Sekundaarinen lapsettomuus

Äitiyslomani oli nyt virallisesti ohi. Onneksi minulla oli täysi neljä viikkoa "kesälomaa" vielä siihen perään ja sitten Mr. Blueberry puolestaan jäisi kuukaudeksi kotiin. Yritimme pitkittää Miss Clementinen tarhaan laittoa mahdollisimman lähelle yhden vuoden ikää. Ajatus töihin palaamisesta oli kuitenkin hyvin ahdistava, eikä vain sen takia, että joutuisin kohta laittamaan lapseni jonkun muun hoidettavaksi ja kasvatettavaksi, vaan myös siksi, että olin juuri saanut tietää, että minut uudelleensijoitettaisiin ja koko työnkuvani tulisi muuttumaan. Työmatka olisi myös yli tunnin mittainen suuntaansa, joten noin 10 tuntia päivästä olisin jatkossa poissa perheeni luota.

Kaikki äidit osaavat varmaan samaistua tähän ongelmaan, kodin ja työn tasapainoittamiseen. Kun 8 tuntia menee nukkumiseen ja 10 tuntia töihin, niin jäljelle jää mitättömät 6 tuntia, joista siitäkin on vähennettävä tunti ilta- ja aamupuuhiin. Neljä tuntia perheelleni, lapsilleni. Se tuntuu rikollisen pieneltä ajalta. Eihän Miss Clementine kohta edes tunne minua! Olenkin epätoivoisena laskeskellut, että olisinko voinut mitenkään jäädä kotiin hänen kanssaan pidemmäksi aikaa, mutta tulotason tippuminen tästäkin vielä vähemmäksi ei mitenkään ole mahdollista ilman, että laskut jäävät maksamatta.

Stressi tulevasta alkaa olla huipussaan kun töihin paluu lähenee. Joskus tuntuu, että kodin ja työn paineet litistävät minut alleen. Olen kiukuspäissäni välillä heittänyt Mr. Blueberrylle, että "jää sinä kotiin, kun kerran tiedät paremmin, ja minä menen töihin". Kaiketi silloin hetkellisesti sitä tarkoitinkin, kun seinät kotona kaatuivat päälle syystä tai toisesta, mutta suurimman osan ajasta olen ollut todella tyytyväinen mammailuun pienen vauvani kanssa, enkä missään nimessä haluaisi takaisin töihin. Kun hoitovapaalle jääminen ei ole nyt ollut vaihtoehto olen päätynyt siihen ratkaisuun, mihin moni muukin äiti minun asemassani. Tehdään yksi lapsi lisää.

Tämä älynväläys ei nyt tietenkään johdu vain siitä, että haluan olla kotona enemmän ja panostaa perheeseeni enkä uraan. Olemme molemmat Mr. Blueberryn kanssa aina halunneet ison perheen ja nyt jos milloin on hyvä aika toteuttaa tuo suunnitelma, ennen kuin minä olen liian vanha raskautumaan. Miss Clemetine on ollut "happy baby" alusta alkaen, helppo ja ihana, joten hänen seurakseen voi kevein mielin hommata sisaruksen. Meille lasten hankkiminen ei kuitenkaan ole yhtä helppoa kuin monille muille. Toiset jättävät ehkäisyn pois ja laittavat peiton heilumaan niin muutaman kuukauden jälkeen tikku näyttää plussaa. Me kuitenkin kärsimme sekundaarisesta lapsettomuudesta.

Ei voi sanoa, varsinkaan enää, että olisimme lapsettomuudesta kärsivä pari, kun meillä on nyt kaksi pientä perheessä. Se totuus, että meillä on alle prosentin mahdollisuudet saada vauva luomusti ei ole kuitenkaa hävinnyt minnekään. Ilman lääketieteellistä avustusta tämä perhe ei kasva mihinkään. Sekundaarisesti, eli toissijaisesti lapsettomuus on edelleen elämässämme ja tulee aina olemaan. Meidän tiemme vanhemmuuteen on erilainen, kalliimpi ainakin, jos ei muuta.

Tällä kertaa tunne kävellessä Felicitas klinikalle oli hyvin erilainen kuin kaksi vuotta sitten. Kun menimme lapsettomuustesteihin "varmuuden vuoksi" emme tienneet mitä odottaa, pelko ja epävarmuus olivat silloin päälimmäisenä mielessä. Nyt tilanne oli ihan eri, eikä edellisestä käynnistä edes ollut niin pitkä aika, sillä olin viimeksi käynyt täällä synnytyksen jälkeen selvittämässä miksi jälkivuoto ei vain ottanut loppuakseen ja hedelmöityslääkärimme oli löytänyt sen istukanpalan, joka oli aiheuttanut vielä paljon päänvaivaa ja lopulta hysteroskopia operaation. Siitäkin oli kuitenkin jo yli neljä kuukautta ja hormonitoimintani oli palautunut normaaliksi, mikä tietysti oli jokseenkin oleellista, mikäli halusi lisää lapsia.

Eniten jännittikin, että miten kohtuni oli palautunut ja olin onnellinen, että Mr. Blueberry oli tukenani. Lääkärin tuttu hymy ja vakaa kädenpuristus muistuttivat taas siitä miksi kävimme yksityisellä, emmekä julkisella puolella. Täällä meitä hoitava henkilö pysyi koko ajan samana eikä ollut "kuka nyt ikinä sattui olemaan vuorossa". Hän myös muisti meidät, muisti lastemme nimet ja iät, tiesi tarkalleen kaikki hoidot mitä minulle oli tehty ja lääkkeet, joita olin syönyt sekä niiden vaikutuksen kroppaani.

Odotin hermostuneena, että miltä kohtuni ultrassa näyttäisi, mutta turhaan, kaikki oli hienosti.
"Limakalvo on 14 milliä, oikein hyvä."
Teki mieli tuulettaa. Muistin edelleen, että vähintää 7mm tarvittiin että voisi edes unelmoida raskautumisesta ja minulla oli tuplat siitä. In your face, bitches! Munasarjatkin läpäisivät tarkastuksen mallikkaasti, vaikka niitä ei nyt tarvittukaan kun alkiot olivat jo olemassa. Lääkärimme näytti vihreää valoa hoidoille ja niinpä pakastetun alkion siirto sovittiin seuraavaan kuukautiskiertoon.

Se kierto on nyt. Malttamattoman odottelun ja yhden hormonilääkityksen jälkeen olimme taas takaisin klinikalla ja ultrassa. Lääkrimme mielestä keinotekoinen eli lääkkeillä tehty kierto ilman ovulaatiota oli tälläkin kertaa paras vaihtoehto. Näin varmistuttiin siitä, että alkio siirretään juuri oikeana ajankohtana ja että limakalvo on sopivan paksuinen. Ultrassa paljastui, että kierron päivänä 11 limakalvoni oli jo 11mm paksu. Olimme alustavasti puhuneet, että alkio siirrettäisiin loppuviikosta, mutta koska tilanne oli jo niin kypsä varattiin aika alkuviikolle, tiistaille.

"Voidaanko alkioita siirtää kaksi?" kysyin kun lääkäri kirjasi paperille yksi alkio.
"Ei missään tapauksessa."
Punastuin hiukan.
"Ajattelin vain, että se parantaisi onnistumisen mahdollisuutta."
"Onnistumisprosentti on oikein hyvä yhdelläkin alkiolla, ja silloin vähennettään kaksosten mahdollisuutta, jotka taas ovat aina riskiraskaus. Teidän alkionne ovat erittäin laadukkaita, ihan niin kuin tekin, joten kahden alkion siirto ei ole tarpeen."
Olin otettu kehuista, ja kun juttelimme vielä hetken aikaa kaksosten keskoisuus ongelmista olin myös vakuuttunut, että tämä oli parasta niin minulle kuin tulevalle vauvalle.

Lääkäri kätteli meidät taas lähtiessämme.
"Eikö olekin helpompaa, kun tällä kertaa ei ole paineita onnistua."
Virnistin hänelle, tämä kierros tuntui tosiaan ihan erilaiselta. Vähemmän paineita, vähemmän stressiä. Meillä oli neljä alkiota, minun kohtuni vaikutti toimivan moitteettomasti ja vaikka emme onnistuisi, meillä olisi silti Miss Clementine ja Miss Lemon. Olisi tosin ihana olla taas raskaana, ison mahan kanssa, ja odottaa uutta perheenjäsentä tähän maailmaan.

Ei niin, ettenkö muistaisi edelleen raskauden huonoja puolia, selkäkipuja ja puolen vuoden pahoinvointia. Oli osia siitäkin ajasta, joita kammosin. Silti, se loppuvaiheen taianomaisuus, kun masu oli iso ja vauva liikkeet tunsi hyvin, se korvasi paljon. Ja tietysti palkinto lopussa oli ihan omaa luokkaansa. Nyt pitäisi sitten vaan onnistua siinä raskautumisessa.  Neljä mahdollisuutta, Athos, Aramis, Ninja ja Kilpikonna, meidän alkiomme, odottelivat pakkasessa, mikä jo itsessään oli ihan utopistista. Munasolut oli hedelmöitetty kohta kaksi vuotta sitten ja elämän alku odotteli tuubissa. 90% selvisi sulatus prosessista ja alkionsiirroista noin joka neljäs johti terveen lapsen syntymään, joten lukemat olivat meidän puolellamme.

Olimme päättäneet, että emme kertoisi Miss Lemonille vauvasta ennen niskapoimu ultraa sinä raskausviikon 12 tienoilla. Oli mielestäni parempi odottaa ensimmäinen kolmannes ja saada yhdistelmäseulonnan tulokset ennen kuin antaisimme isosiskolle turhia toiveita. Hän oli kysellyt meiltä jo, että eikö näitä sisaruksia voisi saada lisää, joten tiesin raskausuutisen olevan toivottu enkä halua tuottaa tytölle pettymystä. Henkisen preppaamisen mahdolliseen perheenlisäykseen ajattelin kuitenkin aloittaa ajoissa ja puhua siitä mahdollisuudesta, että kohta kaksi olisikin kolme.

"Sitten pitäisi kyllä hankkia poika" Miss Lemon sanoi minulle vakavana.
Naurahdellen yritin selittää, että ei se mene ihan niin. Isosisko on kuitenkin hyvin tiukkana poikavaatimuksessaan. Hän sanoi hyväksyvänsä kolmannen tytön vain jos lupaisimme sen jälkeen tehdä vielä neljännen lapsen - sen poika. Järkipuheista huolimatta neiti ei jousta tässä, mikä minusta on äärimmäisen hellyyttävää, mutta lisää jännitysmomenttia raskautta kohtaan. Mitään tietoahan meillä ei ole alkioidemme sukupuolesta, sellaisen selvittäminen on Suomessa laitonta. Olen oikeastaan myös hyvin onnellinen, että emme tiedä niitä, jotkin asiat kun on vain parasta jättää Pandoran lippaaseen.

Alkionsiirtomme oli sovittu tiistaille ja minua jännitti heti aamusta vaikka tiesin operaation olevan kivuton ja ohi parissa minuutissa. Eipä siinä vauvan sisälle laitamisessa normaalistikaan montaa minuttia kulu, mutta sentään luomusti paikalla ei ole lääkäri, hoitaja ja laborantti miehesi lisäksi. Tämä kimppakiva kuvio tuntui sekin kuitenkin aika luonnolliselta jo, koska olihan tämä nyt kolmas alkionsiirto, mitä minulle tehtäisiin. Takana oli yksi epäonnistuminen ja yksi täysi kymppi, joten odotukset ovat nytkin 50/50.

Inhottavasti alkionsiirrot ovat aina iltapäivisin, mikä tietysti antaa klinikalle aikaa sulattaa tarvittaessa toinen alkio, jos ensmmäinen ei selviä prosessista, mutta se jättää minulle ihan liikaa aikaa stressaantua. Olinkin hyvin jännittynyt kun kävelimme tuttuja käytäviä pitkin odotustilaan. Halusin ehdottomasti, että Mr. Blueberry oli paikalla alkionsiirrossa, vaikka se tarkoittikin työpäivän keskeyttämistä ja lastenhoitajan hankkimista Miss Clementinelle. Kyllä isän nyt piti olla paikalla kun hänen lapsensa laitettiin sisään. Yritimme jutustella mukavia sohvalla istuskellessamme ja lääkäriä odotellessa.

Onneksi kaikki tapahtui ihan aikataulussa ja operaatiossa sattui olemaan mukana myös tuttu hoitaja, joka tunnisti meidät heti ja alkoi kysellä miten vauvan kanssa oli sujunut. Joka kerta kun meidät spontaanisti tunnistetaan olen hiukan hämmetynyt siitä miten intiimi hoitosuhde yksityisellä klinikalla muodostuu. Sitä ei ole vain nimi jossain paperissa vaan henkilö, joka muistetaan ja tunnetaan. Olikin luottavainen olo kiivetessä siihen toimenpidetuolille, jalat kohti kattoa.

Alkionsiirron inhottavin osuus on ehkä se puhdistaminen. Tällä hetkellä minulla on kahdet hormonilääkkeet päällä, joista toiset ovat niitä tussuun työnnettäviä kapseleita. Niistä jä vahamaiset kuoret ja paljon sotkua joka paikkaan, joten lääkärin oli ensin hoidettava alakerta siedettävään kuntoon ennen levittimien tunkemista. Kunhan alkupreppaus oli tehty laborantti kurkkasi seinässä olevasta ikkunasta.
"Mrs. Strawberry? Sanoisitko vielä henkilötunnuksesi?"
Kun oli varmistettu, että alkio ja henkilö olivat oikeat nainen katosi labran puolelle siirtämään alkion petrimaljasta katetriin.

"Alkio on ollut lämpimässä odottamassa, se siirretään mahdollisimman lyhyeksi ajaksi pois lämmöstä" lääkärini selitti minulle.
"Sulatus meni oikein hienosti, alkio voi oikein hyvin."
Tuntui rohkaisevalta kuulla, että meillä oli laadukas yksilö siirrossa. Olimme Mr. Blueberryn kanssa mietiskelleet kuka neljästä lapsenalusta siirrettäisiin tällä kertaa ja olin kallistunut eniten Ninjan puolelle.
"Millä perusteella siirrettävä alkio valitaan niistä neljästä mitä meillä on?" utelin odotellessa.
"Ihan numerojärjestyksessä. Kaikki olivat niin laadukkaita, että eroahan ei juuri ole."

Laborantti toi katetrin, varmisti vielä henkilöllisyyden ja sitten seurasimme monitorista sumeaa, harmaata kuvaa, johon tuli pieni valkea piirto. Piirron päästä pursui kohta sumea pilvi limakalvon keskelle.
"Noin, siirto on tehty. Nyt tarkistetaan, että alkio on varmasti poistunut katetrista."
Lääkäri laski minut jo alas, mutta pyysi, etten nouse heti.
"Tämä on ihan vain varmuuden vuoksi" tohtori ehti juuri hymyillen kertomaan kun laborantti ilmestyi luukulle.
"Valitettavasti alkio palautui katetriin. Meidän täytyy tehdä siirto uudestaan."

"Oho, no jopas se tempun teki!"
Olisin ehkä säikähtänyt enemmän tilannetta, jos lääkäri ei olisi kuulostanut niin huolettomalta.
"Hetki menee kun siirrän alkion uuteen katetriin."
Nainen katosi taas labran puolelle ja minut nostettiin takaisin korkeammalle.
"On hyvin harvinaista, että näin käy. Ehkä kaksi, kolme kertaa vuodessa alkio palautuu katetriin eikä siirry.
"Niinkö?" kysyin ja mietin hiljaa mielessäni, että jep, tämä oli selkeästi Ninja.
"Yleensä se kertoo vain siitä, että alkion ympärillä on hyvä lima ja se yrittää tarttua."
Lääkärin sanat rauhoittivat jonkin verran, mutta huomasin silti pidättäväni hengitystä kun siirto tehtiin uudestaan. Tällä kertaa nestepilvi näytti hiukan kirkkaammalta kuin ensimmäisellä kierroksella.

"Nyt ainakin näytti hyvältä!"
En ollut huomannut, että laboranttikin jäi kurkkimaan ikkunasta. Hän otti katetrin ja lähti taas tarkistamaan tilannetta. Lääkäri laski minut taas alemmas.
"Luotetaan, että meni!" hän hymyili itsevarmana.
"Joskus nämä alkiot kyllä temppuilevan ihan kunnolla sitten kun sille tuulelle päätyvät. Joskus siirron joutuu tekemään kolmesti tai useamminkin,"
Hetken päästä saimme kuitenkin huikkauksen ikkunasta, että alkio oli siirtynyt. Huokaisin helpotuksesta. Tosin pieni pelon poikanen jäi, että alkio oli nimensä mukaisesti ninja ja karkasi jonnekin ihan muualle kuin kohtuun. Se jäänee nähtäväksi.

Sain luvan käydä vessassa ja sen jälkeen oli vielä lyhyt keskustelu jatkosta lääkärimme kanssa. Jatkaisin molempia lääkkeitä, joita otin jo nyt ja perjantaina laittaisin kertapistoksen alavatsaan kolmatta lääkettä. Kättelimme taas hymyillen lähtiessä ja meille toivotettiin kovasti onnea. Vedin syvään henkeä päästessämme ulos. Tässä sitä taas oltiin, odotuspeli oli alkanut ja Ninja oli, ainakin vielä, nyt mukana matkassa.

Vähän ennen kuin lähdimme alkionsiirtoon sisareni Miss Raspberry laittoi viestiä, että hänen synnytyksensä oli käynnistynyt. Kun me ajoimme pois hedelmöityshoitoklinikalta hän oli samaan aikaan matkalla synnytyssairaalaan. Puistelin päätäni ajoitukselle, miten voi olla, että juuri tänä samana tiistaina kun meille ehkä laitettiin seuraava pulla uuniin oli sisareni poika tulossa maailmaan. En ehtinyt edes keskittyä stressaamaan Ninjaa enää ollenkaan kun odotin vain tietoja Miss Raspberryltä synnäriltä. Myöhään illalla tytärteni serkku saapui maailman ja minä itkin onnesta. Olipa maaginen päivä, minusta tuli täti kolmatta kertaa ja saatoin olla raskaana kolmatta kertaa. Myös se, että Miss Clementinellä ja hänen uudella serkullaan Mr. Chilillä olisi sama ikäero (n. 9kk) kuin Ninjalla, mikäli raskautuminen oli onnistunut ja jatkuisi loppuun asti, tuntui ihan hurjalta yhteensattumalta.

Toki Mr. Chilin syntymä muistutti minua siitä tosiseikasta, että saadakseni kolmannen lapsen, minun olisi kohdattava pelkoni synnytyksestä. Henkilökohtaisesti olen kokenut synnytykset yhtenä helvettinä enkä edelleenkään mistään hinnasta haluaisi uusintaa. Olin kamalan stressaantunut ja jännittynyt jo Miss Raspberryn synnytyksestä, joka kaikille jumalille kiitos meni hienosti. Sisareni on ihan uskomaton soturi ja olen niin ylpeä hänestä, hän selvisi koko päivän rupeamastaan kuin mestari. Olemme kuitenkin samaa mieltä siitä, että synnyttäminen on ihan luolamies (tai oikeammin luolanainen) hommaa kaikessa alkukantaisuudessaan.

Se palkinto tosin, joka sitten lopulta odottaa, se on tietysti monenlaisen tuskan ja kärsimyksen arvoinen. Ei ihan minkä tahansa, mutta monen. Sinä iltana suihkussa huomasin pitäväni käsiäni alavatsani päällä ja juttelevan Ninjalle mahdollisesta tulevaisuudestamme ja kertovani hänelle hänen vastasyntyneestä serkustaan. Juttelinko tyhjälle kohdulle? Ehkä, mutta on sitä hullumpiakin asioita tehnyt. Enkä ehtinyt miettiä mahdollista raskauttani taas hetkeen kun keskityin Mr. Chiliin, jonka näimmekin seuraavana päivänä vieraillessamme synnytysosastolla.

Olin jo unohtanut miten pieniä vastasyntyneet ovat. Tuntuu, että Miss Clementine on ihan pikkuinen, mutta kun ottaa hänen tilalleen syliin Mr. Chilin, joka on vain kolmasosan serkkunsa painosta, tuntuu kuin kannattelisi höyhentä. Mr. Blueberry oli erityisen hämmentynyt ottaessaan pienen käärön käsivarsilleen ja hämmästeli missä se lapsi oikein on. Miss Lemon oli aivan sekaisin innosta ja jännityksestä tavatessaan perheemme uusimman jäsenen ja selitti kovaan tahtiin mitä kaikkea opettaisi ja kertoisi Mr. Chilille kunhan pikkuinen vähän kasvaisi.

Myös Miss Clementine oli kiinnostunut serkustaan, ainakin niin kauan, kunnes äiti otti tuon toisen vauvan syliin. Olisittepa nähneet tytön silmät, jotka olivat yhtäkkiä teelautasen kokoiset. Ilmoille pääsi välittömästi vastalauseiden litanja ja kädet huitoivat stop merkkiä. Toinen vauva minun mammani sylissä? Oh hell no you didn't! Olin aivan äimissäni tyttäreni reaktiosta ja olenkin nyt hiukan huolissani, että mitenhän Miss Clementine mahtaakaan hyväksyä mahdollisen sisaruksen, miköli hedelmöityshoitomme onnistuvat, kun jo pelkkä serkku on täysin sietämätön juttu.

Kuinka alkionsiirrossa sitten lopulta kävi, se selviää kahden viikon päästä verikokeessa. Tänä aamuna tökkäsin mahaani piikillä vähän hormoneja ja nyt vain odotellaan. Vauvakuume on ainakin kohdillaan kun elämässäni on nyt pieni prinssi, tuleva kummipoika. Toivon Mr. Chilipepperin harhauttavan ajatuksiani piinaavasta kahden viikon odotuksesta. Ei ole mitään niin epämiellyttävää kuin epätietoisuudessa eläminen. Tapani mukaisesti päätin purkaa ahdistustani kirjoittamalla tätä blogia ja jakamalla jännitykseni ja toiveeni tulevasta.

Kuinka Ninjan kanssa käy? Haihtuuko hän savupommin lailla tuulen mukaan vai aloitammeko me kohta uuden odotuksen? Jos hän ei tartu on meillä vielä kolme alkiota, Athos, Aramis ja Kilpikonna, joten voimme yrittää pitkälle ensi kevääseen asti onnistumista. Aika näyttää juurtuvatko puutarhamme uudet istutukset vai eivät. Sormet ovat ristissä ja toiveet tulevassa.

Kotiäidin duunikiireet

Yritin saada unta. Makasin mieheni kainalossa uusien lakanoidemme välissä ja purisin tiukasti silmiäni kiinni. Kello lähenteli kahtatoista. Nuku, nuku, nuku, muuten et jaksa huomenna. Olin visusti päättänyt, että huomenna on se päivä kun kirjoitan taas blogia. Luomieni läpi välähti valoa ja avasin silmät ihmeissäni. Mikä se oli? Oli aivan hiljaista - mikä meillä tarkoittaa sitä, että Mr. Blueberry kuorsasi vaimeasti, koirat tuhisivat lattialla sängyn molemmin puolin ja kissa kiipeili puussaan heti makuuhuoneen ulkopuolella. Ehkä vain kuvittelin sen? Jyrähdys ja sitä seuraava taivaiden murahtelu paljasti vihdoin syyllisen, ukkonen. Herätin mieheni.
"Kuuntele, siellä on ukkonen!"
"Mmmm-mitä?"
"Ukkonen, äsken salamoi ja jyrisi."
Mies oli hetken aivan hiljaa ja meinasin jo tökätä häntä kylkeen, mutta hän olikin hereillä.
"Minä laitan keittiön ikkunat kiinni."
"Minä hoidan tyttöjen huoneet."

Hiipparoin hiljaa Miss Lemonin huoneeseen. Esikoinen nukkui puoliparvisängyssään niin hiljaa, että oli pakko käydä tökkäämässä häntä. Ei reaktiota, mutta rintakehä kohoili tasaisesti. Tytär pelkäsi ukkosta, joten parempi vain, ettei hän herännyt. Kuopus nukkui kehdossaan ihan yhtä sikeästi ja hiljaa, eikä hän vielä osannut pelätä myrskyjä. Tehtävän suoritettuani hiipparoin takaisin sänkyyn, jossa mies jo jatkoi kuorsaamistaan. Taivas välkehti ja jyrisi kun kömmin peiton alle. Mietin pitäisikö mennä parvekkeelle katselemaan Thorin ja Zeuksen mahtitöitä, johon isä minut jo pienenä totutti seisomalla kanssamme terassin katoksen alla taivasta ihailemassa. Ei, sinun pitää nukkua! Muistutin itseäni ja puristin silmäni kiinni syvään huokaisten.

Minkä takia oli niin tärkeää yrittää nukkua? No koska täydellinen, helppo vauvamme käy läpi jotain ihmeen vaihetta juuri nyt ja kahden kuukauden 10 tunnin yöunien jälkeen hän on viimeiset kaksi viikkoa ruvennut heräämään öisin. En ole ehtinyt kirjoittamaan blogia kaiken tämän kiireen ja väsymyksen keskellä, kun jonkin aikaa elämämme pyöri muuttamisen, remppaamisen ja tupareiden ympärillä, ja sitten tuli tämä vaihe. Täydellisesti nukkuva lapsi ei nuku. Miksi? No en hemmetti tiedä.

Kun muutimme uuteen asuntoomme siirsimme Miss Clementinen omaan (pieneen) huoneeseensa ja vaikka panikoin ja sydätä särki, hän siirtyi kehdosta viereltämme pinnasänkyyn ihan omaan rauhaansa vailla mitään ongelmia! Ensimmäisestä yöstä lähtien neiti nukkui täysin rauhassa ja samassa rytmissä kuin ennenkin. Kun aloitimme soseiden maistelun neuvolan yllytyksestä heti 3kk jälkeen olin varma, että se näkyisi jossain, mutta ei. Ensinnäkin, neiti söi kiltisti mitä tahansa hyvällä ruokahalulla ja vatsa jatkoi toimintaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Joten kertokaahan minulle miksi 3kk ja 4kk eivät tuottaneet mitään päänvaivaa, mutta nyt 5kk minulla onkin yhtäkkiä käsissäni kiukutteleva, tyytymätön, huonosti nukkuva pienokainen? Kaksi viikkoa sitten kun olimme 5kk neuvolassa olin pelkkää hymyä, sillä kaikki oli ihan täydellistä, eikä tyttärestämme löytynyt mitään mainittavaa - sen sijaan hän hurmasi kaikki neuvolassaan ja naureskelin, että neidin lisänimi onkin "happy baby" sillä sitä hän oli yli 80% ajasta. Lisäksi Miss Clementine oli niin vaivaton, tyytyi vähään, ja suurin huoli oli se, että hän ei halunnut olla sylissäni yhtä paljon kuin minä olisin halunnut häntä halia.

Mutta nyt, mitä tämä on? Joku on kaapannut päivänsäteeni ja laittanut tilalle huonosti nukkuvan, päiväunilta jatkuvasti heräilevän, vähintään kerran yössä huutavan, loputonta viihdytystä vaativan mörrimöykyn. Nyt muistan taas miksi en Miss Lemonin kanssa halunnut olla kotiäiti ja menin töihin takaisin nopealla aikataululla. Äitiyslomasta on lomailu kaukana kun päivät että yöt menevät loputtomaan lastenhoitoon, viihdytyskeskuksena toimimiseen ja tahtojen taisteluun. Vanhempainvapaa ei sisällä vapaa-aikaa vaan orjatyötä minimipalkalla. Kun muut painavat 8h päiviä ja saavat ylityökorvauksia pidemmästä ajasta, nauttivat lounastauoista ja tuuraajista, ovat äidit 24/7 päivystäjiä.

Jos aloitetaan ruokailusta niin äidinmaidonkorvike ei jostain syystä nyt kelpaa. Ennen meni 180ml heittämällä ja nyt pullo ei ole edes puolessa välissä kun päätä käännetään pois, avataan suu niin, että maito valuu poskille tai läiskitään äitiä naamaan, jos ei siis saada tiukkaa otetta tukasta tai poskesta ensin. Silti on kuitenkin nälkä kun ruoka jää kesken ja raivareita onkin tiedossa jos pullo viedään pois. Alleista on myös kiva nipistellä tai äitiä raapia kun protestoidaan ruokailua.

Aluksi Miss Clementine söi ihan mitä tahansa soseita. Hassuja naamanväänteitä kikateltiin uusia makuja tarjoillessa, mutta mitään ei jäänyt lautaselle. Nyt lapsi alkaa purskuttelemaan ruokaa suussaan, työntää sen kielellä ulos valumaan pitkin leukaa, huitoo lusikkaa vimmatusti pois naaman edestä tai pistää huulet niin tiukasti suppuun, ettei mitään saisi edes väkisin yrittämällä sisään. Paluu vanhoihin ja tuttuihin makuihin ei ole auttanut. Jos ruokaa ei sitten taistellen syödä on neidin nälkäkiukku jatkuvaa eikä happy babystä ole tietoakaan ennen kuin ateria on saatu alas.

Olisi tässä vauvaa hoitaessa tietysti joitain taukojakin, edes ne pätkittäiset, levottomat päiväunet, jotka satunnaisesti venähtävät pidemmiksikin lepotuokioiksi. Miss Clementinellä vaan sattuu olemaan myös isosisko, ja hän sattuu olemaan kahden kuukauden kesälomalla. Miss Lemon on omatoiminen, hyvin kasvatettu lapsi, joka tarvitsee jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä, vaihtelevia aktiviteettejä ja huomiota. Hänestä on hyötyäkin, tietysti, vauvaa hoitaessa. Ei esimerkiksi tarvitse ottaa pienintä mukaan paskalla käydessä vaan isosisko voi vahdata sen aikaa. Mutta kun "happy baby" onkin kiukkuperse ei vanhinta ehdi huomioida kuten pitäisi.

Muutaman kerran olen mm. vastannut "joo, joo" tai "selvä" tietämättä lainkaan mitä on kysytty ja kohta selvitelläänkin sitten sitä sotkua kun pyöräilyretkelle ei ollakaan lähdössä tai karkkia ei saakaan syödä. Mitä syömiseen tulee, niin kannatan lasen kohdalla terveellistä ja monipuolista ruokavaliota. Kun olen yksin vauvan kanssa syön miten ehtii ja mitä ehtii, ja kun isosisko oli tarhassa tämä olikin helppo valinta. Heitä jotain mikroon tai syö edellispäivän tähteitä, oikein kiireessä pari leivän känttyä riittää. Tämä taas ei mene läpi kun kohta koululainen on kotona.

En tiedä teistä muista, mutta minua kyrpii ihan ruhtinaallisesti tehdä kahdesti päivässä lämmin ruoka ja lisäksi aamiaiset ja iltapalat. Tunnen oloni palkattomaksi kokiksi. Pöytää saa koko ajan olla siivoamassa, kattamassa, eri ruokia keksimässä ja kokkailemassa, kaupassa käymässä ja menua suunnittelemassa. Siihen päälle kun on vielä jatkuvasti nariseva vauva roikkumassa käsivarrella tai rääkymässä sitterissä ja vanhemmalle lapselle ei kelpaa mitkä vain kokkaukset, alkaa pinna kiristyä. Ei vaan jaksaisi pyörittää tätä ravintolaa kaiken muun päälle (ja olla kokki, tiskaaja, siivoaja ilman tippiä).

Ruokapöydästä saattaakin tällä hetkellä löytyä ihan mitä tahansa äidin tekee mieli. Vohveleita lounaaksi? Friteerattua banaania aamiaiseksi? Iltapalana on pannukakkua? Joskus ruoan voi korvata mansikoilla ja suklaahippujäätelöllä. Mr. Blueberry naureskelee, että jos nyt kesälomalla ottaa vähän löysemmin, mutta kahden kuukauden suklaan syönnillä saattaa olla jossain vaiheessa seuraamuksia. Tällä hetkellä se on "aivan sama" kun viimeinen, mitä tähän jatkeeksi jaksaisin, on dieetti.

Mitä sitten tahtoisin tehdä? Saada hetken itselleni, omille ajatuksilleni ja oikeastaan ihan jonkun muun ajatuksille, vaikka kirjojen, elokuvien ja musiikin kautta. Voisipa välillä upota jonkun muun maailmaan ja unohtaa kaikki odottavat velvollisuudet, saada muitakin elämyksiä kuin vaipanvaihtoa ja vaunulenkkejä (joista lapsi viettää suurimman osan ajasta huutamalla). En varmasti ole ainoa äiti, joka kaipaa hetkellistä pakoa tästä kaikesta, yksinäistä saarta Karibialla viiden tähden resortissa. Ilman taukoa seinät kaatuvat helposti päälle kahden lapsen kanssa pärjäillessä.

Mitä blogin kirjoittamiseen tulee, niin tämä on omalla tavallaan sitä terapeuttista irtaantumista, vaikka aihe onkin edelleen lapsissa. Kirjoittaessa joutuu kuitenkin sulkemaan itsensä kuplaan, keskittymään johonkin muhuun. Minulle tämä on rentoutumista, sitä omaa aikaa kaikkein parhaimmillaan. Tänään päätin kirjoittaa, ja kunhan tietokone oli päivitetty, bootattu, nettiselain uudelleen asennettu ja 1,5 tuntia tuhraantunut kiroiluun ja odotteluun, pääsin vihdoin hautautumaan kaikkein kauimmaiseen nurkkaan keittiössä läppärini kanssa. Yhden tunnin sain olla rauhassa, kun vauva nukkui hämmentävän pitkät päikyt ja Miss Lemon katsoi Disney elokuvaa.

Tunnissa ei kuitenkaan tätä tekstiä saatu loppuun asti. Kunhan Miss Clementine heräsi oli lounasta loihdittava kahdelle mukelolle ja itsekin syötävä. Keittiön siivous ja pyykkivuori kutsuivat, joten kovasta tahdosta huolimatta näppäimistön naputtelu jäi kesken. Tänään onkin sitten yritys numero kaksi. Pienimmäinen itkeskeli pitkin yötä, saaden itkuhälyttimen valot välkkymään ja kaiuttimen suhisemaan. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti ollut hereillä, ja ehti yleensä sammua uudestaan siihen mennessä kun sain itseni zombina ylös ja hänen huoneelleen asti. Lopulta en jaksanut enää nousta, ainakaan ennen kuutta aamulla, jolloin neiti ihan tosissaan heräsi.

Olisi ihana tietää onko levottomien unien syynä nälkä, mahanpurut, kylmä, kuuma, ikävä, unet vai mikä, mutta ota tuosta nyt selvää. Kuudelta neiti sai pullon maitoa, raahasin hänet meidän sänkyyn viereeni kasan leluja kanssa, hän leikki tunnin tyytyväisenä, kiukutteli sitten 5 minuuttia ja sammui kainalooni lopulta. Tämä on oikeastaan ihan normaali sabluuna, ja yllätyin miten helposti Miss Clementine simmahti (missä oli 35minuutin raivari?). Onnekseni tuo kohta koululainen ei tarvitse mitään aamulla, vaan jättää aina nukkuvan karhun rauhaan, avaa itse netflixin ohjelmineen ja me saamme pienimmän kanssa tuhista aamu-unet ilman keskeytystä.

Niinpä tässä sitä ollaan taas, keittiön kauimmassa nurkassa, avoimen ikkunan äärellä naputtelemassa läppärillä. Elämäni pyörii kovin nyt näiden tytärteni ympärillä, mutta onneksi lähipiiristä löytyy myös vertaistukea. Kaksi ystävääni on saanut lapsia vastikää, toinen 6kk ennen Miss Clementinen syntymää ja toinen 4kk hänen syntymänsä jälkeen, ja pidän sormet ristissä, että vielä kolmas ystävä saa tänä vuonna vauvan, joten kohta on aikamoinen mammaryhmä kasassa!

Nämä kaverini ovat ensikertalaisia äitejä, joten olen jännityksellä odottanut kuinka heidän synnytyksensä sujuvat. Itselläni kun on ollut kaksi aivan karmivaa alatiesynnytystä niin jotenkin aina oletan, että muillakin menee huonosti - vaikka toivon tietysti parasta. Oli silti jotenkin vaikea hillitä itseään, kun menet katsomaan vauvaa ensimmäisen kerran, ja kysyt kuinka synnytys sujui. Oliko voimaannuttava kokemus, kun noin 3 kilon kokoista olentoa revitään pillustasi ulos tuntikausien ajan, kivusta sanotaan vain, että "kuuluu asiaan" ja joku emakko hokee siinä vieressä, että "jaksa jaksaa, sä pystyt tähän" kun kiljut, itket ja anot apua. "Tämä on parasta vauvallesi" kun vuodat verta, repeät sieltä sun täältä ja kidut tuntikaupalla.

Kyllä, olen edelleenkin katkera omasta synnytyksestäni eikä minulla ole minkäänlaista luottoa synnytyssairaalan hoitohenkilökuntaan. Näen edelleen silloin tällöin painajaisia synnytyksestä. Tein lopulta kirjallisen muistutuksen (kansankielellä reklamaatio) minua hoitaneesta kätilöstä ja reilun kuukauden päästä sain vastaukseksi kolmen sivun pahoittelun siitä, että "synnytys ei ole mennyt toivomallani tavalla" ja että "olen kokenut synnytyksen menneen niin huonosti". Ympäripyöreitä lauseita ja puolusteluja siis. Huomenna menen puhumaan pelkopolille kokemuksistani ja toivon, että siitä sentään olisi vähän enemmän hyötyä.

Kaikesta huolimatta, siitäkin, että pieni Miss Clementine on nyt todella vaikea, olen edelleen ihan rakastunut tyttäreeni ja niin niin onnellinen, että sain hänet terveenä kannettua tähän maailmaan. Vaikkei kaikki elämäni pyörisi lasteni ympärillä on minun silti vaikea kuvitella, että haluaisin puhua kavereilleni juuri mistään muusta. Räpsin kännykällä kuvia joka päivä lapsistani ja instagramini sekä facebookkini tursuaa heitä, varmasti kavereiden kyllästymiseen asti. Mutta kun he ovat niin täydellisiä ja kauniita! Ihmettelen niiden ystävieni jaksamista, jotka eivät ole tässä samassa elämäntilanteessa, ja malttavat silti kuunnella vauvahöpinöitäni.

Ihan hetki täytyy vielä kirjoittaa tuosta vanhemmasta neitosesta, Miss Lemonista, joka on ehkä paras isosisko, joka koskaan on elänyt. Pelkäsin ehkä hiukan, että jossain vaiheessa hän toteaisi, että tämä vauva juttu oli huono idea ja voisiko sen pikkusiskon palauttaa. Sen sijaan meillä on nyt tilauksessa vielä toinen sisarus, mielellään veli, mutta hätätilassa toinen siskokin kelpaa. Voitteko kuvitella? Miss Lemon joutuu jakamaan kaiken saamansa huomion vauvan kanssa, ja silti hänestä tuo mahallaan mönkivä toukka on parasta maailmassa. Puolet päivästään esikoinen joutuu viihdyttämään itseään miten nyt parhaaksi näkee kun äidillä on kädet täynnä, ja turhautumisen voi nähdä ihan selvästi, ja silti Miss Clementine on hänestä aina vain ihana.

Miss Lemon menisi niinkin pitkälle, että hän haluaisi pikkusiskon muuttavan samaan huoneeseen kanssaan. Anteeksi kuinka? Joku sai juuri ison, vimpan päälle sisustetun uuden huoneen ja olisi valmis heittämään puolet tavaroistaan mäkeen jos Miss Clementine voisi muuttaa sinne? Eikä mikään tehtävä ole liian pieni tai iso, etteikö esikoinen haluaisi auttaa siinä, jos vain kyse on kuopuksesta. Mikään ei myöskään saa niin satavarmasti hymyä pienimmän kasvoille kuin Miss Lemon, ihan jo pelkästään kävelemällä huoneeseen (rakkaus on siis selvästi molemminpuolista). Ja jos hymy ei irtoa heti, niin kohta koululaisella on aina jokin temppu hihassaan, jolla siskon saa paremmalle tuulelle.

Niinä hetkinä, kun Miss Lemonilla ei ole kiire viihdyttää vauvaa, hän viihdyttää tehokkaasti äitiä. Koskaan ei tiedä millaisissa prinsessa vetimissä tytär saattaa huoneestaan ilmestyä. Ritari-prinsessa, ninja-prinsessa, eläin-prinsessa? Vain mielikuvitus on rajana. En malttaisi millään odottaa sitä aikaa, kun Miss Clementinekin alkaa näyttämään luonnettaan. Vaikka nämä vauvat ovat aivan ihania, niin vielä suurempi onni on nähdä kuinka heistä hiljalleen muotoutuu omia, itsevarmoja ja omatoimisia pieniä persooniaan.