Saanen esitellä; Ninja alkio!

Ninja alkio raskausviikolla 7+2
Laskettu aika 27.7.2019
Kokoa noin. 11.1 mm

Istuin vessassa ja mietin jotain aivan muuta. Positiivisesta raskaustestistä oli jo yli viikko ja olin ehtinyt hyväksyä raskauden faktana. Mietin ehkä sitä, mitä laittaisin illalliseksi perheelle, tai ehkä että miten jääzombit saivat kahleet järveen vajonneen lohikäärmeen ympärille, jos eivät kerran olleet uimakykyisiä. Valtavien ketjujen alkuperä oli sekin yksi suuri kysymysmerkki, sillä tuskin jääzombit olivat niitä itse takoneet, tuli kun oli niiden vihollinen. Ajatuksiini uponneena pyyhin tottuneesti alapään ja vilkaisin sitten rutiininomaisesti paperia, kuten varmasti monet muut naiset ovat opetelleet tekemään (seuratakseen mahdollista kuukautiskierto ja kehonsa toimintaa).

Käteni pysähtyi ja aivoillani kesti hetken prosessoida silmien lähettämää viestiä. Kirkasta verta. Tuijotin paperia pääkopan harmaan aivomassan vetäessä tilt reboot tilassa kuperkeikkaa. En ollut odottanut vuotoa, olin raskaana, eli ei kuukautisia. Verta oli yhtä kuin ei raskaana. Päässäni oli selkeä error 404 tilanne, jota aamu-uninen ja ajatuksiin uponnut päätietokone ei hetkeen kyennyt käsittelemään. Onneksi muistialueet aktivoituivat ja totesin, että ei syytä paniikkiin, vuodin verta alkuraskaudesta myös Miss Clementinen raskaudessa. Minulla ei ollut kipuja, eli keskenmenosta tuskin oli kyse, ja verta oli vain pari teelusikallista.

Keep calm and carry on, kehoitin itselleni ja toiminkin sen mukaan. Ilmoitin hyvin rauhallisesti vessasta päästyäni sunnuntaiaamun kahviaan hörppivälle Mr. Blueberrylle, että "Houston, we have a problem". Verrattuna edellisen kerran paniikkiin ja epätoivoon handlasimme tilanteen paljon paremmin tällä kierroksella. Toki kokemus tuo varmuutta, mikä pitää erityisen hyvin paikkansa näissä lastenteko hommissa. Soitin maanantaina aamulla silti klinikallemme, vaikka vuorokaudessa verenvuoto oli ensin muuttunut ruskeaksi ja sitten loppunut. Koska verikokeeni oli käsitelty väärin minut kutsuttiin uuteen, jotta saisimme tarkan raskaushormoni arvon.

Olin kuitenkin palannut jo takaisin työelämään ja niinpä meni kaksi päivää ennen kuin ehdin labraan. Sinä aikana verta ehti tiputella uudestaan (mikä omalta osaltaan vauhditti verikokeeseen menoani), muttei mitenkään hälyttävästi, vaikka tällä kertaa alavatsaa jomotti menkkamaisesti vuodon aikana. Tämänkin tiesin tosin olevan ihan normaalia. Olin siis suhteellisen luottavaisilla mielin kun vihdoin istahdin näytteenottotuoliin ja paljastin vasemman käsivarteni.

"Kuinka voit tänään?" hoitaja kysyi ystävällisesti.
Kertasin hänelle tilanteen nopeasti.
"Ahaa, no katsotaanhan sitten. Virtsakoe ja edellinen verikoe olivat kuitenkin positiivisia?"
Vastasin myöntävästi.
"Pientä verenvuotoahan voi ilmetä alkuraskaudessa, että sinänsä... mutta kohta tiedämme tarkemmin."

Töissä oleminen toimii hyvänä ajatusten harhauttajana, mutta sekään ei saanut minua unohtamaan tilannetta täysin. Entä, jos alkio oli kuollut? Vaikkei se ollut tullut ulos eihän ollut mitään takeita, että kaikki oli kunnossa. Iltapäivällä sain taas sähköposti-ilmoituksen, että tulokset olivat valmistuneet ja karkasin äkkiä vessaan soittamaan hoitajalle. Puoliksi odotin, että verikokeessa olisi taas käynyt jokin fiblu kun nainen langan toisessa päässä rullasi tietojani epäilyttävän pitkään.
"Raskaushormoniarvo on 8770."
"Ahaa" vastasin ja aivoni etsivät jostain lokerosta tietoa, että mitä tulos tarkoitti.
"Viitearvona on 3500-7500 eli jos sen sisään osuu niin on hyvä."
"Eli, eli kun se on yli niin...?"
"Niin siis tämä on oikein hienosti, ei tarvitse huolestua siitä, että arvo on yli! Raskaushormonin taso nousee niin nopeasti tässä alussa, ja tuo 8770 on oikein hyvä - oikein hyvä."

Hengähdin huojennuksesta. Enemmän kuin tarpeeksi, sehän oli hienoa. Sovimme, että muuta seurantaa ei tarvittaisi, ellei tilanne nyt radikaalisti muuttuisi suuntaan tai toiseen. Pari päivää myöhemmin, kun verta tuli kolmannen ja viimeisen kerran soitimme vielä klinikalle varmuudeksi, mutta edelleen siellä oltiin sitä mieltä, että voisimme hyvillä mielin odottaa seuraavan viikon ultraan. Pientä epävarmuutta oli kuitenkin ilmassa kun kiirehdimme Felicitakselle seitsemältä aamulla sovittuna ajankohtana.

Odotimme hermostuneina aulassa, kahvikoneen viereisellä sohvalla. Olin alkanut kärsimään taas raskauspahoinvoinnista ja viimeiset kolme iltaa olo oli ollut aika surkea - mikä ironisesti oli hyvä asia. Lääkärimme otti meidät hymyillen vastaan ja pääsin purkamaan huoliani hänelle pöydän yli. Varsinainen helpotus oli saatavilla kuitenkin vasta ultran kautta, kun pääsimme omin silmin näkemään kohdun. Siinä missä normaalisti oli se paksu ja vaalea limakalvo, oli nyt iso musta "aukko", jonka keskellä majaili kaksi harmaata möykkyä. Pienemmän ja selkeästi pyöreän palluran lääkäri esitteli ruskuaispussina, isompi ja epämääräisempi möykky oli alkio itse.

"Tuossa on sydän, joka sykkii."
Aina yhtä maaginen hetki. Nuppineulan pään kokoinen pieni pallura väpätti tiuhaa tahtia keskellä harmaata möykkyä. Miten se onkin niin, että sydän on ihmisen ensimmäinen valmis osa ja aivot viimeinen? Siinä on jotain kaunista symboliikkaa. Nytkin Ninja alkio oli muuten täysin tunnistamattomissa minkäänlaiseksi ihmisolennoksi - paitsi, että sillä on sydän, joka lyö. Ja se lyö vielä mahdollisesti sata vuotta. Hymyni oli levinnyt korvasta korvaan ja kun katsoi Mr. Blueberryyn hän hymyili ihan yhtä onnellisena.

Lääkäri tarkisti varmuudeksi munasarjat eikä löytänyt niistä tai kohdusta mitään vikaa.
"Kyllä nyt sanoisin, että verenvuoto on ollut istukan kehittymiseen liittyvää, enkä oleta sitä tulevan enempää."
Sainkin siis luvan nousta ja tyytyväisyyttä hymisten pukeuduin verhon takana tohtorin naputellessa tietokoneellaan.
"Voimme edetä tässä luottavaisin mielin, Mrs. Strawberry. Jatkat lääkkeiden ottamista kuten tähän asti ja tarkistetaan tilanne kahden viikon päästä uudella ultralla. Siihen asti olisin vielä julkisesti mainostamatta raskaudesta."
Hätkähdin hiukan tätä jälkimmäistä, sillä olin jo päässäni alkanut kirjoittamaan iloista blogia onnistumisesta. En kuitenkaan alkanut kiukuttelemaan asiasta lääkärille (kiukuttelin myöhemmin Mr. Blueberrylle), joka toivotti meille kädestä pitäen kovasti onnea jo tässä vaiheessa.

Oli vaikea pidätellä hihkumista ja hyppelehtimistä poistuessamme lääkärin huoneesta. Yritin muistuttaa itselleni, että muilla aulassa odottavilla ei ehkä olisi yhtä mukavia uutisia ja hillitsin itseäni niin hyvin kuin nyt tässä tilanteessa oli mahdollista. Aluksi oli vaikea keskittyä töihinkään kun mielessä pyöri vain kuvat pienestä Ninjasta. Illalla makoilimme sylikkäin sängyssä Mr. Blueberryn kanssa ja pohdimme lapsen nimiä päätyen kahteen vahvaan ehdokkaaseen niin tytön kuin pojan osalta.

Luulisi, ettei oikein mikään voisi latistaa sitä riemua, jonka onnistuminen toi tullessaan, mutta alkuraskauden järkyttävä pahoinvointi ja väsymys ovat tehneet parhaansa. Verta ei ole enää vuotanut, kuten lääkärimme ennusti, mutta oksennusta on lentänyt ihan senkin puolesta. Kun laattaat keittiön lavuaarilla, vessanpöntöllä, suihkun lattialla, koiria ulkoiluttaessa ja saat vain vaivoin ruoan pysymään mahassa työajalla, niin ei voida enää puhua puhtaasta riemusta, mitä raskauteen tulee. Olen edelleen onnessani, että olen raskaana - en vain välitä tavasta, jolla luontoäiti haluaa minua muistuttaa asiasta. Tuli jo selväksi, kiitos. Alas, mikäli raskaus etenee kuten edelliset, tätä on tiedossa sellainen 4kk vielä!

Olen yrittänyt noudattaa lääkärin ohjetta ja olla mainostamatta ympäriinsä raskauttani, mutta koska seuraava ultra on parin päivän päästä selkärankani taipui vihdoin. Jos Ninjassa on jotain vikaa minun on kohdattava se tragedia aikanaan, mutta juuri nyt, vielä tämän pienen hetken, haluan juhlia, hehkuttaa ja iloita. Olemme raskaana, odotamme puutarhaan uutta elämää (Mr. Pomegranate vai Miss Goldenberry?) ja onnistuimme pääsemään jo näin pitkälle! Onhan sekin, ainakin minun mielestäni, juhlimisen arvoinen saavutus. Sitten vain kaikki sormet ja varpaat ristissä, että pääsemme loppun asti.

Odotuspeliä ja surkeita sattumuksia

Alkionsiirron jälkeen pitää odottaa kaksi viikkoa ennen kuin pääsee verikokeeseen ja saa tietää oletko raskaana vai et. Kuulostaa lyhyeltä ajalta, eikä se aluksi tunnukaan kovin ihmeelliseltä. Kolme päivää hurahtaa ohi vähän kuin ei huomaisikaan. Seuraavat kolme päivää olet vähän hermostunut, kaikki ärsyttää. Rauhallinen ja luottava olotila muuttuu ahdistuneeksi pähkäilyksi viimeistään kun ensimmäinen viikko tulee täyteen. Olenko raskaana? Miksei minusta tunnu siltä, että olen raskaana? Minussa on varmaan jotain vikaa. Tein jotain väärin, ihan varmasti. Ja lopulta, kolme päivää ennen verikoetta, iskee epätoivo. En minä ole raskaana! En koskaan enää saa lapsia!

Odottamisen käsittämätön sietämättömyys murtaa helposti rautaisimmankin naisen. Oikeastaan ainoa asia, mikä venttailua helpottaa, on häiriötekijät. Mitä enemmän on muuta puuhaa sitä vähemmän ehtii miettimään sitä viinilasillista, jonka joi viime kuussa, joka varmasti nyt vaikuttaa jotenkin. Sisareni pojan syntymä toimi erinomaisena ajatusten varastajana, mutta edes se ei vienyt kaikkea aivokapasiteettiä, joten oli keksittävä muutakin puuhaa. Yritinkin siis panostaa laatuaikaan, niin tytärten kuin miehenkin kanssa. Kohta iskisi se alkuraskauden väsymys, jonka perään pärähtäisi jatkuva pahoinvointi, eikä minusta olisi sitten hetkeen iloa kenellekään. Tai jos en ollut raskaana masentuisin ja kiukuttelisin viikon. Niinpä siis päätin lyödä parhaat kortit pöytään ja luoda esimerkiksi hiukan romantiikkaan.

Vaikka pullat laitettiin uuniin kliinisesti laboratorion ja lääkärin käden kautta, niin eihän se tarkoita, ettemmekö voisi tehdä vauvanteko stimulaatiota. Luonnollinen hedelmöitys kun on hiukan hauskempaa touhua kuin mitä klinikalla oli tarjota. Ajatuksena suunnitelma oli hyvä. Seksikkäät alusvaatteet, kynttilöitä, jotain pientä herkkua naposteltavaksi, ja kun tunnelma olisi valmis, niin siirryttäisiin siitä sitten muhinointi puuhiin. En tiedä onnistuvatko tälläiset kuvitelmat muissa lapsiperheissä, mutta ainakin meillä, siinä vaiheessa kun lapset ovat vihdoin saaneet iltapalat syötyä, unohtuneet läksyt on tankattu ihan liian väsyneenä, yllätyskakkavaippa on vaihdettu isän paitaan pyyhkien ja herkut sekä kynttilät unohtuivat kauppaan - niin silloin on yleensä se hetki kun voisi seksiä harrastaa.

Alkutunnelma ei siis ole ihan sitä, mitä oltiin ehkä ajateltu, lähinnä sitä romahdetaan sängylle vaakatasoon ja toinen kysyy, että "nytkö?" johon sitten voi vastata a) kyllä b) ehkä, mutta... c) ei. Meillä valittiin vaihtoehto b) ehkä, mutta otetaan sitten liukkari käyttöön. Keskiyö läheni, untakin pitäisi saada, ei ollut siis aikaa lämppäillä, näin kylmän rehellisesti. Eikä se välttämättä edes auttaisi, sillä vaikka yhdet hormonipillerit lisäsivät luonnollista mehukkuutta, niin ne progesteron kapselit tussuun levitessään tekivät paikoista niin vahaiset (ja valmiiksi valkomälliset), että siinä ei enää oma limantuotanto riittänyt hommaa hoitamaan, ihan sama kuinka pilleribuustattuna.

Niinpä sitten pimeässä sokkona ("Pitäisikö laittaa valot päälle?" "Ehkä pitäisi? Yletytkö katkaisijaan?" "En..." "No ei niitä tarvitse.") pähkäilimme asentoa ja minä keksin, että voisihan sitä kokeilla jotain uutta, ja neuvoin miestä siirtymään vasemmalle kun nostin jalkaani, samalla kun hän kääntyi sivuttain. Harmi vain, että Mr. Blueberry ei nähnyt liukkaripurkkia, joka oli tyynyllä, ja se ottikin hienon kimmokkeen hänen kyynerpäästään ja mäjähti suoraan naamalleni, vasemman silmän päälle niin, että vingahdin kuin koiran purulelu.

"Anteeksi!" Mr. Blueberry henkäisi ensin, mutta sitten katsoimme toisiimme, minä silmää pidellen, jalat solmussa välissämme, mies ihan yhtä hölmössä asennossa, lopen uupuneina, ja yhtäkkiä purskahdimme molemmat nauruun. Tilanne oli siinä väsymystilassa niin hullunkurinen ja surkuhupaisa, että alun pärskähtely ja kikatus yltyi hetkessä kunnon räkätykseksi kun yritimme avata sen solmun, johon olimme toisemme jooganneet, mistä ei tietysti meinannut tulla mitään, joten nauru muuttui jo hirnumiseksi. Mietin vain, että kohta lapset heräävät, kun kiemurtelin miehen alta pois ulvoen pidättelemättömästä naurusta. Siinä sitten keräilimme hetken, mahdollisimman kaukana toisistamme sängyn eri päissä, pyyhkien poskilta naurun kyyneleitä ja heittäen läppää aiheesta ainakin vartin (mikä ei auttanut erityisemmin siihen naurun hillintään).

Toki jonkinlaisesta alkulämmittelystä käynee kai sekin, että saa mieheltä mustan silmän ja melkein pissaa sänkyyn kun nauraa niin paljon. Kun spontaani seksi on pois laskuista (tai ainakaan meillä ei kesken päivällisen kokkailun aleta keittiössä nussimaan tiskikoneen päällä, ihan sama kuinka hyvin lapset viihtyisivät telkan ääressä) niin onhan se tälläinenkin fyysinen läheisyys ihan mukavaa. Purkautuu ainakin jännitteet puolisoiden väliltä ja on helpompi hypätä hommiin kun kaikki on jo mennyt ihan plörinäksi.

Viikonloppu ennen maanantain verikoetta tuntui matelevan kuolettavan hitaasti. Oli ihan sama mihin yritin aikaa kuluttaa, päivät eivät vain tahtoneet edetä. Lauantaina olo oli muutenkin ihan outo ja odottaminen verotti mielialaani jo ihan toden teolla. Leikin väsyneen Miss Clementinen kanssa sohvalla. Oli tytön nukkumaanmenoaika, mutta hän ei suostunut menemään maaten vaan riehui kuin viimeistä päivää. Päätin sitten vielä vähän väsyttää kuopusta kutittelemalla häntä sylissäni. Riemusta kirkuva neiti rimpuili ja nauroi otteessani - ja yhtäkkiä nojautui taakse ja keinautti sitten täydellä vauhdilla eteenpäin paukauttaen otsansa poskipäätäni vasten.

Isku oli niin kova, että silmissä sumeni hetkeksi ja otekin oli herpaantua lapsesta. Silmät täyttyivät kyynelistä ja niistä puolisokeana laskin äkkiä lapsen lattialle, kiroillen samalla kuin rantapiru. Miss Clementine nauroi ja läiski jalkojani, jatkaen selkeesti aikaisempaa leikkiä, mutta minä huusin Mr. Blueberryn paikalle.
"Ota se!" kivahdin kiukkuissani.
"Mitä kävi?"
"Se satutti minua!" sihisin hampaitteni välistä ja pitelin poskeani sydänjuuria myöten loukkaantuneena.
"No eihän Miss Clementine vielä ymmärrä..."
"Ei, kyllä se ihan tahallaan sen teki!"

Aviomies katsoi minuun hiukan kummallisesti ja tajusin ylireagoivani. Eihän tietenkään alle 10 kuukautta vanha lapsi ymmärtänyt vielä satuttavansa, eikä nyt varsinkaan ollut mitenkään pahansuopa ja varta vasten käynyt päälle. Murjotin kuitenkin sohvalla kuin viisivuotias kun Mr. Blueberry laittoi neidin nukkumaan. Laitoin sillä aikaa yhden seuraamistani sarjoista pyörimään siinä toiveessa, että rauhoittuisin hiukan. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä kohta lempi hahmoni koko sarjassa hakattiin julmasti kuoliaaksi parhaiden ystäviensä silmien edessä heidän rukoillessa turhaan hyökkääjiltä armoa.

Olen empaattinen ihminen ja itken helposti elokuvien sekä sarjojen tapahtumia. Samaistun aivan liikaa henkilöhahmojen kokemuksiin voidakseni vain kylmästi seurata vierestä kun jotain pahaa tapahtuu. Mutta tämä, tämä oli minulle nyt jotenkin aivan liikaa. Aloin itkeä ihan lohduttomana, laitoin koko ohjelman paussille ja menin keittiöön hakemaan pyyhkeen, jonka sitten tungin naamaani vasten ja itkin lohduttomana. Mr. Blueberry tuli huolissaan halaamaan minua. Jolloin tietenkin ilmoitin, että tämä oli hänen vikansa, kun oli suositellut minulle tuota kirottua sarjaa.
"Anteeksi rakas, voinko tehdä jotain?"
"Nyyh - ei, et voi - nyyh - paska sarja."
"Niin on, ihan paska."

Olin taas kuin joku pikku lapsi, kun hautasin naamani isukin syliin.
"Miksi mua itkettää näin paljon? Eihän tässä ole mitään järkeä!"
"Sä olet raskaana" mies vastasi ja kimpaannuin heti.
"Et voi sanoa noin! Entä jos en olekaan?"
Mies katsoi minuun hymyillen ja päätään pudistellen.
"Kyllä sä olet."
"Se on vaan noista hormooneista."
"Kyllä, kulta."

Seuraavana aamuna raahauduin vessaan. Olin käynyt antamassa kitisevälle Miss Clementinelle tutin ja hän oli jatkanut unia mahallaan maaten, jalat koukussa kuin sammakolla. Olimme taas ostaneen raskaustestin, vaikka sellaista ei olisikaan saanut tehdä, vaan olisi pitänyt odottaa maanantain verikoetta. Halusin kuitenkin vähän tietää mihin suuntaan tulos ehkä kallistuisi, vaikka pidinkin mielessä, että näin varhaisessa vaiheessa tehty pissatesti saattoi antaa valheellisen tuloksen.

Avasin pahvilaatikon ja otin muovikääreessä olevan testin ulos. Olin jo istumassa pöntölle kuin muistin, että tikkuun pissaaminen oli ärsyttävän sotkuista hommaa, sitä kun roiskui käsille ja reisille tikusta kimpoillessa. Miss Clementinen ammeessa oli pieniä kippoja, joilla hän leikki kylvyssä ja päätin, että pissaisin yhteen niistä ja uittaisin sitten tikkua siinä. Voisin huuhdella kipon ja viedä sen sitten tiskikoneeseen, eikä muksu huomaisi mitään, mutta minä säästyisin siivoamiselta. Niinpä istahdin pöntölle punainen kippo kädessäni. En jaksanut edes repiä pissatestiä muovin sisältä vielä, liruttaisin ensin kippoon ja laittaisin sen sitten pesukoneen päälle odottelemaan.

Kaikki alkoi hienosti, lorotin kippoon aamupissaa kovalla paineella ja kun reuna alkoi lähestyä nostin kipon ylös pöntöstä. Sillä samalla sekunnilla tajusin, että ei helvetti, kupin pohjassa oli pari pientä reikää. Ihan sellaisia kynän kärjen kokoisia reikiä, joista nyt suihkusi pissaani pitkin lattiaa. Heilautin äkkiä kupin takaisin haarojeni väliin, mutta tajusin, että aamuvirtsa olisi kohta pöntössä kaikki. Paniikissa nappasin puhtaalla kädelläni (toiselle oli jo loiskunut kusta) raskaustestin, revin sen hampaillani auki, ravistin muovikääreestä testin lattialle, nappasin tikun käteeni, kiskoin hampailla korkin pois ja yritin tunkea kohti kuppia.

Kuppi oli hankalasti haarojeni välissä, kusta enää puolet jäljellä. Helvetin helvetti! Nostin suihkuttavan kupin ylös ja annoin pissan lorotella lattialle samalla kun kallistin kipon kenoon niin, että sain tikun pään upotettu kultaiseen nesteeseen. Kymmenen sekunttia ja samalla hetkellä kun tikun sai ottaa pois kusta lakkasi olemasta tarpeeksi. Ehdin sekunnilleen. Kaadoin silmiäni pyöritellen loput pissat pönttöön, huuhtelin kusisen käteni viereisessä lavuaarissa, puristaen testiä yhä puhtaassa kädessä, etsin sitten testin korkin lattialta ja pyyhin muutamat pissaroiskeet tikusta ennen kuin laitoin sen pesukoneen päälle odottelemaan.

Tuijotin hetken lätäkköä jalkojeni juuressa, roiskeita pöntön reunuksella ja jaloillani, huokaisin sitten syvään, vedin vessan ja aloin siivoamaan. Vilkaisin testiä ylös noustessani ja melkein astuin lammikkoon, kun näin kaksi viivaa. Raskaana viiva oli muodostunut välittömästi. Miss Clementinen kohdalla viiva oli tullut vasta parin minuutin odottelun kohdalla ja hyvin haaleana, mutta nyt... Päätin olla hetkeen ajattelematta asiaa, ehkä viiva katoaisi vielä, joten avasin suihkun hanan ja ryhdyin pesupuuhiin. Palasin lattian kuurattuani seisomaan pesukoneen eteen, kädet tomerasti lanteillani. Räikeän vahva, lila viiva kohdassa "raskaana" ja hiukan vaaleampi/pinkimpi viiva "testi onnistunut" kohdassa.

Pitääkö sen aina olla oikeassa, saatana, oli ensimmäinen ajatukseni. Nappasin testin mukaani ja marssin makuuhuoneeseen kertomaan miehelle uutiset.

Meillä oli koko sunnuntai aikaa sulatella uutista. Minusta tuntui täysin käsittämättömältä, että voisin oikeasti olla raskaana. Tilastollisesti vain joka kolmas siirretty alkio tarttui, ja meillä oli viimeksi onnistunut, niin eihän sen pitäisi heti uudestaan onnistua. En osannut jotenkin edes iloita asiaa, olin niin yllättynyt positiivisesta tuloksesta. Sen sijaan jatkoin toilailua heittämällä muun muassa äitini kupin lattialle niin, että se hajosi tuusan nuuskaksi. "Sirpaleet tuovat onnea, pitäisiköhän lotota!" minulle huikattiin ohimennen. En vastannut mitään, mutta mietin, että taisin jo osua täyspottiin. Vielä oli kuitenkin käytävä verikokeessa varmistamassa, että kaikki oli kuten pitikin. Niinpä maanantaina heti 7:30 olin laboratorion ovella odottamassa.

"Tule sisään vaan!" hoitaja huikkasi minulle. Nousin ylös ja juuri silloin lääkärini käveli ohi ja vaihdoimme huomenet. Hämäännyin hiukan yllätyskohtaamisesta ja olin entistä vapisevampi kun menin huoneeseen. Istuin näytteenottotuoliin ja yritin pysyä rauhallisena.
"Onko ollut mitään tuntemuksia?" hoitaja kysyi näytettä ottaessaan ja epäröin hetken, että kertoisinko itkukohtauksestani. Päätin lopulta ohittaa sen.
"Tein eilen raskaustestin" vastasin sen sijaan.
"Oi niinkö?"
"Se oli positiivinen."
"No mutta sehän on hienoa! Että näkyy näin varhaisessa vaiheessa, se on todella hyvä merkki!"
En osannut kuin hymyillä.
"Katsotaan, katsotaan..." hoitaja mumisi vielä liimaillessaan tarralappua koeputken kylkeen.

Verikokeen tuloksen luvattiin olevan valmis noin kahden aikaan päivällä ja yritin olla miettimättä tulosta kotona Miss Clementinen kanssa puuhaillessa. Sain hänet normaaliin aikaan päiväunille ja melkein heti, siinä vähän kahdentoista jälkeen, puhelimeni ilmoitti, että olin saanut Mehiläiseltä mailia. Testituloksesi ovat valmistuneet luki otsikossa. En edes avannut sähköpostia vaan soitin saman tien Felicitakselle. Miten testi oli kaksi tuntia etuajassa valmis? Pidin sitä huonona enteenä, mutta yritin hillitä paniikkiani.

"Ai nytkö jo on tulos valmis? Olipa se poikkeuksellisen nopeaa tänään."
Hoitajan sanat vain vahvistivat tunnettani siitä, että jotain oli pakko olla pielessä.
"Katsotaan, siis täällä..."
Seurasi painostava, pitkä hiljaisuus.
"Siis, mutta..."
Hoitaja ei edes jatkanut lausettaan loppuun vaan hiljaisuus jatkui. Malttini oli juuri loppua kun vihdoin nainen puhui taas.
"Tässä on nyt tullut joku virhe. Testi on vääränlainen."
"Mitä?"
Se vain töksähti ulos suustani. Väärä testi, eihän se voinut olla mahdollista.
"Niin, en tiedä missä virhe on tapahtunut, onko lähete ollut jotenkin väärä tai vajaa, vai mikä tässä nyt on..."
Taas hetken hiljaisuus ja naputin lattiaa jalallani. Halusin tivata, että mitä se tarkoittaa? Onko minulta otettu joku maksa-arvo vai mitä vittua.
"Tämä on siis raskaustesti, kyllä, mutta meidän pitäisi nähdä siitä hormonin määrä. Raskaushormoonin määrästä kun voi päätellä hiukan tarkemmin, että mikä tilanne on, mutta tässä lukee vain positiivinen."

Minun olisi varmaan pitänyt kimpaantua, että mitä hemmettiä, maksamme tuhansia euroja yksityisistä lapsettomuushoidoista ja heillä ei saada edes verikoetta otettua oikein, mutta kuulin vain sanan positiivinen. Suljin silmäni ja pääni notkahti taaksepäin huojennuksesta.
"Joka tapauksessa, tulos on siis positiivinen. Onneksi olkoon siitä vielä."
"Kiitos" sain vastattua.
"Periaatteessa sinun pitäisi kyllä tulla uuteen verikokeeseen huomenna."
"Ööö tuota..."
Kävin äkkiä läpi kalenteria mielessäni, seuraavat neljä päivää olivat aivan täynnä ohjelmaa, käytännössä aamusta iltaan.
"Tai no..." hoitaja selkeästi huomasi mielipiteeni asiasta.
"Oletko tehnyt raskaustestiä kotona?"
"Kyllä, se oli positiivinen."
"No sitten, teoriassa ei tarvitse tulla uudestaan. Jos tulee verenvuotoa tai kipuja tule heti kontrolliin, mutta muuten, kyllähän tässä voidaan aika turvallisin mielin edetä siihen ultraan kolmen viikon päässä."

Sovimme siis, että en kävisi uudessa verikokeessa. Kaksi positiivista raskaustulosta kahden päivän sisällä ja ultra kolmen viikon päästä. Mietin koko loppu päivän, että olisiko pitänyt sittenkin mennä verikokeeseen. Vahdin pikkuhousujani vainoharhaisena ja katsoin vessapaperin tarkkaan joka pyyhkimisen yhteydessä - eihän vain ollut vuotoa? Meni kolme päivää, ennen kuin tajusin, että kuukautiset olivat nyt jo yhtä monta päivää myöhässä, eikä verta näkynyt tai kuulunut. Viikonloppua kohti jännitys alkoi helpottaa. Ehkä ihan oikeasti olin raskaana?

Miehille tämä vaihe on niin paljon helpompi. Heidän ei tarvitse koko ajan olla tunnustelemassa kroppaansa, miltä minusta nyt tuntuu? Oliko tuo kipristys mahassa keskenmenoa vai suolistokaasua? Vihloi vähän kävellessä, joko meni kesken? Pöksyissä tuntuu kostealta, onkohan se verta? Toki heidän on kestettävä itkuista ja vainoharhaista vaimoaan, mutta sentään heidän kroppansa saa olla rauhassa. Mr. Blueberryn tyyni olemus ja  vahva luottamus siihen, että kaikki on hienosti, on kuitenkin onneksi helpottanut minunkin sekoiluani, ja hissukseen alamme jo innostua alkaneesta raskaudesta.

Tytöille emme vielä kerro asiasta, ehkä sitten niskapoimu-ultran jälkeen. Miss Clementine ei vielä asiaa edes ymmärtäisi ja Miss Lemon innostuisi niin suunnattomasti, että en kestäisi tuottaa hänelle pettymystä, jos hetkeä myöhemmin pitäisi selittää keskenmenosta. Yritämme siis jatkaa tätä normaalia elämää, joka sekin heittää kyllä ihan kohta häränpyllyä kun minä menen ensi viikolla töihin ja Mr. Blueberry jää loppuvuodeksi isyyslomalle. Kuinka äitiysvapaa on voinut kulua näin nopeasti? Yhdeksän kuukautta ja kesäloma päälle. Tyttäremme on jo niin iso, että ihan huimaa.

Vakavan ja itsepäisen Miss Clementinen luonne alkaa pikkuhiljaa esittäytyä paremmin ja vahvemmin. Hän on leppoisa, tyytyväinen ja itsenäinen tapaus, jolla on kuitenkin roimasti omaa tahtoa kaiken sen suloisen tyyneyden päälle. Helppo, on sana, jota käytän kuopuksesta usein, vaikkei sekään oikeastaan kerro koko totuutta. Miss Clementine on niin kovin onnellisen oloinen. Hän selkeästi tykkää kauheasti pienestä perheestämme ja yksinkertaisesta elämästämme. Nukkuminen on kivaa, syöminen on kivaa, kylpeminen on kivaa, haliminen on kivaa, leikkiminen on kivaa. Onko jotain, mistä tämä neiti ei pitäisi?

On jotenkin todella helppo haluta lisää lapsia kun tyttäreni ovat sitä, mitä ovat. Esikko on niin taitava ja positiivinen, yksi auringonpaiste (vaikka vähän diiva) ja tosikko on sanalla sanottuna tyytyväinen. Toki perheemme dynamiikka voi vaihtua paljonkin uuden tulokkaan myötä, mutta en aio murehtia sitä vielä. Kolmas lapsi, hurjaa. Onko Ninja tosiaan edelleen mukana matkassa, piilossa mahassani? Todistusaineisto ainakin puhuu sen puolesta. Totuus selvinnee kolmen viikon päästä ultrassa. Siihen asti yritän pitää itseni kiireisenä muiden asioiden parissa, mikä onnistunee oikein hyvin töihin paluun ja lapsiperhe arjen merkeissä. Jos joku tyhjä hetki sattuisi ilmestymään minulla on vino pino lukemista odottamassa.

Kai sitä saa äiti haaveilla, että hänellä olisi joskus aikaa (ja hiljaisuutta) avata kirja ja upota sen maailmaan?

Sekundaarinen lapsettomuus

Äitiyslomani oli nyt virallisesti ohi. Onneksi minulla oli täysi neljä viikkoa "kesälomaa" vielä siihen perään ja sitten Mr. Blueberry puolestaan jäisi kuukaudeksi kotiin. Yritimme pitkittää Miss Clementinen tarhaan laittoa mahdollisimman lähelle yhden vuoden ikää. Ajatus töihin palaamisesta oli kuitenkin hyvin ahdistava, eikä vain sen takia, että joutuisin kohta laittamaan lapseni jonkun muun hoidettavaksi ja kasvatettavaksi, vaan myös siksi, että olin juuri saanut tietää, että minut uudelleensijoitettaisiin ja koko työnkuvani tulisi muuttumaan. Työmatka olisi myös yli tunnin mittainen suuntaansa, joten noin 10 tuntia päivästä olisin jatkossa poissa perheeni luota.

Kaikki äidit osaavat varmaan samaistua tähän ongelmaan, kodin ja työn tasapainoittamiseen. Kun 8 tuntia menee nukkumiseen ja 10 tuntia töihin, niin jäljelle jää mitättömät 6 tuntia, joista siitäkin on vähennettävä tunti ilta- ja aamupuuhiin. Neljä tuntia perheelleni, lapsilleni. Se tuntuu rikollisen pieneltä ajalta. Eihän Miss Clementine kohta edes tunne minua! Olenkin epätoivoisena laskeskellut, että olisinko voinut mitenkään jäädä kotiin hänen kanssaan pidemmäksi aikaa, mutta tulotason tippuminen tästäkin vielä vähemmäksi ei mitenkään ole mahdollista ilman, että laskut jäävät maksamatta.

Stressi tulevasta alkaa olla huipussaan kun töihin paluu lähenee. Joskus tuntuu, että kodin ja työn paineet litistävät minut alleen. Olen kiukuspäissäni välillä heittänyt Mr. Blueberrylle, että "jää sinä kotiin, kun kerran tiedät paremmin, ja minä menen töihin". Kaiketi silloin hetkellisesti sitä tarkoitinkin, kun seinät kotona kaatuivat päälle syystä tai toisesta, mutta suurimman osan ajasta olen ollut todella tyytyväinen mammailuun pienen vauvani kanssa, enkä missään nimessä haluaisi takaisin töihin. Kun hoitovapaalle jääminen ei ole nyt ollut vaihtoehto olen päätynyt siihen ratkaisuun, mihin moni muukin äiti minun asemassani. Tehdään yksi lapsi lisää.

Tämä älynväläys ei nyt tietenkään johdu vain siitä, että haluan olla kotona enemmän ja panostaa perheeseeni enkä uraan. Olemme molemmat Mr. Blueberryn kanssa aina halunneet ison perheen ja nyt jos milloin on hyvä aika toteuttaa tuo suunnitelma, ennen kuin minä olen liian vanha raskautumaan. Miss Clemetine on ollut "happy baby" alusta alkaen, helppo ja ihana, joten hänen seurakseen voi kevein mielin hommata sisaruksen. Meille lasten hankkiminen ei kuitenkaan ole yhtä helppoa kuin monille muille. Toiset jättävät ehkäisyn pois ja laittavat peiton heilumaan niin muutaman kuukauden jälkeen tikku näyttää plussaa. Me kuitenkin kärsimme sekundaarisesta lapsettomuudesta.

Ei voi sanoa, varsinkaan enää, että olisimme lapsettomuudesta kärsivä pari, kun meillä on nyt kaksi pientä perheessä. Se totuus, että meillä on alle prosentin mahdollisuudet saada vauva luomusti ei ole kuitenkaa hävinnyt minnekään. Ilman lääketieteellistä avustusta tämä perhe ei kasva mihinkään. Sekundaarisesti, eli toissijaisesti lapsettomuus on edelleen elämässämme ja tulee aina olemaan. Meidän tiemme vanhemmuuteen on erilainen, kalliimpi ainakin, jos ei muuta.

Tällä kertaa tunne kävellessä Felicitas klinikalle oli hyvin erilainen kuin kaksi vuotta sitten. Kun menimme lapsettomuustesteihin "varmuuden vuoksi" emme tienneet mitä odottaa, pelko ja epävarmuus olivat silloin päälimmäisenä mielessä. Nyt tilanne oli ihan eri, eikä edellisestä käynnistä edes ollut niin pitkä aika, sillä olin viimeksi käynyt täällä synnytyksen jälkeen selvittämässä miksi jälkivuoto ei vain ottanut loppuakseen ja hedelmöityslääkärimme oli löytänyt sen istukanpalan, joka oli aiheuttanut vielä paljon päänvaivaa ja lopulta hysteroskopia operaation. Siitäkin oli kuitenkin jo yli neljä kuukautta ja hormonitoimintani oli palautunut normaaliksi, mikä tietysti oli jokseenkin oleellista, mikäli halusi lisää lapsia.

Eniten jännittikin, että miten kohtuni oli palautunut ja olin onnellinen, että Mr. Blueberry oli tukenani. Lääkärin tuttu hymy ja vakaa kädenpuristus muistuttivat taas siitä miksi kävimme yksityisellä, emmekä julkisella puolella. Täällä meitä hoitava henkilö pysyi koko ajan samana eikä ollut "kuka nyt ikinä sattui olemaan vuorossa". Hän myös muisti meidät, muisti lastemme nimet ja iät, tiesi tarkalleen kaikki hoidot mitä minulle oli tehty ja lääkkeet, joita olin syönyt sekä niiden vaikutuksen kroppaani.

Odotin hermostuneena, että miltä kohtuni ultrassa näyttäisi, mutta turhaan, kaikki oli hienosti.
"Limakalvo on 14 milliä, oikein hyvä."
Teki mieli tuulettaa. Muistin edelleen, että vähintää 7mm tarvittiin että voisi edes unelmoida raskautumisesta ja minulla oli tuplat siitä. In your face, bitches! Munasarjatkin läpäisivät tarkastuksen mallikkaasti, vaikka niitä ei nyt tarvittukaan kun alkiot olivat jo olemassa. Lääkärimme näytti vihreää valoa hoidoille ja niinpä pakastetun alkion siirto sovittiin seuraavaan kuukautiskiertoon.

Se kierto on nyt. Malttamattoman odottelun ja yhden hormonilääkityksen jälkeen olimme taas takaisin klinikalla ja ultrassa. Lääkrimme mielestä keinotekoinen eli lääkkeillä tehty kierto ilman ovulaatiota oli tälläkin kertaa paras vaihtoehto. Näin varmistuttiin siitä, että alkio siirretään juuri oikeana ajankohtana ja että limakalvo on sopivan paksuinen. Ultrassa paljastui, että kierron päivänä 11 limakalvoni oli jo 11mm paksu. Olimme alustavasti puhuneet, että alkio siirrettäisiin loppuviikosta, mutta koska tilanne oli jo niin kypsä varattiin aika alkuviikolle, tiistaille.

"Voidaanko alkioita siirtää kaksi?" kysyin kun lääkäri kirjasi paperille yksi alkio.
"Ei missään tapauksessa."
Punastuin hiukan.
"Ajattelin vain, että se parantaisi onnistumisen mahdollisuutta."
"Onnistumisprosentti on oikein hyvä yhdelläkin alkiolla, ja silloin vähennettään kaksosten mahdollisuutta, jotka taas ovat aina riskiraskaus. Teidän alkionne ovat erittäin laadukkaita, ihan niin kuin tekin, joten kahden alkion siirto ei ole tarpeen."
Olin otettu kehuista, ja kun juttelimme vielä hetken aikaa kaksosten keskoisuus ongelmista olin myös vakuuttunut, että tämä oli parasta niin minulle kuin tulevalle vauvalle.

Lääkäri kätteli meidät taas lähtiessämme.
"Eikö olekin helpompaa, kun tällä kertaa ei ole paineita onnistua."
Virnistin hänelle, tämä kierros tuntui tosiaan ihan erilaiselta. Vähemmän paineita, vähemmän stressiä. Meillä oli neljä alkiota, minun kohtuni vaikutti toimivan moitteettomasti ja vaikka emme onnistuisi, meillä olisi silti Miss Clementine ja Miss Lemon. Olisi tosin ihana olla taas raskaana, ison mahan kanssa, ja odottaa uutta perheenjäsentä tähän maailmaan.

Ei niin, ettenkö muistaisi edelleen raskauden huonoja puolia, selkäkipuja ja puolen vuoden pahoinvointia. Oli osia siitäkin ajasta, joita kammosin. Silti, se loppuvaiheen taianomaisuus, kun masu oli iso ja vauva liikkeet tunsi hyvin, se korvasi paljon. Ja tietysti palkinto lopussa oli ihan omaa luokkaansa. Nyt pitäisi sitten vaan onnistua siinä raskautumisessa.  Neljä mahdollisuutta, Athos, Aramis, Ninja ja Kilpikonna, meidän alkiomme, odottelivat pakkasessa, mikä jo itsessään oli ihan utopistista. Munasolut oli hedelmöitetty kohta kaksi vuotta sitten ja elämän alku odotteli tuubissa. 90% selvisi sulatus prosessista ja alkionsiirroista noin joka neljäs johti terveen lapsen syntymään, joten lukemat olivat meidän puolellamme.

Olimme päättäneet, että emme kertoisi Miss Lemonille vauvasta ennen niskapoimu ultraa sinä raskausviikon 12 tienoilla. Oli mielestäni parempi odottaa ensimmäinen kolmannes ja saada yhdistelmäseulonnan tulokset ennen kuin antaisimme isosiskolle turhia toiveita. Hän oli kysellyt meiltä jo, että eikö näitä sisaruksia voisi saada lisää, joten tiesin raskausuutisen olevan toivottu enkä halua tuottaa tytölle pettymystä. Henkisen preppaamisen mahdolliseen perheenlisäykseen ajattelin kuitenkin aloittaa ajoissa ja puhua siitä mahdollisuudesta, että kohta kaksi olisikin kolme.

"Sitten pitäisi kyllä hankkia poika" Miss Lemon sanoi minulle vakavana.
Naurahdellen yritin selittää, että ei se mene ihan niin. Isosisko on kuitenkin hyvin tiukkana poikavaatimuksessaan. Hän sanoi hyväksyvänsä kolmannen tytön vain jos lupaisimme sen jälkeen tehdä vielä neljännen lapsen - sen poika. Järkipuheista huolimatta neiti ei jousta tässä, mikä minusta on äärimmäisen hellyyttävää, mutta lisää jännitysmomenttia raskautta kohtaan. Mitään tietoahan meillä ei ole alkioidemme sukupuolesta, sellaisen selvittäminen on Suomessa laitonta. Olen oikeastaan myös hyvin onnellinen, että emme tiedä niitä, jotkin asiat kun on vain parasta jättää Pandoran lippaaseen.

Alkionsiirtomme oli sovittu tiistaille ja minua jännitti heti aamusta vaikka tiesin operaation olevan kivuton ja ohi parissa minuutissa. Eipä siinä vauvan sisälle laitamisessa normaalistikaan montaa minuttia kulu, mutta sentään luomusti paikalla ei ole lääkäri, hoitaja ja laborantti miehesi lisäksi. Tämä kimppakiva kuvio tuntui sekin kuitenkin aika luonnolliselta jo, koska olihan tämä nyt kolmas alkionsiirto, mitä minulle tehtäisiin. Takana oli yksi epäonnistuminen ja yksi täysi kymppi, joten odotukset ovat nytkin 50/50.

Inhottavasti alkionsiirrot ovat aina iltapäivisin, mikä tietysti antaa klinikalle aikaa sulattaa tarvittaessa toinen alkio, jos ensmmäinen ei selviä prosessista, mutta se jättää minulle ihan liikaa aikaa stressaantua. Olinkin hyvin jännittynyt kun kävelimme tuttuja käytäviä pitkin odotustilaan. Halusin ehdottomasti, että Mr. Blueberry oli paikalla alkionsiirrossa, vaikka se tarkoittikin työpäivän keskeyttämistä ja lastenhoitajan hankkimista Miss Clementinelle. Kyllä isän nyt piti olla paikalla kun hänen lapsensa laitettiin sisään. Yritimme jutustella mukavia sohvalla istuskellessamme ja lääkäriä odotellessa.

Onneksi kaikki tapahtui ihan aikataulussa ja operaatiossa sattui olemaan mukana myös tuttu hoitaja, joka tunnisti meidät heti ja alkoi kysellä miten vauvan kanssa oli sujunut. Joka kerta kun meidät spontaanisti tunnistetaan olen hiukan hämmetynyt siitä miten intiimi hoitosuhde yksityisellä klinikalla muodostuu. Sitä ei ole vain nimi jossain paperissa vaan henkilö, joka muistetaan ja tunnetaan. Olikin luottavainen olo kiivetessä siihen toimenpidetuolille, jalat kohti kattoa.

Alkionsiirron inhottavin osuus on ehkä se puhdistaminen. Tällä hetkellä minulla on kahdet hormonilääkkeet päällä, joista toiset ovat niitä tussuun työnnettäviä kapseleita. Niistä jä vahamaiset kuoret ja paljon sotkua joka paikkaan, joten lääkärin oli ensin hoidettava alakerta siedettävään kuntoon ennen levittimien tunkemista. Kunhan alkupreppaus oli tehty laborantti kurkkasi seinässä olevasta ikkunasta.
"Mrs. Strawberry? Sanoisitko vielä henkilötunnuksesi?"
Kun oli varmistettu, että alkio ja henkilö olivat oikeat nainen katosi labran puolelle siirtämään alkion petrimaljasta katetriin.

"Alkio on ollut lämpimässä odottamassa, se siirretään mahdollisimman lyhyeksi ajaksi pois lämmöstä" lääkärini selitti minulle.
"Sulatus meni oikein hienosti, alkio voi oikein hyvin."
Tuntui rohkaisevalta kuulla, että meillä oli laadukas yksilö siirrossa. Olimme Mr. Blueberryn kanssa mietiskelleet kuka neljästä lapsenalusta siirrettäisiin tällä kertaa ja olin kallistunut eniten Ninjan puolelle.
"Millä perusteella siirrettävä alkio valitaan niistä neljästä mitä meillä on?" utelin odotellessa.
"Ihan numerojärjestyksessä. Kaikki olivat niin laadukkaita, että eroahan ei juuri ole."

Laborantti toi katetrin, varmisti vielä henkilöllisyyden ja sitten seurasimme monitorista sumeaa, harmaata kuvaa, johon tuli pieni valkea piirto. Piirron päästä pursui kohta sumea pilvi limakalvon keskelle.
"Noin, siirto on tehty. Nyt tarkistetaan, että alkio on varmasti poistunut katetrista."
Lääkäri laski minut jo alas, mutta pyysi, etten nouse heti.
"Tämä on ihan vain varmuuden vuoksi" tohtori ehti juuri hymyillen kertomaan kun laborantti ilmestyi luukulle.
"Valitettavasti alkio palautui katetriin. Meidän täytyy tehdä siirto uudestaan."

"Oho, no jopas se tempun teki!"
Olisin ehkä säikähtänyt enemmän tilannetta, jos lääkäri ei olisi kuulostanut niin huolettomalta.
"Hetki menee kun siirrän alkion uuteen katetriin."
Nainen katosi taas labran puolelle ja minut nostettiin takaisin korkeammalle.
"On hyvin harvinaista, että näin käy. Ehkä kaksi, kolme kertaa vuodessa alkio palautuu katetriin eikä siirry.
"Niinkö?" kysyin ja mietin hiljaa mielessäni, että jep, tämä oli selkeästi Ninja.
"Yleensä se kertoo vain siitä, että alkion ympärillä on hyvä lima ja se yrittää tarttua."
Lääkärin sanat rauhoittivat jonkin verran, mutta huomasin silti pidättäväni hengitystä kun siirto tehtiin uudestaan. Tällä kertaa nestepilvi näytti hiukan kirkkaammalta kuin ensimmäisellä kierroksella.

"Nyt ainakin näytti hyvältä!"
En ollut huomannut, että laboranttikin jäi kurkkimaan ikkunasta. Hän otti katetrin ja lähti taas tarkistamaan tilannetta. Lääkäri laski minut taas alemmas.
"Luotetaan, että meni!" hän hymyili itsevarmana.
"Joskus nämä alkiot kyllä temppuilevan ihan kunnolla sitten kun sille tuulelle päätyvät. Joskus siirron joutuu tekemään kolmesti tai useamminkin,"
Hetken päästä saimme kuitenkin huikkauksen ikkunasta, että alkio oli siirtynyt. Huokaisin helpotuksesta. Tosin pieni pelon poikanen jäi, että alkio oli nimensä mukaisesti ninja ja karkasi jonnekin ihan muualle kuin kohtuun. Se jäänee nähtäväksi.

Sain luvan käydä vessassa ja sen jälkeen oli vielä lyhyt keskustelu jatkosta lääkärimme kanssa. Jatkaisin molempia lääkkeitä, joita otin jo nyt ja perjantaina laittaisin kertapistoksen alavatsaan kolmatta lääkettä. Kättelimme taas hymyillen lähtiessä ja meille toivotettiin kovasti onnea. Vedin syvään henkeä päästessämme ulos. Tässä sitä taas oltiin, odotuspeli oli alkanut ja Ninja oli, ainakin vielä, nyt mukana matkassa.

Vähän ennen kuin lähdimme alkionsiirtoon sisareni Miss Raspberry laittoi viestiä, että hänen synnytyksensä oli käynnistynyt. Kun me ajoimme pois hedelmöityshoitoklinikalta hän oli samaan aikaan matkalla synnytyssairaalaan. Puistelin päätäni ajoitukselle, miten voi olla, että juuri tänä samana tiistaina kun meille ehkä laitettiin seuraava pulla uuniin oli sisareni poika tulossa maailmaan. En ehtinyt edes keskittyä stressaamaan Ninjaa enää ollenkaan kun odotin vain tietoja Miss Raspberryltä synnäriltä. Myöhään illalla tytärteni serkku saapui maailman ja minä itkin onnesta. Olipa maaginen päivä, minusta tuli täti kolmatta kertaa ja saatoin olla raskaana kolmatta kertaa. Myös se, että Miss Clementinellä ja hänen uudella serkullaan Mr. Chilillä olisi sama ikäero (n. 9kk) kuin Ninjalla, mikäli raskautuminen oli onnistunut ja jatkuisi loppuun asti, tuntui ihan hurjalta yhteensattumalta.

Toki Mr. Chilin syntymä muistutti minua siitä tosiseikasta, että saadakseni kolmannen lapsen, minun olisi kohdattava pelkoni synnytyksestä. Henkilökohtaisesti olen kokenut synnytykset yhtenä helvettinä enkä edelleenkään mistään hinnasta haluaisi uusintaa. Olin kamalan stressaantunut ja jännittynyt jo Miss Raspberryn synnytyksestä, joka kaikille jumalille kiitos meni hienosti. Sisareni on ihan uskomaton soturi ja olen niin ylpeä hänestä, hän selvisi koko päivän rupeamastaan kuin mestari. Olemme kuitenkin samaa mieltä siitä, että synnyttäminen on ihan luolamies (tai oikeammin luolanainen) hommaa kaikessa alkukantaisuudessaan.

Se palkinto tosin, joka sitten lopulta odottaa, se on tietysti monenlaisen tuskan ja kärsimyksen arvoinen. Ei ihan minkä tahansa, mutta monen. Sinä iltana suihkussa huomasin pitäväni käsiäni alavatsani päällä ja juttelevan Ninjalle mahdollisesta tulevaisuudestamme ja kertovani hänelle hänen vastasyntyneestä serkustaan. Juttelinko tyhjälle kohdulle? Ehkä, mutta on sitä hullumpiakin asioita tehnyt. Enkä ehtinyt miettiä mahdollista raskauttani taas hetkeen kun keskityin Mr. Chiliin, jonka näimmekin seuraavana päivänä vieraillessamme synnytysosastolla.

Olin jo unohtanut miten pieniä vastasyntyneet ovat. Tuntuu, että Miss Clementine on ihan pikkuinen, mutta kun ottaa hänen tilalleen syliin Mr. Chilin, joka on vain kolmasosan serkkunsa painosta, tuntuu kuin kannattelisi höyhentä. Mr. Blueberry oli erityisen hämmentynyt ottaessaan pienen käärön käsivarsilleen ja hämmästeli missä se lapsi oikein on. Miss Lemon oli aivan sekaisin innosta ja jännityksestä tavatessaan perheemme uusimman jäsenen ja selitti kovaan tahtiin mitä kaikkea opettaisi ja kertoisi Mr. Chilille kunhan pikkuinen vähän kasvaisi.

Myös Miss Clementine oli kiinnostunut serkustaan, ainakin niin kauan, kunnes äiti otti tuon toisen vauvan syliin. Olisittepa nähneet tytön silmät, jotka olivat yhtäkkiä teelautasen kokoiset. Ilmoille pääsi välittömästi vastalauseiden litanja ja kädet huitoivat stop merkkiä. Toinen vauva minun mammani sylissä? Oh hell no you didn't! Olin aivan äimissäni tyttäreni reaktiosta ja olenkin nyt hiukan huolissani, että mitenhän Miss Clementine mahtaakaan hyväksyä mahdollisen sisaruksen, miköli hedelmöityshoitomme onnistuvat, kun jo pelkkä serkku on täysin sietämätön juttu.

Kuinka alkionsiirrossa sitten lopulta kävi, se selviää kahden viikon päästä verikokeessa. Tänä aamuna tökkäsin mahaani piikillä vähän hormoneja ja nyt vain odotellaan. Vauvakuume on ainakin kohdillaan kun elämässäni on nyt pieni prinssi, tuleva kummipoika. Toivon Mr. Chilipepperin harhauttavan ajatuksiani piinaavasta kahden viikon odotuksesta. Ei ole mitään niin epämiellyttävää kuin epätietoisuudessa eläminen. Tapani mukaisesti päätin purkaa ahdistustani kirjoittamalla tätä blogia ja jakamalla jännitykseni ja toiveeni tulevasta.

Kuinka Ninjan kanssa käy? Haihtuuko hän savupommin lailla tuulen mukaan vai aloitammeko me kohta uuden odotuksen? Jos hän ei tartu on meillä vielä kolme alkiota, Athos, Aramis ja Kilpikonna, joten voimme yrittää pitkälle ensi kevääseen asti onnistumista. Aika näyttää juurtuvatko puutarhamme uudet istutukset vai eivät. Sormet ovat ristissä ja toiveet tulevassa.

Avustetun lisääntymisen surrealismi

Saappaitteni korot kopisivat Mannerheimintien asvalttia vasten hukkuen kymmenien muiden jalkineiden ääniin. Mr. Blueberryn ote kädestäni tiukentui aavistuksen ja pysähdyin suojatien valoihin Simonkadun kulmalla. Mies nyökkäsi hartiansa yli muistuttaakseen minua sanattomasti siitä, että hänen työautonsa oli parkkeerattu Forumin toiselle puolelle. Hymyilin ja nojauduin antamaan hänelle suukon. Huulemme kohtasivat pikaisesti ja sitten Mr. Blueberry päästi irti kädestäni. Huikkasimme nopeat hyvästit, mies jo takaperin Simonkatua kävellen, kun minä lähdin massan mukana ylittämään suojatietä Mannerheimintien suuntaan. Kohotin kättäni aavistuksen, hymyillen yhä. Hetki oli kuin suoraan jostain elokuvasta.

Suuntasin kohti Elielin aukiota, jonne olin jättänyt autoni ja yritin olla kompuroimatta mukulakiviin vilkaistessani kelloa. Parkkiaika oli mennyt 10 minuuttia sitten umpeen, vaikka olin laittanut ekstraa. Väistelin kiinalaisia turisteja harppoessani mannekiineja pursuavien näyteikkunoiden ohi ja pohdin kuinka meidän elokuvamme päättyisi. Mieleen juolahti tietysti ne kaikkein traagisimmat Hollywood flikit, jossa rakastunut pari lähtee eri teille "nähdään kohta" toivotuksin ja sitten toinen jää auton alle tai kohtaa jonkin muun järkyttävän lopun. Valot edessäni vaihtuivat punaisiksi ja tein äkkikäännöksen oikealle vaihtaen reittiä. Parempi olla ottamatta riskejä.

Kun auton ikkunassa ei ollut keltaista lipuketta odottelemassa pidin sitä hyvänä enteenä. Minua alkoi muutenkin hymyilyttää. Alkionsiirto oli onnistunut. Hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan kotiin täysin automaattiohjauksella, sillä ajatukseni olivat jossain muualla kuin liikenteessä. Tänään oli ollut se H-hetki, joka tosin oli myöhästynyt ja myöhästynyt. Ennen alkionsiirtoa pitää olla kaksi tuntia virtsaamatta, mitä olin tunnollisesti noudattanut, joten istuin käytävän varrella jalat ristissä ja selasin kännykkääni malttamattomana, vilkuillen aina välillä vaivihkaa lääkärini huoneen ovea. Hän puolestaan ilmestyi monta kertaa käytävälle ja kävi tarkistamassa salin tilannetta, mutta edellinen operaatio venyi venymistään.

En tosin odottanut käytävällä vain lääkäriä, jolle hymyilin jännittyneenä hänen huikatessa ohi mennessä useampaan otteeseen "ihan kohta Mrs. Strawberry". Käytävän toiselta puolelta ilmestyi vihdoin se toinen jota odotin, nimittäin minua huomattavasti pidempi mies, jolla oli punaruudullinen takki, karkeat housut, joissa riippui erinäisiä työkaluja, ja kasvoillaan paksu parta. Mr. Blueberry näytti ihan metsurilta, vaikkei hän niitä hommia tehnytkään. Muutama päivä sitten olimme maanneet sängyssä syvässä hiljaisuudessa, minä mököttäen ja mies jotain mielessään pohtien. Olin suuttunut hänelle ja kihisin kiukusta, mutten verbaalisesta lahjakkuudestani huolimatta osannut purkaa tunteitani sanallisesti.

"Ajattelin tulla mukaan alkionsiirtoon tiistaina" Mr. Blueberry tokaisi yhtäkkiä.
Ajatukseni heittivät kuperkeikkaa ja räpyttelin silmiäni, sitten aloin hymyillä.
"Luulin, ettet ehdi."
"No jos lähden kokouksesta puolessa välissä ehdin paikalle."
"Ethän lupaile mitään mitä et voi pitää" sanoin ja kiemurtelin peiton alla miehen syliin.
"En. Haluan olla paikalla."
Hassusti en oikein enää muistanut miksi olin ollut vihainen, tai ainakin se tuntui ihan mitättömältä siinä vahvojen käsivarsien syleilyssä.

Tiistai oli koittanut ja Mr. Blueberry oli paikalla, myöhässä, mutta kuitenkin. Olin heti vähemmän hermostunut kun pääsin höpöttämään hänelle. Kerroin tilanteen, että olimme jonossa.
"Ärsyttävää joutua odottamaan!" kiukuttelin.
"No kuka sitä nyt minuutteja laskee?"
Pyöräytin silmiäni.
"C'est moi!" tuhahdin ja osoitin itseäni.
"Pilkunviilaajien kuningatar. Mistä muusta sitä ihminen saisi iloa irti?"
Sain miehen nauramaan, kuten olin tarkoittanutkin. Jatkoimme kevyttä läpän heittoa kunnes vihdoin lääkäri tuli hakemaan.

Olin ehtinyt jännittää koko päivän operaatiota ja oli helpotus päästä vihdoin riisumaan housuja verhon taakse. Olin kerrospukeutunut ja päälimmäinen, vaalea puuvillatikkuri ylti puoleen väliin reittä. Sain taas kehuja hoitajalta juuri oikean mittaisesta vaatetuksesta. Kellahdin makuulleni ja nostin jalat telineille. Tiesin kokemuksesta, että kohta alapäätäni leviteltäisiin metallivälineillä, putsattaisiin ulkoa ja sisältä kiitos hormonikapseleiden ja sitten sisälle laitettaisiin katetri. Kaikki tämä oli äärimmäisen epämukavaa, erityisesti kun lääkäri ronkki sisältäni millä lie vempeleellä kuin kaapien sisuksiani ulos. Toimenpiteet olivat kuitenkin ohi hetkessä ja lääkäri pyysi labran puolelta alkion.

"Se on lämpökaapissa, joten menee hetki" meille kerrottiin ja odotimme.
Laborantti sanoi nimeni, ilmoitti alkioiden lukumääräksi yhden, ja sitten siirto alkoi. Seurasimme monitorilta ultrakuvaa. Katetrin pää näkyi pienenä, valkoisena viiruna keskellä mustaa, harmaata ja vaaleaa massaa. Kuva muuttui vain aavistuksen kun neste, jossa alkio oli, siirtyi kohtuun. Myöhemmin Mr. Blueberry tunnusti, että ei ollut hahmottanut mitään kuvasta, eikä se ihmetyttänyt minua lainkaan, koska mitään nähtävää ei oikeastaan ollutkaan.
"Olin kuitenkin paikalla... kun lääkäri laittoi sut paksuksi."
"Niin, katselit vierestä kun toinen mies laittoi vauvan sun tulevan vaimon sisälle."
Uskokaa pois, tästä saa revittyä vaikka millä mitalla huumoria.

Siirron jälkeen odotimme taas muutaman minuutin, että laborantti tarkisti katetrin, ettei alkio ollut jäänyt sinne vaan oli siirtynyt. Lääkäri kuitenkin otti levittimet pois, laski minut alemmas ja oli suunnilleen jo lähtökuopissa ennen kuin saimme vihreän valon, niin varma hän oli siirrosta. Puin kohta jo päälleni, mutta horjahdin kiskoessa lahkeita ja onnistuin jotenkin polkaisemaan housujen haaroihin niin, että ne repesivät. Beibi sä saat mun levikset repeemään mietin ja puistelin päätäni. Pääsin käymään vessassa ennen kuin menimme vielä lääkärin puheille ja siellä tutkin lisää hajonneita farkkujani. Noh, tämä oli sitten viimeinen kerta kun ne olivat käytössä. Onneksi oli tosiaan niin pitkä paita päällä, että se peitti repeämät näkyvistä.

Ovi oli auki ja marssimme suoraan lääkärin luokse kunhan olin selvinnyt vessasta. Sen verran vielä sanon vessakäynnistä alkionsiirron jälkeen, että se on pelottavaa. Jos käytän järkeäni ja ajattelen loogisesti tiedän, että alkio ei tule ulos pissaamalla. Silti tarpeilla käyminen heti alkionsiirron jälkeen tuntuu siltä, että ulos tulee ihan kaikki mitä sisälle on juuri lykätty. Varsinkin jos on syönyt tulista ruokaa muutama tunti sitten ja ulos tulee kaikki mitä voi kuvitella. Alkio ei kuitenkaan lähde kohdusta seikkailemaan kun eritteet matkaavat omia reittejään, tiedän sen. Silti vessavierailu oli epäloogisen pelottavaa ja taistelin poistaakseni moiset ajatukset päästäni istuessani lääkärin pöydän ääreen.

"Alkion sulatus meni hienosti. Tämä alkio oli 8-soluinen ja se selvisi todella hyvin niin pakastuksesta kuin sulatuksesta. Siinä ei näkynyt mitään muutoksia, vaan oli juuri sellainen kuin pitääkin, eli hyvin laadukas."
Emme olisi voineet saada parempia uutisia. Siirto oli mennyt hienosti, alkio (siis April) oli täydellinen ja kohtuni limakalvo oli ollut 12mm kun vähintään 7mm vaadittiin.
"Perjantaina aamupäivällä otat Gonapeptyl pistoksen, joka auttaa alkion kiinnittymisessä."
Ainiin olin unohtanut, että minun täytyisi pistää vielä yksi piikki mahaan.
"Tule verikokeeseen kahden viikon päästä eli 22.5. maanantaina. 7:30 aukeaa labra ja jos tulet heti aamulla saat tulokset saman päivän aikana. Vaikka tulisi vuotoa niin jatka silti molempien lääkkeiden syömistä verikokeeseen asti."
Nyökkäsin ja kirjoitin ylös verikokeen päivämäärän.
"Jos kaikki menee hienosti ultra on aika tasan viiden viikon päästä tästä. Voit jatkaa normaalia elämää, mutta vähän rauhallisemmin."
"Eli olisi parempi vältellä Linnanmäen vuoristorataa?"
Sain lääkärin nauramaan.
"Sekä laskuvarjohyppyjä ja muuta vastaavaa. Otat ihan rauhallisesti vaan."

Mr. Blueberry lähti takaisin töihin klinikalla käynnin jälkeen, mutta minä suuntasin kaupan kautta kotiin. Halusin juhlia tätä päivää jotenkin, joten ostin savulohta (kuten aina kun haluan juhla-aterian) jonka kanssa valmistaisin perunamuussia että kermaista katkarapukastiketta. Raahasin mukaani lopulta kolmen kassillisen verran ruokaa sekä kaksi olutta miehelle että kaksi siideriä (alkoholitonta) minulle. Kassavirkailija kysyi minulta paperit niiden kahden oluen takia, mikä sai 32-vuotiaan sydämeni hykertelemään. Toinen hyvä enne ihan selkeästi. Ehkä en ollutkaan vielä liian vanha.

Viheltelin loppumatkan kotiin radion tahdissa. Kotipihalla olin äärimmäisen hyvällä tuulella, huolimatta siitä, että jouduin raahaamaan lukuisia kasseja niska limassa portaikkoon (ja pohdin oliko tämä nyt liikaa rehkimistä). Kun avasin kotioven eteisestä hulmahti kuitekin vastaan karmiva löyhkä. Olisin tietysti voinut päätellä koiran syyllisestä ulinasta, että kotona odottaa ylläri, mutta en ollut valmistautunut odottavaan näkyyn. Toinen pojista oli saanut ripulikohtauksen ja käry oli sen mukainen. Sen lisäksi koiruus oli avannut vaatehuoneen oven ja levittänyt pyykkikorien likapyykit pitkin lattiaa. Erityisesti pikkuhousuni olivat saaneet kyytiä. Kissa istui lipastolaatikon päällä ja katseli pää kallellaan kun raahasin ruokakassit sisälle ja paiskasin oven kiinni.

On hetkiä, jotka normaalisti pilaavat päivän. Saapuminen kotiin, joka on täydessä kaaoksessa ja ripulipaskassa kuuluu yleensä niihin. Marssin ensimmäisenä avaamaan ikkunat, jotta en tukehtuisi kaikkialla leijailevaan lemuun ja vedin sitten syvään henkeä. Hyvä on, koira oli syönyt jotain pilaantunutta ja saanut ripulin, sille ei voinut mitään. Lähdin arvioimaan tilannetta ja totesin, että suurin osa sotkusta oli kylpyhuoneessa. Hyvä, helpompi siivota. Tässä vaiheessa aloin kuitenkin huolestua, sillä toinen koira oli kateissa. Kaksikosta hiukan vanhempi, minun koirani, ei tapansa mukaan hyörinyt kintereilläni. Kiirehdin etsimään sitä vaatehuoneesta, jolloin kuulin kuitenkin surkean uikutuksen makuuhuoneen oven takaa.

Pidämme makkaria kiinni päivisin, jotteivät koirat mene sänkyyn pyörimään. Olin pyytänyt Miss Lemonia sulkemaan oven lähtiessämme enkä ollut tajunnut, että poloinen hurttani oli jäänyt sinne eristyksiin. Eläinten riemu oli rajaton kun ne pääsivät samaan tilaan päivän odottelun jälkeen. Pyytelin anteeksi karvaiselta pojaltani, joka tietysti oli vain onnellinen ja riensi kohta juomaan kipponsa melkein tyhjäksi. Nyt kun kaikki nelijalkaiset oli paikannettu aloitin siivoamisen. Kuurauksen jälkeen piti vielä tyhjentää ruokakassit, joiden sisällöt sain juuri ja juuri sullottua jääkaappiin. Tässä vaiheessa Mr. Blueberry soittelikin jo olevansa kotimatkalla ja nakitin hänet hakemaan tyttären sillä aikaa kun minä lähdin käyttämään koirat ja jätin kämpän tuulettumaan, mustan katin ikkunalle katselemaan.

Tallustellessani intoa pursuavien paimenteni kanssa kotikulmilla ehdin taas ajattelemaan April alkiota. Oli jotenkin ihan surrealistista, että olin nyt raskaana. Sisälläni oli elävä, jakaantuva alkio. Ehkä muutaman päivän sisällä se kiinnittyisi kohdun seinämään. Oloni ei tuntunut millään tavalla erilaiselta, olin vain levittänyt haarani hetkeksi lääkärille ja sitten elämä oli jatkunut eteenpäin kuten ennenkin. Ei kai lisääntyminen muutenkaan tässä vaiheessa ollut kuin haarojen levitys, tavaran toimitus ja sitten kuuraamaan lattioita paskasta, mutta aivojeni oli vaikea käsittää, että mitään oli tapahtunut kun mitään ei tuntunut eikä ultrastakaan ollut mitään selvää saanut. Vaikka fakta oli, että kannoin nyt pienen ihmisen alkua sisälläni, se tuntui täysin epärealistiselta.

Minulta oli kerätty munasoluja sankoin joukoin, mies taas oli heittänyt purkkiin spermaa. Niistä oli valittu soluja, jotka oli pienellä neulalla yhdistetty ja laboratoriossa oli tapahtunut elämän luomisen ihme. Siitä oli kuitenkin jo kuukausi. Niin pitkä aika, ettei kaikki tapahtunut tuntunut enää todelta. Kaiken kukkuraksi pakkasessa oli edelleen neljä muuta pienokaistamme, joiden lääkäri oli vakuuttanut voivan ihan hyvin ja pärjäävän vaikka kuinka pitkään jäädytettyinä. Miltä tuntuisi kahden tai jopa viiden vuoden päästä laittaa joku noista alkioista kohtuuni? Ninja, Kilpikonna, Athos ja Aramis, heidän elämänsä oli pausella, pysäytetty ja evätty. Samalla kertaa kiehtova että karmiva ajatus.

Toki jos nyt raskaus ei onnistuisi tai saisin keskenmenon niin tilanne muuttuisi. Edessä oli taas kahden viikon odottelu, jonka aikana ei pitäisi stressata tai oikein edes ajatella asiaa, mutta silti elellä kuin olisi jo raskaana. Helppo homma. Meillä oli myös aikamoinen lasku odottamassa hedelmöityshoidoistamme, joka loi stressiä jo itsessään. Nyt oli kuitenkin turha miettiä, että olisiko pitänyt mennä julkiselle sittenkin. Ei, meillä oli nyt viiden vauvan tilaus vetämässä ja ensimmäinen pulla uunissa. Eikä jokin niin vähäpätöinen kuin koiran ripuli- ja riehumiskohtaus voinut pyyhkiä hymyä huuliltani.

H-hetkeä odotellessa

Lääkäri käveli jotenkin tavanomaista reippaammin käytävällä eikä laahustanut jalkojaan. Hän tervehti minua kuitenkin etunimeltä ja yhtä lämpimästi kuin aina. Olimme molemmat ihan ajallaan ja kun istuin kohta rennosti tuolille jalat ristissä olo oli kotoisan mukava. Olin terve, toipunut, oma itsevarma itseni.
"Kuinka on sujunut?"
"Kiitos, oikein hyvin."
"Millainen on vointi?"
"Ihan normaali, ei mitään erityistä."

Miten hyvältä voikin tuntua normaali. Olen syönyt estrogeeni lääkkeitä tässä nyt 10 päivää eivätkä ne ole vaikuttaneet minuun millään huomattavalla tavalla. Lääkäri oli tähän tyytyväinen, vaikka kyseisten lääkkeiden ei pitäisikään aiheuttaa juuri lainkaan sivuoireita, estrogeenihormonin ollessa kropalle täysin tuttu tuote jo alkuunsa. Oli kuitenkin vain yksi keino selvittää missä mentiin, joten kohta olin pylly paljaana selälläni. Pongasin kohdun limakalvon välittömästi kun lääkäri alkoi ultraamaan. Minulle tulee jostain syystä aina mieleen silmälasikotelo kohdun limakalvon muodosta, vähän sellainen banaanimainen ja poikkiviiva keskellä.

Lääkäri oli hyvin tyytyväinen ja kehui limakalvon olevan selkeästi laadukas. Munasarjat olivat puolestaan palautuneet normaaliin tilaan. Rakkulat olivat ihan minimaalisia eikä ovulaatiosta näkynyt jälkeäkään. Aivan kuten oli suunniteltukin, tällä kertaa en ovuloisi lainkaan vaan munasarjat saisivat vaihteeksi uinua horroksessa aikaisemman rääkkäyksen sijaan. Mikä helpotus, teki mieli taputtaa vatsaani kuin koiran päätä ja kehua rakkuloita "hyvä tytöt, niin sitä pitää". Ultraus ei kestänyt kauan sillä heti ensi silmäyksellä oli nähtävissä, että tiedossa oli kymmenen pistettä ja papukaija merkki.

Sillä aikaa kun lääkäri siirtyi tietokoneen ääreen naputtelemaan minä kipitin sermin taakse ja suunnilleen hyppäsin housuihini. Olin päättänyt, että tällä kertaa olen The Flash ja suhahdan kuin pyörremyrsky puettuna pöydän ääreen. Teräsmieskin olisi ollut ylpeä suorituksestani kun kohta istahdin tuolilleni vetämään kenkiä jalkaan ja hymyilin omahyväisenä. Elämän pieniä iloja.

"Jatka Zumenon lääkitystä samalla tavalla alkionsiirtoon asti. Estrogenin lisäksi aloita lauantaina Lugesteron keltarauhashormoni. "
Irvistin mielessäni niille kirotuille kapseleille. Nyt oltiin kuitenkin jo niin pitkällä tässä touhussa, että valkoinen mössö pikkuhousuissa aamuin illoin olisi vain kestettävä.
"Tiistaina yhdeksäs päivä olisi siirto."
Kirjoitin päivän nopeasti kalenteriin. Viikko! Vihdoin ja viimein H-hetkelle oli tarkka aika ja paikka.
"Alkio sulatetaan tiistaina aamulla. Kuten kerroin, sillä on noin 90% mahdollisuus selvitä. Jos se ei selviä siirto on kuitenkin vasta iltapäivällä, joten ehdimme tarvittaessa hyvin sulattaa toisen alkion."
Nyökkäsin. Paras herätä kuin Captain America pohjoisnavalta... mutisin pääni sisällä.

Juttelimme vielä jokin aikaa jatkosta. Kolme päivää siirrosta olisi se viimeinen lääkepistos, keltarauhashormonia jatkettaisiin tarvittaessa seitsemän viikkoa, raskaustestiin olisi mentävä 22.5. eli toukokuun aikana saisin vielä tietää kuinka on käynyt. Laskeskelin mielessäni koska lapsi syntyisi jos onnistuisin tulemaan raskaaksi. Tammikuun viimeisellä viikolla suunnilleen. Vesimies, jos ei sitten tulisi etuajassa, jolloin Kauris, mutta joka tapauksessa kiinalaisessa horoskoopissa tulikukko. Voisiko tulikukkoa kutsua feenikseksi? Se olisi huomattavasti coolimpaa. Huomasin ajelehtineeni ajatuksissani ja palasin hätkähtäen takaisin todellisuuteen. Lääkäri ojensi minulle hoitokaaviota.

"Voit jatkaa ihan normaalia elämää tästä siirtoon asti" lääkäri selitti juuri. Hymyilin tyytyväisenä, sillä ihan normaali elämä maistui todella hyvälle tällä hetkellä. Lapsettomuusongelmien selviämisestä seurannut shokki oli menneen talven lumia, aikaisemman hormonihoito kierroksen stressi oli takana, tämän kierroksen kivut olivat poissa, kesäloma on edessäpäin ja elämä on hetkellisesti hallussa. Joudun muistuttamaan itseäni, että tämä on vain ohimenevä tila, aivan kuten aikaisemmat ongelmat, myöskin tämä rauhallinen onnen satama oli vain etappi matkalla. Siksi siitä pitäisikin nauttia täysin siemauksin niin kauan kuin sitä oli tarjolla.

Soitin Mr. Blueberrylle autosta ja pujottelin aamuruuhkassa samalla kun kerroin mitä lääkäri oli sanonut. Kysyin tulisiko hän alkionsiirtoon mukaan, mutta mies vetosi työkiireisiin. Olin hurjan hyvällä tuulella lääkärikäynnin mentyä niin mallikkaasti, mutta purin silti hammasta vastaukselle. Tunsin edelleen välillä epäreiluksi tilanteemme, sillä minä jouduin jatkuvasti järjestelemään työvuorojani, ottamaan vapaata (palkallista että palkatonta), syömään lääkkeitä, pitämään huolen aikatauluista ja loppupeleissä hoitamaan lähes poikkeuksetta kaiken, mikä liittyi lapsen hankkimiseen. Miehen osuudeksi jäi lähinnä maksaminen. Tulevat neuvolakäynnit, synnytys, imetys ja kotona lapsen kanssa jumittaminen odottaisivat edessäpäin jos raskaus onnistuisi.

Ilmoitin Mr. Blueberrylle hetken mielijohteessa, että olin juuri päättänyt, että hän saisi olla lapsen kanssa kotona viisi kuukautta ja minä menisin töihin heti kun olisin lopettanut imettämisen. Tämä sai miehen hetkellisesti tukehtumaan aamukahviinsa, sillä työnarkomaanille moinen suunnitelma ei sopinut. Hän vetosi siihen, että rahallinen tilanteemme heikkenisi liikaa.
"Jos minä kerran hoidan kaiken muun niin sinä jäät sitten kotiin puoleksi hoitoajasta. Viisi kuukautta."
"Ehkä kaksi."
"Ei vaan viisi. Jos haluat lapsen, kanna siitä vastuu."
"No mietitään tätä myöhemmin."
"Ei, eikä mietitä! Jos et pysty nyt sitoutumaan niin mitään alkionsiirtoa ei tule! Viisi kuukautta."
"Kolme. En voi olla poissa töistä viittä."
"No miten minä sitten voin? Ihan turha mussuttaa, jos haluat vauvan jäät sen kanssa kotiin."
"Eikö pitäisi nyt ensin ehkä saada se vauva ja vasta sitten tapella tästä?"
"Ei tule vauvaa jos minä joudun hoitamaan sen yksin kaiken muun päälle! Viisi. Kuukautta."
"Et sä sitä yksin joudu hoitamaan. Ehkä voin olla kotona jonkun kolme-neljä kuukautta, mutta muutat vielä mielesi sitten kun lapsi syntyy."

Teki mieleni tiuskaista, että enkä muuta mieltäni, mutta muistin juuri silloin miten omistushaluinen ja kontrolloiva olin ollut Miss Lemonista kun hän oli vauva, joten en lähtenyt väittelemään. Ehkä se olisi ihan ok, että minä olisin ensin puoli vuotta kotona lapsen kanssa ja sitten Mr. Blueberry neljä. Ehkä todellisuus olisi vielä jotain muuta. Ehkä tosiaan se raskaus pitäisi saada ensin aikaiseksi, ennen kuin rupeaa näistä tappelemaan. Olin kaiketi vain halunnut kuulla miehen lupaavan, että en olisi yksin, sillä välillä tuntui kuin olisin ihan itsekseni tässä, kantamassa kaiken vastuun ja vaivan.

Toissailtana makasin sängyssä ja kuuntelin yläkerran asunnon vauvan parkumista pohtien mihin olen oikein pääni tunkenut. Välillä koko tämä projekti tuntuu giljotiinin pölkyltä, jolle olen vapaaehtoisesti kupolini asettamassa. Muistan hyvin Miss Lemonin korvatulehdukset, vatsataudin, loppumattoman parkumisen ja unettomat kuukaudet. Se, ettei ole mitään omaa elämää tai omaa aikaa oli ihan hirveää. Olisi niin paljon helpompaa, jos en tietäisi mitä on tulossa, jos tekisin tätä ensikertaa. Tiedän haluavani lisää lapsia, siitä ei ole epäilystäkään, mutta lapset käsitteenä ovat ihan eri asia kuin se mitä pikkuisten eteen konkreettisesti pitää tehdä.

Juuri nyt elän arkea itsenäisen, itsevarman, taitavan ja iloisen pikkutytön äitinä. Kohta esikoulun aloittava Miss Lemon on juuri nyt niin täydellisessä kasvuvaiheessa, että lapsiperhearki ei voisi olla helpompaa. Kuinka monta vuotta, taistelua, hermojen menetystä ja itkukohtausta meni ennen kuin tähän päästiin? Monta. Ajatus alusta aloittamisesta on pelottava, varsinkin jos tuntuu, että toinen ei ole kantamassa korteaan kekoon. Hetkittäin, kun tytär on viettämässä viikonloppua isällään, ja olemme Mr. Blueberryn kanssa kuherrelleet, käyneet ulkona syömässä että leffassa, avanneet viinipullon ja harrastaneet spontaania seksiä keskellä päivää, minua alkaa kaduttaa koko lisääntymisprojekti. Kaikki tämä vapaus on menossa kankkulan kaivoon moneksi vuodeksi.

Viikonloppumatka Pariisiin, kymmenen päivän roadtrip Skotlannissa, ne ovat mennyttä historiaa. Entä haaveemme Australian ympäriajosta? Italiankiertomatkasta? Sveitsintutkimusmatkasta. Edes viikonloppu Roomaan voi olla vaikea järjestää. Lapset vaativat uhrauksia, ja vietinkin kolme vuotta sinkkuäitinä omistautuen vain Miss Lemonille ennen kuin tapasin Mr. Blueberryn, joten tiedän mitä vauva-arki on. Nyt kun on taas pari vuotta itsekkäästi elänyt sitä niin sanotusti "normaalia" aikuisen ihmisen elämää ei saavutetuista eduista haluaisi luopua.

Tämä nyt kuitenkin on vain hetkellistä epäröintiä, jota varmasti suurin osa kokee miettiessään lasten hankkimista. Nyt kun vauvan tekeminen ei ole luomua, eli paneskelua pari kertaa kuussa, päätös tuntuu vielä jotenkin konkreettisemmalta. Tässä ei jätetä Herran haltuun hedelmöittymistä vaan tehdään kaikki mahdolliset temput raskauden alkuun saattamiseksi. Ei ole tulossa mitään "hups unohdettiin kännissä kumi" lasta tai "varmat päivät eivät olleetkaan niin varmat" vauvaa. Jos mitään vauvaa nyt edes tulee.

Minun on vaikea kuvitella, että Ninja, Kilpikonna, April, Athos ja Aramis eivät syntyisi joku päivä tähän maailmaan oikeina, pieninä ihmisinä. Rakkaat alkiomme. Ei tarvitse kuin muistaa, että viisi elämänalkua on jo olemassa niin jokikinen epäröinnin murunen katoaa mielestä kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. En ole ehtinyt ajattelemaan heitä kovin paljon vapputunnelmissa, töiden parissa tai miehen kainalossa. Aika vain hujahtaa ohi tällä hetkellä. Mikä on ihanaa, koska ensi tiistai tulee sitä nopeammin.

Nyt on vain muistettava napsia pieniä, ruskeita estrogeeni pillereitä ja kohta alkaa sullomaan niitä valkoisia kapseleita värkkiin. Jälkimmäisistä muutun kuulemma kyteväksi ruutitynnyriksi, joka räjähtää pienimmästäkin kipinästä. Välillä ihan itsestäänkin. Tai näin Mr. Blueberry kuvaili, johon minä räpyttelin viattomasti sinisiä silmiäni. Enhän minä nyt koskaan mitenkään tempperamenttinen ole, mistä ihmeestä se kaksilahkeinen puhuu? Mies uhkasi alkaa tökkimään onkivavalla huoneen toiselta laidalta tarkistellakseen mielialaani ennen kuin tulee lähelle, jotta ehtii tarvittaessa paeta tsunamin alta.

Kunhan pääsin töihin lähetin Mr. Blueberrylle viestillä ison läjän sydämiä ja pusuja. Mies vastasi yhtä ällöttävästi ja lupasi hakea kaupasta tarvikkeita, jotta voisimme illalla syödä vohveleita kermavaahdolla ja hillolla (en rakasta mitään herkkua yhtä paljon). Niinpä on kai turvallista olettaa, että olemme edelleen lisääntymässä yhdessä. Voiko olla parempaa kuin suhde, jossa tietää, että voi vähän kiukutella toiselle eikä se kumppani siitä kuitenkaan mihinkään lähde? Normaalia elämää, ai että on ihanaa.

Vaikea tie

Kello oli puoli seitsemän aamulla. Asvaltti oli märkä ja tihkusade kasteli tuulilasia. Naksautin pyyhkijät päälle ja ne heilahtivat laiskasti lasin yli. Käännyin kohta moottoritielle ja porhalsin sumuisen maiseman sisään. Tien laidoilla putkahteli esiin tummia puita kuin taivasta kohti kurkottelevia luurankoja keskellä valkoista kanvasta. Myös keskusta oli vaalean verhon peittämä ja rakennukset aivan kuin astuivat estradille sumun takaa tyhjästä. Koleasta säästä huolimatta oloni oli positiivinen kun pääsin vihdoin Felicitas klinikalle minuutilleen aikataulussa. Jo pelkästään se, että mieleni ei ollut musta ja myrskyisä oli niin helpottavaa.

Melkein kaksi viikkoa sitten kun olimme palanneet kotiin munasolujen keräyksestä, ja jokainen töyssy automatkalla oli ollut kuin tarkasti tähdätty nyrkinisku vatsaani, taivas oli ollut teräksen harmaa ja illalla oli myrskynnyt. Pisarat olivat piiskaantuneet keittiön ikkunaan kun istuin pöydän ääressä etukenoon taipuneena, otsalla kevyt tuskan hiki, ilman mitään ruokahalua, ateria kylmenemässä lautasella edessäni. Mieleni oli silloin myllertänyt kuin ulkona puiden latvoja repivä tuuli. Seuraavana päivänä oli paistanut iloinen aurinko lemmikinsiniseltä taivaalta, mutta minä olin jatkanut kivuliasta kärsimistä ja päänisisäistä syöksyä negatiivisuuteen.

Kolmantena päivänä oli satanut lunta, huhtikuussa. Sitä oli leijaillut kaunis kerros mäntyjen oksastojen tummien neulasten päälle. Kuollut ruoho ja hiekkaiset kadut olivat peittyneet päivän kestävään, ohueen höyhenvilttiin ja kaikki oli näyttänyt niin rauhalliselta. Minun mielialani oli kuitenkin jatkanut matkaansa vihaisena ja negatiivisena, kun kivut eivät ottaneet helpottaakseen. En pystynyt välittämään oikein mistään tai kenestäkään. En voinut liikkua, mutta paikallaan olokin sai minut irvistelemään. Mietin, että en ollut varmasti ilmoittautunut tällaiselle matkalle Helvettiin. Tarvitsin tietysti jonkun, jota syyttää loppumattomasta tuskastani ja vuorotelleen päässäni vihasin lääkäriäni tai Mr. Blueberryä.

Osasin sen verran tulkita itseäni, että tunnistin kaiken sen vihan ja epätoivon olevan suora seuraus kivusta, joten pidin mölyt mahassani. En uskonut omia kylmiä tunteitani, joiden perusteella olisin voinut saman tien erota miehestä ja muuttaa Karibialle, jättää koiran ja muksunkin jälkeeni. Tajusin haluavani paeta vain tätä tilannetta, ja kunhan kipu hellittäisi näkisin maailman varmasti taas ihan eri valossa. Niinpä kävin lääkärillä, alkionsiirto suunnitelmat haudattiin, alkiot jäädytettiin ja makasin sängyssä vielä viisi päivää.

Toipuminen oli raastavan hidasta. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että vain makasin ja makasin sängyssä. Tunsin myös suurta ärtymystä siitä, että jouduin pyytämään Mr. Blueberryä tekemään asioita. Halusin hänen tekevän kaiken automaattisesti, mutta mies on tottunut siihen, että minä hoidan tietyt hommat kotona ja hänestä näki kuinka ärtymys hänenkin suunnallaan alkoi kasvaa, eikä sitä varmasti auttanut se, etten minä osoittanut mitään välittämistä hänen suuntaansa. En tiedä miten teidän muiden kohdalla kipu vaikuttaa, mutta minä en vain kykene olemaan hellä tai iloinen tai rakastava muita kohtaan silloin kun minuun sattuu.

Pääsiäisenä poistuin ensimmäisen kerran kotoa mennäksemme juhlimaan pyhää siskoni ja veljeni kanssa. Se sunnuntai oli ensimmäinen päivä kun pystyin jo kävelemään kohtuullisen normaalisti ja piristyin henkisesti kun alkoi tuntua, että elämä palaisi jotenkin raiteilleen. Maanantai oli vielä vapaata ja uskaltauduin kävelylle koko perheen voimin. Koirat ja tytär sinkoilivat kaukana edessä ja Mr. Blueberry jäi vähän väliä odottamaan kun vaapuin muiden perässä kylmässä aamupäivän auringonpaisteessa kuin eksynyt pingviini. Illalla jaksoin siirtyä sohvalle katsomaan elokuvaa sen sijaan, että olisin tuijottanut television ruutua sängyssä maaten ja siirryin viikon tauon jälkeen miehen kainaloon sen sijaan, että olisin pitänyt tiukkaa puolen metrin rakoa.

Sanoisin, että minulla ei ole ollut helppoa, pääni on ollut täynnä pelkkää synkkyyttä ja kroppa kipua, mutta ei ole ollut helppoa muullakaan perheellä. Miss Lemon oli monta päivää hoidossa sukulaisilla ja sittenkin kun hän pääsi kotiin äiti ei tehnyt mitään muuta kuin makasi. Mr. Blueberryn hylkäsin täysin kykenemättä minkäänlaiseen parisuhteeseen saati sympatiaan. Kysyttäessä ilmoitin olevani onneton. Helpotus on ollut siis kaikille suuri kun lopulta kivut väistyivät. Tiistaina tein normaalin työpäivän, käytin koirat pitkällä lenkillä, hain lapsen tarhasta, tein ruokaa ja siivosin keittiön. Koska innostuin näin kovasti heti ensimmäisenä päivänä menin vain "ihan hetkeksi lepäämään" siinä kuuden aikaan iltapäivällä. Nousin ylös 12 tuntia myöhemmin.

Nyt perjantaina tunnen taas olevani oma itseni. Olemme hissukseen päässeet takaisin niin sanottuun normitilaan niin minun vointini, arjen kuin parisuhteemme tilankin kannalta. Niinpä tänään aamulla menin lääkäriin luottavaisin mielin enkä ollut edes yhtään vihainen lääkärilleni vaan hymyilin iloisesti kätellessämme. Ultrassa löytyi vielä jonkin verran nestettä munasarjojen rakkuloista, erityisesti vasemmalta puolelta. Vasenta puolta tutkiessa tuntui taas sitä sietämätöntä, viiltävää kipua ja tunsin kasvojeni valahtavan kalpeaksi kun purin kipua vastaan. Lääkäri joutui vaihtamaan tutkimusotetta monta kertaa ennen kuin löytyi sellainen kulma joka ei sattunut niin paljon, etten pystynyt olemaan aloillani. Vasemmalla on vielä aika paljon nestettä, vaikka sen määrä onkin puoliintunut. Enää yksi rakkula on 20 millin kokoinen.

Ehdin hetken huolestua, mutta lääkäri puolestaan oli tyytyväinen. Hänen mielestään olen parantunut mallikkaasti ja loputkin nesteet lähtisivät kyllä pikkuhiljaa. Pukeuduin sermin takana ja kiroilin kun olin taas liikkeellä hameessa ja sukkahousuissa. Ilmeisesti minun kesti pukea juuri niin kauan kuin kuvittelinkin, koska poikkeuksellisesti lääkäri alkoi puhua minulle jo sermin taakse, mitä hän ei normaalisti koskaan tee. Kipitin lopulta penkille vetämään saappaat jalkaani tohtorin käydessä läpi toimintasuunnitelmaa. Olin edellisenä iltana syönyt viimeisen keltarauhashormonikapselin (Kyllä, syönyt! Niitä samoja kapseleita joita normaalisti lykitään tussuvakoon, lääkäri oli käskenyt syömään niitä nyt viikon. Ja tarkistin häneltä kolme kertaa, että siis suun kautta? Ihan samoja kapseleita? Lopulta lääkäri oli jo vaikuttanut vähän tuskastuneelta kun en meinannut uskoa.) joten nyt odottaisimme kuukautisten alkavan muutaman päivän sisällä.

Koska kroppani oli toipumistilassa ei seuraava ovulaatiokierto välttämättä olisi erityisen hyvä. Luonnollisessa kierrossa myös ajoitus alkionsiirrolle on hankala saada täsmällisesti määriteltyä ja sopiva ajankohta on vain päivän tai kahden marginaalissa. Niinpä lääkärini päätti, että kohdun limakalvoa lähdettäisiin kasvattamaan estrogeeni lääkityksellä kun normaalille ovulaatiolle ei ollut nyt tarvetta. Eli tarkoitus on luoda kohtuun optimaalinen ympäristö alkion kiinnittymistä varten, näin myös alkionsiirron päivä tiedetään tarkalleen etukäteen ja se voidaan jopa tietyissä määrin päättää, jolloin ei ole riskiä, että optimi ajankohta osuisi viikonlopulle eikä siirtoa voitaisi tehdä ollenkaan toukokuun aikana.

En ole aivan varma mitä mieltä olen siitä, että kehoni tungetaan taas täyteen hormoneja kun edellisten vaikutukset ovat vasta hiipumassa. Tämä uusi lääke ei ole yhtään tuttu ja jännitän miten se mahtaa minuun vaikuttaa. Se selvinnee kunhan kuukautiset alkavat ja niiden toisena päivänä alan nappeja napsimaan - sentään ei tarvitse mitään piikittää! Kymmenen päivää siitä eteenpäin on taas aika ultraan, jossa sitten selviää onko kaikki edennyt mallikkaasti ja siirto voidaan ylipäätään tehdä, ja että koska se tehdään. Lääkäri arvioi todennäköiseksi ajankohdaksi viikon 19, eli teemaan sopivasti Äitienpäivä viikon.

Näin sitä taas aloitetaan uudella, tuntemattomalla tiellä kohti määränpäätä. Joko vihdoin saisimme aikaiseksi raskauden? Olen hiukan skeptinen - selkeästi en ole vielä toipunut keräyksen aiheuttamasta negatiivisuudesta täysin. Ne kivut olivat todella iso takaisku yleiselle mielentilalleni koskien hedelmöityshoitoja. Mr. Blueberry sen sijaan vaikuttaa innostuneelta ja luottavaiselta, molemmat tunteita, jotka minulta ovat kadoksissa. Ehkä uskoni tarvitsee vain hiukan lisää aikaa, vähän kuin akku, jota pitää ladata uudestaan. Luovuttamassa ei ainakaan olla, mutta paljon varovaisemmalla mielellä olen liikkeellä ja pieni pelko on jäänyt perseeseen siitä mitä kaikkea tästä voikaan vielä seurata.

Ikiroutaan

"Tässä tilanteessa en suosittele alkionsiirtoa."
Istuin lääkärin vastaanotolla vatsaani pidelle, otsalla kelmeä tuskanhiki. Mieleeni ei olisi edes tullut väittää vastaan. Ajatuskin siitä, että jotain tungettaisiin vielä sisälleni tässä pahoinvoinnin ja kivun tilassa, oli absoluuttinen ei. Viimeksi ehdin jo kirjoittaa, että oloni oli paranemaan päin, mutta tiistaina illalla iskivät kauheat kivut. Harkitsin jo sairaalaan lähtemistä, mutta kunhan olin vetänyt tarpeeksi panadolia ja seissyt kuuman suihkun alla puoli tuntia olo helpotti sen verran, että käperryin sänkyyn sikiöasentoon nukkumaan.

Keskiviikkoaamu saapui levottoman ja tuskaisen yön jälkeen. Olo oli alkuun ihan siedettävä, mutta pian oli vedettävä taas kipulääkkeitä, joten soitin Felicitas klinikalle. Sain ajan lääkärille 15:30, päivän viimeiseksi potilaaksi. Mr. Blueberry lähti aikaisemmin töistä viedäkseen minut lääkäriin, ei nimittäin puhettakaan, että olisin itse kyennyt ajamaan. Hyvä kun pystyin kävelemään lyhyen matkan tien laidasta ulko-ovelle ja hissille, kun mies jätti minut klinikan eteen ja lähti sitten etsimään parkkipaikkaa. Saavuin paikalle kalpeana ja laittautumattomana ja hoitaja kävi kohta jo kyselemässä vointiani hyvin huolestuneen oloisena.

Mr. Blueberry ehti klinikalle juuri ennen kuin lääkäri haki minut käytävältä ja seisoi hiljaa vieressä tutkimusten aikana. En tiedä miten kuvailisin sitä kipua, joka säteili vatsassani. Jotain oikein kivuliaiden kuukautisten, synnytyksen, puukotuksen ja syövyttävän hapon tyyppistä ehkä. Ultraus ja sisätutkimus vain lisäsivät tuota kärsimystä, mutta ne oli kestettävä hammasta purren, jotta lääkäri pääsi tarkistamaan tilanteen. Tuloksena minulta löytyi kerääntynyttä nestettä niin munasarjoista kuin vatsaontelosta. Kummassakaan sitä ei ollut hälyttävää määrää, mutta yleiset oireeni eli vatsakipu, turvotus ja pahoinvointi viittasivat hedelmöityshoitojen yleisimpään ja vaarallisimpaan komplikaatioon, eli hyperstimulaatio-oireyhtymään, joka on kehon nestetasapainon vakava häiriintyminen (voi johtaa maksan ja munuaisten toimintahäiriöön, verenhyytymiin ja verisuonitukoksiin).

Oireeni olivat vielä kuitenkin lieviä (vakuutan, että ne eivät tuntuneet lieviltä) ja niiden hoidoksi riittäisi vuodelepo ja runsas veden juominen. Raskaus olisi kuitenkin tässä tilanteessa valtava riski, sillä se todennäköisesti laukaisisi vakavan hyperstimulaation (OHSS) tai ainakin pahentaisi ja pidentäisi nykyistä tilannetta. Tämän takia lääkäri halusi peruuttaa torstaiksi suunnitellun alkion siirron. Minua melkein nauratti, että hän pyysi meiltä hyväksynnän tälle. Ihan kuin minä olisin tässä tilanteessa vaatinut, että alkio väen väkisin siirretään, ja ollut erimieltä. Kaikkein viimeiseksi tähän päälle halusin tulla raskaansi ja riskeerata ei vain oman henkeni vaan myös mahdollisen lapseni hengen.

Tietysti siis olin ääneen samaa mieltä ja tiukkasin vielä mieheltä vahvistuksen, Mr. Blueberry oli ollut sanaton koko lääkärikäynnin ajan, mutta nyt sentään avasi suunsa sen verran, että sanoi kyllä.
"Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa?"
"No se tarkoittaa nyt sitä, Mrs. Strawberry, että tulet ensi perjantaina tapaamiseen. Tarkistamme, että kaikki on kunnossa ja olet toipunut hyvin. Sitten odotamme kukautisten alkamista ja alkio voidaan siirtää seuraavassa kierrossa."
"Ja alkiot, mitä niille kuuluu?"

On vaikea selittää sitä muutosta, joka päässäni tapahtui, kun lääkäri alkoi puhua alkioistamme. Jokin äiti-vipu naksahti päälle ja omat tuskani ja murheeni oli äkkiä sullottuna laatikkoon, joka potkaistiin huoneen nurkkaan. Nyt puhuttiin kuitenkin minun vauvoistani, kaikista kymmenestä pienestä elämän alusta, ja mami oli hetkessä paikalla varmistamassa, että pennuilla on kaikki niin kuin pitääkin. Eilen tilanne oli se, että kaikki kymmenen olivat vielä elossa ja jatkaneet jakaantumistaan. Kahdessa alkoi kuitenkin näkyä jotain poikkeavuutta. Mutantti oli saanut vähän turhankin osuvan nimen ja O'Neil oli myöskin vinksahtanut.

Lääkäri soitti laboratorioon samalta istumalta, perui siirtoajan ja pyysi alkioiden pakastuksen niille yksilöille, jotka vielä torstaina olisivat elinkelpoisia ja laadukkaita. Kysyin huolissani miten pikkuiset selviäisivät jäädytyksestä. Lääkäri vakuutteli, että 90% alkioista ei vaurioitunut lainkaan siperian ikirouta käsittelystä, ja siihen oli tyydyttävä kun ei vauvoja oikein voinut kroppani ulkopuolellakaan kasvattaa (ei lain eikä nykyteknologian puitteissa). Ajatus siitä, että en voisi itse pitää huolta alkioista vaan ne laitetaan kaapiin odottamaan ei tuntunut lainkaan mukavalta, mutta muita järkeviä vaihtoehtoja ei nyt ollut tarjolla.

Voin huonosti koko loppuillan, en oikein pystynyt syömään eikä mikään asento tuntunut kivuttomalta. Lääkäri oli käskenyt minun olla työnjohtaja, ja katsoi tiukasti Mr. Blueberryyn sen sanoessaan, ja olemaan vain aloillani kun joku muu tekisi kaiken. Toki miehen oli mentävä töihin tänään, hän vei Miss Lemonin tarhaan ja niin jäin yksin kotiin. Onneksi olo on tänään huomattavasti parempi, vaikkei täysin kivuton, mutta siedettävämpi. Varmuuden vuoksi lääkäri kirjoitti minulle lähetteen naistenklinikalle jo etukäteen, että jos tila kääntyy äkillisesti huonompaan pääsen samantien oikeaan hoitoon. Yritän kuitenkin luottaa siihen, että jos nyt vain olen sängyssä koko pääsiäisloman niin ehkä selviän ilman pysyviä vaurioita ja ambulanssikyytiä.

Tänään laboratoriosta myös soitettiin ja kerrottiin alkioiden kohtalo. Teini oli alkanut jakaantua räjähdysmäisesti ja siitä piti luopua. Mutantin ja O'Neilin lisäksi d'Artagnan oli epämuodostunut eikä läpäissyt seulaa. Porthos lakkasi jakaantumasta ja kuihtui pois. Viisi alkiota oli siis menetetty, mutta minulle vakuuteltiin, että tällainen on ihan normaalia. Niinpä meille jäi jäljelle puolet pienokaisistamme, joita kehuttiin ihan mallioppilaiksi. Alkioista Ninja, Kilpikonna, April, Athos ja Aramis ovat jakaantuneet jo 10-7 soluisiksi ja kaikkien pakastus onnistui hienosti.

Minua harmittaa, että yhtään niistä ei päästy tuoreeltaan siirtämään kohtuuni, ja lapset joutuvat nyt vähän kärsimään ja odottelemaan, mutta ei kai mikään, mitä saa ilmaiseksi, ole minkään arvoista? Kaikki, millä on arvoa elämässä, vaatii työtä ja tuskaa. Ehkä jotkut asiat ovat sen väärti? Nähtäväksi jää kuinka tästä toivutaan ja kuinka sitten tulevaisuudessa näiden alkioiden siirto ja mahdollinen raskaus etenee.