Suomen syntyvyyden lasku, synnytysväkivalta ja aborttilait

Olen raskausviikolla 31 ja huomaan miettiväni kuinka ihmeessä selviän tulevasta roolistani kolmen lapsen äitinä. Haluan olla täydellinen äiti. Aivan kuten jokaisella osa-alueella elämässäni, pyrin aina täydellisyyteen, se on vahvasti osa luonnettani. Nyky-yhteiskunta ei sitä paitsi anna anteeksi yhtäkään virhettä ja sinua tuijotetaan suurennuslasin läpi niin ulkonäössä kuin erityisesti vanhemmuudessa. Tämän ajan maailmassa kuka tahansa saa kritisoida sinua ja esittää mielipiteensä, vaikkei elämäsi kuuluisi heille pätkääkään.

Istuin sohvalle, parvekkeen ovi auki, kesäisen lämmin ilma ja autotien möly sisälle tulvien. Pidin teekuppia toisessa kädessä ja kännykkää toisessa selatessani eri foorumeiden keskusteluja tämän päivän kuumista puheenaiheista. Netissä oli jaettu linkki uutiseen, jossa kerrottiin Suomen syntyvyyden jatkavan syöksylaskua kohti pohjamutia. Sen mukaan nainen synnyttää keskimäärin 1,41 lasta. Siinä missä kymmenen vuotta sitten Suomeen syntyi reilusti yli 60 000 vauvaa nyt päästään tuskin 47 500 yli. Vaikka tilastotieteilijät ennustivat pudotuksen hissukseen tasaantuvan toisin on käynyt ja vuoden 2015 jälkeen lasku on vain jyrkentynyt.

Siinä missä muutkin jäin miettimään miksi näin on käynyt. Jos nyt unohdetaan se näkökulma, että maailma on ylikansoittunut eikä tänne tarvita yhtään enempää ihmisiä kuluttamaan luonnonvaroja loppuun, niin voidaan pitää suomalaisten syntyvyyslukuja jo kansallisena kriisinä. Siinä missä toiminnallamme tasaisesti tuhoamme eri eläinlajeja sukupuuttoon näyttäisi, että myös me suomalaiset olemme hiipumassa pois maailman kartalta. Syy miksi näin jakaa mielipiteitä ja monet osoittavat sormella taloudellista tilannetta tai jotain muuta yksittäistä asiaa. Itse näen kyseessä olevan todella laajan kokonaisuuden.

Tiivistettynä syy on nykynaisen ajattelumaailmassa ja arvoissa. Mitäkö tällä tarkoitan? Tarkoitan sitä, että tämän aikakauden nainen elää miehen elämää. Kaikki alkaa jo lapsuudesta. Meille opetetaan, että voimme olla mitä tahansa vain haluamme. Kaikki uravalinnat ovat mahdollisia ja olemme tasavertaisia poikien kanssa. Kasvaessamme lähdemme toteuttamaan tätä maailmankuvaa. Kuten kuka tahansa mies, opiskelemme ja kouluttaudumme haluamallemme alalle. Hankimme asunnon, ehkä ensin vuokra-asunnon, mutta kunhan saamme vakituisen työn niin omistus asunnon. Hoidamme omat laskumme, hankimme oman ruokamme, etenemme urallamme, panemme ketä haluamme, vietämme aikaa kavereiden kanssa, lomailemme ja päätämme omista asioistamme.

Ei tarvitse katsoa kovin kauaksi taaksepäin kun kaikki tämä oli naiselle mahdotonta. Ensin olimme perheemme (isämme ja veljiemme) omaisuutta, joka naitettiin eteenpäin ja oli sitten aviomiehensä omaisuutta. Emme saaneet omistaa mitään, emme saaneet ääneestää, emme saaneet opiskella, eikä meillä ollut muuta uraa kuin olla jonkun tytär tai vaimo. Talouden ja lasten hoito oli kaikki, mitä saatoimme toivoa, omaa rahaa tai henkilökohtaista arvoa meillä ei ollut. Mutta nyt, nyt kaikki on toisin.

Nykyajan naisen ajatusmaailmassa se, että minä päätän ja määrään on itsestään selvää. Me kasvamme yhteiskunnassa, jossa minä ja mitä minä haluan ovat ratkaisevassa asemassa. Meidän myös oletetaan elättävän itsemme, hankkivan koulutus ja työpaikka. Sosiaalipummit tai kotivaimot eivät kelpaa nykypäivän miestenkään arvomaailmaan. Mutta koska kaiken keskellä on minä, on naisen kokemus äitiydestä täysin muuttunut. Vanhemmuus nimittäin nykyään vain ympätään kaiken muun päälle. Sen lisäksi, että sinulla on oltava ura, vapaa-aikaa, harrastuksia, lomailua, merkkivaateita, täydellinen ulkonäkö ja parisuhde - niin siihen on jotenkin vielä mahdutettava äitiys.

Nykyaikana eletään äärimmäisen itsekeskeistä elämää, jossa oleellisinta on "minun onnellisuuteni" ja se "mitä minä haluan". Naiset saavat esikoisensa keskimäärin 29 vuotiaana ja miehet 31 vuotiaina, joten siihen mennessä on ehditty vakiinnuttaa elämäntapa "minä ennen muita". Lapsi kuitenkin murtaa tämän asetelman täysin ja ainakin toisen vanhemman on sopeuduttava siihen, että joku muu on häntä itseään tärkeämpi. Tämä tulee monelle kivuliaana yllätyksenä, joka on täydessä ristiriidassa siihen asti eletyn elämän kanssa.

Olen henkilökohtaisesti todistanut tapauksia, joissa toinen osapuoli on todennut, että vanhemmuus vaatii häneltä liikaa. Huomataan, että ei olla valmiita luopumaan omasta ajasta ja vapaudesta, uhraamaan työaikaa tai rahaa. Tuntemissani tapauksissa toinen vanhempi onkin irtisanoutunut huoltajuudesta että parisuhteesta, jättäen jälkeensä yksinhuoltajan ja joka toisen viikonlopun lapsen.  Kun äidin ja isän elämä on lähtökohtaisesti painoarvoiltaan täysin erilaista kuin lapsettoman miehen tai naisen, tajuaa moni jo etukäteen, että vanhemmuus ei sovi heille, ja nykyään Suomessa on myös iso prosentti tietoisen lapsettomuuden valinneita aikuisia.

Yksi iso syy on myös raha. Suomi on kulutusyhteiskunta, jossa meidän on tarkoitus ostaa ja ostaa, hankkia uusia ja hienoja asioita ja pysyä ajan hermoilla. Uudet kännykät, muoti-ilmiöt, ruokavaliot, liikuntamuodot - se kaikki kuuluu suomalaisen identiteettiin. Asuminen ja eläminen on koko ajan kalliimpaa, ihmisillä ei ole välttämättä varaa kuin juuri ja juuri perus asioihin. Lapsen saaminen tilanteeseen, jossa mitään ei jää laskujen jälkeen käteen ei millään tavalla houkuta hankkimaan vastuulleen lisää menoeriä. Ja jos yksi lapsi hankitaankin, niin kelan tuille jääminen on karvas lovi henkilökohtaiseen varallisuuteen, mitä ei halua lähteä uusimaan.

Työmarkkinat ovat epävarmoja, tasainen tulon lähde ei ole itsestäänselvyys, ja lapsi saatetaan kokea työpaikalla negatiivisena asiana. Äitiyslomalle jäämistä päivitellään selän takana ja miehen työpaikalla suorastaan tyrmätään toiveet pitkästä isyyslomasta. Lapselle hankitaan kaikki tarpeellinen monien tuhansien kustannuksella ja ihmetellään miten pärjätään kun tulot putoavat ja menot kasvavat. "Minä voin tehdä ja saada mitä tahansa" mentaliteetillä kasvatetut nuoret aikuiset kiristelevät hampaitaan kun kieltävät itseltään haluamansa materiaaliset asiat panostaessaan lapsen harrastuksiin ja hyvinvointiin.

Lapsi ei vaikuta ainoastaan raha-asioihin vaan vanhempien parisuhteeseenkin. Nykyajan parisuhteen rakenne on heikolla pohjalla jo alkujaan. Erotaan herkästi ja sopivaa puolisoa etsitään pitkään ja hartaasti. Yksinhuoltajuus ja uusioperheet lisääntyvät kun parisuhdetta ei saada sovitettua yhteen vanhemmuuden kanssa. Siinä missä matkusteleva, ravintoloissa usein ruokaileva, menevä ja moderni pariskunta omine harrastuksineen on onnellinen ennen lasta, saattavat he huomatakin olevansa sopimattomia yhteen kun kaikki se, mikä ennen yhdisti, otetaan pois. Yhteistä laatuaikaa ei ole, vastuu lapsesta kasaantuu epätasapuolisesti, tunnetaan yksinäisyyttä ja ja katkeruutta, kun yhteiset ja omat tekemiset joutuvat väistymään lapsen tieltä.

Mikäli sitten pari pysyisikin yhdessä ja onnistuisi pyörittämään perhe-elämää, on sillä oma hintansa. Vanhempi on lapsellensa kaikki kaikessa ja nykyajan kasvatusmaailmaan kuuluu, että lapselle annettaan jatkuvaa huomiota ja laatuaikaa. Se kaikki on pois kahdenkeskisestä ajasta eivätkä lapset tietenkään ole valmiita luopumaan saavutetuista eduista. Aivan pikkuiset vauvat ja taaperot vaativat jatkuvaa huolehtimista ja kasvattamista. Isommat lapset taas aktivoimista, harrastuksissa kuljettamista ja opiskelun tukemista. Ilman kunnollista tukiverkostoa kahdenkeskisen parisuhdeajan löytäminen on sitä enemmän kortilla mitä enemmän lapsia perheessä on.

Odotukset vanhemmuudesta ovatkin yleensä kovin ruusunpunaisten lasien läpi nähtyjä. Osittain tämä johtuu sosiaalisessa mediassa levitetystä valhekuvasta. Netti on pullollaan onnellisia perhepotretteja ja kuvia hymyilevistä vauvoista. Paljon harvemmin on esillä lopenuupuneita vanhempia huutavien ja kiukuttelevien lasten kanssa. Nykypäivänä ylläpidetään ulospäin tiettyä imagoa ja harhakuvaa, joten uudella vanhemmalla ei välttämättä ole mitään havaintoa vauva-arjen todellisuudesta. Vanhemmaksi kasvaminen onkin monelle kivulias prosessi ja vauvavuosi elämän vaikeimpia koettelemuksia.

Kun mietitään vain naisen osalta tätä nykyajan odotusten täyttämää maailmaa niin naisella erityisesti on isot saappaat täytettävänä. Nykypäivänä hoikka, meikattu, urheileva kaunokainen on jokaisen tavoite - tai pitäisi olla. Mikäli et sovi muottiin ja olet vaikka pullukka, finninaamainen, liian lyhyt ja sosisaalisesti epävarma yksilö, saatat saada täystyrmäyksen ympäröiviltä ihmisiltä. Painoideksiä ja nättiä naamaa tuijotetaan herkeämättä, kun taas henkilön sisäiset ja älylliset meriitit ovat täysin toissijaisia. Raskaudesta pitäisi palautua parissa viikossa ja näyttää kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta tilanteesta huolimatta.

Kukaan ei ota huomioon mitä raskaus oikeasti tekee naisen kropalle. Joka paikka venyy ja paukkuu, hormonit tekevät ties mitä kamaluuksia niin mielelle kuin iholle. Hiustenlähtö tulee monelle järkytyksenä synnytyksen jälkeen ja täydellisimmätkään rinnat eivät välttämättä selviä meijereiksi muuttumisesta imetyksen aikana. Kärsitään vatsalihasten erkaumasta ja raskausarvista. Minäkuva saatika yhteiskunnan odotukset eivät saa haluamaansa vastausta peilistä.

Naisten odotukset itseään kohtaan ovat hurjan korkealla ja yhteiskunnan paine sopia tiettyyn muottiin tuntuu raskaalta harteilla. Myös odotukset siitä millainen oma lapsesi on saattaa olla ihan hakoteillä. Suurin osa ajattelee, että ei se koliikki, allergia, vamma, mikälie osu meidän lapsemme kohdalle. Kun vauva sitten ei nuku, huutaa, oksentaa, sairastuu ja on kaikin puolin hankalempi tapaus, äiti huomaa tuntevansa negatiivia ja pelottavia tunteita. Sellaisista on edelleen tabua puhua ja äiti saattaa jäädä täysin yksin ongelmiensa kanssa. Eikä sellaisesta vuosienkin piinan jälkeen pinnalle rämmittyään halua enää ottaa riskiä, että sama kokemus uusiutuisi.

Monesti edes puoliso ei pääse osalliseksi naisen päänsisäisiin ristiriitoihin kun pelätään huonoksi äidiksi leimaantumista. Miehen odotukset vaimoaan kohtaan saattavat muutenkin olla aivan liian korkealla. Odotetaan, että nainen pysyy luonteeltaan samanlaisena kuin ennenkin, eikä ymmärretä miksi imetyshormoonit yhdessä unettomuuden kanssa tekevät hänestä suoranaisen hirviön. Odotetaan, että asunto siivotaan vauvan kanssa kotona ollessa, ja että pyykit sekä tiskit löytävät tiensä koneisiin. Ei tajuta lainkaan kuinka 1800-luvulta on ajatusmaailma, että kotona oleva nainen hoitaa talouden että lapset ja isän tehtävä on tuottaa vain rahaa.

Eikä puoliso ole ainoa, joka asettaa äidille epärealistisia odotuksia. Parhaiten siinä onnistuu äiti itse, ruvetessaan mestarikokiksi voidakseen tehdä lapselleen mahdollisimman luomua ja terveellistä ruokaa. Seurataan kiihkeästi netin keskustelupalstoilta mitä kaikkea ekoa ja eettistä lapsen kanssa voidaan ottaa huomioon. Pyritään olemaan niin täydellinen äiti, että voidaan päteä jokaiselle muulle vanhemmalle omaa paremmuuttaan. Koska ensisijaisesti vanhemmuus tuntuu nykyään olevan kilpavarustelua eikä sanoja säästellä muita tuomitessa ja kritisoitaessa. Internet luo täydellisen alustan aikuisten kiusaamisen kulttuuriin kun vanhemmat sortavat toisiaan tukemisen sijaan.

Onko siis mikään ihme, että lapsen saaminen on muutoksena jo liiankin radikaali monelle naiselle. Itsenäinen ja itsekeskeinen rouva huomaa yhtäkkiä, että ei pääse edes pissalle ilman, että joku konttaa samalla jaloissa. Vauva vaatii äidiltä helposti 100% eikä nykynainen ole tottunut laittamaan sellaista panostusta mihinkään muuhun kuin omiin valintoihinsa. Emme ole enää tottuneita siihen, että meillä ei ole valinnanvapautta ja sananvaltaa. Vauvaa on pakko hoitaa ja priorisoida, sinun itsesi kustannuksella. Moni toki osaa odottaa, että vauvavuosi on rankkaa, mutta tuskin kukaan ymmärtää kokematta, miten taka-alalle itsensä ja omat tarpeensa joutuu työntämään vanhemmuudessa.

Vaikutukset uraan ovat monelle naiselle kova paikka, sillä nykypäivänä se on monelle äidille yhä keskeisempi osa elämää ja minuutta. Miten tasapainoitella lapsen parhaan ja työn välillä? Kumpi jää kotiin kun lapsi sairastuu? Pääasiallinen vastuu lapsesta jää lähes poikkeuksetta äidille, joka päättää koska lapsi menee tarhaan, mihin tarhaan, millaisessa aikataulussa häntä viedään ja haetaan. Kun päästään kouluun asti äiti hoitaa monesti kommunikaation koulun ja kodin välillä, vahtii vilmaa, läksyjä, lapsen pukeutumista ja kaveripiiriä. Kuka päättää mitä lapselle pakataan mukaan kun lähdetään reissuun? Äiti. Kuka päättää milloin vaihdetaan talvihaalarista välikelin vaatteisiin? Äiti. Kuka vie lapsen hammaslääkäriin ja neuvolakäynneille? Äiti.

Työpaineiden, ulkonäköpaineiden, parisuhdetavoitteiden ja vapaa-ajantoiveiden lisäksi naisen on jonglöörattava lapsi palloa käsissään. Niin kauan kuin hän pitää lasta etusijalla kärsii siitä ura väistämättäkin. Jo pelkästään yhden lapsen sovittaminen kaikkiin muihin naisen elämän osa-alueisiin voi olla haastavaa, mutta että sitten toisen lapsen lisääminen kuvioon, tai kolmannen jopa? Siinä voi hyvästellä nousujohdanteisen uran saman tien kun on vuosikausia kotona. Yhden kerran ollaan ehkä valmiita ottamaan se "välivuosi" töistä, sillä raskaus on kuitenkin monen naisen unelma.

Eikä käy kieltäminen, että lapsen luominen on ihmeellisin asia, mihin ihmiskeho on kykeneväinen. Se ei kuitenkaan välttämättä ole millään tavalla helppoa. Raskaudessa on valtava määrä oireita ja komplikaatioita, joita voi ilmetä. Fysiologisesti naisen paras lisääntymisikä on 18-25 vuotiaana, mutta kuten jo todettua, keskimäärin suomalaisnaiset saavat esikoisensa vasta 29 vuotiaana. Ikä tuo lisää riskejä ja komplikaatioita.

Monesti halutaan ajatella, että raskaus on vain väliaikaista, mutta sen naisen näkökulmasta, joka raskautta kokee, lopputulos saattaa olla se, että hän ei halua raskautua enää ikinä uudestaan. Kuka haluaisi oksentaa kuukausikaupalla, lihoa, arpeutua, menettää otteensa omista tunteistaan, kärsiä selkä-, vatsa- tai liitoskivuista. Voit joutua vuodelepoon, kärsiä kroonisesta kivusta, jota ei pystytä lääkitsemään. On unettomuutta, turvotusta, virtsankarkailua, ummetusta, ripulia. Voit saada raskausdiabeteksen, raskausmyrkytyksen, murtaa luitasi, lista vain jatkuu ja jatkuu.

Hyvällä onnella raskaus on ihana kokemus ja olet kaikkea sitä mitä elokuvissakin. Huonolla onnella kärsit joka päivä ja vihaat joka hetkeä. Kokemukseesi saattaa myös merkittävästi vaikuttaa esimerkiksi neuvolan henkilökunta, jotka saattavat olla kamalia sinua kohtaan, vähätteleviä ja tuomitsevia. Saatat jopa saada huutelua kadulla paisuneesta ulkomuodostasi. Tai sitten muut ihmiset luulevat voivansa lääppiä kehoasi raskautesi takia ja käyvät sinuun käsiksi kuin sinulla ei olisi enää mitään intiimiyden suojaa.

Olipa raskaus kamalaa tai ei, aina se ei ole edes mahdollista. Väestön hedelmällisyysongelmat ovat lisääntyneet hurjaa vauhtia siinä missä syntyvyys on vähentynyt. Onnistuneen raskauden aikaansaaminen saattaakin olla peiton heiluttelun sijaan kiinni kymmenistä tuhansista euroista, loputtomista lääkekuureista ja operaatioista. Voi mennä vuosikausia, että saat lapsen, ja lapsettomuuden tie on henkisesti niin uuvuttavaa ja raskasta, että et halua ehkä enää koskaan yrittää sitä uudestaan - onnistumista kun ei voida taata eivätkä keskenmenot tai ennenaikaisena syntyneet ja kuolleet lapsesi lakkaa vainoamasta mielenterveyttäsi.

Mikäli raskaudessa ei ole tarpeeksi oireita ja kamaluutta, synnytys on monelle naiselle kokemus, jota he eivät halua uusia. Nykynaisen elämässä ei ole enää fyysistä kipua ja kärsimystä kuten ennen. Emme ole tottuneet siihen, että emme saisi apua kun meihin sattuu. Synnytys on tästä kaikesta poikkeus. Sukupolvelle, joka syö särkylääkkeen kipuun ja menee palkalliselle sairaslomalle huilimaan jos jotain on vialla, on vaikea sanoa, että tuntikausien, jopa vuorokausien kärsiminen synnytyskivuissa on ok. Emme ole tottuneet siihen - sen sijaan olemme tottuneet kivunlievitykseen. Kaikki se, minkä sanotaan olevan synnytyksessä "normaalia" on nykynaiselle täysin epänormaalia missä tahansa muussa elämäntilanteessa. Eikä miehelle ole mikään siitä koskaan, missään tilanteessa normaalia.

Synnytys on niitä harvoja, primitiivisiä ihmiskropan toimintoja, joita ei mitenkään voida kontrolloida. Kuukautiset, ovulaatio, erektio, uni, siis melkein mikä tahansa on lääkkeellisesti hallittavissa. Synnytys on aina kivulias tapahtuma. Vaikka toisille se on nopea ja ei jätä vammoja, paljon useammin äiti ei kuitekaan selviä ilman jälkiseuraumuksia, komplikaatioita tai lääketieteellistä puuttumista. Koska luonteeltaan synnytys poikkeaa niin täysin kaikesta muusta, mitä nainen elämässään muuten tulee kokemaan, ei hän ehkä halua uusia sitä.

Sitten on tietysti kaikki se, mitä synnytys tekee kropallesi, mahdollisesti pysyvästi. Eikä nykyajan ulkonäkökeskeisessä maailmassa, jossa pyritään fyysiseen täydellisyyteen, tai ainakin sen illuusioon, ole sijaa moiselle. Tolkutamme itsellemme, että synnytys oli kaiken sen kärsimyksen arvoista, koska saimme lapsen siitä hyvästä. Tosiasiassa se ei monelle ole kuitenkaan enää uusinnan arvoista. Vielä erillisen ryhmänsä muodostavat he, joille synnytys oli niin traumaattinen kokemus, että se muuttaa koko heidän minäkuvansa ja elämänkatsomuksensa - itsehän kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään.

On myös otettava huomioon nykyajan ihmisen seksuaalisuuskeskeinen ajattelumaailma. Mistä lapsi "luonnollisesti" syntyy? Sukupuolielimistäsi. Ennen naisen orgasmi oli myytti, tai sitä ei vain tiedostettu olemassaolevaksi. Nykypäivänä on melkeinpä velvollisuus, niin naisella kuin miehellä, saada nainen tulemaan seksin aikana. Naisen seksuaalisuus ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista kuin miehen ja hyvin monella naisella orgasmi syntyy korvien välissä eikä jalkojen. Jos sitten kroppasi on arpeutunut, lihonut, runneltu, leikelty, lantiosi levennyt, rintasi rupsahtaneet, ja ennen kaikkea tussusi on kuin haulikolla ammuttu (etkä pahimmassa tapauksessa pysty pidättämään virtsaa tai edes ilmaa, ehket edes ulostusta) - niin kuinka helppo siinä tilanteessa on saada pääkoppa oikeaan paikkaan, että voisi nauttia seksuaalisesti?

Tätäkään miehet eivät voi koskaan kokea ja ymmärtää. Naiselle äitiys merkitsee valtavaa muutosta, joka vaikuttaa osa-alueisiin, mihin miehellä ei ikinä kajota. Heidän kroppansa ei milloinkaan koe vastaavaa rääkkäystä, kipua ja hallitsematonta muutosta, jonka lopputulos on puhdasta rulettia - et voi ikinä etukäteen tietää mitä kaikkea sinulle tapahtuu raskauden ja synnytyksen seurauksena. Tälläinen täysin hallitsematon tapahtuma onkin järkyttävä monelle äidille, sillä he ovat tottuneet siihen, että he kontrolloivat omaa elämäänsä. Miksi he haluaisivat uudestaan luopua itsemääräämisoikeudestaan ja oman elämänsä hallinnasta?

Viime aikoina uutisissa on myös puhuttu paljon synkemmistä asioista, jotka liittyvät lisääntymiseen, nimittäin synnytysväkivallasta että aborttilaeista. Synnytysväkivallalla on suora yhteys syntyvyyden määrään, ja sitä tapahtuu, vaikka monet haluavat kieltää koko ilmiön. Itsekin osani kokeneena voin todistaa, että kyse ei ole mistään "äidit ovat vain niin herkkiä ja kokevat asiat väärin" ilmiöstä. Osittain uskon, että synnytyksen kokeminen negatiivisena liittyy nimenomaan siihen, että nykyajan nainen ei enää joudu sietämään kipua missään muussa tilanteessa kuin synnyttäessään. Tälläinen "kipunegatiivisuus" ei kuitenkaan sisällä sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota kätilöt ja lääkärit harjoittavat raskaana olevia naisia kohtaan pakottaessaan heitä tahdon vastaisesti.

Synnytystä prosessina pidetään jotenkin "pyhänä", että näin se nyt vain kuuluu mennä, että sinun on kärsittävä, aivan kuin edelleen maksaisimme Eevan perisynnistä kirkumalla vuorokausia verta valuvana vuoteessa saattaessamme uutta elämää maailmaan. Näkemys on äärimmäisen vanhanaikainen eikä moisen ylläpitäminen tule tämän aikakauden naaraita motivoimaan mikäli heidän halutaan lisääntyvän enemmän. Mikäli suoranaiseen väkivaltaan ei puututa eikä synnyttämistä aleta käsittelemään modernimmista lähtökohdista (äidin tahdon ensisijaisuus, kivuttoman synnytyksen takaaminen, sektio vaihtoehtona alatielle jne.) pysyvät tilastot varmasti laskusuuntaisina.

Ennenhän nainen ei voinut päättää mikäli halusi lisääntyä tai ei - ei ennen ehkäisyä. Eikä ennen kuin raiskaus tuli laittomaksi myös avioliitossa. Olit miehesi omaisuutta, eikä sukulaisia tai ohikulkijoitakaan nyt niin kauheasti soimattu jos ottivat sinut kun halusivat. Tänä päivänä nainen päättää itse kehostaan. Hän päättää myös sen, ottaako kaikki raskauden ja synnytyksen riskit vai abortoiko hän sikiön. Näin sen kaiken järjen mukaan pitääkin olla. Silti, maailmalla on yhtäkkiä alkanut leviämään ajatus, että nainen ei saisikaan päättää omasta kropastaan. Jopa Suomessa jotkut hurraavat, että aborttioikeus pois.

Maailma, jossa ehkäisy on kielletty, on kuin jokin kauhuleffan scenario. Minunko tyttäreni eivät saisi syödä pillereitä tai käyttää kierukkaa? Eli toisin sanottuna he eivät saisi ikinä harrastaa seksiä kenenkään muun kuin sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa haluavat lapsia. Älkääkä puhuko minulle kondomista, todistetusti olen lapsen itsekin saanut sellaisesta huolimatta. Miksi te olette valmiita hurraamaan, kun naisen seksuaalisuus riistetään häneltä? Älkääkä yrittäkökään selittää, että abortti pitäisi kieltää koska "se ei ole ehkäisymuoto". Näytä minulle mikä ehkäisy on 100% varma? Ainoastaan sterilisaatio. Ja kaikkien naistemme sterilisaatio jotteivät he saa ei toivottuja jälkeläisiä valitettavasti poistaa listalta myös ne halutut.

Naisella voi olla miljoona hyvää ja huonoa syytä keskeyttää alkanut raskaus - eikä yhdenkään niistä pitäisi kuulua kenellekään muulle kuin hänelle itselleen. Jos aikaisemmin ei jo tullut selväksi, äiti on kuitenkin tänä päivänä edelleenkin se pääasiallinen lapsen huoltaja. Raskaus, synnytys, imetys - ne ovat kaikki vain ja ainoastaan naiselle mahdollisia. Haluammeko me todella maailman, jossa syntyvyys pakotetaan nousuun abortti ehkäisemällä, aiheuttaen tällöin laittomia abortteja, jotka johtavat naisten kuolemiin, itsemurhiin ja henkiseen kärsimykseen? Ne lapset, jotka syntyvät, annetaan adoptioon tai hylätään orpokoteihin? Kuka ottaa sen vammaisen vauvan, jota edes hänen oma äitinsä ei pystynyt rakastamaan?

Äitiys on nykynaiselle todella iso ja raskas panostus, joka murtaa täysin sen elämän, jota hän on siihen asti elänyt. Miettikää nyt mitä kävisi, mikäli hän ei edes tekisi sitä omasta tahdostaan? Pakotettu vanhemmuus on tuhoon tuomittu ajatus. Nykyajan naiset eivät suostu elämään nyrkin ja hellan välissä. Me emme ole orjia, me olemme miehiä. Tarkoittaen nyt siis, että ainakin vielä, ainakin nykylain silmissä, me päätämme, me ansaitsemme, me omistamme, vaikutamme, työskentelemme, opiskelemme, tavoittelemme ja olemme tasa-arvoisia.

Olemmeko me yhtäkkiä liian voimakkaita? Sekö miehiä pelottaa? He eivät voi olla raskaana tai synnyttää, ja mikäli he eivät voi pakottaa naista siihen ja vielä kotiin lasta hoitamaan, miten he pystyvät jatkamaan sukuaan? Käyhän se tavallaan järkeen, sillä nykyajan nainen ei oikeastaan tarvitse miestä mihinkään, ja se varmasti saa kaksilahkeisten kivekset surkastumaan. Sen sijaan en ymmärrä naisia, jotka ovat täysin valmiit heittämään "sisartensa" oikeudet aborttiin, ehkäisyyn ja itsemääräämisoikeuteen kankkulan kaivoon.

Päivi Räsäset, jotka ajavat raiskauksesta sikiävän vauvan oikeuksia ohi raiskatun naisen aivan kuin sahaavat irti omaa kättään. Jos abortti kielletään, kuinka monta raiskauksen tai insestin seurauksena syntynyttä ja hylättyä lasta sinä olet valmis hoitamaan omien lapsiesi lisäksi? Entä kaikki rakennepoikkeavat, vakavasti vammaiset lapset? Ehkä aborttia vastustavilla pitäisi olla jokin kiintiö. Jos allekirjoitat, että haluat kieltää abortin, ota sitten vähintään kaksi hylättyä lasta kasvatettavaksesi. Maksa kaikki heistä koituvat kulut ja yritä rakastaa heitä, vaikket ole heitä halunnut etkä valinnut. Ehkä miehille pitäisi myös määrätä vähintään 2 vuoden vankeusrangaistus, mikäli he ilman lääkärin lupaa saattavat naisen raskaaksi?

Toivon todella, etteivät minun lapseni joudu elämään maailmassa, jollaisesta juuri puhuin. Voit provosoitua ihan rauhassa abortti mielipiteistäni, mutta yritä avata silmäsi sille todellisuudelle, että tässä ei ajeta vain äidin etua vaan myös lapsen. On lapsen edun mukaista, että hänellä on vanhempi, joka rakastaa häntä yli kaiken ja on valmis kaikkiin uhrauksiin, mitä äitiys tuo mukanaan. Ilman äidin rakkautta, hylättynä, ei haluttuna, virheenä - voiko olla kammottavampaa lähtökohtaa elämälle? Tämän päivän äidit kun antavat kaikkensa niille 1,41 lapselle, joita ovat valmiita hankkimaan.

Suomessa haluttaisiin, että jokainen äiti saisi edes sen kaksi lasta ja täten väestö uusiutuisi eikä vähenisi. Päättäjät eivät kuitenkaan millään tavalla ole valmiita panostamaan lapsiperheisiin vaan itseasissa koko ajan heikentävät heidän asemaansa. Kuten sanottu, monelle naiselle äitiys on haave, joka toteutetaan (mikäli fyysisesti mahdollista) yhdellä lapsella. Kun ruusunpunaiset lasit särkyvät ja vanhemmuus ei olekaan sellainen unelmien täyttymys kuin olit luullut, ja saattaa itseasissa riistää sinulta tai ainakin ajaa kauemmaksi kaikki muut elämäsi haaveet, jää toinen lapsi tekemättä.

Tähän väliin kuuletkin sitten suuren valituskuoron, kuinka olet niin kamalan itsekäs kun riistät lapseltasi sisaruuden rikkauden. Aivan kuin pilaisit lapsesi sillä, että et hanki hänelle veljeä tai siskoa, aiheuttaen lähes pahoinpitelyyn verrattavan, psyykkisen haitan. Samaan hengenvetoon on tosin mainittava, että kolmannen lapsen jälkeen sinut tuomitaan myös, sillä aikasi ei voi mitenkään riittää kaikille lapsille, he eivät saa tarpeeksi huomiotasi ja rakkauttasi. Oletko kenties uskovainen vai etkö vain tiedä miten ehkäisyä käytetään? Haluat varmaan elää vain sossun tuella sen sijaan, että tekisit töitä ja keskittyisit uraan, kuten kunnon suomalainen.

Yhteiskunta siis odottaa sinun hankkivan kaksi lasta. Kolme tai yksi menee hampaita kiristellen, mutta mitkään muut vaihtoehdot eivät ole hyväksyttyjä. Unohda siis menneen ajan kampanjat kuten "neljäs isänmaalle", jolla saatiin väkiluvut kunnolla kasvuun. Nykyajan yhteiskunta on tehnyt täysin selvät rajat sille, että 1-3 on se kultainen keskitie, eikä siltä poiketa. Kun peilaan tätä omaan elämääni, tunnen tuon "kolmannen lapsen" paineen raskaana harteillani. Esikoiseni ratsastaa ja käy balettitunneilla - tähän kuluu paljon rahaa ja aikaa. Tosikkoa viedään uimaan ja muskariin. Mitenkäs tämä kohta syntyvä kuopus? Hänellekin varmasti pitää kaksi harrastusta olla, tasapuolisuuden nimissä. Entäs kun esikoinen haluaisi soittaa myös pianoa muiden harrastustensa lisäksi? Mistä löydämme rahat tähän kaikkeen? Entä kuinka saamme ajan riittämään?

Jos lapsia olisi edelleen vain yksi olisi pianon soitto helppo lisätä listalle. Sen lisäksi ehtisimme itsekin miehen kanssa käydä harrastuksissa. Kolme lasta kaikkine harrastuksineen? Kuulostaa siltä, että meidän on vähintään karsittava kaikki omat tekemisemme, että ehdimme roudata pentuja sinne tänne työpäivän päätteeksi. Neljäs lapsi tähän yhtälöön tuntuu jo täysin mahdottomalta ilman, että vanhemmat sisarukset joutuisivat siitä "kärsimään", vanhempien olemattomasta "omasta elämästä" puhumattakaan. Siihen päälle vielä koulut, kaverit, vaatteet, varusteet, synttärit, lahjat, perhelomat - ei ole mitenkään järkevää tehdä lisää lapsia.

Olen itse kasvanut kolmilapsisessa perheessä ja liputan sisarusten puolesta. Miten vanhempani saivat maksettua kaikkien meidän harrastukset ja huvitukset, en yhtään tiedä. Sisarukset eivät kuitenkaan tuo pelkkää onnea elämään, ja minä tappelin isoveljeni kanssa teini-ikään asti joka päivä. Kuvitelmat siitä, että lapsesi tulevat hyvin toimeen keskenään tai että he edes pitävät toisistaan, eivät välttämättä pidä lainkaan paikkaansa. He saattavat olla parhaita ystäviä, kuten minä ja siskoni, tai he saattavat käydä kymmenvuotista sotaa, kuten mieheni veljet keskenään, toimittaen toisensa vuorotellen sairaalahoitoon.

Sisaruus ei ole mikään välttämättömyys. Se ei aina ole edes lapsen parhaaksi, sillä vanhemmilla ei välttämättä riitä rahkeet useammalle naperolle. Ennen kaikkea se on kiinni siitä mitä nainen itse haluaa. Sen, joka kantaa vastuun ja seuraumukset, pitäisi päättää. Edes Disney piirretyissä naisen elämä ei enää ole puolison metsästystä ja perheen perustamista. Viimeaikaiset prinsessat (kuten Elsa, Vaiana, Tähkäpää, Merida) ovat etsineet jotain ihan muuta ja tahkoavat meidän tytärtemme päähän sanomaa "sinä itse päätät omasta kohtalostasi". Tämä ajatus resonoi läpi nykynaisen koko elämän, eikä äityis että avioliitto ole enää se, mitä tavoitellaan, tai edes halutaan.

Joillekin se tottakai on yhä mukana kuvioissa - kaiken muun ohella. Itse odotan innolla, että kunhan tämä kolmas pienokainen on turvallisesti ja terveenä maailmassa, voin pikkuhiljaa alkaa kääntää katseeni lisääntymisestä takaisin minuun. Haaveilen jo siitä, kuinka pääsen eroon raskauskiloista, kuinka löydän aikaa rauhalliselle kahvituokiolle ystävien kanssa, ja ennen kaikkea kaipaan töihin, aikuisten maailmaan. Tottakai haaveissani on myös perheaikaa, lasten kehittymistä ja heidän rakastamistaan, mutta kuten muutkin nykyajan naiset, minä en elä vain muita varten. Ensisijaisesti elän elämää, joka tekee minut onnelliseksi.

Saanen esitellä; Ninja alkio!

Ninja alkio raskausviikolla 7+2
Laskettu aika 27.7.2019
Kokoa noin. 11.1 mm

Istuin vessassa ja mietin jotain aivan muuta. Positiivisesta raskaustestistä oli jo yli viikko ja olin ehtinyt hyväksyä raskauden faktana. Mietin ehkä sitä, mitä laittaisin illalliseksi perheelle, tai ehkä että miten jääzombit saivat kahleet järveen vajonneen lohikäärmeen ympärille, jos eivät kerran olleet uimakykyisiä. Valtavien ketjujen alkuperä oli sekin yksi suuri kysymysmerkki, sillä tuskin jääzombit olivat niitä itse takoneet, tuli kun oli niiden vihollinen. Ajatuksiini uponneena pyyhin tottuneesti alapään ja vilkaisin sitten rutiininomaisesti paperia, kuten varmasti monet muut naiset ovat opetelleet tekemään (seuratakseen mahdollista kuukautiskierto ja kehonsa toimintaa).

Käteni pysähtyi ja aivoillani kesti hetken prosessoida silmien lähettämää viestiä. Kirkasta verta. Tuijotin paperia pääkopan harmaan aivomassan vetäessä tilt reboot tilassa kuperkeikkaa. En ollut odottanut vuotoa, olin raskaana, eli ei kuukautisia. Verta oli yhtä kuin ei raskaana. Päässäni oli selkeä error 404 tilanne, jota aamu-uninen ja ajatuksiin uponnut päätietokone ei hetkeen kyennyt käsittelemään. Onneksi muistialueet aktivoituivat ja totesin, että ei syytä paniikkiin, vuodin verta alkuraskaudesta myös Miss Clementinen raskaudessa. Minulla ei ollut kipuja, eli keskenmenosta tuskin oli kyse, ja verta oli vain pari teelusikallista.

Keep calm and carry on, kehoitin itselleni ja toiminkin sen mukaan. Ilmoitin hyvin rauhallisesti vessasta päästyäni sunnuntaiaamun kahviaan hörppivälle Mr. Blueberrylle, että "Houston, we have a problem". Verrattuna edellisen kerran paniikkiin ja epätoivoon handlasimme tilanteen paljon paremmin tällä kierroksella. Toki kokemus tuo varmuutta, mikä pitää erityisen hyvin paikkansa näissä lastenteko hommissa. Soitin maanantaina aamulla silti klinikallemme, vaikka vuorokaudessa verenvuoto oli ensin muuttunut ruskeaksi ja sitten loppunut. Koska verikokeeni oli käsitelty väärin minut kutsuttiin uuteen, jotta saisimme tarkan raskaushormoni arvon.

Olin kuitenkin palannut jo takaisin työelämään ja niinpä meni kaksi päivää ennen kuin ehdin labraan. Sinä aikana verta ehti tiputella uudestaan (mikä omalta osaltaan vauhditti verikokeeseen menoani), muttei mitenkään hälyttävästi, vaikka tällä kertaa alavatsaa jomotti menkkamaisesti vuodon aikana. Tämänkin tiesin tosin olevan ihan normaalia. Olin siis suhteellisen luottavaisilla mielin kun vihdoin istahdin näytteenottotuoliin ja paljastin vasemman käsivarteni.

"Kuinka voit tänään?" hoitaja kysyi ystävällisesti.
Kertasin hänelle tilanteen nopeasti.
"Ahaa, no katsotaanhan sitten. Virtsakoe ja edellinen verikoe olivat kuitenkin positiivisia?"
Vastasin myöntävästi.
"Pientä verenvuotoahan voi ilmetä alkuraskaudessa, että sinänsä... mutta kohta tiedämme tarkemmin."

Töissä oleminen toimii hyvänä ajatusten harhauttajana, mutta sekään ei saanut minua unohtamaan tilannetta täysin. Entä, jos alkio oli kuollut? Vaikkei se ollut tullut ulos eihän ollut mitään takeita, että kaikki oli kunnossa. Iltapäivällä sain taas sähköposti-ilmoituksen, että tulokset olivat valmistuneet ja karkasin äkkiä vessaan soittamaan hoitajalle. Puoliksi odotin, että verikokeessa olisi taas käynyt jokin fiblu kun nainen langan toisessa päässä rullasi tietojani epäilyttävän pitkään.
"Raskaushormoniarvo on 8770."
"Ahaa" vastasin ja aivoni etsivät jostain lokerosta tietoa, että mitä tulos tarkoitti.
"Viitearvona on 3500-7500 eli jos sen sisään osuu niin on hyvä."
"Eli, eli kun se on yli niin...?"
"Niin siis tämä on oikein hienosti, ei tarvitse huolestua siitä, että arvo on yli! Raskaushormonin taso nousee niin nopeasti tässä alussa, ja tuo 8770 on oikein hyvä - oikein hyvä."

Hengähdin huojennuksesta. Enemmän kuin tarpeeksi, sehän oli hienoa. Sovimme, että muuta seurantaa ei tarvittaisi, ellei tilanne nyt radikaalisti muuttuisi suuntaan tai toiseen. Pari päivää myöhemmin, kun verta tuli kolmannen ja viimeisen kerran soitimme vielä klinikalle varmuudeksi, mutta edelleen siellä oltiin sitä mieltä, että voisimme hyvillä mielin odottaa seuraavan viikon ultraan. Pientä epävarmuutta oli kuitenkin ilmassa kun kiirehdimme Felicitakselle seitsemältä aamulla sovittuna ajankohtana.

Odotimme hermostuneina aulassa, kahvikoneen viereisellä sohvalla. Olin alkanut kärsimään taas raskauspahoinvoinnista ja viimeiset kolme iltaa olo oli ollut aika surkea - mikä ironisesti oli hyvä asia. Lääkärimme otti meidät hymyillen vastaan ja pääsin purkamaan huoliani hänelle pöydän yli. Varsinainen helpotus oli saatavilla kuitenkin vasta ultran kautta, kun pääsimme omin silmin näkemään kohdun. Siinä missä normaalisti oli se paksu ja vaalea limakalvo, oli nyt iso musta "aukko", jonka keskellä majaili kaksi harmaata möykkyä. Pienemmän ja selkeästi pyöreän palluran lääkäri esitteli ruskuaispussina, isompi ja epämääräisempi möykky oli alkio itse.

"Tuossa on sydän, joka sykkii."
Aina yhtä maaginen hetki. Nuppineulan pään kokoinen pieni pallura väpätti tiuhaa tahtia keskellä harmaata möykkyä. Miten se onkin niin, että sydän on ihmisen ensimmäinen valmis osa ja aivot viimeinen? Siinä on jotain kaunista symboliikkaa. Nytkin Ninja alkio oli muuten täysin tunnistamattomissa minkäänlaiseksi ihmisolennoksi - paitsi, että sillä on sydän, joka lyö. Ja se lyö vielä mahdollisesti sata vuotta. Hymyni oli levinnyt korvasta korvaan ja kun katsoi Mr. Blueberryyn hän hymyili ihan yhtä onnellisena.

Lääkäri tarkisti varmuudeksi munasarjat eikä löytänyt niistä tai kohdusta mitään vikaa.
"Kyllä nyt sanoisin, että verenvuoto on ollut istukan kehittymiseen liittyvää, enkä oleta sitä tulevan enempää."
Sainkin siis luvan nousta ja tyytyväisyyttä hymisten pukeuduin verhon takana tohtorin naputellessa tietokoneellaan.
"Voimme edetä tässä luottavaisin mielin, Mrs. Strawberry. Jatkat lääkkeiden ottamista kuten tähän asti ja tarkistetaan tilanne kahden viikon päästä uudella ultralla. Siihen asti olisin vielä julkisesti mainostamatta raskaudesta."
Hätkähdin hiukan tätä jälkimmäistä, sillä olin jo päässäni alkanut kirjoittamaan iloista blogia onnistumisesta. En kuitenkaan alkanut kiukuttelemaan asiasta lääkärille (kiukuttelin myöhemmin Mr. Blueberrylle), joka toivotti meille kädestä pitäen kovasti onnea jo tässä vaiheessa.

Oli vaikea pidätellä hihkumista ja hyppelehtimistä poistuessamme lääkärin huoneesta. Yritin muistuttaa itselleni, että muilla aulassa odottavilla ei ehkä olisi yhtä mukavia uutisia ja hillitsin itseäni niin hyvin kuin nyt tässä tilanteessa oli mahdollista. Aluksi oli vaikea keskittyä töihinkään kun mielessä pyöri vain kuvat pienestä Ninjasta. Illalla makoilimme sylikkäin sängyssä Mr. Blueberryn kanssa ja pohdimme lapsen nimiä päätyen kahteen vahvaan ehdokkaaseen niin tytön kuin pojan osalta.

Luulisi, ettei oikein mikään voisi latistaa sitä riemua, jonka onnistuminen toi tullessaan, mutta alkuraskauden järkyttävä pahoinvointi ja väsymys ovat tehneet parhaansa. Verta ei ole enää vuotanut, kuten lääkärimme ennusti, mutta oksennusta on lentänyt ihan senkin puolesta. Kun laattaat keittiön lavuaarilla, vessanpöntöllä, suihkun lattialla, koiria ulkoiluttaessa ja saat vain vaivoin ruoan pysymään mahassa työajalla, niin ei voida enää puhua puhtaasta riemusta, mitä raskauteen tulee. Olen edelleen onnessani, että olen raskaana - en vain välitä tavasta, jolla luontoäiti haluaa minua muistuttaa asiasta. Tuli jo selväksi, kiitos. Alas, mikäli raskaus etenee kuten edelliset, tätä on tiedossa sellainen 4kk vielä!

Olen yrittänyt noudattaa lääkärin ohjetta ja olla mainostamatta ympäriinsä raskauttani, mutta koska seuraava ultra on parin päivän päästä selkärankani taipui vihdoin. Jos Ninjassa on jotain vikaa minun on kohdattava se tragedia aikanaan, mutta juuri nyt, vielä tämän pienen hetken, haluan juhlia, hehkuttaa ja iloita. Olemme raskaana, odotamme puutarhaan uutta elämää (Mr. Pomegranate vai Miss Goldenberry?) ja onnistuimme pääsemään jo näin pitkälle! Onhan sekin, ainakin minun mielestäni, juhlimisen arvoinen saavutus. Sitten vain kaikki sormet ja varpaat ristissä, että pääsemme loppun asti.

Kertaus vuodesta 2017

Näin vuoden viimeisenä päivänä tulee vähän nostalginen olo. Joko taas aika hurahti ohi lentäen? Minne ne kaikki päivät katosivat? Mitä oikeastaan ehti tapahtua tämän 365 vuorokauden aikana? Kerrataanpas vähän.

Viikolla 1 tänä vuonna alkoi kauan himoitsemani ja odottamani Sherlockin viimeisin tuotantokausi. Muuten elämä rullasi aika tasaisesti, treenasimme vähintään kolmesti viikossa Mr. Blueberryn kanssa ja vasta odotimme esimmäisten hormonihoitojen aloittamista. Viikolla 2 äitini joutui lonkkaleikkaukseen ja Mr. Blueberry hankki lukulasit, mutta muuten elämä jatkui samalla sabluunalla kuin mihin oli jo totuttu.

Viikolla 3 ja 4 lähdimme ensimmäistä kertaa koko perheenä ulkomaanmatkalle! Tämä oli Miss Lemonin ensimmäinen pidempi lentomatka ja hän suoriutui siitä hienosti. Otimme aurinkoa ja uiskentelimme Kanarialla. Matkaa varjosti hiukan tulevien hormonihoitojen jännitys, ja jouduin myös koko reissun syömään "kusipää pillereitä" (lempinimensä mukaiset vaikutukset), joilla kuukautiskiertoani siirrettiin sopivampaan ajankohtaan.

Viikolla 5 aloitimme ensimmäisen kierroksen hormonihoitoja! Piikittely oli vierasta ja jännittävää, kaikki oireet uusia ja henkisesti olimme hyppäämässä paljon suurempaan vuoristorataan kuin osasimme kuvitella. Tammikuu vaihtui helmikuuksi ja viikolla 6 oli ensimmäinen munasolujen keräysoperaatio. Iloitsin siitä, miten kevyesti kaikki meni, mutta vain vähän aikaa, kun jo saimme huonot tulokset. Lopulta yksi alkio selvisi siirtoon asti viikolla 7.

Jännitimme tulosta viikon 8 loppuun asti, mutta pissatesti oli negatiivinen ja seuraavalla viikolla 9, sopivasti yksivuotispäivänämme, verikoe vahvisti epäonnistumisen. Tästä toipuminen vei viikot 10-12, jolloin yritimme palata normaaliin elämän rytmiin, käydä elokuvissa, treeneissä, ulkona syömässä ja pikkuhiljaa, suunnilleen samalla kun siirryttiin kesäaikaan, aloimme olla taas kunnossa.

Huhtikuun vaihtuminen tarkoitti kuitenkin uutta yritystä hormonihoidoissa. Viikolla 13 aloitimme taas pistokset, tällä kertaa huomattavasti valveutuneempina siitä, mitä tuleman pitää. Kaikkien hormonien jyllätessä oli vaikea pitää yllä tavallista arkea. Yritys oli kuitenkin kova ja kävin esimerkiksi pyörähtämässä sisareni hiusmallina viikolla 14.

Äitini palasi parantuneiden lonkkiensa kanssa töihin samana pävänä kun meillä oli munasolujen toinen keräys viikolla 15. Tällä kertaa tulokset olivat loistavat, mutta jälkiseuraumukset kamalat. Jäin sairaslomalle hyperstimulaatio-oireyhtymän kanssa, tuoresiirtoa ei voitu tehdä, vaan alkiot pakastettiin. Pysyin tuskin henkisesti kasassa ja tämä viikko oli ehkä minun ja Mr. Blueberryn suhteen vaikein tähän mennessä.

Toipuminen kesti pitkään ja viikot 16-18 menivät hissukseen parempaan suuntaan, kunnes elämä palautui taas jotakuinkin raiteilleen, vaikka treenaamaan en tänä vuonna ole enää tuon toisen keräysoperaation jälkeen palannut. Kiertoni tehtiin hormonihoidoilla tällä kertaa ja pakastetun alkion siirto oli viikolla 19 eli toukokuun 9 päivä.

Viikko 20, joka oli piinaavaa odottelua ja siitä johtuvaa kiukuttelua täynnä, päättyi positiiviseen pissatestiin. Seuraavan viikon 21 verikoe varmisti tuloksen ja odotimme nyt ensimmäistä yhteistä lastamme. Miss Lemon vietti kevätjuhlaa samalla viikolla ja maailma tuntui heittäneen häränpyllyä.

Jottei elämä olisi niin helppoa viikko 22 alkoi kuitenkin verisellä vuodolla, jota jatkui tiputellen seuraavalle viikolle asti. Elimme siis jatkuvassa tunnemyrskyssä ja epätietoisuudessa aina viikon 23 perjantaihin asti, jolloin kävimme Felicitas klinikalla varmuuden vuoksi ultrassa ja saimme vahvistuksen, että April alkio oli kiinnittynyt ja yhä mukana matkassa. Lähdimme viettämään viikonloppua kevein sydämin ilmailunäytökseen.

Kesä oli alkanut kuin yllättäen ja viikot 24-25 menivät grillailun, juhannuksen ja raskauteen tottumisen merkeissä. Pahoinvointi otti elämäni valtaansa tässä vaiheessa, ja sitä nautintoa kesti viidennelle kuulle asti. Viikolla 26 meillä oli vielä yksi varhaisultra Felicitaksella kesäkuun 26 päivä ja silloin vauvamme ei ollut enää toukka vaan tanssahteleva pikkuneiti. Myös ensimmäinen neuvolakäynti oli samalla viikolla.

Viikolla 27 lapsuudenystäväni, jonka olen tuntenut ensimmäisen luokan ensimmäisestä päivästä lähtien synnytti ensimmäisen vauvansa. Pieni Miss Cloudberry hurmasi minut mennen tullen jo ensi tapaamisella, eikä hänelle ja Miss Clementinelle tule kuin puolisen vuotta ikäeroa - täydellistä. Elämä hymyilikin jo tässä vaiheessa kovasti, ja lähdimme hyvillä mielin Kööpenhaminaan kuhertelemaan viikonlopuksi Mr. Blueberryn kanssa viikolla 28. Raskauspahoinvointi oli tosin kaikkein pahimmillaan juuri tässä välissä, mutta reissusta jäi silti ihania muistoja ja tukanväri vaihdettiin haikein mielin punaisesta luonnolliseen ruskeaan.

Ensimmäinen virallinen ultramme Kätilöopistolla oli viikolla 29 heti Köpiksestä palattuamme. Saimme vahvistuksen, että kaikki oli edelleen hienosti, minkä päälle olikin täydellistä lähteä viettämään kolmen viikon kesälomaa. Viikot 30-31 hurahtivat ohi Korkeasaaren, Linnanmäen, kalastusreissun, Hoplopin ja Miss Lemonin ratsastuskurssin merkeissä. Olin niin lomatunnelmissa, että unohdin neuvolakäynninkin.

Viikolla 32 oli Miss Cloudberryn ristiäiset ja pahoinvoinnista huolimatta sain jotain syötyä juhlissa (Mr. Blueberry söi loput). Viikko 33 ei ollut yhtä mieluinen, vaikka alkoikin sisareni syntymäpäiväjuhlilla, kun kävin sokerirasitustestissä ja sain tuomion raskausdiabeteksestä. Elämää piti taas miettiä uusiksi loppuvuoden osalta, mutta negatiivisuus työnnettiin taka-alalle kun lähdimme perheenä Ruotsin reissulle viikolla 34 (ja juhlimme samalla 1v6kk päiväämme).

Palasimme Ruotsista viikolla 35 sopivasti minun synttäreilleni. 33 vuotta tuli täyteen ja tunnen itseni ikälopuksi. Heti perään oli raskausdeabetesryhmän kokoontuminen ja sain aloittaa sormen piikittelyn. Seuraavalla viikolla 36 oli ensimmäinen kahdesta raskaudenaikaisesta lääkärintarkastuksesta. Tohtorini Vladimir ei valitettavasti osannut juurikaan suomea, ja kommunikaatio jäi aika vajaaksi. Noh, sentään veljeni synttärit osuivat myös tälle viikolla, jotain positiivista siis. Ja kirsikkana kakun päällä Kätilöopiston toinen ultra oli viikolla 37, jolloin saimme tietää odottavamme tervettä tyttöä, ja pääsimme vielä viettämään Miss Lemonin syntymäpäiväjuhlia.

Syntymäpäiväjuhlat jatkuivat veljeni vaimon synttäreillä viikolla 38. Kyllä, olemme kaikki loppukesän lapsia. Joku hullu oli myös ennustanut, että maailma loppuu 23 syyskuuta, mutta onnekkasti Nibiru planeetta ei ilmestynyt avaruudesta murskaamaan Maata. Niinpä viikolla 39 pääsimme Dublinin reissullemme, jossa Mr. Blueberry kosi minua. Häät sovittiin jo joulukuulle, jotta ehtisimme avioon ennen Miss Clementinen syntymää.

Palasimme Dublinista (jossa minulla oli jo huomattavasti parempi vointi kuin Kööpenhaminassa 10 viikkoa aikaisemmin) keskiyöllä ja ryntäilin sinne tänne koko seuraavan viikon 40. Olisikohan hurjaa aikataulua syyttäminen, että viikolla 41 alkoivat ennenaikaiset supistukset, kovat selkä- ja vatsakivut ja lopulta löysin itseni lääkäriltä tutkimuksista ja sen jälkeen sairaslomalta. Olin vasta raskausviikolla 25 joten säikähdys oli tietysti kova ja pelko ennenaikaisesta synnytyksestä otti valtaansa. Niinkin vahvasti, että seuraavalla viikolla 42 pesänrakennusvietti vei voiton järjestä ja kaikki tarvittava vauvaa varten kaivettiin esiin tai hankittiin.

Paniikki alkoi laantua kun viikolla 43 Miss Clementine oli edelleen turvallisesti mahassa mukana eikä neuvolakäynnillä selvinnyt mitään huolestuttavaa. Niinpä osallistuimme Halloween pippaloihin ja pyrimme takaisin normaaliin arkeen. Normaali arki alkoi kuitenkin olla vaikeaa jo ihan senkin takia, että häät alkoivat lähestyä. Viikolla 44 kävimme hakemassa korusepän taiteilemat sormuksemme ja pohdimme mitä kaikkea oli vielä saatava aikaiseksi ennen H-hetkeä.

Ehkäpä syytämme tällä kertaa stressiä siitä, että ennenaikaiset supistukset alkoivat taas, tukiliivistä huolimatta. Olin koko viikon 45 sairaslomalla, mutta vauhtia oli vaikea hidastaa kaiken maailman pikkujoulujen, hääpaikan katsastuksen ja erinäisten reissujen lomassa. Olotilat eivät siis kokonaan helpottaneetkaan, mutta viikolla 46 yritin pistää kunnolla jarrua touhuiluuni. Viikon 47 loppuun mennessä olo oli parempi, sopivasti polttareitani varten! Mutta yksi murheenaihe ilmaantui, nimittäin hääpukuni ei saapunut luvatusti 24 marraskuuta.

Viikot 48-49 menivätkin sitten häävalmisteluiden ja suoranaisen hääpaniikin merkeissä. Hääpukuani ei vain millään tunnuttu saavan Suomeen asti, joka päivä sain uuden toimitusajan. Viikko 50 koitti vihdoin ja aloitin talvilomani, jonka aikana oli tarkoitus saada kaikki kuntoon. Kun mekkokin vihdoin 13 joulukuuta oli noudettavissa alkoi tuntua siltä, että häät saataisiin kuin saataisiinkin kasaan. Ja niinhän siinä kävi, että astelimme avioliiton satamaan 17 joulukuuta 2017.

Häistä alkoi äitiyslomani. Viikolle 51 osui myös sattumoisin joulu että Mr. Blueberryn synttärit. Tällä viikolla 52, vuoden viimeisellä, joulustelu jatkui ja oli myös se viimeinen kahdesta raskausajan  lääkärintarkistuksesta. Tällä kertaa lääkärinäni oli Irina, joka ei malttanut keskittyä minuun hetkeksikään. Hän ei ilmeisesti ollut edes vilkaissut tietojani etukäteen.

Irina ei kokeillut miten päin vauva on vatsassa, kirjoitti vaan suoraan papereihin, että raivotarjonta. Ehkä hän näki sen kristallipallosta, hipaisemattakaan vatsaani? Hän ei myöskään mitannut kohdunpohjan korkeutta vaan merkitsi suoraan saman luvun 32cm kuin neuvolatäti 4 viikkoa sitten. Kun aloin tästä valittamaan, että hetkinen sehän oli viimeksi niin korkea, että pitäisi tarkistaa kunnolla oli lekuri sitä mieltä, että "ej ej, se on hjyvä". Onneksi verenpaineeni oli mitattu ennen tätä (erinomainen taas vaihteeksi). Sydänääniä sentään tohtori suostui kuuntelemaan sen verran, että ehdin kellahtaa selälleni kahdeksi minuutiksi. Kuuntelu lopetettiin heti kun hän sai lukeman (143, hjyvä). Sitten nainen tunkaisi yhden sormen sisälleni, mietti hetken ja sanoi "pehmeä, mutta kiinni". Veti hanskat pois ja totesi "kiitos ja hyvää jatkoa".

Yritin esitellä Irinalle raskausdiabeteksen seurantakaaviota, hän vilkaisi sitä ja sanoi "ihan hjyvä". Näytin pissatestin, jota hän vilkaisi "hjyvä" ja heitti roskiin. Yritin kysyä tarvitseeko olla huolissaan lapsen kasvusta, entä synnytys? "Kaikki ihan hjyvä. Kiitos hei." Niinpä alle 8 minuutin tarkistuksen jälkeen nousin hämmentyneenä ylös ja lähdin kotiin. Painoni oli mitattu ihan ensimmäisenä ja se oli noussut vain 400g neljässä viikossa. En tiedä mistä Irina repäisi sen 32cm kohdunpohjan korkeudeksi, mutta jos se piti paikkansa Miss Clementine on lakannut kasvamasta.

Niinpä soitin Naistenklinikalle, että mitähän minun pitäisi tehdä. Heidän mielestään asia ei kuitenkaan kuulu päivystykseen, vaan minun pitäisi mennä takaisin neuvolaan ja pyytää kohdunpohjan mittaus uudestaan. Neuvola oli kuitenkin tässä vaiheessa jo sulkenut ovensa tältä vuodelta, joten asian hoitaminen menee ensi vuoden puolelle. Siihen asti ollaankin sitten epätietoisuudessa siitä, että miten päin vauva on vatsassa ja kuinka hän kasvaa. Ainakin Miss Clementine liikkuu reippaasti ja jatkuvasti, joten hengissä on ja ehkä voimme odotella vielä hetken. Vastahan tässä ollaan huomenna raskausviikolla 37, laskettun aikaan on vielä viikkoja. Ei se vauva voi siis vielä syntyä - eihän?

Kokonaisuudessaan tämä vuosi on ollut haasteellinen, täynnä tunnemyrskyjä, epäonnistumisia, onnistumisia, surua, iloa ja jännitystä. Vaakakupit kuitenkin heittävät reippaasti positiivisen puolelle, oikein niin, että heilahtaa. Vuosi 2017 on ollut todella, todella hyvä vuosi, ehkä elämäni onnellisimpia, huolimatta hetkittäisistä, viiltävistä sydänsuruista, kivuista ja vaikeuksista. Tämän vuoden päätteeksi olen naimisissa, raskaana ja onnellinen. Tärkeimmät läheiseni ovat onnellisia. Kunpa vuosi 2018 toisi mukanaan yhtä aljon hyvää kuin tämä kulunutkin.

Välikevennys

Tällä kertaa tarjolla on kuvien täyttämä blogi, eli pöllin lähinnä muiden ihmisten luomuksia. Miksi näin? No koska juuri nyt on hyvä fiilis. Häät ovat onnistuneesti takana (woop woop!) ja joulukin on onnistuttu viettämään ilman sen suurempia ongelmia. Miss Clementine on asettunut alemmaksi vatsaan, eli Mami saa happea (aaah!) eikä olo ole enää lainkaan niin tukala. Laitan alle kuvan ihan pikkuisesta möhömasustani näin raskausviikon 36 kunniaksi. Kaksi viikkoa enää ja tyttäremme on täysiaikainen! Koska hän päättää syntyä onkin sitten ihan eri asia.

Oloni on suurimman osan aikaa ollut ihan super hyvä! Kaiken maailman vaikeuksien jälkeen on niin ihanaa kun tämän pallukan kantaminen tuntuu hyvältä. Nyt on jostain löytynyt sitä kuuluisaa "säteilyä" mitä raskaanaolevilla pitäisi olla. Masuasukki on myös hienosti taktikoinut ja oli esimerkiksi hääpäivän niin kiltisti, ai että! Ei mitään harjoitussupistuksia tai liitoskohtien vihlontaa, ei kramppeja tai närästystä. Pelkkää hehkumista.

Toki sitten tämä ihana olotila saa minut kuvittelemaan, että voin mennä ja melskata ihan miten lystää. Siitäpä sitten saakin maksaa jälkikäteen kun juoksee kavereiden kanssa lounaalla, illallisella, elokuvissa ja ties missä kengän korot kopisten. Ilman kunnollista lepoa masu kuitenkin ilmoittaa hyvin jämäkästi kuka tätä showta vetää (news flash, it's not me!). Jouluaattona esimerkiksi bileet loppuivat ennen seitsemää illalla kun huomasin taittuvani kaksin kerroin kivusta eikä kuuma suihku tai tonni panadolia pelastanut tilannetta vaan oli mentävä sänkyyn ennen lasten nukkumaanmenoaikaa. Yhtä hienosti kävi kun oli kerrankin aurinkoinen päivä ja yritin mennä Mr. Blueberryn ja koirien kanssa lenkille, masu ilmoitti jo ensimmäisen mäen jälkeen, että tämä mamma kääntyy nyt takaisin kotiin.

Periaatteessa meno täällä ruudun toisella puolella on nyt todella letkeää ja rentoa, sillä työt loppuivat jo kaksi viikkoa sitten. Lähetin kaikille kimppasähköpostin, että kiitos ja minä jään nyt äikkärille. Menin aivan sekaisin laskuista, että kuinka moni mies ja nainen tuli kauhuissaan työpisteelleni sanomaan: "Oletko sä raskaana?" Ihan oikeasti ihmiset! En ole vain lihava, vaan paksuna! "Luulin, että olit vain syönyt vähän enemmän pullaa." Toiset syyttivät tyttömahaa, että se on sen mallinen, ettei raskautta tajua, toisin kuin poikamahasta. Olipa syy mikä tahansa, laitoin viimeiselle päivälle niin kireän mamma paidan, että pallukka oikein korostui. Eipä jäänyt epäselväksi.

Äippäloma itsessään alkoi sangen stressaavissa merkeissä kun häihin oli vain viikko aikaa, minun mekkoni seilasi yhä ulkomailla postissa ja oli kamalasti kaikkea tehtävää. Lopulta hääpuku kuitenkin saapui ja kunhan sitä oli viisi tuntia ommeltu ja korjailtu ei tarvinnut mennä alusvaatteissa alttarille. Oli sinänsä kyllä hassu mennä naimisiin "siideripötsissä" kun normaalisti häitä varten laihdutetaan ja ollaan timmeimmässä kunnossa ikinä. Noh, yritin lohduttautua, että se raskauden hehku oli puolellani ja näytin varmasti hemaisevalta.

En voi kertoakaan miten ihanaa on ollut nyt, kun ruoka on maistunut! Hääbuffetti, joulusafkat, ai että! Onneksi raskauspahoinvointi häipyi niin on nyt päässyt nauttimaan synneistä herkullisimmasta, ahmattiudesta! Vähän toki Miss Clementine rajoittaa mussuttamistani painamalla sisäelimiä kasaan - mahaan ei siis vain yksinkertaisesti mahdu neidin lisäksi niin paljon ruokaa kuin silmät söisivät. Raskaushimot jylläävät myös menemään ja suklaata tekee mieli tasaista tahtia. Onneksi tämänkään kanssa määrät eivät ole suuret, muualla kuin ajatuksissa.

Raskausdiabetes ei sen sijaan ole hävinnyt minnekään. Arvot ovat edelleen mallillaan, ja pysyvät itseasiassa hämmentävän tasaisina. Aamusokeri on ollut 5.1 viimeiset viisi mittausta ja olen jo ruvennut epäilemään, että koko mittari on rikki. Luotetaan nyt kuitenkin siihen, että tuo toimii edelleen ja kaikki vaan on sokereiden osalta ok. Ruokavalion osalta yritän edelleen rajoittaa herkuttelua, jotta se ei olisi jatkuvaa tai runsasta, mutta himoja on kyllä vaikea kontrolloida!

Ruoan lisäksi se toinen tärkeä tekijä onnellisuudessa on uni. Välillä saa nukkua oikein prinsessana yli auringonnousun ja melkein lounasaikaan. Toisinaan tutiminen maistuu, ja sitten toisinaan sitä pyörii koko yön silmät selällään ja ihmettelee mikä vittu nyt on vialla. Tietenkään yhtään yötä ei nukuta ilman kolmea pissataukoa - paitsi viime yö OMG. Nousin vain kaksi kertaa ylös! Ensi yönä veikkaan kompensaationa kahdeksaa vessareissua.

Se, mistä kaikki olivat synnytysvalmennuksessakin samaa mieltä, ja mikä oli jokaisen äidin ongelma näin raskauden loppupuoliskolla, oli uniongelmat. Painajaiset vaivasivat jokaista odottajaa, insomnia jokatoista, krampit vielä muutamia ja suoranaiset näkoharhat toisia. Raskausuni tässä vaiheessa onkin aikamoista sekamelskaa heräilyineen, pyörimisineen ja näkyineen. Viime yönä minä olin menossa uudestaan naimisiin, ja näihin häihin oli kutsuttu kaikki, joita ei kutsuttu viikko sitten. Mekkokin piti tosin olla uusi, joten juoksin alasti kauppakeskuksissa ja etsin jotain päälle puettavaa. Jokatoinen kauppa oli muuttunut kirkoksi ja niissä kaikissa odotti sama pappi. Jep, sekopäistä, ja tuo oli ihan kevyttä kenttäviihdettä.

Sekoboltsiunista viis, mutta entä tämä jatkuva pissahätä? Rakossa ei siis ole kultaista nestettä välttämättä paria tippaa enempää, mutta pakottava hädän tunne saattaa olla ihan hirveä! Viimeinen asia, mitä on tehtävä ennen sänkyyn menoa, on käydä pöntöllä liruttamassa. Jos tämän jälkeen nukkumaan ryhtyminen viivästyy jollain tavalla, tulee vaikka viesti tai selaa sosiaalista mediaa, tai juttelee puolisolle hetken - niin yhtäkkiä ei pysty nukkumaan. On hätä. Ja vaikka järki sanoo, että juuri pusersit ne ainoat pisut mitä siellä mitenkään voi olla, on silti noustava ylös, koska muuten ei uni tule (ja jos tulee, näkee no-stop unta vessasta).

Kusihätä vaivaa toki muutenkin pitkin päivää, eikä vessassa voi käydä tarpeeksi usein. Mutta koska se on tylsää hommaa sitä yrittää jaksaa hädän kanssa. Sitten, jos odottaakin liian pitkään, katsoo vaikka leffan sohvalla eikä käy siinä välissä, niin auta armias kun nouset ylös! Tuntuu kuin rakko räjähtäisi sisäänpäin ja joudut kannattelemaan mahaa kaksin käsin samalla kun vaaput toiletin puolelle. Tuo ylösnousemus on muutenkin tällä hetkellä sellainen henkilökohtainen ihme, jos siihen pystyy. Tuolilta ylös ottamatta tukea pöydästä? Tuskin. Sohvalta ylös ilman miehen kättä? Hyvä vitsi. Sängystä ylös kiskomatta itseä päädyn ja tolppien kautta istumaan? Siinähän sätkit, kilpikonna. Mitä jos olet jostain syystä päätynyt lattialle? Se on sitten vain vietettävä loput raskausajasta siinä.

Mitä siten kun on se huono yö? Edellisenä iltana on sattunut vatsaan ja närästänyt? Kun on SE yö takana, ai perhana mikä kiukkuinen karhu sängystä kohoaa. Kuka uskaltaa keskeyttää Kontion talviunet, juoskoot henkensä puolesta. Vaan yksi on, jolle on vaikea olla edes Otson vihainen, nimittäin kultakutri Miss Lemonille. Hänen pyyteetön rakkautensa muistuttaa noina kamalina väsymyksen hetkinä siitä, miksi tämä on kaikki sen arvoista - vaikkei juuri sillä hetkellä ehkä siltä tuntuisi.

Väsymyskään ei tosin ole niin paha kuin masukrampit. Kipu, se ei vain ole minun juttuni. Jatkuva, säälimätön ja loppumaton kipu vatsassa, mistä se tulee? Ylirasituksesta varmaankin, ja en tiedä onko se sitten supistelua, mitään "aaltoa" kun ei tunnu, ei mitään helpottavaa taukoa. Tosin en muista sellaista luksusta synnytyksestäkään. Minusta kipu vain jatkui, jatkui ja pysyi tasaisen kamalana. Supistus, mikä helvetti se on? Yhden olen synnyttänyt ja en vieläkään tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että toisinaan tämän pienen massun kanssa voi kävellä ja puuhailla kuin sitä ei olisikaan. Kun kramppi iskee päälle minusta tulee kuitenkin yhtäkkiä pingviini ja masusta valtaisa. Vaapun hitaasti, pienin askelin puolelta toiselle ja huidon räpylöilläni seinistä tukea.

Mr. Blueberry on jo pari kertaa kysynyt, että "joko lähdetään synnyttämään?", mutta ei, vielä ei olla siinä kohtaa. Jos jotain muistan kuuden ja puolen vuoden takaa niin sen, että synnytyskivusta ei voi erehtyä. Se sattuu niin maanperkeleesti. Olen varma, että huomaan kyllä sitten, kun on aika mennä. Eikä kipu ole vielä mennyt tuonne alas eli sinne portille. Eikä pentu synny ennen kuin portti on auki, joten sitä herkkua odotellessa. Kaikkeen sitä ihminen vapaaehtoisesti ryhtyykin.

Mietimme eilen miehen kanssa tulevaa perhesunnitelmaamme, eli tarkemmin ottaen sitä, haluammeko tämän jälkeen yrittää vielä saada lisää lapsia. Alkuperäinen ideahan oli 3-4 lasta. Olemme molemmat aina halunneet ison perheen, mutta matkaan on nyt tullut vähän muuttujia. Ensinnäkin, mikäli meidän pitäisi käydä uudestaan läpi hedelmöityshoidot, palaisin mieluummin helvetissä. Munasolujen keräys ja sen jälkioireet olivat kestämättömän kamala kokemus viimeisimmällä ruhdilla. Jos siis olemassaolevat alkiomme (Athos, Aramis, Ninja ja Kilpikonna) eivät johda onnistuneisiin raskauksiin, lastenteko loppuu näillä näkymin siihen.

Ei se raskauskaan kuitenkaan herkkua ole ollut, enkä tiedä kuinka monesti kykenen käymään tämän setin enää läpi. Lisäksi olen koko ajan vanhempi, eli onnistuneen raskauden todennäköisyys pienenee koko ajan. Jos/kun se onnistuisikin vielä vaikka kaksi tai kolme kertaa, niin todellinen työ alkaa lasten kanssa vasta syntymästä. Kuvitellaan tähän nyt se 3-4 pentua, max 2 vuoden ikäeroilla niin morjentes mitkä ruuhkavuodet olisi tulossa! Olenko ihan varma, että haluan lähteä sille tielle? Onko se sitten hyvästi parisuhde? Hyvästi matkustus? Hyvästi jokainen penni, jonka ehtii tienata?

Eipä niin, että näitä asioita voisi päättää etukäteen. Koskaan ei voi tietää mitä komplikaatioita tulee eteen. Suunnitelmia voi tehdä lukemattomia etukäteen, mutta jokaisen niistä päätyy todennäköisesti heittämään roskakoriin. Elämällä ja kohtalolla on tapana päättää jotain ihan muuta, kuin mitä olit itse ajatellut. Onnekkaasti, se on monesti jotain parempaa kuin olit itse päättänyt.

Rakenneultra

April rv 20+1

Vettä satoi kuin saavista kaataen ja taivas oli melkein hiilen harmaa. Seisoin peilin edessä alusvaatteisillani ja tuijotin raskausvatsaani samalla kun pohdin mitä pukisin tänään päälle. Vihdoin alavatsan pömpötys oli muuttunut selkeästi raskaudelle tyypillisen pyöreäksi ja kovaksi. Ihoa koristi muutama hyvin haalea raskausarpi edelliseltä kierrokselta kuusi vuotta sitten, ja neljä purppuran väristä, muuten kalpeasta värityksestäni loistavaa arpea.

En suinkaan ollut saanut vielä uusia raskausarpia vaan nämä vanhat kaverit olivat heränneet eloon kun olin osunut niihin hormoonipiikitysten aikana. Jos siis sinä jossain vaiheessa joudut käymään läpi hormonihoitoja niin ota tästä neuvosta vaariin - älä osu vanhoihin arpiin! Jostain syystä arpeutunut iho oli vaihtanut värinsä hopeasta tuoreen punaiseen eikä mikään määrä rasvailua tai edes aika tuntunut saavan niitä hiipumaan. Niinpä minulla oli nyt kahden viivan kiitorata molemmin puolin vatsaa. Jostain syystä se ärsytti minua suunnattomasti.

Taputin kuitenkin masuani hellästi. Ollaankos siellä hengissä? kysyin hiljaa mielessäni, vaikken odottanut vastausta. Tänäänhän se selviäisi sillä oli rakenneultran päivä. Tänään kätilö tarkistaisi, että April oli kehittynyt niin kuin pitikin, ja tästä eteenpäin lapsi jatkaisi lähinnä kasvamista, ei enää niinkään suurissa määrin kehittymistä. Suurin luomistyö oli jo valmis, mikä tuntui lähes huumaavalta, sillä oltiin vasta raskauden puolessa välissä ja parin viikon päässä siitä virallisesta hetkestä kun vauva yritettäisiin pelastaa jos se syntyisi ennenaikaisesti. Nyt oltiin myöskin vielä aborttisallituilla viikoilla, mikä sai minut irvistämään, sillä ajatus niin pahoista rakennevioista, että April pitäisi keskeyttää, oli kammottava.

Noniin, takaisin tehtävän äärelle, eli päivän vaatteet. Olin rohjennut tilaamaan raskausvaatteita kun mitkään housut eivät enää tuntuneet siedettäviltä päällä. Tilaaminen oli kuitenkin pelottanut, koska nämä vaatteet menisivät roviolle jos April tulisi kesken tai jouduttaisiin keskeyttämään, sillä ne muistuttaisivat vauvan menetyksestä aivan liikaa. Yritin kuitenkin hissukseen päästä eroon vainoharhaisuudestani ja luottaa tulevaan. Vähän saman tyyppinen vainoharhaisuus kuitenkin varjosti nyt sadepilvien lisäksi tämän aamun pukeutumista. Minkä väriset vaatteet voisin pukea päälleni?

Tänään selviäisi toivottavasti se lapsen sukupuoli, enkä halunnut jinxata mitään. Typerääkö mielestäsi? Siihen minäkin lopulta päädyin ja pukeuduin vanhan roosan väriseen paitaan ja siihen sopiviin koruihin. Ei kai sillä nyt ollut mitään merkitystä, vaikka minulla olisi punainen paita jos saisimme selville odottavamme poikaa. Vilkaisin kämmentäni kulmat kurtussa, yrittäen lukea tulevaisuuttani. Kumpi sieltä oikein oli tulossa? Näytti ihan pojalta. Totesin kuitenkin saavani luotettavampaa tietoa tänään lääkärissä ja lähdin vihdoin herättämään Miss Lemonin aamupuuhiin.

Muutamaa tuntia myöhemmin kurvasin Kätilöopiston parkkipaikalle ja bongasin Mr. Blueberryn työauton ajavan kohti samaista paikkaa, mutta vasemmalta. Hymyilin huvittuneena täsmälliselle ajoituksellemme, joka oli sen 12 minuttia etuajassa. Seurasin miehen perässä vierekkäisille ruuduille ja vaihdoimme virneet ikkunoiden läpi. Kävelimme nyt jo tottuneesti aulaan, ilmoittauduimme automaateilla kelakorttia vilauttamalla ja tallustimme sitten oikeaan paikkaan odottelemaan.

Miten paljon helpompaa tämä olikaan kuin varhaisraskauden ultraan saapuminen, jolloin olimme vierailleet infossa, vaappuneet käytävillä kuin pingviinit, joiden päät pyörivät tuulimyllyn lailla ja hermoilleet kuin aloittelijat. Nyt Mr. Blueberry istahti letkeästi penkille ja minä piipahdin vessassa, muistaen vasta kyltin nähdessäni, että ultraan mentiin rakko tyhjänä. Kun kellon viisarit naksahtivat minuutin yli varattuun aikaan aloin naputtaa lattiaa hermostuneena. Kovin montaa kertaa en ehtinyt valittaa, että kätilö oli myöhässä, kun hän kolmea minuuttia myöhemmin tuli hakemaan meidät aulasta.

"Onhan rakko tyhjä?"
"Kyllä" vastasin hymyillen ja seurasin valkotakkista, keski-ikäistä naista tutkimushuoneeseen.

Meidät vastaanottanut rouva vastasi mielikuvaani perus kätilöstä ihan pilkulleen, silmälasiensa, lyhyen, vaalean tukkansa ja reippaan työotteensa kanssa. Pidin hänestä heti ja koin, että voisin oikeasti puhua ongelmista ja huolista tämän naisen kanssa. Niinpä pläjäytin näin alkajaisiksi pöytään raskausdiabeteksen, pahoinvoinnin ja sydänäänien huonon kuuluvuuden. "Entä liikkeet, tuntuuko niitä?" Vastasin, että välillä ja suurimman osan ajasta heikosti. Emme jääneet keskustelemaan kovin pitkäksi aikaa vaan kellahdin kohta makuulleni, vaatteet vedettynä pois vatsan päältä.

"Käyn nyt läpi vauvan tärkeimmät rakenteet ja varmistan, että hän on kehittynyt tähän mennessä niin kuin viikkoihinsa nähden hänen olisi pitänytkin" kätilö selitti samalla kun pruittasi geeliä purkista oikein ronskilla kädellä mahani päälle.

Jännitin hurjasti kun nainen aloitti ultrauksen. Pelkäsin, täysin järjen vastaisesti, että April ei olisi enää siellä. Tai että se olisi kuollut. Helpotus oli suunnaton kun vauva potki näkyviin ruudulle. "Siellä hän on" kätilö sanoi hymyillen kun pienet kädet ja jalat vispasivat menemään ruudulla. Elossa! ajattelin onnellisena. "Ja jos koet koko ajan hirveää pissahätää niin se johtuu tästä, hän potkii katsos suoraan virtsarakkoasi." Teki mieleni nauraa ääneen. Kätilö alkoi kuitenkin hyvin nopeasti käymään läpi eri mittoja, kuten jalkojen ja käsien luita (ilmeisesti pitkät ja vahvat raajat), selittämään missä näkyi mikäkin sisäelin ja sitten käytiin läpi sydämen kaikki kammiot ja valtimot. Kaikesta tuli palautteena hienoa, hyvä, oikein hyvä.

Pään mitta, kasvojen rakenne ja lopulta aivojen rakenne käytiin kaikki läpi, vaikka aivojaan April pihtasi jonkin aikaa, joten parempaa asentoa odotellessa kätilö kysyi haluammeko tietää lapsen sukupuolen. Olin halunnut ensi minuuteista lähtien kysyä sitä, mutta olin kokenut, että olisin huono äiti, jos kysyisin sukupuolta hätäillen, ennen kuin kaikki tärkeämmät asiat oli selvitetty. "Ehdottomasti haluamme tietää, jos sen vain näkee!" vastasin kuitenkin nyt epäröimättä. Kätilö siirtyi ultraamaan Aprilin alavartaloa ja pidätin hengitystäni.

"Näyttäisi tytöltä" hän sanoi, johon April alkoi potkimaan.
"Jep, ihan varmasti tyttö, näkee aivan selkeästi."
Tyttö. Tiedolla kesti sekunin murto-osan upota ja ensimmäisenä katsoin Mr.Blueberryä, joka oli niin kovasti odottanut poikaa. Taputin miestä lohduttavasti hartialle ja hän virnisti minulle.

Nyt kun April oli vaihtanut asentoa aivojen pienimmätkin rakenteet näkyivät hienosti. Hänestä ei löytynyt kerrassaan mitään moitittavaa tai huolen aihetta. Kätilö oli äärimmäisen tyytyväinen yleiseen kehitykseen. Viimeisenä hän mittasi vauvan kokonaispainon ja alkoi sitten verrata kaikkia mittoja toisiinsa. Ne olivat hienosti sopusoinnussa keskenään, mutta niiden yhteistuloksena oli reippaasti isompi lapsi kuin viikolla 20+1. "Hän on kooltaan aika tarkalleen 21+1 eli viikon edellä" kätilö kertoi ja varmisteli, että laskettu aika oli oikein. Kun kerroin Aprilin olevan labran tuotoksia, eli lasketun ajan olevan hyvinkin varmasti oikea, nainen nyökkäsi ja kehoitti olemaan tarkkana raskausdiabeteksen kanssa, jottei April kasvaisi liian nopeasti tai liian isoksi.

"Istukka on kiinnittynyt kohdun etuseinämään ja hyvin syvälle kohtuun. Siitä johtuu se, että sydänääniä on vaikea kuulla ja että liikkeitä on vaikea tuntea. Tässä keskellä edessä on niin paljon tiellä, että älä ihmettele, jos siinä ei tunnu liikkeet, vaan että ne tuntuvat ainoastaan täällä reunoilla. Kohdussa on myös todella hyvin, varsin reippaasti oikeastaan, tilaa hänellä liikkua, joten vauva pääsee pakoon ihan kokonaan toiselle puolelle vatsaa halutessaan, ja tuntuisi olevan vähän sellainen tapaus, että karkaa alta kun häntä yritetään tutkia. Ei siis tarvitse olla huolissaan jos sydänääniä on haastava kuulla vielä vähän aikaa. Istukan koko ja sijainti on kuitenkin oikein hyvä ja sanotaanko, että hän on hyvin turvassa siellä syvällä. Se on hyvä paikka lapsen olla."

En voi sanoin kuvailla miten huojentavaa oli kuulla kätilön arvio. Nyt kun tiesin syyn voisin lakata murehtimasta ja olla vain tyytyväinen. Kätilö ainakin oli oikein tyytyväinen ja toivotteli meille onnea loppu odotukseen. Lähdimmekin paikalta hiukan pyörryksissä onnesta, varsinkin minä, jonka kasvoille kestovirne tuntui liimaantuneen. Se on tyttö!

"Onhan siinä tietysti jokin erehtymisprosentin mahdollisuus. Sanotaanko, että 95% varmasti tyttö?" kujersin Mr. Blueberrylle kävellessämme parkkipaikalle käsi kädessä.
"Kätilö oli kyllä ihan varma."
"Niin oli!" sanoin säteillen ja mies nauroi.
"Esikoiseni on sitten tyttö..." Mr. Blueberry pohti kuin maistellen ajatusta.
"Niin oli minunkin." heitin kujeillen.
"Hei, epäreilua!"
Nauroimme molemmat.

Jatkossa April tulee olemaan blogissa nimellä Miss Clementine (vaikka alkion nimi olikin näköjään osuvasti valittu sekin). Jos mitään ihmeellistä ei ehdi tapahtumaan palailen vasta parin viikon päästä bloggailemaan kunhan seuraavan neuvolakäynti ja viimeinen kuherrusreissumme Dublin on takana. Sitten ollaankin vihdoin jo niillä viikoilla, että Miss Clementinellä on prosentuaalinen mahdollisuus selvitä jos hän syntyy etuajassa (pidetään silti peukkuja ensi vuoden puolelle).