Ja vaikka puolisoiden lasten takia kokema mustasukkaisuus on täysi tabu, eikä siitä uskalleta kenellekään hiiskua, sanon silti rehellisesti, että hetken aikaa kamppailin itseni kanssa. Tyttäreni oli vienyt sen, minkä halusin kokonaan itselleni, nimittäin aviomieheni sydämen. Onneksi järjellä sitä tajuaa, että aivan samalla tavallahan minä tulisin aina rakastamaan tyttäriäni enemmän kuin yhtään miestä. Hemmetti, olin sanonut Mr. Blueberrylle, kun aloimme seurustelemaan, että mikäli hän ei tulisi toimeen esikoiseni Miss Lemonin kanssa, olisi ihan sama kuinka paljon rakastaisin häntä, hän saisi silti kenkää. Lapset menevät kumppaneiden edelle - piste.

Ei se silti ole helppoa, katsoa vierestä, miten sinun rakkaasi rakastaa jotakuta muuta. Onnekkaasti tässä tapauksessa myös sinä itse olet korviasi myöten rakastunut samaan henkilöön, joten loppupeleissä sitä pystyy sivuuttamaan sen faktan, että joku on mennyt edellesi ja olemaan vain suunnattoman onnellinen, kun lapsellasi on kaksi rakastavaa vanhempaa. Niinpä, kun Mr. Blueberry osoittaa kiintymystään Miss Clementinelle, poljen kipristelevät kateuden pistokset pois vimmatulla päättäväisyydellä ja olen mieluummin ylpeä siitä kuinka nuo kaksi ovat löytäneet toisensa.

Kuopus oppi konttaamaan jo jonkin aikaa sitten ja sen jälkeen oli kova tarve nousta polvilleen seisomaan tai tukea vasten ihan jaloilleen. Motoriikka ei ihan pysynyt mukana matkassa ja tästä seurasikin pari viikkoa muksahtelua, kun neitimme kaatuili yrityksissään. Evoluutiolle kiitos, että vauvojen päät ovat niin juostavaa ja kestävää tavaraa! Jokainen kolahdus ja parahdus kuitenkin riipaisi syvältä sisältä ja valitinkin siitä eräs päivä Mr. Blueberrylle, joka hääräsi keittiössä minun viihdyttäessä tyttöä olohuoneessa.

Mies kurkkasi kulman takaa ja hymyili Miss Clementinelle.
"Pitäisikö sydämelleni hankkia kypärä?"
Lapsi kiljahteli riemuissaan ja minua hymyilytti, kun mies sanoi pientä taas sydämekseen. Keskustelimme kypärästä vähän aikaa ihan tosissaan. Olin kyllä nähnyt instagramissa, että jotkut suojasivat niillä taaperoidensa kuuppaa, mutta jotenkin ajatus tuntui hiukan naurettavalta - kypärähän jäisi hetkessä liian pieneksi ja maksaisi hunajaa. Kun Miss Clementinen taidot kehittyivät ja kaatuilut vähenivät, hautautui kypärä ajatus siinä samalla. Todellisuudessa oli kuitenkin sydän, joka olisi tarvinnut kypärää, nimittäin se omani.

Miss Clementine sairastui virusflunssaan. En tiedä mistä hän sai sen tai miksi, mielestäni olin pukenut hänet koko ajan sään mukaisesti, mutta silti syytin itseäni. Ehkä lopetin imetyksen liian aikaisin, ehkä annoin hänen muskarissa koskea vääriin tavaroihin, tai jos en vain pessyt käsiäni tarpeeksi? Eräs aamu Miss Clementine ei ollut lainkaan oma itsensä, vaan huutava ja kiukkuinen, ja kokemuksella osasin heti epäillä sairastumista, joten ei yllättänyt kun selvisi, että neidillä oli kuumetta. Siitä se sitten lähti, monen viikon taistelu räkää, yskää ja unettomia öitä vastaan. Käytin hänet kolmantena päivänä lääkärissä, varmistamassa, että kuumeilu ei tarkoittanut mitään vakavempaa. Tuomio oli virus, lääkkeet panadol ja burana, ohjeena pelkkä lepo. Käynnistä ei irronnut siis mitään muuta kuin mielenrauha, että tauti ei ollut mennyt korviin.

"Jatkakaa samaan malliin" oli lääkäri kehoittanut, mikä tarkoitti kuumeen pitämistä poissa lääkkeillä. Ja sepäs se vasta onkin projekti, yrittää saada vauvaa nielemään pahan makuisia lääkelitkuja. Voin myös kertoa, että kun 8 kuukautta vanha itsepäisyyden perikuva päättää, että minä en tuota syö, niin sitä tulevat kaikki mahdolliset judo otteet tarpeeseen, kun on väkisin tungettava paracetamolia ruiskulla kurkusta alas. Käytännössä, jos ei halunnut kaikkea kaaressa takaisin ylös, oli pidettävä kirkuvaa mukeloa lähes pää ylös alaisin sylissä, kaikki raajat lukittuna. Ja ennen kuin tuomitset niin kyllä, tietenkin yritimme ensin lääkitä lasta sekoittamalla rohdot lempiruokiin tai viihdyttää häntä kuin apinaorkesteri klovnien kokoontumisessa, sujauttaen mömmöt vaivihkaa lusikalla suuhun - mistään ei kuitenkaan ollut apua ja kuume oli saatava alas.

Aih se korvia särkevä itkun ja huudon määrä ennen kuin lääkkeet vaikuttivat. Pidimme parkuvaa jälkeläistä sylissä vuorotelle ja kävelimme hyssyttäen ympäri asuntoa kunnes neiti sammui silkasta uupumuksesta. On asioita, jotka sattuvat sinuun - pahat sanat, ilkeät teot, vääryys ja epäoikeudenmukaisuus - mutta mikään ei satu samalla tavalla, kuin se epätoivoinen voimattomuuden tunne, kun lapseesi on sairas, etkä pysty auttamaan häntä. Se tunne, kun aiheutat hänelle mielipahaa ja mahdollisesti kipua, tunkiessasi lääkettä väkisin suuhun, on ihan hirveä ja hoet vain itsellesi pään sisällä, että tämä on pakko tehdä, sattuu nyt, mutta auttaa kohta. Silti vihaat itseäsi ja haluaisit itkeä.

Kun lääke oli saatu alas Miss Clementine retkotti isänsä sylissä nyyhkyttäen säälittävästi, pää nuokahdellen, mutta silti vielä vähän hereillä. Minä seurasin isää kuin hai laivaa, hieroen levottomana käsiäni, yrittäen keksiä mitä voisin tehdä. Mr. Blueberry pysähtyi sängyn viereen hytkyttämään tytärtään, josta kuului pieni, piipittävä vaikerrus. Hän katsoi minuun ilmeellä, jollaista en ole aikaisemmin noilla kasvoilla nähnyt, mutta joka heijasti täydellisesti omia tuntemuksiani.
"En pidä tästä tunteesta" hän sanoi leukapielet kireinä.
"Tiedän" vastasin hiljaa.
"Niin voimaton..."
Laskin käden hänen hytkyvälle hartialleen.
"Mistä saadaan meidän sydämille kypärät?"

Lapsen saaminen on ihanaa. Mikään ei voisi vetää vertoja sille ilolle ja onnelle, mitä oma jälkeläinen voi antaa. Mutta Luoja auttakoon, joskus se paniikki, kauhu ja lamaannus, joka syntyy menettämisen pelosta, on niin paljon voimakkaampaa, että kaikki se hyvä ei tunnu riittävän korvaamaan. Sitä voi pelätä itsensä puolesta tiettyyn pisteeseen asti, sitä voi pelätä rakkaimpiensa puolesta tuplasti pidemmälle, mutta siitä potenssiin tuhat tuntee pelkoa lapsensa vuoksi. Välillä tulee pakottava tarve lakata välittämästä lapsestaa, suojellakseen itseään sen aiheuttamalta sydänsurulta, kun olisi vain niin paljon helpompaa tunkea päänsä pensaaseen ja olla tuntematta mitään.

Muistetaan nyt, että noiden pienen pienien nyrkkien puristuksissa on sinun sydämesi. Kaikki paha, mitä lapsesi kokee, sinä tunnet sen. Aina kun häneen sattuu, sinuun sattuu. Kun hän on onnellinen sydämesi pursuaa yli riemusta, mutta kun hän kirkuu kipua ja apua, ai karmea mikä tunne! Lapsi on sinusta täysin riippuvainen ja hän luottaa sinuun sokeasti. Hän odottaa sinun aina vievän pahan pois ja tekevän asiat taas hyviksi. Jos et onnistu siinä hysteria on molemminpuolista. Tarve auttaa lastasi on niin vahva, että tekee mieli juosta pakoon, mutta rakkaus sitoo sinut aloillesi kärsimään.
"Tervetuloa vanhemmuuteen" kuiskasin miehelleni.

Onneksi saimme Miss Clementinen olon paremmaksi, lääkkeet auttoivat ja kun kuumeilu loppui, vaikka räkä ja yskä jäivät vielä pitkäksi aikaa, niin kipu, se tuntui häviävän. Joka kerta kun saimme lapsen yöunille valvoimme sängyssä, tuijottamassa kattoon, kuuntelemassa itkuhälyttimen läpi rohisevaa hengitystä. Tiedän meidän molempien miettineen, että mitä jos se hengitys pysähtyy, vaikka emme koskaan asiasta puhuneet. Sitä vaihtoehtoa ei voinut edes ääneen sanoa. Lapsen menettämisen pelkkä konsepti on niin kivulias, että sen haluaa vain sulkea pois mahdottomuutena. Jos sitä ei ääneen sano, se ei ole totta, eikö niin?

Menettämisen pelko laantui kuitenkin päivien kuluessa ja tyttären puuskuttaessa sitkeästi eteenpäin räästä ja rohinasta huolimatta. Hommattiin lisää lääkkeitä, nenähuuteita ja salvoja, ja yritettiin jatkaa normaalia arkea. Kuten kuka tahansa flunssan potenut tietää, ruoka ei oikein maistu kun makuaisti on poissa ja niinpä helposti ja hyvin ruokailevasta vauvastamme kuoriutui maailmanluokan sottausmestari, oikea ruuoanheiton tarkka-ampuja ja nirsoileva pikku prinsessa. Kun budjetti oli tiukka jo muutenkin yllättävien lääke- ja lääkärikulujen kanssa, alkoi mammalla palaa hermo ruokahävikin määrään (ja koirilla rakkaus uuteen tulokkaanseen nousta samassa suhdanteessa).

Hyvin nukkuva Ruusunen muuttui myös joksikin vampyyrin ja ihmissuden lehtolapseksi, joka heräili jatkuvasti, vaati juotavaa keskiyöllä, yritti paeta sängystä täyden kuun aikaan ja valvotti äitiä ihan tosissaan. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi joutunut heräämään vauvan takia tunnin välein yöllä. Satunnaiset tapaukset eivät ole niin pahoja, mutta kun viikon olet loikannut vieteriukkona sängystä lapsen huutaessa, zombeillut hänen luokseen, viettänyt puoli tuntia nukutus hommissa, sitten saanut juuri uudestaan unen päästä kiinni ja taas heräät parkaisuun - siinä on kuulkaa huumori hukassa.

Yleensä minun on vaikea olla vihainen Miss Clementinelle. Hän on niin herttainen tapaus, kaipailee halejani ja huomiotani, osoittaa välittämistään ja luottamustaan. Noiden öiden jälkeen tosin, ai että välillä kyrpi olla äiti. Mr. Blueberryn maagiset unenlahjat tarkoittivat, että hän nukkui yöt putkeensa, heräten vain aniharvoin tyttären itkuun. Hän häipyi siitä tietysti vielä herättyään töihin ja minä jäin laahustamaan asuntoomme huomiota kinuavan neitisen kanssa, patistamaan Miss Lemonia kouluun, kokkailemaan aamiaista. Niinä hetkinä sitä ihmettelee, että miksi helvetissä halusin lapsia? Ja että haluan niitä vielä lisää? Morjens mikä taliaivo!

Ollappa nuori ja kaunis ja laittautunut ja hyvin nukkunut. En pariin viikkoon katsonut edes peiliin. Suihkussa kävin vain Miss Clementinen kanssa, saadakseni hänen hengitystiensä vähän aukeamaan vesihöyryissä. Koko elämä pyöri kahden lapsen ympärillä ja se minä lakkasi olemasta. Olin vain äärimmilleen venytetty, lopen uupunut äiti-otus, takkuisessa tukassa, pukluisissa säkkivaatteissa, mustine silmänalusineni. On pimeydessä hyvä vaeltaa mutisin mielessäni kuin menninkäinen, kahden ärsyttävän päivänsäteeni kanssa.

Jottei elämä olisi turhan helppoa Miss Clementine päätti myös samoihin aikoihin, että hänelle riitti nyt tämä vaipanvaihto juttu. Kiemurtelu, pyöriminen, vaipan polkeminen ja repiminen, äidin lyöminen, kaiken maailman sanaton kommunikaatio otettiin käyttöön, kun neiti osoitti mieltään hoitopöydällä. Hänelle ei yksinkertaisesti enää käy, että vaippa vaihdetaan selällään maaten. Miksi? Älä helvetti minulta kysy, ei mitään hajua. Erityisesti kakkavaippa tuntuu nyt kuitenkin olevan sellainen, että jos sinappitahnat ovat haaroihin levähtäneet, niin silloin laitetaan pystyyn sellainen show, että paskaa on sitten ihan varmasti joka paikassa. Tässä on nyt sitten siirrytty teippivaipoista housuvaippoihin, jos vaipan saisi vaihtoon vähän niin kuin lennossa, mikä lienee vain toiveajattelua.

Lentävää meininkiä on muutenkin nyt, kun Miss Clementine on hiffannut liikkumisen kunnolla. Neiti ryömii jo niin vauhdilla, että pakoon pyrkiessään hänet täytyy juosta kiinni. Ja miksi hän menee pakoon? Koska hän on jo ymmärtänyt että on asioita, joita saa tehdä, ja sitten paljon kivempia asioita, joita ei saa tehdä. Kirjojen repiminen on ihan ykkösenä neidin parasta ikinä ja äidin kamalinta ikinä listoilla. Vessapaperin repiminen on myös tosi jees. Kylppäriin ei enää päästäkään vapaasti, kun neiti näppärä keksi miten viemärikaivon ritilän saa irti, miten vessanpöntön kansi aukeaa ja kuinka roskiksen voi tyhjentää lattialle.

Kaikkein parasta on kuitenkin koirien vesikipon kaataminen. Vanhemmat pirhana hankkivat vauvaportin eristämään oleskelutilat ja koirien ruokailutilat, mutta aina välillä portti unohtuu auki. Arvatkaa kuka on oppinut huomaamaan tämän unohtamisen välittömästi. Jos portti on auki, katoaa konttaileva pikkuneiti vaivihkaa hiipien eteisen puolelle, olkansa yli kuikuilleen, ja pääsee läiskäisemään molemmilla käsillä kipon reunalle, niin että litra vettä roiskuu päälle ja loput lainehtivat lattialle. Se se vasta on hulvattoman hauskaa!

Olen osittain kyllä ihan hirveän ylpeä siitä, miten Miss Clementine osaa jo salaa selän takana tehdä asioita, jotka tietää kielletyiksi. Miten kohta 10 kuukautta vanha ihmisen alku voi ymmärtää, että hänen pitää hiipiä hiljaa, ettei tule huomatuksi? Ja kun hän kuulee vanhemman lähestyvän, hän ymmärtää välittömästi laittaa kutosen silmään ja rynnätä kohti maailitaulua, saadakseen mitä haluaa. Tai jos oli jo ehtinyt kirjaa repimään, niin rynnätä pois ja pysähtyä sitten vähän matkan päästä kurkkimaan, että huomasiko äiti, mitä äsken tapahtui. Vain kymmenessä kuukaudessa ollaan jo siinä, että lapsi pystyy päättelemään, suunnittelmaan ja ymmärtämään asioiden seuraamuksia.

Siinä missä motoriikka ja henkiset voimavarat ovat ottaneet valtavia harppauksia eteenpäin, on neiti titetysti myös kasvanut ja muuttunut ulkoisesti. Tietyt piirteet vahvistuvat entisestään ja se nainen, joksi Miss Clementine lopulta kasvaa, alkaa jo hissuksen näkyä. Kasvojen piirteet, luonteenpiirteet, persoonan perus rakennuspalikat ovat tulossa esiin. On vaikea vieläkin uskoa, että me Mr. Blueberryn (ja lääkärin) kanssa teimme tämä pienen pienen ihmisen. Hän on ihan oikea, ja meidän. Käsittämätöntä.

Elämän suurinta ihmettä hämmästellessä ei kuitenkaan kulu arkipäivästä kovin suurta osaa. Isompi palanen menee ihan normaalin ahertamisen parissa. Suurimmat hämmästyksen hetket ovat lähinnä siinä, kun yrität päätellä onko ikenen läpi työntymässä taas hammasta ja krokotiili napsauttaakin arvaamatta leuat lukkoon. Älä sörki mun suuta, mutsi! Jep, tästä tytöstä tulee varmasti tosi helppo tapaus teininä.

Nyt kun ollaan taas virallisesti terveen kirjoissa, ruoka ja uni maistuvat jälleen erinomaisesti, niin elämä on taas ihanaa. Joskus teininä istuin sammaleisella mättäällä ja katselin muurahaiskeon hyörinään. Mietin silloin, että ovatkohan nuo päivästä toiseen samalla tavalla raatavat pikkuolennot onnellisia? Onko heistä kiva tehdä samaa juttu päivästä toiseen? Ymmärtävätkö he miten surkean mitättömiä he ovat maailman kokonaiskuvassa? Nykyään samaistun pikku murkkuun paljon enemmän. Se työskentelee aamusta iltaan saman asian parissa, rakenten suurempaa kokonaisuutta, joka ulkopuolisen silmiin ei ehkä näytä etenevän, eikä ole mitenkään merkityksellistä ylipäätään. Minusta tuntuu, että olen tuollainen satunnainen muurahainen, joka rakentaa omaa kotiaan (keko), hankkii ruokaa perheelleen ja hoitaa pesän sisällä munia, joista kasvaa muita murkkuja.

Ulospäin minun elämässäni ei ole mitään ihmeellistä, poikkeuksellista tai merkityksellistä. Silti minulle, tässä pikkuhiljaa uurastamalla, on syntymässä jotain täysin korvaamatonta ja ainutlaatuista. Ja meillä on kivaa sitä tehdessä, niin samanlaista kuin se onkin, päivästä toiseen. Haluan ajatella, että se muurahainenkin oli onnellinen, sillä oli toisia muurahaisia, jotka välittivät siitä, ja se näki, mitä levoton teinityttö ei nähny tai voinut vielä ymmärtää, suuremman kokonaisuuden ja oman tärkeytensä sen pienen pienen maailman palasen rakentamisessa.