Kolmas kerta

Hän on täällä! Mr. Pomegranate, ensimmäinen poikani. Ihan alkuun on pakko jakaa kuva tummatukkaisesta karhunpoikasesta.

Aika mateli viimeiset viikot ennen sektiota. Saimme tietoomme leikkauspäivän raskausviikolla 35+2. Jännitin synnytystapa-arviota kovasti ja pelkäsin, että minua yritettäisiin pakottaa alatiehen. Rouvaslääkäri kuitenkin vain kysyi, että olenko edelleen samaa mieltä synnytystavastani ja kun tein täysin selväksi sektion olevan ainoa vaihtoehto keskityimmekin sen jälkeen vain leikkauksen läpikäymiseen ja sitten vauvan ultraamiseen.

Ultran perusteella poika oli huomattavasti tavallista isompi ja olinkin saanut erillisen lähetteen jo neuvolasta liian korkean sf-mitan (kohdunpohjan korkeus) takia lisätutkimuksiin. Vauva oli kuitenkin sopusuhtaisesti iso kaikilla mittareilla, eli jatkoi kehitystä omalla käyrällään. Varmuuden vuoksi minulle varattiin painokontrolliin aika raskausviikolle 37+2 vaikka lääkäri vakuutti, että mitään merkkejä murehtimiseen ei ollut. Pyynnöstä mittasin tuon 2 viikkoa myös verensokereitani, siltä varalta, että raskausdiabetes olisi salakavalasti uusiutunut.

Yritin nauttia viimeisistä hetkistä ison mahan kanssa ja viettää jonkinlaista kesälomaa tytärten kanssa siinä samalla. Kävimme myös ottamassa perhevalokuvia ja raskauskuvia, sillä tämä saattaa olla viimeinen raskauteni. Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että tulisin enää neljättä kertaa raskaaksi, huolimatta siitä, että pakkasessa on edelleen kolme alkiota. Toisaalta, en edes tiedä haluanko olla enää koskaan uudestaan raskaana, sen verran raskas on tämä odotusaika ollut. Liitoskipuja, selkäkipuja, närästystä, turvotusta, mielialan heittelyjä, liikkumisen rajoittamista. Eli ihan perus raskaus kaikin puolin.

Minusta tuntuu, että olen tulossa vanhaksi. 34 vuotta ei ole mitenkään hirveä ikä ja suomalaiset naiset tekevät monesti vasta esikoisiaan tässä vaiheessa, minulla on kuitenkin jo kolmas menossa. Teoriassa tässä on vielä kuusi vuotta hyvää vauvanhankinta aikaa jäljellä. Ajatuskin tämän ruljanssin uusinnasta saa kuitenkin pään särkemään. Haluan kroppani takaisin, haluan omaa aikaa, parisuhdeaikaa, haluan panostaa jokaiseen lapseeni täysillä. Juuri nyt ei tulisi mieleenkään pistää itseään sängyn pohjalle puoleksi vuodeksi oksentamaan raskauspahoinvoinnista. Jos nyt ensin pääsisi ylös siitä toipilasvuoteesta!

Kontrolli ultrassa minut vastaanotti taas ihan eri lääkäri kuin kaksi aikaisempaa. Tämä nainen oli jo selkeästi lähellä eläkeikää, vanha kehäkettu siis. Hän ei puuttunut sektio asiaan millään lailla, tarkisti vain ultralla vauvan koon ja voinnin. Kaikki mitat olivat jälleen sopusuhtaisia keskenään eikä lääkäri löytänyt mitään viitteitä raskausdiabeteksen aiheuttamasta rasvakerroksen muodostumisesta. Tuomio oli hoikka ja pitkä, kuten Miss Clementinenkin kohdalla. Makrosomiaa ei tarvinnut epäillä jo senkään puolesta, että olin kiltisti tehnyt aamuisin paastosokeri testejä eivätkä arvoni nousseet lähellekään diabeteksen rajaa.

Niinpä kolmas käynti Jorvin lääkärillä antoi minulle tarvittavan mielenrauhan sektion odotteluun, mihin ei enää ollutkaan kuin alle kaksi viikkoa aikaa. Päivämäärä oli annettu raskausviikolle 38+5 joka aluksi tuntui olevan ihan kamalan kaukana. Kello laahasi aamusta iltaan eikä tuntunut siltä, että päivät olisivat vaihtuneet toisiinsa lainkaan. Niin vain H-hetki kuitenkin lähestyi lähestymistään ja teimme pesää kotona siirtelemällä huonekaluja (tai Mr. Blueberry niitä siirteli), sisustamalla ja hankkimalla kaikkea tarvittavaa (sekä hankkiutumalla eroon monesta tarpeettomasta).

Suunnitellun sektion kaikkein paras puoli oli ehdottomasti siinä, että meillä oli selkeä aikataulu. Toki Mr. Pomegranate olisi voinut lähteä syntymään ennen aikojaan, oli minulla kuitenkin välillä kipeitäkin supistuksia, mutta kuten edellistenkin kanssa, hän ei tosissaan osoittanut mitään kiinnostusta ulkomaailmaa kohtaan. Loppuun asti kantaminen tuntuu olevan se, missä olen hyvä. Miss Lemon syntyi 6 päivää lasketun ajan jälkeen, Miss Clementine käynnistettiin ennen laskettua aikaa (eikä hän ollut vielä aikeissakaan tulla ulos) ja samoin Mr. Pomegranate joutui nyt jättämään yksiönsä mukavuudet paljon ennen kuin olisi halunnut.

Leikkauspäivä koitti vihdoin ja yllätyksekseni huomasin, että niin edellinen ilta kuin saapunut aamu meni lähes euforisessa olotilassa, kun tajusin, että ihan IHAN oikeasti minun ei tarvitse tällä kertaa kirkua synnytystuskissa paria vuorokautta. Olo oli äärettömän helpottunut, että olin päässyt maailiviivalle asti. Olimme kymmenisen minuuttia etuajassa Espoon sairaalalla ja ilmoittauduimme neljännen kerroksen synnytysosastolle. Kymmenen minuuttia myöhässä kätilö haki meidät perhehuoneeseemme (numero 12) ja kertoi, että olimme toisena jonossa.

Kuten olen maininnut, odottaminen ei ole minulle helppoa. Olin elätellyt toiveita, että olisimme päässeet saliin ensimmäisinä ja täten välttäneet pitkittyneen paaston että peukaloiden pyörittelyn. Vedinkin pienet herneet nenääni kun kätilö antoi arvionsa aikataulusta. Meidän oli pyydetty ilmoittautumaan 07:05 ja arvioiduksi leikkausajaksi ilmoitettiin nyt 11:30-12:00. En pystynyt pidättelemään pettymystäni ja valitinkin kovaan ääneen asiasta. Kuulemma ensimmäinen potilas leikattaisiin kahdeksan/yhdeksän aikaan ja sen jälkeen salin puhdistaminen veisi melkein yhtä kauan kuin itse operaatio. Teki mieleni polkea jalkaa kuin pikkulapsi.

Olimme tajunneet sen verran varautua odotteluun, että meillä oli sentään pari flikkiä kännykässä ajan kuluksi varattuna. Eikä meidän nyt täysin toimettomana tarvinnut odotella, olihan otettava verikokeita, vaihdettava vaatteita ja ennen kaikkea tavattava leikkaava lääkäri. Se olikin sitten hyvin jännittävä hetki kun pieni, kaljuuntuva mies käveli huoneeseen ja ilmoitti ulkomaalaisella aksentilla olevansa lääkärini. Huomasin rasistin sisälläni nostavan päätään kun lekurin ihon väri oli mokkaa eikä vaniljaa. Onneksi sain nieltyä moiset ajatuksen ja kävi nopeasti selväksi, että Hollannista peräisin oleva tohtori oli majaillut kotipohjolassa jo pitkään, sen verran virheetöntä hänen ulosantinsa oli.

Lopulta minua tultiin hakemaan 10:25, ja oikein hoputtamalla piti kipittää sairaalasängyn perässä kohti leikkaussalia. Hörppäsin myös mahahappoja rauhoittavan litkun ("Paras vetää shottina ja olla maistelematta" neuvottiin) lähes puolijuosten. Sänkyni jäi salin ulkopuolelle ja sitten huomasinkin istuvani leikkauspöydän reunalla neljä naista edessäni. He kaikki esittäytyivät iloisesti, mutta nimet eivät jääneet mieleen. Tunnelma oli kepeä ja tehokas kun nelikko kävi läpi paperini (teoriassa koko sairashistoriani että kaikki tähän raskauteen liittyvät merkinnät) ja oli hassua vain tönöttää kuin kana orrella muiden puhuessa minusta kuin en oikeastaan olisi paikallakaan.

"Kuvailetko vielä omin sanoin millaiseen operaatioon olet tulossa."
"Öööö..." häkellyin hetkeksi.
"Tuota, sektioon toivottavasti! Muuten onkin tulossa aika erikoinen päivä."
Tämä sai pientä naurua ja hymyilyä aikaiseksi ja kummallista kysymystä puolusteltiin ihan vain "varmuuden vuoksi" esitettäväksi. Ihan kiva sinänsä, ettei vahingossa ollut vaikkapa lonkkaleikkauksen salissa.

Valmistelut veivätkin sitten huomattavasti pidemmän aikaa kuin olin olettanut. Vasta klo 11:15 Mr. Blueberry pääsi luokseni joten kaikkinensa 50 minuuttia meni ennen kuin makasin kallistetulla pöydällä verhojen peittelemänä. Ennen sitä minulle oli laitettu anturia jos minkälaista, kaksi kanyyliä (toinen oli vain varalle, jos tarvitsisin äkkiä verta) joista ensimmäiseen oli yhdestetty kolme letkua, nenässä minulla oli happiviikset ja sinne tänne oli teippailtu sitä sun tätä (tervetuloa liiman aiheuttama allergiakutina!).

Pahin ja jännittävin oli tietysti spinaalipuudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Anestesialääkäri mallaili minua paikoilleen vaikka kuinka pitkään ennen kuin hän pisti selkään pinnallisen puudutuksen. Lääkäri oli erittäin mukava ja selosti onneksi todella seikkaperäisesti kaiken mitä teki. Se ei tietysti estänyt neulaa sattumasta, mutta rauhoitti paniikkiani, joka alkoi jo salakavalasti päästä valloilleen. Selkänikamat rutisivat ja luu rahisi kanyyliä laittaessa, mutta se ei sattunut yhtään niin paljon kuin muistin. Onnekseni puudutus meni kerralla niin kuin pitää ja sitten henkilökunnalle tulikin kiire siirrellä minua, sillä tunnottomuus alkoi valua raajoihin kuin lämmin vesi.

Minun olisi pitänyt ihan itse siirtää peppuani vähän vasemmalle, mutta olin nopeasti liikuntakyvytön ja neljä naista häsäsi ympärilläni kiskomassa, tuuppimassa ja ohjeistamassa, jotta minut saataisiin juuri oikein makuulleen. Ehkä se oli tämä kiireen tunne, joka vihdoin sai aikaan paniikkia minussa ja huomasin ajattelevani, että haluan paeta koko tilanteesta. Missä ovat rauhoittavat lääkkeet silloin kun niitä tarvitaan? Vapisin sisuskalujani myöten kun pelko tuntemattomasta otti vallan, mutta onnekseni en olisi pystynyt pakenemaan, vaikka olisin yrittänyt. Alaraajat kun olivat jo täysin poissa pelistä.

Kunhan olin tyydyttävällä tavalla selin makuulla rauhoittui rytmi huoneessa ja sitä myöten minäkin aloin hiljalleen rauhoittua. Selkäni oli pesty punajuuren värisellä puhdistusaineella ennen puudutteita, mutta nyt oli vuorossa mahan ja leikkausalueen putsaus. Huomasin näkeväni siitä heijastuksen leikkauslampuista, vaikka kasvojeni eteen oli jo ripustettu yksi kangas. Kerroinkin tästä hanakasti henkilökunnalle, sillä tajusin varmaan oksentavani jos näkisin vilauksenkaan leikkauksesta. Sillä hetkellä oli muutenkin heikko ja hutera olo, joka johtui osittain alhaisesta verenpaineesta.

Putsailu ja katetrin laitto vei aikansa (vaikutti siltä, että pissakatetria runnottiin uudestaan ja uudestaan kahden hoitajan supistessa toisilleen, mutten tuntenut mitään), mutta tuo ajan mateleminen sitten lopulta auttoi minua hengittämään syvään ja ottamaan taas rennomman asenteen. Siinä missä olin miettinyt juuri äsken, etten ikinä enää suostuisi tälläiseen, aloinkin jo olla sinut tilanteen kanssa. Lääkäri ilmestyi paikalle ennen Mr. Blueberryä ja kätilöä. Hän kutsui minua etunimellä jonka oli kirjoittanut ylös pienelle muistilapulle. Sitten olivatkin seuraavat kankaat jo ylhäällä, ja niin ylhäällä, etten nähnyt leikkauslamppuja, saati tohtoria enää.

"Jaa, me lähdimme sitten telttailemaan" kuulin itseni vitsailevan.
"Aika kiva, vauvan ensimmäinen telttaretki" anestesialääkäri vastasi hekotellen.
Mr. Blueberry saapui pian saliin ja tunsin valtavaa huojennusta kun hän istui pääni taakse. Jatkoin kevyttä vitsailua hänen kanssaan kunnes lääkäri ilmoitti jostain sinisten kankaiden toiselta puolelta tekevänsä testin.
"Sattuiko?"
En ollut tuntenut yhtään mitään. Mitä hän oikein oli tehnyt?
"Aloitan nyt" kuului kohta ja odotin kauhuissani kipua, mutten edelleenkään tuntenut yhtään mitään.

Leikkauspuudutus oli siinä mielessä erikoinen kokemus, että vaikka en tuntenut mitään yksityiskohtaista, kuten vaikkapa sormenpäitä tai veitsen terää, eikä kipua ollut lainkaan, niin tunsin kyllä hyvin selvästi kuinka sisuskalujani runnottiin, kroppaani möyhittiin, siirreltiin, työnneltiin ja tuupittiin. Tämä osuus kuulemma aiheutti monille pahoinvointia, mutta minä huomasin onnekseni, että olin vain hiukan hämmentynyt ja ärsyyntynyt kovakouraisesta (ja edelleen täysin kivuttomasta) mylläämisestä.

Tunnelma salissa muuttui valtavasti ainakin meidän osaltamme kun anestesialääkäri ehkä 7 minuuttia myöhemmin kertoi, että lapsi syntyisi ihan kohta. Yhtäkkiä tuntui kuin en saisi henkeä, ihan vain jännityksestä ja odotuksesta. Yhdeksän kuukautta ja nyt se tapahtuisi. Yritin epätoivoisesti tuntea milloin poika vedettäisiin ulos maailmaan, mutta silti hänen itkunsa tuli täytenä yllätyksenä. Kiukkuinen parkuminen sai kyynelvyöryn kohoamaan pintaan. Se uskomaton, ainutkertainen hetki, kun kuulin lapseni ensimmäisen kerran. Tunteet velloivat myrskyn lailla sisällä kun pelko, jännitys, odotus ja into purkautuivat yhtaikaa.

Seurasi myös yllättävää häslinkiä, kun Mr. Pomegranate alkoi pissata heti kun hänet nostettiin ylös. Eikä hän pissannut lattialle vaan lääkärin, hoitajan ja kätilön päälle. Liian moni ihminen puhui kiivaasti yhtaikaa, että olisin täysin ymmärtänyt mitä nyt tapahtui, mutta vain hetki vielä ja yhtäkkiä kätilö ilmestyi verhon takaa kankaan päälle asetettu, verinen ja kirkuva poika käsissään. Ihan harmaan-violetti, verinen ja mähnäinen lapsi huusi leukapielet niin kaukana toisistaan kuin vain pystyi. Ja minun oli vaikea käsittää, että hän oli juuri syntynyt minusta.

"Onneksi olkoon" kuului nyt joka puolelta huonetta.
"Isä voi tulla tänne" kätilö sanoi kadotessaan verhon taakse lapsi mukanaan.
Mr. Blueberry, jolla hänelläkin oli kyyneleet silmäkulmissaan, vilkaisi minuun, mutta sanoin heti, että hän voi mennä. Olin päättänyt jo kauan sitten, että oli oleellisempaa, että isä pysyi lapsen rinnalla eikä minun. Halusin luottaa, että vauvan tukena oli joku, joka varmasti välittäisi hänestä.

Silti se tuntui kamalalta, maata siinä ronkittavana ja yrittää samaan aikaan nähdä että kuulla mitä vauvan kanssa tapahtui. Ainakin hän sai 10 pistettä ja kaikki vaikutti olevan hienosti. Aika tuntui loputtoman pitkältä, vaikka mies ja poika olivat kadoksissa näkökentästäni ehkä pari minuuttia. Koko sen ajan kyyneleet valuivat pitkin poskiani, vaikken oikein edes tiennyt miksi. Lopulta kaksikko tuli takaisin luokseni ja vauvaa ryhdyttiin asettelemaan kanssani ihokontaktiin.

Oikean asennon löytäminen oli tuskaisen räpellyksen takana eikä se mennyt ihan putkeen silloinkaan. Sain kuin sainkin lopulta Mr. Pomegranaten jotenkin rintojeni päälle rötköttämään ja hänen huutonsa hiljenivät. Poikasen kasvot olivat turvonneet, silmät ummessa, nenä ihan rutussa. Aivan kuin hän olisi ollut liian kauan kylvyssä. Eikä hän näin ensihetkellä näyttänyt yhtään enempää minulta tai Mr. Blueberryltä. Tuijottelinkin lasta hämmennyksestä ja tunnemyrskystä sekaisin, höpisten hänelle hiljaa niitä näitä. Samaan aikaan lääkäri jatkoi työtään verhon takana, saaden kroppani heilumaan ja huojumaan.

Oloni romahti yllättävän nopeasti ja huomasin kohta ehdottavani miehelle, että hän veisi pojan mukanaan heräämöön tai edes ottaisi hänet ihokontaktiin. Mr. Blueberry ei heti tajunnut vihjettä, mutta kätilö äkkäsi nopeasti, että lapsi täytyisi siirtää. Niinpä kaikki kolme poistuivat leikkaussalista ja minä jäin turtana makaamaan paikalleni. Sain anestesialääkäriltä luvan sulkea silmäni, ne kun eivät meinanneet pysyä auki tahdonvoimalla. Leijailin jossain tajunnan rajamailla kunnes yhtäkkiä aloin tuntea jotain outoa navan korkeudella.

Ilmoitin pistävästä tunteesta heti ja hoitaja alkoi selvittämään mistä se mahtoi johtua. Sain myös välittömästi lisää kipulääkettä, mutta se ei varsinaisesti poistanut paineen tunnetta, vaikka laimensikin sitä. Anestesialääkäri oli ehtinyt jossain vaiheessa poistua ja hänet kutsuttiin takaisin. Uusi annos lääkettä oli kuitenkin saanut pääni pyörimään ja huomasin sammaltavani pahasti yrittäessäni selittää mitä tunsin ja missä. Minua rauhoiteltiin, että viimeinen 15minuuttia oli menossa ja kohta olisi valmista.

Tämä olikin hyvä asia, sillä 15minuutin aikana tuo pistävä kohta laajeni ja laajeni, osoittautuen siis puudutuksen katoamiseksi. Mitään kauhean suurta kipua en onneksi ehtinyt kärsimään, vaikka ihan lopussa irvistelin jo henkilökunnan ronkkiessa juuri siitä navan läheltä. Lääkäri kuitenkin ilmoitti leikkauksen olevan ohi ja toivotti vielä onnen ennen kuin poistui paikalta. Alkuperäinen nelikko naisia jäi siirtämään minut leikkauspöydältä sairaalasängylle. Olin hiukan epäileväinen, että kuinkahan he siinä onnistuisivat, mutta päädyin sitten kuitenkin ihan mallikkaasti oikeaan paikkaan.

Aloin myös olla enemmän hereillä ja enemmän tolkuissani. Kaipasin jo kovasti vastasyntyneen poikani luokse, puolisosta nyt puhumattakaan. Onnekseni he odottelivat minua muuten tyhjässä heräämössä. Pääsin vihdoin aloittamaan tutustumisen uuteen perheenjäseneemme, samalla kun odottelin jalkojen tunnon palautumista (ja että laiskiaista hitaampi kätilö haki minulle pyytämääni särkylääkettä, tuo vatsan alue kun palautui puudutuksesta pikavauhtia). Aika kului siinä sitten varpaita pikkuhiljaa heilutellen ja kokemusta läpi Mr. Blueberryn kanssa puiden. Pääsin ensi-imettämään kunhan ne särkylääkkeet oli saatu ja nyt kun lapsi ei enää ollut niin turvonnut hän näytti jo paljon enemmän minun pojaltani.

Tähän mennessä synnytyskokemuksena sektio oli aivan eri luokkaa kuin alatiekokemukseni. Piikkiä pahempaa kipua en ollut joutunut kokemaan, ja sekin oli joka kerta ollut ihan hetkellistä. Kaikki oli tapahtunut rauhallisesti ja suunnitellusti. Minusta tuntui, että niin lääkärit, hoitajat kuin kätilöt olivat kaikki olleet äärettömän mukavia, kunnioittavia ja ymmärtäväisiä. Olin tuntenut olevani turvassa. Hämmentävän erilainen kokemus kuin ne karmaisevat kidutukset, mitä alatiessä olin kokenut. Toki sektion suurin koettelemus lähtisi vasta nyt käyntiin - se pahaenteinen toipuminen, jonka sanottiin olevan tuskallista ja kestävän pitkään.

Itse syntymänä sektio oli kuitenkin miljoonasti helpompi ja parempi kuin "luomusti". Huokaisen edelleen helpotuksesta joka kerta kun tiedostan, että tällä kertaa minun ei tarvinnut astua alas helvettiin synnyttääkseni lapseni. Se, kuinka tästä eteenpäin sujuu, jää vielä nähtäväksi.

Suomen syntyvyyden lasku, synnytysväkivalta ja aborttilait

Olen raskausviikolla 31 ja huomaan miettiväni kuinka ihmeessä selviän tulevasta roolistani kolmen lapsen äitinä. Haluan olla täydellinen äiti. Aivan kuten jokaisella osa-alueella elämässäni, pyrin aina täydellisyyteen, se on vahvasti osa luonnettani. Nyky-yhteiskunta ei sitä paitsi anna anteeksi yhtäkään virhettä ja sinua tuijotetaan suurennuslasin läpi niin ulkonäössä kuin erityisesti vanhemmuudessa. Tämän ajan maailmassa kuka tahansa saa kritisoida sinua ja esittää mielipiteensä, vaikkei elämäsi kuuluisi heille pätkääkään.

Istuin sohvalle, parvekkeen ovi auki, kesäisen lämmin ilma ja autotien möly sisälle tulvien. Pidin teekuppia toisessa kädessä ja kännykkää toisessa selatessani eri foorumeiden keskusteluja tämän päivän kuumista puheenaiheista. Netissä oli jaettu linkki uutiseen, jossa kerrottiin Suomen syntyvyyden jatkavan syöksylaskua kohti pohjamutia. Sen mukaan nainen synnyttää keskimäärin 1,41 lasta. Siinä missä kymmenen vuotta sitten Suomeen syntyi reilusti yli 60 000 vauvaa nyt päästään tuskin 47 500 yli. Vaikka tilastotieteilijät ennustivat pudotuksen hissukseen tasaantuvan toisin on käynyt ja vuoden 2015 jälkeen lasku on vain jyrkentynyt.

Siinä missä muutkin jäin miettimään miksi näin on käynyt. Jos nyt unohdetaan se näkökulma, että maailma on ylikansoittunut eikä tänne tarvita yhtään enempää ihmisiä kuluttamaan luonnonvaroja loppuun, niin voidaan pitää suomalaisten syntyvyyslukuja jo kansallisena kriisinä. Siinä missä toiminnallamme tasaisesti tuhoamme eri eläinlajeja sukupuuttoon näyttäisi, että myös me suomalaiset olemme hiipumassa pois maailman kartalta. Syy miksi näin jakaa mielipiteitä ja monet osoittavat sormella taloudellista tilannetta tai jotain muuta yksittäistä asiaa. Itse näen kyseessä olevan todella laajan kokonaisuuden.

Tiivistettynä syy on nykynaisen ajattelumaailmassa ja arvoissa. Mitäkö tällä tarkoitan? Tarkoitan sitä, että tämän aikakauden nainen elää miehen elämää. Kaikki alkaa jo lapsuudesta. Meille opetetaan, että voimme olla mitä tahansa vain haluamme. Kaikki uravalinnat ovat mahdollisia ja olemme tasavertaisia poikien kanssa. Kasvaessamme lähdemme toteuttamaan tätä maailmankuvaa. Kuten kuka tahansa mies, opiskelemme ja kouluttaudumme haluamallemme alalle. Hankimme asunnon, ehkä ensin vuokra-asunnon, mutta kunhan saamme vakituisen työn niin omistus asunnon. Hoidamme omat laskumme, hankimme oman ruokamme, etenemme urallamme, panemme ketä haluamme, vietämme aikaa kavereiden kanssa, lomailemme ja päätämme omista asioistamme.

Ei tarvitse katsoa kovin kauaksi taaksepäin kun kaikki tämä oli naiselle mahdotonta. Ensin olimme perheemme (isämme ja veljiemme) omaisuutta, joka naitettiin eteenpäin ja oli sitten aviomiehensä omaisuutta. Emme saaneet omistaa mitään, emme saaneet ääneestää, emme saaneet opiskella, eikä meillä ollut muuta uraa kuin olla jonkun tytär tai vaimo. Talouden ja lasten hoito oli kaikki, mitä saatoimme toivoa, omaa rahaa tai henkilökohtaista arvoa meillä ei ollut. Mutta nyt, nyt kaikki on toisin.

Nykyajan naisen ajatusmaailmassa se, että minä päätän ja määrään on itsestään selvää. Me kasvamme yhteiskunnassa, jossa minä ja mitä minä haluan ovat ratkaisevassa asemassa. Meidän myös oletetaan elättävän itsemme, hankkivan koulutus ja työpaikka. Sosiaalipummit tai kotivaimot eivät kelpaa nykypäivän miestenkään arvomaailmaan. Mutta koska kaiken keskellä on minä, on naisen kokemus äitiydestä täysin muuttunut. Vanhemmuus nimittäin nykyään vain ympätään kaiken muun päälle. Sen lisäksi, että sinulla on oltava ura, vapaa-aikaa, harrastuksia, lomailua, merkkivaateita, täydellinen ulkonäkö ja parisuhde - niin siihen on jotenkin vielä mahdutettava äitiys.

Nykyaikana eletään äärimmäisen itsekeskeistä elämää, jossa oleellisinta on "minun onnellisuuteni" ja se "mitä minä haluan". Naiset saavat esikoisensa keskimäärin 29 vuotiaana ja miehet 31 vuotiaina, joten siihen mennessä on ehditty vakiinnuttaa elämäntapa "minä ennen muita". Lapsi kuitenkin murtaa tämän asetelman täysin ja ainakin toisen vanhemman on sopeuduttava siihen, että joku muu on häntä itseään tärkeämpi. Tämä tulee monelle kivuliaana yllätyksenä, joka on täydessä ristiriidassa siihen asti eletyn elämän kanssa.

Olen henkilökohtaisesti todistanut tapauksia, joissa toinen osapuoli on todennut, että vanhemmuus vaatii häneltä liikaa. Huomataan, että ei olla valmiita luopumaan omasta ajasta ja vapaudesta, uhraamaan työaikaa tai rahaa. Tuntemissani tapauksissa toinen vanhempi onkin irtisanoutunut huoltajuudesta että parisuhteesta, jättäen jälkeensä yksinhuoltajan ja joka toisen viikonlopun lapsen.  Kun äidin ja isän elämä on lähtökohtaisesti painoarvoiltaan täysin erilaista kuin lapsettoman miehen tai naisen, tajuaa moni jo etukäteen, että vanhemmuus ei sovi heille, ja nykyään Suomessa on myös iso prosentti tietoisen lapsettomuuden valinneita aikuisia.

Yksi iso syy on myös raha. Suomi on kulutusyhteiskunta, jossa meidän on tarkoitus ostaa ja ostaa, hankkia uusia ja hienoja asioita ja pysyä ajan hermoilla. Uudet kännykät, muoti-ilmiöt, ruokavaliot, liikuntamuodot - se kaikki kuuluu suomalaisen identiteettiin. Asuminen ja eläminen on koko ajan kalliimpaa, ihmisillä ei ole välttämättä varaa kuin juuri ja juuri perus asioihin. Lapsen saaminen tilanteeseen, jossa mitään ei jää laskujen jälkeen käteen ei millään tavalla houkuta hankkimaan vastuulleen lisää menoeriä. Ja jos yksi lapsi hankitaankin, niin kelan tuille jääminen on karvas lovi henkilökohtaiseen varallisuuteen, mitä ei halua lähteä uusimaan.

Työmarkkinat ovat epävarmoja, tasainen tulon lähde ei ole itsestäänselvyys, ja lapsi saatetaan kokea työpaikalla negatiivisena asiana. Äitiyslomalle jäämistä päivitellään selän takana ja miehen työpaikalla suorastaan tyrmätään toiveet pitkästä isyyslomasta. Lapselle hankitaan kaikki tarpeellinen monien tuhansien kustannuksella ja ihmetellään miten pärjätään kun tulot putoavat ja menot kasvavat. "Minä voin tehdä ja saada mitä tahansa" mentaliteetillä kasvatetut nuoret aikuiset kiristelevät hampaitaan kun kieltävät itseltään haluamansa materiaaliset asiat panostaessaan lapsen harrastuksiin ja hyvinvointiin.

Lapsi ei vaikuta ainoastaan raha-asioihin vaan vanhempien parisuhteeseenkin. Nykyajan parisuhteen rakenne on heikolla pohjalla jo alkujaan. Erotaan herkästi ja sopivaa puolisoa etsitään pitkään ja hartaasti. Yksinhuoltajuus ja uusioperheet lisääntyvät kun parisuhdetta ei saada sovitettua yhteen vanhemmuuden kanssa. Siinä missä matkusteleva, ravintoloissa usein ruokaileva, menevä ja moderni pariskunta omine harrastuksineen on onnellinen ennen lasta, saattavat he huomatakin olevansa sopimattomia yhteen kun kaikki se, mikä ennen yhdisti, otetaan pois. Yhteistä laatuaikaa ei ole, vastuu lapsesta kasaantuu epätasapuolisesti, tunnetaan yksinäisyyttä ja ja katkeruutta, kun yhteiset ja omat tekemiset joutuvat väistymään lapsen tieltä.

Mikäli sitten pari pysyisikin yhdessä ja onnistuisi pyörittämään perhe-elämää, on sillä oma hintansa. Vanhempi on lapsellensa kaikki kaikessa ja nykyajan kasvatusmaailmaan kuuluu, että lapselle annettaan jatkuvaa huomiota ja laatuaikaa. Se kaikki on pois kahdenkeskisestä ajasta eivätkä lapset tietenkään ole valmiita luopumaan saavutetuista eduista. Aivan pikkuiset vauvat ja taaperot vaativat jatkuvaa huolehtimista ja kasvattamista. Isommat lapset taas aktivoimista, harrastuksissa kuljettamista ja opiskelun tukemista. Ilman kunnollista tukiverkostoa kahdenkeskisen parisuhdeajan löytäminen on sitä enemmän kortilla mitä enemmän lapsia perheessä on.

Odotukset vanhemmuudesta ovatkin yleensä kovin ruusunpunaisten lasien läpi nähtyjä. Osittain tämä johtuu sosiaalisessa mediassa levitetystä valhekuvasta. Netti on pullollaan onnellisia perhepotretteja ja kuvia hymyilevistä vauvoista. Paljon harvemmin on esillä lopenuupuneita vanhempia huutavien ja kiukuttelevien lasten kanssa. Nykypäivänä ylläpidetään ulospäin tiettyä imagoa ja harhakuvaa, joten uudella vanhemmalla ei välttämättä ole mitään havaintoa vauva-arjen todellisuudesta. Vanhemmaksi kasvaminen onkin monelle kivulias prosessi ja vauvavuosi elämän vaikeimpia koettelemuksia.

Kun mietitään vain naisen osalta tätä nykyajan odotusten täyttämää maailmaa niin naisella erityisesti on isot saappaat täytettävänä. Nykypäivänä hoikka, meikattu, urheileva kaunokainen on jokaisen tavoite - tai pitäisi olla. Mikäli et sovi muottiin ja olet vaikka pullukka, finninaamainen, liian lyhyt ja sosisaalisesti epävarma yksilö, saatat saada täystyrmäyksen ympäröiviltä ihmisiltä. Painoideksiä ja nättiä naamaa tuijotetaan herkeämättä, kun taas henkilön sisäiset ja älylliset meriitit ovat täysin toissijaisia. Raskaudesta pitäisi palautua parissa viikossa ja näyttää kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta tilanteesta huolimatta.

Kukaan ei ota huomioon mitä raskaus oikeasti tekee naisen kropalle. Joka paikka venyy ja paukkuu, hormonit tekevät ties mitä kamaluuksia niin mielelle kuin iholle. Hiustenlähtö tulee monelle järkytyksenä synnytyksen jälkeen ja täydellisimmätkään rinnat eivät välttämättä selviä meijereiksi muuttumisesta imetyksen aikana. Kärsitään vatsalihasten erkaumasta ja raskausarvista. Minäkuva saatika yhteiskunnan odotukset eivät saa haluamaansa vastausta peilistä.

Naisten odotukset itseään kohtaan ovat hurjan korkealla ja yhteiskunnan paine sopia tiettyyn muottiin tuntuu raskaalta harteilla. Myös odotukset siitä millainen oma lapsesi on saattaa olla ihan hakoteillä. Suurin osa ajattelee, että ei se koliikki, allergia, vamma, mikälie osu meidän lapsemme kohdalle. Kun vauva sitten ei nuku, huutaa, oksentaa, sairastuu ja on kaikin puolin hankalempi tapaus, äiti huomaa tuntevansa negatiivia ja pelottavia tunteita. Sellaisista on edelleen tabua puhua ja äiti saattaa jäädä täysin yksin ongelmiensa kanssa. Eikä sellaisesta vuosienkin piinan jälkeen pinnalle rämmittyään halua enää ottaa riskiä, että sama kokemus uusiutuisi.

Monesti edes puoliso ei pääse osalliseksi naisen päänsisäisiin ristiriitoihin kun pelätään huonoksi äidiksi leimaantumista. Miehen odotukset vaimoaan kohtaan saattavat muutenkin olla aivan liian korkealla. Odotetaan, että nainen pysyy luonteeltaan samanlaisena kuin ennenkin, eikä ymmärretä miksi imetyshormoonit yhdessä unettomuuden kanssa tekevät hänestä suoranaisen hirviön. Odotetaan, että asunto siivotaan vauvan kanssa kotona ollessa, ja että pyykit sekä tiskit löytävät tiensä koneisiin. Ei tajuta lainkaan kuinka 1800-luvulta on ajatusmaailma, että kotona oleva nainen hoitaa talouden että lapset ja isän tehtävä on tuottaa vain rahaa.

Eikä puoliso ole ainoa, joka asettaa äidille epärealistisia odotuksia. Parhaiten siinä onnistuu äiti itse, ruvetessaan mestarikokiksi voidakseen tehdä lapselleen mahdollisimman luomua ja terveellistä ruokaa. Seurataan kiihkeästi netin keskustelupalstoilta mitä kaikkea ekoa ja eettistä lapsen kanssa voidaan ottaa huomioon. Pyritään olemaan niin täydellinen äiti, että voidaan päteä jokaiselle muulle vanhemmalle omaa paremmuuttaan. Koska ensisijaisesti vanhemmuus tuntuu nykyään olevan kilpavarustelua eikä sanoja säästellä muita tuomitessa ja kritisoitaessa. Internet luo täydellisen alustan aikuisten kiusaamisen kulttuuriin kun vanhemmat sortavat toisiaan tukemisen sijaan.

Onko siis mikään ihme, että lapsen saaminen on muutoksena jo liiankin radikaali monelle naiselle. Itsenäinen ja itsekeskeinen rouva huomaa yhtäkkiä, että ei pääse edes pissalle ilman, että joku konttaa samalla jaloissa. Vauva vaatii äidiltä helposti 100% eikä nykynainen ole tottunut laittamaan sellaista panostusta mihinkään muuhun kuin omiin valintoihinsa. Emme ole enää tottuneita siihen, että meillä ei ole valinnanvapautta ja sananvaltaa. Vauvaa on pakko hoitaa ja priorisoida, sinun itsesi kustannuksella. Moni toki osaa odottaa, että vauvavuosi on rankkaa, mutta tuskin kukaan ymmärtää kokematta, miten taka-alalle itsensä ja omat tarpeensa joutuu työntämään vanhemmuudessa.

Vaikutukset uraan ovat monelle naiselle kova paikka, sillä nykypäivänä se on monelle äidille yhä keskeisempi osa elämää ja minuutta. Miten tasapainoitella lapsen parhaan ja työn välillä? Kumpi jää kotiin kun lapsi sairastuu? Pääasiallinen vastuu lapsesta jää lähes poikkeuksetta äidille, joka päättää koska lapsi menee tarhaan, mihin tarhaan, millaisessa aikataulussa häntä viedään ja haetaan. Kun päästään kouluun asti äiti hoitaa monesti kommunikaation koulun ja kodin välillä, vahtii vilmaa, läksyjä, lapsen pukeutumista ja kaveripiiriä. Kuka päättää mitä lapselle pakataan mukaan kun lähdetään reissuun? Äiti. Kuka päättää milloin vaihdetaan talvihaalarista välikelin vaatteisiin? Äiti. Kuka vie lapsen hammaslääkäriin ja neuvolakäynneille? Äiti.

Työpaineiden, ulkonäköpaineiden, parisuhdetavoitteiden ja vapaa-ajantoiveiden lisäksi naisen on jonglöörattava lapsi palloa käsissään. Niin kauan kuin hän pitää lasta etusijalla kärsii siitä ura väistämättäkin. Jo pelkästään yhden lapsen sovittaminen kaikkiin muihin naisen elämän osa-alueisiin voi olla haastavaa, mutta että sitten toisen lapsen lisääminen kuvioon, tai kolmannen jopa? Siinä voi hyvästellä nousujohdanteisen uran saman tien kun on vuosikausia kotona. Yhden kerran ollaan ehkä valmiita ottamaan se "välivuosi" töistä, sillä raskaus on kuitenkin monen naisen unelma.

Eikä käy kieltäminen, että lapsen luominen on ihmeellisin asia, mihin ihmiskeho on kykeneväinen. Se ei kuitenkaan välttämättä ole millään tavalla helppoa. Raskaudessa on valtava määrä oireita ja komplikaatioita, joita voi ilmetä. Fysiologisesti naisen paras lisääntymisikä on 18-25 vuotiaana, mutta kuten jo todettua, keskimäärin suomalaisnaiset saavat esikoisensa vasta 29 vuotiaana. Ikä tuo lisää riskejä ja komplikaatioita.

Monesti halutaan ajatella, että raskaus on vain väliaikaista, mutta sen naisen näkökulmasta, joka raskautta kokee, lopputulos saattaa olla se, että hän ei halua raskautua enää ikinä uudestaan. Kuka haluaisi oksentaa kuukausikaupalla, lihoa, arpeutua, menettää otteensa omista tunteistaan, kärsiä selkä-, vatsa- tai liitoskivuista. Voit joutua vuodelepoon, kärsiä kroonisesta kivusta, jota ei pystytä lääkitsemään. On unettomuutta, turvotusta, virtsankarkailua, ummetusta, ripulia. Voit saada raskausdiabeteksen, raskausmyrkytyksen, murtaa luitasi, lista vain jatkuu ja jatkuu.

Hyvällä onnella raskaus on ihana kokemus ja olet kaikkea sitä mitä elokuvissakin. Huonolla onnella kärsit joka päivä ja vihaat joka hetkeä. Kokemukseesi saattaa myös merkittävästi vaikuttaa esimerkiksi neuvolan henkilökunta, jotka saattavat olla kamalia sinua kohtaan, vähätteleviä ja tuomitsevia. Saatat jopa saada huutelua kadulla paisuneesta ulkomuodostasi. Tai sitten muut ihmiset luulevat voivansa lääppiä kehoasi raskautesi takia ja käyvät sinuun käsiksi kuin sinulla ei olisi enää mitään intiimiyden suojaa.

Olipa raskaus kamalaa tai ei, aina se ei ole edes mahdollista. Väestön hedelmällisyysongelmat ovat lisääntyneet hurjaa vauhtia siinä missä syntyvyys on vähentynyt. Onnistuneen raskauden aikaansaaminen saattaakin olla peiton heiluttelun sijaan kiinni kymmenistä tuhansista euroista, loputtomista lääkekuureista ja operaatioista. Voi mennä vuosikausia, että saat lapsen, ja lapsettomuuden tie on henkisesti niin uuvuttavaa ja raskasta, että et halua ehkä enää koskaan yrittää sitä uudestaan - onnistumista kun ei voida taata eivätkä keskenmenot tai ennenaikaisena syntyneet ja kuolleet lapsesi lakkaa vainoamasta mielenterveyttäsi.

Mikäli raskaudessa ei ole tarpeeksi oireita ja kamaluutta, synnytys on monelle naiselle kokemus, jota he eivät halua uusia. Nykynaisen elämässä ei ole enää fyysistä kipua ja kärsimystä kuten ennen. Emme ole tottuneet siihen, että emme saisi apua kun meihin sattuu. Synnytys on tästä kaikesta poikkeus. Sukupolvelle, joka syö särkylääkkeen kipuun ja menee palkalliselle sairaslomalle huilimaan jos jotain on vialla, on vaikea sanoa, että tuntikausien, jopa vuorokausien kärsiminen synnytyskivuissa on ok. Emme ole tottuneet siihen - sen sijaan olemme tottuneet kivunlievitykseen. Kaikki se, minkä sanotaan olevan synnytyksessä "normaalia" on nykynaiselle täysin epänormaalia missä tahansa muussa elämäntilanteessa. Eikä miehelle ole mikään siitä koskaan, missään tilanteessa normaalia.

Synnytys on niitä harvoja, primitiivisiä ihmiskropan toimintoja, joita ei mitenkään voida kontrolloida. Kuukautiset, ovulaatio, erektio, uni, siis melkein mikä tahansa on lääkkeellisesti hallittavissa. Synnytys on aina kivulias tapahtuma. Vaikka toisille se on nopea ja ei jätä vammoja, paljon useammin äiti ei kuitekaan selviä ilman jälkiseuraumuksia, komplikaatioita tai lääketieteellistä puuttumista. Koska luonteeltaan synnytys poikkeaa niin täysin kaikesta muusta, mitä nainen elämässään muuten tulee kokemaan, ei hän ehkä halua uusia sitä.

Sitten on tietysti kaikki se, mitä synnytys tekee kropallesi, mahdollisesti pysyvästi. Eikä nykyajan ulkonäkökeskeisessä maailmassa, jossa pyritään fyysiseen täydellisyyteen, tai ainakin sen illuusioon, ole sijaa moiselle. Tolkutamme itsellemme, että synnytys oli kaiken sen kärsimyksen arvoista, koska saimme lapsen siitä hyvästä. Tosiasiassa se ei monelle ole kuitenkaan enää uusinnan arvoista. Vielä erillisen ryhmänsä muodostavat he, joille synnytys oli niin traumaattinen kokemus, että se muuttaa koko heidän minäkuvansa ja elämänkatsomuksensa - itsehän kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään.

On myös otettava huomioon nykyajan ihmisen seksuaalisuuskeskeinen ajattelumaailma. Mistä lapsi "luonnollisesti" syntyy? Sukupuolielimistäsi. Ennen naisen orgasmi oli myytti, tai sitä ei vain tiedostettu olemassaolevaksi. Nykypäivänä on melkeinpä velvollisuus, niin naisella kuin miehellä, saada nainen tulemaan seksin aikana. Naisen seksuaalisuus ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista kuin miehen ja hyvin monella naisella orgasmi syntyy korvien välissä eikä jalkojen. Jos sitten kroppasi on arpeutunut, lihonut, runneltu, leikelty, lantiosi levennyt, rintasi rupsahtaneet, ja ennen kaikkea tussusi on kuin haulikolla ammuttu (etkä pahimmassa tapauksessa pysty pidättämään virtsaa tai edes ilmaa, ehket edes ulostusta) - niin kuinka helppo siinä tilanteessa on saada pääkoppa oikeaan paikkaan, että voisi nauttia seksuaalisesti?

Tätäkään miehet eivät voi koskaan kokea ja ymmärtää. Naiselle äitiys merkitsee valtavaa muutosta, joka vaikuttaa osa-alueisiin, mihin miehellä ei ikinä kajota. Heidän kroppansa ei milloinkaan koe vastaavaa rääkkäystä, kipua ja hallitsematonta muutosta, jonka lopputulos on puhdasta rulettia - et voi ikinä etukäteen tietää mitä kaikkea sinulle tapahtuu raskauden ja synnytyksen seurauksena. Tälläinen täysin hallitsematon tapahtuma onkin järkyttävä monelle äidille, sillä he ovat tottuneet siihen, että he kontrolloivat omaa elämäänsä. Miksi he haluaisivat uudestaan luopua itsemääräämisoikeudestaan ja oman elämänsä hallinnasta?

Viime aikoina uutisissa on myös puhuttu paljon synkemmistä asioista, jotka liittyvät lisääntymiseen, nimittäin synnytysväkivallasta että aborttilaeista. Synnytysväkivallalla on suora yhteys syntyvyyden määrään, ja sitä tapahtuu, vaikka monet haluavat kieltää koko ilmiön. Itsekin osani kokeneena voin todistaa, että kyse ei ole mistään "äidit ovat vain niin herkkiä ja kokevat asiat väärin" ilmiöstä. Osittain uskon, että synnytyksen kokeminen negatiivisena liittyy nimenomaan siihen, että nykyajan nainen ei enää joudu sietämään kipua missään muussa tilanteessa kuin synnyttäessään. Tälläinen "kipunegatiivisuus" ei kuitenkaan sisällä sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota kätilöt ja lääkärit harjoittavat raskaana olevia naisia kohtaan pakottaessaan heitä tahdon vastaisesti.

Synnytystä prosessina pidetään jotenkin "pyhänä", että näin se nyt vain kuuluu mennä, että sinun on kärsittävä, aivan kuin edelleen maksaisimme Eevan perisynnistä kirkumalla vuorokausia verta valuvana vuoteessa saattaessamme uutta elämää maailmaan. Näkemys on äärimmäisen vanhanaikainen eikä moisen ylläpitäminen tule tämän aikakauden naaraita motivoimaan mikäli heidän halutaan lisääntyvän enemmän. Mikäli suoranaiseen väkivaltaan ei puututa eikä synnyttämistä aleta käsittelemään modernimmista lähtökohdista (äidin tahdon ensisijaisuus, kivuttoman synnytyksen takaaminen, sektio vaihtoehtona alatielle jne.) pysyvät tilastot varmasti laskusuuntaisina.

Ennenhän nainen ei voinut päättää mikäli halusi lisääntyä tai ei - ei ennen ehkäisyä. Eikä ennen kuin raiskaus tuli laittomaksi myös avioliitossa. Olit miehesi omaisuutta, eikä sukulaisia tai ohikulkijoitakaan nyt niin kauheasti soimattu jos ottivat sinut kun halusivat. Tänä päivänä nainen päättää itse kehostaan. Hän päättää myös sen, ottaako kaikki raskauden ja synnytyksen riskit vai abortoiko hän sikiön. Näin sen kaiken järjen mukaan pitääkin olla. Silti, maailmalla on yhtäkkiä alkanut leviämään ajatus, että nainen ei saisikaan päättää omasta kropastaan. Jopa Suomessa jotkut hurraavat, että aborttioikeus pois.

Maailma, jossa ehkäisy on kielletty, on kuin jokin kauhuleffan scenario. Minunko tyttäreni eivät saisi syödä pillereitä tai käyttää kierukkaa? Eli toisin sanottuna he eivät saisi ikinä harrastaa seksiä kenenkään muun kuin sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa haluavat lapsia. Älkääkä puhuko minulle kondomista, todistetusti olen lapsen itsekin saanut sellaisesta huolimatta. Miksi te olette valmiita hurraamaan, kun naisen seksuaalisuus riistetään häneltä? Älkääkä yrittäkökään selittää, että abortti pitäisi kieltää koska "se ei ole ehkäisymuoto". Näytä minulle mikä ehkäisy on 100% varma? Ainoastaan sterilisaatio. Ja kaikkien naistemme sterilisaatio jotteivät he saa ei toivottuja jälkeläisiä valitettavasti poistaa listalta myös ne halutut.

Naisella voi olla miljoona hyvää ja huonoa syytä keskeyttää alkanut raskaus - eikä yhdenkään niistä pitäisi kuulua kenellekään muulle kuin hänelle itselleen. Jos aikaisemmin ei jo tullut selväksi, äiti on kuitenkin tänä päivänä edelleenkin se pääasiallinen lapsen huoltaja. Raskaus, synnytys, imetys - ne ovat kaikki vain ja ainoastaan naiselle mahdollisia. Haluammeko me todella maailman, jossa syntyvyys pakotetaan nousuun abortti ehkäisemällä, aiheuttaen tällöin laittomia abortteja, jotka johtavat naisten kuolemiin, itsemurhiin ja henkiseen kärsimykseen? Ne lapset, jotka syntyvät, annetaan adoptioon tai hylätään orpokoteihin? Kuka ottaa sen vammaisen vauvan, jota edes hänen oma äitinsä ei pystynyt rakastamaan?

Äitiys on nykynaiselle todella iso ja raskas panostus, joka murtaa täysin sen elämän, jota hän on siihen asti elänyt. Miettikää nyt mitä kävisi, mikäli hän ei edes tekisi sitä omasta tahdostaan? Pakotettu vanhemmuus on tuhoon tuomittu ajatus. Nykyajan naiset eivät suostu elämään nyrkin ja hellan välissä. Me emme ole orjia, me olemme miehiä. Tarkoittaen nyt siis, että ainakin vielä, ainakin nykylain silmissä, me päätämme, me ansaitsemme, me omistamme, vaikutamme, työskentelemme, opiskelemme, tavoittelemme ja olemme tasa-arvoisia.

Olemmeko me yhtäkkiä liian voimakkaita? Sekö miehiä pelottaa? He eivät voi olla raskaana tai synnyttää, ja mikäli he eivät voi pakottaa naista siihen ja vielä kotiin lasta hoitamaan, miten he pystyvät jatkamaan sukuaan? Käyhän se tavallaan järkeen, sillä nykyajan nainen ei oikeastaan tarvitse miestä mihinkään, ja se varmasti saa kaksilahkeisten kivekset surkastumaan. Sen sijaan en ymmärrä naisia, jotka ovat täysin valmiit heittämään "sisartensa" oikeudet aborttiin, ehkäisyyn ja itsemääräämisoikeuteen kankkulan kaivoon.

Päivi Räsäset, jotka ajavat raiskauksesta sikiävän vauvan oikeuksia ohi raiskatun naisen aivan kuin sahaavat irti omaa kättään. Jos abortti kielletään, kuinka monta raiskauksen tai insestin seurauksena syntynyttä ja hylättyä lasta sinä olet valmis hoitamaan omien lapsiesi lisäksi? Entä kaikki rakennepoikkeavat, vakavasti vammaiset lapset? Ehkä aborttia vastustavilla pitäisi olla jokin kiintiö. Jos allekirjoitat, että haluat kieltää abortin, ota sitten vähintään kaksi hylättyä lasta kasvatettavaksesi. Maksa kaikki heistä koituvat kulut ja yritä rakastaa heitä, vaikket ole heitä halunnut etkä valinnut. Ehkä miehille pitäisi myös määrätä vähintään 2 vuoden vankeusrangaistus, mikäli he ilman lääkärin lupaa saattavat naisen raskaaksi?

Toivon todella, etteivät minun lapseni joudu elämään maailmassa, jollaisesta juuri puhuin. Voit provosoitua ihan rauhassa abortti mielipiteistäni, mutta yritä avata silmäsi sille todellisuudelle, että tässä ei ajeta vain äidin etua vaan myös lapsen. On lapsen edun mukaista, että hänellä on vanhempi, joka rakastaa häntä yli kaiken ja on valmis kaikkiin uhrauksiin, mitä äitiys tuo mukanaan. Ilman äidin rakkautta, hylättynä, ei haluttuna, virheenä - voiko olla kammottavampaa lähtökohtaa elämälle? Tämän päivän äidit kun antavat kaikkensa niille 1,41 lapselle, joita ovat valmiita hankkimaan.

Suomessa haluttaisiin, että jokainen äiti saisi edes sen kaksi lasta ja täten väestö uusiutuisi eikä vähenisi. Päättäjät eivät kuitenkaan millään tavalla ole valmiita panostamaan lapsiperheisiin vaan itseasissa koko ajan heikentävät heidän asemaansa. Kuten sanottu, monelle naiselle äitiys on haave, joka toteutetaan (mikäli fyysisesti mahdollista) yhdellä lapsella. Kun ruusunpunaiset lasit särkyvät ja vanhemmuus ei olekaan sellainen unelmien täyttymys kuin olit luullut, ja saattaa itseasissa riistää sinulta tai ainakin ajaa kauemmaksi kaikki muut elämäsi haaveet, jää toinen lapsi tekemättä.

Tähän väliin kuuletkin sitten suuren valituskuoron, kuinka olet niin kamalan itsekäs kun riistät lapseltasi sisaruuden rikkauden. Aivan kuin pilaisit lapsesi sillä, että et hanki hänelle veljeä tai siskoa, aiheuttaen lähes pahoinpitelyyn verrattavan, psyykkisen haitan. Samaan hengenvetoon on tosin mainittava, että kolmannen lapsen jälkeen sinut tuomitaan myös, sillä aikasi ei voi mitenkään riittää kaikille lapsille, he eivät saa tarpeeksi huomiotasi ja rakkauttasi. Oletko kenties uskovainen vai etkö vain tiedä miten ehkäisyä käytetään? Haluat varmaan elää vain sossun tuella sen sijaan, että tekisit töitä ja keskittyisit uraan, kuten kunnon suomalainen.

Yhteiskunta siis odottaa sinun hankkivan kaksi lasta. Kolme tai yksi menee hampaita kiristellen, mutta mitkään muut vaihtoehdot eivät ole hyväksyttyjä. Unohda siis menneen ajan kampanjat kuten "neljäs isänmaalle", jolla saatiin väkiluvut kunnolla kasvuun. Nykyajan yhteiskunta on tehnyt täysin selvät rajat sille, että 1-3 on se kultainen keskitie, eikä siltä poiketa. Kun peilaan tätä omaan elämääni, tunnen tuon "kolmannen lapsen" paineen raskaana harteillani. Esikoiseni ratsastaa ja käy balettitunneilla - tähän kuluu paljon rahaa ja aikaa. Tosikkoa viedään uimaan ja muskariin. Mitenkäs tämä kohta syntyvä kuopus? Hänellekin varmasti pitää kaksi harrastusta olla, tasapuolisuuden nimissä. Entäs kun esikoinen haluaisi soittaa myös pianoa muiden harrastustensa lisäksi? Mistä löydämme rahat tähän kaikkeen? Entä kuinka saamme ajan riittämään?

Jos lapsia olisi edelleen vain yksi olisi pianon soitto helppo lisätä listalle. Sen lisäksi ehtisimme itsekin miehen kanssa käydä harrastuksissa. Kolme lasta kaikkine harrastuksineen? Kuulostaa siltä, että meidän on vähintään karsittava kaikki omat tekemisemme, että ehdimme roudata pentuja sinne tänne työpäivän päätteeksi. Neljäs lapsi tähän yhtälöön tuntuu jo täysin mahdottomalta ilman, että vanhemmat sisarukset joutuisivat siitä "kärsimään", vanhempien olemattomasta "omasta elämästä" puhumattakaan. Siihen päälle vielä koulut, kaverit, vaatteet, varusteet, synttärit, lahjat, perhelomat - ei ole mitenkään järkevää tehdä lisää lapsia.

Olen itse kasvanut kolmilapsisessa perheessä ja liputan sisarusten puolesta. Miten vanhempani saivat maksettua kaikkien meidän harrastukset ja huvitukset, en yhtään tiedä. Sisarukset eivät kuitenkaan tuo pelkkää onnea elämään, ja minä tappelin isoveljeni kanssa teini-ikään asti joka päivä. Kuvitelmat siitä, että lapsesi tulevat hyvin toimeen keskenään tai että he edes pitävät toisistaan, eivät välttämättä pidä lainkaan paikkaansa. He saattavat olla parhaita ystäviä, kuten minä ja siskoni, tai he saattavat käydä kymmenvuotista sotaa, kuten mieheni veljet keskenään, toimittaen toisensa vuorotellen sairaalahoitoon.

Sisaruus ei ole mikään välttämättömyys. Se ei aina ole edes lapsen parhaaksi, sillä vanhemmilla ei välttämättä riitä rahkeet useammalle naperolle. Ennen kaikkea se on kiinni siitä mitä nainen itse haluaa. Sen, joka kantaa vastuun ja seuraumukset, pitäisi päättää. Edes Disney piirretyissä naisen elämä ei enää ole puolison metsästystä ja perheen perustamista. Viimeaikaiset prinsessat (kuten Elsa, Vaiana, Tähkäpää, Merida) ovat etsineet jotain ihan muuta ja tahkoavat meidän tytärtemme päähän sanomaa "sinä itse päätät omasta kohtalostasi". Tämä ajatus resonoi läpi nykynaisen koko elämän, eikä äityis että avioliitto ole enää se, mitä tavoitellaan, tai edes halutaan.

Joillekin se tottakai on yhä mukana kuvioissa - kaiken muun ohella. Itse odotan innolla, että kunhan tämä kolmas pienokainen on turvallisesti ja terveenä maailmassa, voin pikkuhiljaa alkaa kääntää katseeni lisääntymisestä takaisin minuun. Haaveilen jo siitä, kuinka pääsen eroon raskauskiloista, kuinka löydän aikaa rauhalliselle kahvituokiolle ystävien kanssa, ja ennen kaikkea kaipaan töihin, aikuisten maailmaan. Tottakai haaveissani on myös perheaikaa, lasten kehittymistä ja heidän rakastamistaan, mutta kuten muutkin nykyajan naiset, minä en elä vain muita varten. Ensisijaisesti elän elämää, joka tekee minut onnelliseksi.

Miksi sitten edes hankit lisää lapsia?

Raskasta, märkää lunta tipahteli katolta. Aamulla oli taas pyryttänyt, nyt kenties tihutti vettä. Oli vaikea sanoa, sillä ikkunaruudut olivat pisaranauhojen raidoittamat ja niin taivas kuin maa olivat valkoiset. Ainoan kontrastin antoivat koivujen harmaat, paljaat oksat, jotka huojuivat tuulessa kuin vanhat luurangot. Nojauduin taaksepäin työtuolissani, kuppi kuumaa kaakaota käsissäni ja mietin pitäisikö vihdoin yrittää kirjoittaa uusi blogipäivitys.Blogini on maannut hiljaa kuin lumipeittoon haudattu Suomen luonto, muttei suinkaan sen takia, ettei minulla olisi ollut mitään sanottavaa tai kerrottavaa tänä aikana. Olen vain yksinkertaisesti ollut niin huonossa kunnossa, että en ole pystynyt kirjoittamaan. Useamman kerran olen maannut sängyssä, sikiöasennossa, oksennusämpäri lähellä päätä lattialla odottelemassa, ja miettinyt kaikkea mitä kirjoittaisin, jos pysytyisin edes istumaan. Raskauspahoinvointi ei ole mikään vitsi meille, jotka kärsivät siitä 24/7.

Kaiken kukkuraksi minä ja tytöt sairastuimme virusflunssaan. Jatkuva räkä ja yskiminen pahensi myös pahoinvointia, joten kaksi viikkoa oksensin joka päivä vähintään kahdesti päivässä. Hyvällä onnella yksi päivän aterioista pysyi vatsassa. Lääkärikin varoitteli, että mikäli yhtään tuntuisi siltä niin pitäisi lähteä sairaalaan tiputukseen. Itsepäisesti kärsin kotona, liikkuen lähinnä sängyn, sohvan ja vessan väliä, vaikkei makaaminen aina onnistunutkaan kipeää taaperoa hoitaessa.

Taapero, voitteko kuvitella? Kun miettii sitä mistä tämä blogi alkoi, lapsettomuudesta ja hedelmöityshoidoista, niin nyt meillä on jo vuoden virstapylvään ylittänyt pikkuihminen touhu mouhuamassa. Miss Clementine on aloittanut päiväkodissa ja pärjännyt kaiken lisäksi todella hienosti! Olen niin ylpeä joka kerta kun kuulen hänen leikkineen, syöneen ja nukkuneen hyvin. Tarhassa neiti ei pura eroahdistustaan, mutta kotona sitten kyllä.Ennen niin hyvin nukkunut pienokaisemme herää nykyään joka yö monta kertaa huutamaan. Välillä hän huutaa unissaan ja välillä taas hereillä ja niin pitkään, kunnes pääsee syliin nukkumaan. Jos uskallat laskea hänet alas herää tyttö välittömästi ja alkaa parkua. Niinpä Miss Clementine menee illalla oman huoneensa pinnasänkyyn nukkumaan, mutta herää 3-4 aikaan yöllä ja rauhoittuu vasta kun pääsee nukkumaan joko minun tai Mr. Blueberryn rintakehän päälle.

Onneksi tilanne on nyt viime aikoina sen verran rauhoittunut, että Miss Clementine suostuu melkein joka yö nukkumaan meidän välissämme, eikä päällä, koska siinäpä vasta selkä tulee kipeäksi kun 11,6kg tajutonta taaperoa röhnöttää rintakehälläsi puolen yötä. Tarhan aloitus on siis tuonut mukanaan juuri niitä asioita, joita osasin odottaa. Tiesin, että Miss Clementine oireilisi jollain tavalla ja tiesin, että hän alkaisi sairastelemaan. Ihan perus kaavalla ollaan menty ja tuskin ihan hetkeen ovat asiat siitä miksikään muuksi muuttumassa.

Myös Miss Lemonilla on omat ongelmansa koulussa, eikä hänkään säästynyt virus pöpöltä, vaikka ei sairastunut yhtä pahasti kuin minä ja pikkusiskonsa. Sairastelun lisäksi koulussa on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Miss Lemon onnistui pihaleikeissä lyömään päänsä kiipeilytelineen metallitankoon kaatuen siitä taaksepäin ja löi takaraivonsa seuraavaan. Tästä seurasi ensin päänsärkyä ja lopulta oksentamista. Lievän aivotärähdyksen oireet menivät kuitenkin kahdessa päivässä ohi ja selvisimme säikähdyksellä ja yhden yön herättelyillä.

Opintiellä ei silläkään ole mennyt aivan ruusuisesti, sillä Miss Lemon kärsii lievästä hahmotusviasta, joka hidastaa hänen lukuopintojaan. Jostain syystä kirjainten erottaminen ja niiden nimien muistaminen aiheuttaa haasteita, mutta viikottaisesta tukiopetuksista alkaa selkeästi olla apua ja eiköhän se meidänkin sinisilmämme opi lukemaan. Syytän itseäni tyttären ongelmista, lukihäiriö kun on periytyvä, mutta sentään nykypäivänä siihen osataan antaa jo aikaisessa vaiheessa apuja.

Poden huonoa omaatuntoa, että en ole pystynyt auttamaan Miss Lemonia niin paljon ensimmäisen luokan aloittamisessa kuin olisin halunnut. Töihin palaaminen, kamalasta työpisteetä toiseen vaihtaminen ja aivan erityisesti jo neljännelle raskauskuukaudelle jatkunut pahoinvointi ovat kuitenkin vieneet hurjasti voimavarojani. Ostin monta kirjaa, joita meidän oli tarkoitus yhdessä lukea Miss Lemonin kanssa tukeakseni hänen oppimistaan, mutta kaikki niistä pölyttyvät tällä hetkellä hyllyssä.

Onko äideillä koskaan sellaisia kausia, että he eivät soimaisi itseään asiasta tai toisesta? En koe ikinä tekeväni ”parastani” kun kyse on lapsistani. Yritän ja yritän, mutta silti jokin menee aina pieleen, ei ole aikaa, tuli jotain muuta. Erityisen haastavaa tämä on minusta nyt, kun yritän tasapainoitella taaperon ja koululaisen välillä. Koen, etten pysty antamaan kummallekaan täyttä panostusta, eikä tilanne varmasti helpotu sitten kun kolmas kullanmuru saapuu maailmaan.

Kävimme jo aikaa sitten ensimmäisessä ”virallisessa” ultrassa eli np-ultrassa, jossa niskaturvotusta tarkkaillaan ja selvitetään yhdistelmäseulonnalla downin syndrooman riskiä. Koska nämä ovat nykyään keskitetty Bulevardille oli pelkästään paikalle pääseminen ja lumikaoottisilta teiltä parkkipaikan löytäminen jo haaste itsessään. Navigaattori ohjasi minut kyllä uskollisesti perille, mutta sitten alkoikin pää pyöriä kuin pöllöllä yrittäessäni löytää autolle majapaikkaa.

Puhelin soi ja vilkaisin ärsyyntyneenä näyttöä. ”Rakkaani” se ilmoitti.
”Yritän juuri etsiä parkkipaikkaa” vastasin murahtaen.
”Tiedän, näin sinut paikantimella. Käänny seuraavasta vasemmalle.”
”Oletko ihan varma?”
”Sieltä tulee juuri valkoinen Volvo, seuraa sitä, olen valloittanut kaksi parkkipaikkaa.”
Käännyin kuuliaisesti vasemmalle.
”Näen sinut. Olen pakettiauton jälkeen vasemmalla, aja lumikinoksen ja minun väliin parkkiin.”

Mr. Blueberry peruutti pois tieltä ja pääsin puikahtamaan yksisuuntaisella kadulla hienosti lumisohjon päältä tien reunaan. Olimme vain nurkan takana klinikalta ja taapersimme käsikynkkää (minä pitäen itseäni pystyssä miehen vakaammilla jaloilla) aulaan. Siellä odottikin mukava yllätys kun hissi ei liikkunut ja sille oli jonoa. Minä en olisi halunnut kiivetä ties kuinka monta kerrosta ylös vanhan talon kierreportaita, mutta meillä oli vain viisi minuuttia aikaa, joten Mr. Blueberry lähti reippaasti harppomaan ylös.

Pari kerrosta ja hissi tuli meitä vastaan, tai pikemminkin ohitimme sen, sillä se oli rikki eikä liikkunut mihinkään. Puuskutin ylös päästyäni ja murisin Mr. Blueberrylle, joka kiltisti piti minulle ovea auki, että ei raskaana olevia saisi juoksuttaa tällä tavalla. Sain kuitenkin lepäillä ihan tarpeekseni, sillä lääkärimme oli myöhässä. Niin paljon myöhässä, että näimme käytävien tyhjenevän ja täyttyvän istuessamme itse tympääntyneinä penkeillä.

Mr. Blueberry ei ole maltillisimpia ihmisiä, jopa minuun verrattuna, ja alkoi kiehua kirosanoja kuin räpättävä papupata. Se lisäsi minun hermostuneisuuttani ja ilmeisesti viereinen pariskunta huomasi tyytymättömyytemme kun he alkoivat kysellä, että kuinkas kauan täällä oikein sitten joutuu odottamaan. Mies ehti juuri avata heille mielipidettään asiasta kun vastapäinen ovi aukesi.
”Mrs. Strawberry?”
”No päästiin sitten kuitenkin!” Mr. Blueberry letkautti ja marssi ovelle.
”Anteeksi, että jouduitte odottamaan. Tämä lumi on aiheuttanut paljon asiakkaiden myöhästelyjä tänään.”

Minua ei kiinnostanut enää pätkääkään paljon kello oli sillä halusin kuumeisesti nähdä Ninjan. Olin kärsinyt koko päivän kauheista ennakkoaavistuksista, että jotain oli pielessä. Entä jos ultratessa lääkäri löytäisi sikiön kuolleena? Entä, jos siinä oli vakavia rakennepoikkeamia? Mitä jos joutuisimme miettimään raskauden keskeytystä?
”Kuinka monta lasta?” lääkäri kysyi.
”Kaksi” vastasin tottuneesti, koska kaksihan minulla oli.
”Kaksoset?” lääkäri toisti yllättyneenä.
”Siis – ei! Ei kun ennestään kaksi, mahassa yksi!”

Poskeni helahtivat punaisiksi, mutta lääkäri vai puisteli päätään ja pyysi neuvolakorttia. Asettauduin selälleni housut polvissa ja paita kainaloissa. Lääkäri pruittasi tottuneesti geeliä mahalleni ja alkoi ultrata. Palkinto oli onneksi lähes välitön. Huitovat raajat ja iso pää ilmestyivät näkyviin enkä voinut kuin vinistää.

”Siinä hän on” lääkäri totesi ja ryhtyi sitten liikuttamaan laitetta ja selostamaan samalla kaikkea mitä ruudulle näkyviin tuli. Normaali, normaali, hyvä, hyvä, hienosti näkyy. Tässä vaiheessa sikiöt näyttävät jotenkin kammottavilta pikku luurangoilta, ja omalla tavallaan hyvin suloisilta alieneilta. Pää on ihan liian iso muuhun kroppaan verrattuna, jalat liian lyhyet käsiin verrattuna. Aivot paistavat läpi kallosta ja naama näyttää pääkallolta. Silti sikiössä on jo jotain äärimmäisen inhimillistä, kiemurrellessaan, haparoidessa sormillaan, kääntäessään selkänsä ultraajalle kun alkaa oikein ärsyttää tökkiminen.

Saimme hetken kuunnella sikiön sydämen sykettä kun Ninja pysähtyi juuri oikeaan kohtaan. 160 kertaa minuutissa. Niskaturvotus oli todella pientä ja kaikki oli ihan mallillaan. Pikkuinen oli hiukan isompi kuin arvioitu laskettu aika antoi ymmärtää, mutta koska kyseessä oli pakastetun alkion siirto ei päivämäärään kajottu. Kaiken kaikkiaan saimme olla äärimmäisen tyytyväisiä ja olisin voinut jäädä vaikka koko päiväksi katselemaan pienen pienen pientä elämän ihmettämme.

Lääkärillä oli kuitenkin seuraava jonossa, joten saimme ultrakuvat ja meidät passitettiin matkoihimme. Olo oli kuin pilvien päällä olisi pomppinut. Kikatellen ja halaillen kävelimme ulos aurinkoiseen talvipäivään ja päätimme mennä juhlistamaan tapahtumaa lounaalla Naughty Burgerissa. Vertasimme ruokaa odotellessa edellistä rv9 kuvaa uuteen rv13 ultraukseen. Muutos oli ihan käsittämätön. Miten niin pienessä ajassa saattoi tapahtua niin paljon kehitystä?

Kuvassa ylhäällä oikea ja vasen rv 12+5 ja alhaalla vasemmalla rv 8+6, alhaalla oikealla rv 7+2.

Vaikka alkion matka syntyväksi vauvaksi on minusta yksi elämän käsittämättömimpiä ihmeitä, niin kyllä myös vastasyntyneestä yksivuotiaaksi on sellainen harppaus, että aivan suu auki välillä jää tuijottamaan, että oliko tuo tomera, höpöttävä, kävelevä, itsepäinen tyttö vasta vähän aikaa sitten toukka, joka tuskin pystyi omaa päätään nostamaan ja makasi vain sylissä syömässä ja paskomassa? Eikä välillä meinaa vieläkään uskoa, että me teimme tuon pienen, itsenäisesti ajattelevan olennon. Meidän geenimme siinä mennä viuhottavat uudessa olomuodossa.

Mikä voisi antaa elämälle enemmän merkitystä kuin lapset? Mikä voisi antaa lapselle enemmän kuin sisarukset? Kun katson tyttöjäni tiedän miksi jaksan päivästä toiseen. Jopa pahimpien raskauspahoinvointien kanssa muistan Miss Lemonin ja Miss Clementinen touhuja seuratessa, että palkinto kaiken tämän päätteeksi on jotain, mitä mikään muu maailmassa ei voi tarjota. Siksi minusta onkin hassua, että olen saanut niin paljon negatiivista palautetta uudesta raskaudesta.

Seulontaa varten kävin verikokeissa ja hoitaja yritti pitää yllä mukavaa chit chattiä.
”Kuinka olet voinut?”
”Kovasti on pahoinvointia. Mutta niin oli edellisissäkin raskauksissa, joten osasin odottaa.”
”No voi kauhea. Onneksi kaikki se loppuu viimeistään synnytykseen. Menivätkö edelliset hyvin?”
”Ihan hirveää helvettiä.”
”No voi! Eihän se toki koskaan mukavaa ole, mutta Suomessa on onneksi todella hyvä henkilökunta auttamassa.”
”Itselläni on ollut huonompi kokemus, kauheita sadistisia kusipäitä.”
”No hurjaa!... Suomessa ei kuitenkaan kuolla synnytykseen kuten muualla maailmassa.”
”Ei se kyllä ensimmäisessä synnytyksessä kaukana ollut – itsellä eikä lapsella.”
”Ei kai? Kamalaa! Miksi edes enää hankit lisää lapsia?”

Lähes täysin samanlaisen keskustelun kävin erään neuvolatädin kanssa, joka tuurasi omaani. Hän kuunteli naama valkoisena synnytyskokemuksiani ja tokaisi: ”Miksi sitten hankit lisää lapsia?” Tämä on minusta äärettömän hämmentävää. Ja nimenomaan terveydenhoitoalalla työskentelevät ihmiset ovat möläytelleet tätä suorana päin naamaa. Jotkut muotoilevat sen nätimmin ”olen yllättynyt, että haluat vielä lisää lapsia” tai ”uskomatonta, että uskallat vielä yrittää uutta raskautta” mutta tarkoittavat kaikki samaa. Ja auta armias, jos puhut jollekin siitä, miten tuntuu, ettei aika riitä Miss Lemonille ja Miss Clementinelle niin välitön kommentti on ”entäs sitten kun niitä on kolme?”.

Niin, sitten jos kun niitä on kolme, niin sylini on täydempi ja sydämeni vielä enemmän. Käsiä ei ehkä kasva lisää, mutta sydän laajenee ja antaa tilaa uudelle rakkaudelle. Miksi antaisin lääkäreiden ja kätilöiden hoitovirheiden ja epäinhimillisen kohtelun muuttaa sitä hartainta toivetta, joka minulla on ollut lapsesta asti? Iso perhe, paljon lapsia. Se on ensimmäinen asia, jonka muistan koskaan halunneeni. Kaiken sen kidutuksen ja vääryyden jälkeen, mitä olen kokenut, minun pitäisi vielä antaa niiden paholaisen kätyreiden tekojen muuttaa koko elämäni? Minulta on jo tuhottu synnytyskokemukset, viety vanhemmuuden onnelliset ensihetket, mutta tätä en anna heidän minulta viedä.

Kun tarkastelee lapsen ja vanhemman yhteistä matkaa on synnytys hyvin pieni osa sitä. Puhutaan kuitenkin vain parista päivästä koko elinkaaren aikana. Minusta on ilmiselvää, että se synnytys ei ole ratkaisevassa asemassa lapsen hankkimisen kannalta niin kauan kun sektion mahdollisuus on olemassa. Se on viimeinen oljenkorteni. Toki, jos sektio osoittautuu yhtä kammottavaksi helvetin esikartanoksi kuin alatiesynnytykset, niin sitten voi olla, että lapsilukuni jää kolmeen. Elättelen kuitenkin toiveita, että se on inhimillisempi ja hallitumpi tapahtuma kuin se teurastus, mitä ”luonnollinen” synnyttäminen tähän mennessä osoittanut olevansa.

Jotkut ovat kuitenkin olleet ihan suoraan sitä mieltä, että mikäli ei ole valmis luomusti tunkemaan neljää kiloa elävää olentoa sukupuolielimestään halvaannuttavissa kivuissa, niin ei pitäisi tehdä lapsia enää ollenkaan. Se pitää tehdä luonnollisesti tai ei ollenkaan. Minusta tämä ajatus on naurettavan kaksinaismoralistinen jo sen takia, että jos mentäisiin ”luonnollisesti” niin ihminen ei saisi valita hankkiiko lisää lapsia vai ei, vai väitättekö tosiaan hormonikierukoiden yms. kavereiden olevan ”luonnon omaa valintaa”?

Ehkäisy jo itsessään on luonnotonta ja mikäli katsotaan taaksepäin historiassa, niin myös kuoleminen synnyttäessä on ihan täysin luonnollista. Ilman nykyaikaista lääketiedettä olisin ensimmäisessä synnytyksessäni kuollut raskausmyrkytyksen, kohtutulehduksen ja infektion aiheuttaman lapsivuodekuumeen kultaiseen kombinaatioon, todennäköisesti lapsi jumittuneena edelleen synnytyskanavaan. Se olisi ollut täysin luonnollista.

Toinen synnytykseni oli ihan yhtä luonnoton kuin leikkaus, sillä se käynnistettiin lääkkeillä ja supistukset tuotettiin oksitosiinilla, eikä koko hommassa ollut rahtustakaan luomua. Silti katsotaan, että käynnistyhelvetti oli ”luonnollinen” synnytys kun vauva nyt tuli oikeasta kolosta syöksyen ulos. Naurettavaa. Valitsen ehdottomasti option ”epäluonnollinen, kliininen” ja sikiön kannalta kaikkien tieteellisten datojen perusteella turvallisin tapa syntyä – sektio.

Mietin välillä miltähän niistä naisista tuntuu kaikki nämä keskustelut ”luonnottomasta syntymisestä” joilla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa oman tai lapsen elämän pelastamiseksi kuin sektio. ”Et ole synnyttänyt” heille sanotaan, aivan kuin he eivät olisi oikeita äitejä sen takia, että valitsivat säilyä hengissä ja pelastaa lapsensa sen sijaan että olisivat kokeilleet alatiesynnytyksen luonnonvalinta rulettia. Ja entäpä järkisektion valinneet, jotka ovat huomanneet tilastoista, että vauvalla on parhaat mahdollisuudet selvitä ilman mitään vaurioita sektiolla? He taitavat olla täysin kelvottomia vanhemmiksi.

Miten voi olla, että nainen, joka on 9 kuukautta kantanut lasta sisällään, ravinnut ja kasvattanut sitä omalla kehollaan, suojannut ja vaalinut päivästä toiseen, ei muka yhtäkkiä ole ”koskaan synnyttänyt vauvaa” vain sen takia, että hänen sukupuolielimiään ei ole silpottu vaan vatsa leikattu? Ihan höpö höpöä sanon minä. Jos miesten pitäisi peniksestään tunkea ulos lapsia niin, että vehje repeytyisi, virtsaputki vaurioituisi eikä paskaakaan ehkä pystyisi enää pidättämään, niin sektio olisi ainoa synnytystapa mitä nykymaailma enää tuntisi.

Minä olen sentään kahdesti läpäissyt ”naisten intin”, ja koska olen saanut pysyviä vaurioita niin katsotaan minun ottaneen tarpeeksi monta sota-arpea, että ehkä on ihan ok, että minulle tehdään sektio. Ehkä. Tosin voisihan se olla, että kolmas kerta olisi voimauttava naiseuden kokemus, joka eheyttäisi kaikki aikaisemmin kokemani traumat ja vääryydet. Se, että siitä saattaisi seurata kohdun laskeuma, virtsanpidätysvaurioita, kroonisia kipuja ynnä muita ei ole merkityksellistä. Jos vauva tulee ulos elävänä synnytys on onnistunut – piste.

Jos haistatte tekstistäni katkeruutta ja vihaa olette aivan oikeassa. On enää vaikea suhtautua neutraalisti synnyttämiseen kun on kokenut sen mitä minä olen. Vielä vaikeampaa on niellä sitä kritiikkiä, mitä toiset äidit suoltavat suustaan kuullessaan sanan sektio. Miten voikin olla, että nimenomaan muut naiset ovat sitä mieltä, että et sinä nyt ilman kipuja jollain kirurgisella toimenpiteellä voi mitään lasta saada. Sehän olisi helppo, kivuton, hallittu toimenpide, jossa sinä saat päättää.

Minulle luetellaan mielellään sektion mahdollisia komplikaatioita ja minua huvittaa kun olen kokenut ne ihan samat alatiesynnytyksissä. Runsasta verenvuotoa kun kohtu ei supistu kunnolla? Lapsella hengitysvaikeuksia syntymän jälkeen? Kohtutulehdus? Monien kuukausien pitkittynyt parantuminen? Istukanpala jäi kohtuun? On kaikki kuulkaa saatu ihan sillä luomu menetelmällä ja paljon, paljon pahempaa päälle. Jos et ole valmis synnyttämään niin kuin naisen pitäisi sinun ei pitäisi hankkia lapsia ajatusmaailman ihmisiä mitkään perustelut eivät vain hetkauta.

Saa nähdä mitä täytyy pelkopolilla perustella ennen kuin lääkäri suostuu kirjaamaan sektiolupauksen omakantaan. Ennen raskautta minulle jankattiin fraasia ”Suomessa ei ketään pakoteta alatiesynnytykseen”, mutta sillä siunatulla sekunnilla kun tulin raskaaksi ääni muuttui kellossa. Nyt minulle on kerrottu ihan kylmästi, että minun on taisteltava saadakseni päättää synnytystapani. Sillä mitä ilmeisimmin naisen itsemääräämisoikeus omasta kehostaan lakkaa kun hänestä tulee hautomokone.

Raskaana oleva tarvitsee yhteiskunnan mielestä holhousta. Siinä missä kenelle tahansa potilaalle kerrotaan rehellisesti toimenpiteiden riskeistä tai sairauksien kulusta, raskaana olevaa ei saa pelotella kertomalla hänelle alatiesynnytyksen mahdollisista komplikaatioista. Synnytysvalmennuksissa ei koskaan kerrota niistä toimenpiteistä, joita alatien aikana voidaan joutua tekemään. Imukuppi? Pihdit? Välilihan leikkaus? Ne ovat kaikki tabuja asioita, joita ei saa mainita vaan odottava äiti viedään synnyttämään kuin lammas teuraaksi, naiivin sinisilmäisenä ja luottavaisena.

Tämä perustuu edelleen siihen, että kaikki alatiesynnytyksessä tapahtunut on luonnollista ja kuuluu asiaan. Mitä seuraumuksia kaikella sillä on naiselle ei ole väliä, niin kauan kun lapsi (joka ilmeisesti on se todellinen potilas synnytystilanteessa ja synnyttäjä itse vain vauvantekoväline) saadaan hengissä ulos. Myös minun molemmat synnytykseni on merkitty papereihin onnistuneiksi ja hyvin menneiksi. Sait elävän lapsen, jolle ei jäänyt pysyviä vaurioita (toisin kuin sinulle), mitä ihmettä oikein valitat? Olet vain kokenut tapahtuneen väärin.

Voitteko kuvitella lääkärin missään muussa tilanteessa selittävän sinulle näin, kun olet kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa, alapääsi on revitty ja tikattu, olet ollut puolustuskyvytön ja järjettömissä tuskissa? Niinkö lääkärit sanovat raiskatuille? Olen pahoillani, että sinusta tuntui siltä, että asiat eivät menneet kuten olisit toivonut. Mutta koska sinulle ei jäänyt mitään sellaisia vaurioita, joista voisi suoraan syyttää hoitovirheestä, pesemme kätemme koko asiasta. Hyvää päivänjatkoa. Tiivistettynä näin luki vastauksessa reklamaatiooni tapahtuneesta.

Miten näin ajattelevaan ja toimivaan henkilökuntaan pystyisi enää millään tasolla luottamaan? Ymmärrän miksi on paljon niitä naisia, jotka eivät sitten vain yksinkertaisesti hanki enempää lapsia, nykyaikana kun sekin mahdollisuus on. Miksi kukaan haluaisi asettaa itsensä niin avuttomaan tilaan, joutua nöyryytetyksi, kidutetuksi ja hylätyksi pelkonsa ja tuskansa kanssa? Jos sattuu olemaan luonnollinen synnyttäjä, sellainen joka olisi satoja vuosiakin sitten selvinnyt vauvoineen alatieteurastuksesta, niin miksipä tuo nainen ei polkisi lisää lapsia? Mutta me, jotka emme anno domino olisi alkujaankaan selvinneet koettelemuksesta, ja emme siitä nykypäivänäkään oikein meinaa selvitä, niin miksi me hankkisimme lisää lapsia?

Tunnustan, että minua pelottaa, pelottaa aivan helvetisti tämä uusi raskaus. En ole paljoa pystynyt iloitsemaan uudesta vauvasta, sillä muistan joka kerta Ninjaa ajatellessani, että jotenkin sen on uloskin tultava. Olenkin hakenut pelkooni apua psykoterapeutilta, joka onneksi puoltaa sektiotoivettani ja ymmärtää täysin miksi. Pelkkä pelon käsittely ei kuitenkaan auta kun tiedän, että Suomessa ei saa lain mukaan itse valita sektiota. Tämä on mielestäni hassu paradoksi, että ”ketään ei pakoteta alatiehen”, mutta sitten kuitenkaan naisella ei ole laillista oikeutta sektioon ilman lääkärin määräystä.

Et saa valita, sinun täytyy rukoilla, anoa ja taistella, jotta voit synnyttää veitsen alla. Jos tiedoissasi ei ole kirjallisesti lupausta sektiosta mikään ei sido synnytyssairaalaa tai sinua hoitavaa kätilöä eikä heidän tarvitse reagoida kun kiljut, että leikkaa se ulos. Tiedän, olen ollut siinä tilanteessa. Passiivinen pakottaminen kun ei virallisesti ole pakottamista. Jos kätilö vain istuu vieressä ja lisää oksitosiinia tippaan vähän kerrallaan, sitä ei lasketa itsemääräämisoikeuden riistämiseksi. Hän vain antaa luonnollisen synnytyksen tapahtua, mitä ei lasketa lääketieteelliseksi toimenpiteeksi, joten sen tapahtumisesta ei häntä voida syyttää.

Tällä kertaa asiat tulevat menemään toisin. Niin vakuutan itselleni. Niin tosin sanoin itselleni jo edelliselläkin kerralla ja kuinkas kävi? On karmeaa vain odottaa ja miettiä, että entä jos kuitenkin olen taas kohta siellä synnytyssalissa jonkun sadistisen hirviön kanssa, jota ei kiinnosta mitä minulle tapahtuu, hänen duuninsa on vain saada se lapsi ulos elävänä. Toki sekin on ihan hyvä tavoite, mutta millä hinnalla? Ja siksipä odotan kuumeisesti, että pääsen pelkopolin lääkärin puheille, hänellä kun on valta antaa sektiopäätös vaikka heti tänään. Sen jälkeen ei tarvitsisi stressata enää, että kuinka Ninja syntyy maailmaan ja saattaisin ehkä pystyä ihan oikeasti iloitsemaan tästä raskaudesta.

Jonkinasteista pahoinvoinnin hellittämistä alkaa myös olla ilmoilla. Olen ollut kolme päivää oksentamatta! Ja siis ihan putkeen eikä viimeisen kuukauden sisällä, ai että miten kiva! Pidän sormet ristissä, että muutos olisi pysyvä ja pääsisin taas kuukautta vähemmällä kuin viimeksi. Silloin pahoinvointisaldoni olisi Miss Lemon 6kk, Miss Clementine 5kk ja Ninja 4kk. Kauniisti laskeva suora, eikö olisi?

”Hetkinen, et ole oksentanut tänään!” Mr. Blueberry tokaisi toissailtana käydessämme nukkumaan.
”Eikö olekin jotenkin tosi outoa?” vastasin virnistäen.
Niin sitä vain tottuu kaikenlaiseen kamalaan. Mies tosin otti minut halaukseen ja toivoi kovasti, että saisi kohta iloisen ja eläväisen vaimonsa takaisin pahoinvoinnin ja väsymyksen syövereistä. On joskus vaikea muistaa, että tämä raskaus ja kaikki sen mukanaan tuomat ongelmat eivät koske vain minua. Koko perhe kärsii kun yksi pelaaja on poissa pelistä, eikä varsinkaan lapsille tunnu olevan helppoa, että se henkilö on nimenomaan äiti. Äiti, maailman paras ja maailman vaativin duuni. Niin parasta tässä maailmassa, vaikkei todellakaan mitään ruusilla tanssimista. Silti se on elämän suola ja ainakin minulle se kaiken tarkoitus.

Odotuspeliä ja surkeita sattumuksia

Alkionsiirron jälkeen pitää odottaa kaksi viikkoa ennen kuin pääsee verikokeeseen ja saa tietää oletko raskaana vai et. Kuulostaa lyhyeltä ajalta, eikä se aluksi tunnukaan kovin ihmeelliseltä. Kolme päivää hurahtaa ohi vähän kuin ei huomaisikaan. Seuraavat kolme päivää olet vähän hermostunut, kaikki ärsyttää. Rauhallinen ja luottava olotila muuttuu ahdistuneeksi pähkäilyksi viimeistään kun ensimmäinen viikko tulee täyteen. Olenko raskaana? Miksei minusta tunnu siltä, että olen raskaana? Minussa on varmaan jotain vikaa. Tein jotain väärin, ihan varmasti. Ja lopulta, kolme päivää ennen verikoetta, iskee epätoivo. En minä ole raskaana! En koskaan enää saa lapsia!

Odottamisen käsittämätön sietämättömyys murtaa helposti rautaisimmankin naisen. Oikeastaan ainoa asia, mikä venttailua helpottaa, on häiriötekijät. Mitä enemmän on muuta puuhaa sitä vähemmän ehtii miettimään sitä viinilasillista, jonka joi viime kuussa, joka varmasti nyt vaikuttaa jotenkin. Sisareni pojan syntymä toimi erinomaisena ajatusten varastajana, mutta edes se ei vienyt kaikkea aivokapasiteettiä, joten oli keksittävä muutakin puuhaa. Yritinkin siis panostaa laatuaikaan, niin tytärten kuin miehenkin kanssa. Kohta iskisi se alkuraskauden väsymys, jonka perään pärähtäisi jatkuva pahoinvointi, eikä minusta olisi sitten hetkeen iloa kenellekään. Tai jos en ollut raskaana masentuisin ja kiukuttelisin viikon. Niinpä siis päätin lyödä parhaat kortit pöytään ja luoda esimerkiksi hiukan romantiikkaan.

Vaikka pullat laitettiin uuniin kliinisesti laboratorion ja lääkärin käden kautta, niin eihän se tarkoita, ettemmekö voisi tehdä vauvanteko stimulaatiota. Luonnollinen hedelmöitys kun on hiukan hauskempaa touhua kuin mitä klinikalla oli tarjota. Ajatuksena suunnitelma oli hyvä. Seksikkäät alusvaatteet, kynttilöitä, jotain pientä herkkua naposteltavaksi, ja kun tunnelma olisi valmis, niin siirryttäisiin siitä sitten muhinointi puuhiin. En tiedä onnistuvatko tälläiset kuvitelmat muissa lapsiperheissä, mutta ainakin meillä, siinä vaiheessa kun lapset ovat vihdoin saaneet iltapalat syötyä, unohtuneet läksyt on tankattu ihan liian väsyneenä, yllätyskakkavaippa on vaihdettu isän paitaan pyyhkien ja herkut sekä kynttilät unohtuivat kauppaan - niin silloin on yleensä se hetki kun voisi seksiä harrastaa.

Alkutunnelma ei siis ole ihan sitä, mitä oltiin ehkä ajateltu, lähinnä sitä romahdetaan sängylle vaakatasoon ja toinen kysyy, että "nytkö?" johon sitten voi vastata a) kyllä b) ehkä, mutta... c) ei. Meillä valittiin vaihtoehto b) ehkä, mutta otetaan sitten liukkari käyttöön. Keskiyö läheni, untakin pitäisi saada, ei ollut siis aikaa lämppäillä, näin kylmän rehellisesti. Eikä se välttämättä edes auttaisi, sillä vaikka yhdet hormonipillerit lisäsivät luonnollista mehukkuutta, niin ne progesteron kapselit tussuun levitessään tekivät paikoista niin vahaiset (ja valmiiksi valkomälliset), että siinä ei enää oma limantuotanto riittänyt hommaa hoitamaan, ihan sama kuinka pilleribuustattuna.

Niinpä sitten pimeässä sokkona ("Pitäisikö laittaa valot päälle?" "Ehkä pitäisi? Yletytkö katkaisijaan?" "En..." "No ei niitä tarvitse.") pähkäilimme asentoa ja minä keksin, että voisihan sitä kokeilla jotain uutta, ja neuvoin miestä siirtymään vasemmalle kun nostin jalkaani, samalla kun hän kääntyi sivuttain. Harmi vain, että Mr. Blueberry ei nähnyt liukkaripurkkia, joka oli tyynyllä, ja se ottikin hienon kimmokkeen hänen kyynerpäästään ja mäjähti suoraan naamalleni, vasemman silmän päälle niin, että vingahdin kuin koiran purulelu.

"Anteeksi!" Mr. Blueberry henkäisi ensin, mutta sitten katsoimme toisiimme, minä silmää pidellen, jalat solmussa välissämme, mies ihan yhtä hölmössä asennossa, lopen uupuneina, ja yhtäkkiä purskahdimme molemmat nauruun. Tilanne oli siinä väsymystilassa niin hullunkurinen ja surkuhupaisa, että alun pärskähtely ja kikatus yltyi hetkessä kunnon räkätykseksi kun yritimme avata sen solmun, johon olimme toisemme jooganneet, mistä ei tietysti meinannut tulla mitään, joten nauru muuttui jo hirnumiseksi. Mietin vain, että kohta lapset heräävät, kun kiemurtelin miehen alta pois ulvoen pidättelemättömästä naurusta. Siinä sitten keräilimme hetken, mahdollisimman kaukana toisistamme sängyn eri päissä, pyyhkien poskilta naurun kyyneleitä ja heittäen läppää aiheesta ainakin vartin (mikä ei auttanut erityisemmin siihen naurun hillintään).

Toki jonkinlaisesta alkulämmittelystä käynee kai sekin, että saa mieheltä mustan silmän ja melkein pissaa sänkyyn kun nauraa niin paljon. Kun spontaani seksi on pois laskuista (tai ainakaan meillä ei kesken päivällisen kokkailun aleta keittiössä nussimaan tiskikoneen päällä, ihan sama kuinka hyvin lapset viihtyisivät telkan ääressä) niin onhan se tälläinenkin fyysinen läheisyys ihan mukavaa. Purkautuu ainakin jännitteet puolisoiden väliltä ja on helpompi hypätä hommiin kun kaikki on jo mennyt ihan plörinäksi.

Viikonloppu ennen maanantain verikoetta tuntui matelevan kuolettavan hitaasti. Oli ihan sama mihin yritin aikaa kuluttaa, päivät eivät vain tahtoneet edetä. Lauantaina olo oli muutenkin ihan outo ja odottaminen verotti mielialaani jo ihan toden teolla. Leikin väsyneen Miss Clementinen kanssa sohvalla. Oli tytön nukkumaanmenoaika, mutta hän ei suostunut menemään maaten vaan riehui kuin viimeistä päivää. Päätin sitten vielä vähän väsyttää kuopusta kutittelemalla häntä sylissäni. Riemusta kirkuva neiti rimpuili ja nauroi otteessani - ja yhtäkkiä nojautui taakse ja keinautti sitten täydellä vauhdilla eteenpäin paukauttaen otsansa poskipäätäni vasten.

Isku oli niin kova, että silmissä sumeni hetkeksi ja otekin oli herpaantua lapsesta. Silmät täyttyivät kyynelistä ja niistä puolisokeana laskin äkkiä lapsen lattialle, kiroillen samalla kuin rantapiru. Miss Clementine nauroi ja läiski jalkojani, jatkaen selkeesti aikaisempaa leikkiä, mutta minä huusin Mr. Blueberryn paikalle.
"Ota se!" kivahdin kiukkuissani.
"Mitä kävi?"
"Se satutti minua!" sihisin hampaitteni välistä ja pitelin poskeani sydänjuuria myöten loukkaantuneena.
"No eihän Miss Clementine vielä ymmärrä..."
"Ei, kyllä se ihan tahallaan sen teki!"

Aviomies katsoi minuun hiukan kummallisesti ja tajusin ylireagoivani. Eihän tietenkään alle 10 kuukautta vanha lapsi ymmärtänyt vielä satuttavansa, eikä nyt varsinkaan ollut mitenkään pahansuopa ja varta vasten käynyt päälle. Murjotin kuitenkin sohvalla kuin viisivuotias kun Mr. Blueberry laittoi neidin nukkumaan. Laitoin sillä aikaa yhden seuraamistani sarjoista pyörimään siinä toiveessa, että rauhoittuisin hiukan. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä kohta lempi hahmoni koko sarjassa hakattiin julmasti kuoliaaksi parhaiden ystäviensä silmien edessä heidän rukoillessa turhaan hyökkääjiltä armoa.

Olen empaattinen ihminen ja itken helposti elokuvien sekä sarjojen tapahtumia. Samaistun aivan liikaa henkilöhahmojen kokemuksiin voidakseni vain kylmästi seurata vierestä kun jotain pahaa tapahtuu. Mutta tämä, tämä oli minulle nyt jotenkin aivan liikaa. Aloin itkeä ihan lohduttomana, laitoin koko ohjelman paussille ja menin keittiöön hakemaan pyyhkeen, jonka sitten tungin naamaani vasten ja itkin lohduttomana. Mr. Blueberry tuli huolissaan halaamaan minua. Jolloin tietenkin ilmoitin, että tämä oli hänen vikansa, kun oli suositellut minulle tuota kirottua sarjaa.
"Anteeksi rakas, voinko tehdä jotain?"
"Nyyh - ei, et voi - nyyh - paska sarja."
"Niin on, ihan paska."

Olin taas kuin joku pikku lapsi, kun hautasin naamani isukin syliin.
"Miksi mua itkettää näin paljon? Eihän tässä ole mitään järkeä!"
"Sä olet raskaana" mies vastasi ja kimpaannuin heti.
"Et voi sanoa noin! Entä jos en olekaan?"
Mies katsoi minuun hymyillen ja päätään pudistellen.
"Kyllä sä olet."
"Se on vaan noista hormooneista."
"Kyllä, kulta."

Seuraavana aamuna raahauduin vessaan. Olin käynyt antamassa kitisevälle Miss Clementinelle tutin ja hän oli jatkanut unia mahallaan maaten, jalat koukussa kuin sammakolla. Olimme taas ostaneen raskaustestin, vaikka sellaista ei olisikaan saanut tehdä, vaan olisi pitänyt odottaa maanantain verikoetta. Halusin kuitenkin vähän tietää mihin suuntaan tulos ehkä kallistuisi, vaikka pidinkin mielessä, että näin varhaisessa vaiheessa tehty pissatesti saattoi antaa valheellisen tuloksen.

Avasin pahvilaatikon ja otin muovikääreessä olevan testin ulos. Olin jo istumassa pöntölle kuin muistin, että tikkuun pissaaminen oli ärsyttävän sotkuista hommaa, sitä kun roiskui käsille ja reisille tikusta kimpoillessa. Miss Clementinen ammeessa oli pieniä kippoja, joilla hän leikki kylvyssä ja päätin, että pissaisin yhteen niistä ja uittaisin sitten tikkua siinä. Voisin huuhdella kipon ja viedä sen sitten tiskikoneeseen, eikä muksu huomaisi mitään, mutta minä säästyisin siivoamiselta. Niinpä istahdin pöntölle punainen kippo kädessäni. En jaksanut edes repiä pissatestiä muovin sisältä vielä, liruttaisin ensin kippoon ja laittaisin sen sitten pesukoneen päälle odottelemaan.

Kaikki alkoi hienosti, lorotin kippoon aamupissaa kovalla paineella ja kun reuna alkoi lähestyä nostin kipon ylös pöntöstä. Sillä samalla sekunnilla tajusin, että ei helvetti, kupin pohjassa oli pari pientä reikää. Ihan sellaisia kynän kärjen kokoisia reikiä, joista nyt suihkusi pissaani pitkin lattiaa. Heilautin äkkiä kupin takaisin haarojeni väliin, mutta tajusin, että aamuvirtsa olisi kohta pöntössä kaikki. Paniikissa nappasin puhtaalla kädelläni (toiselle oli jo loiskunut kusta) raskaustestin, revin sen hampaillani auki, ravistin muovikääreestä testin lattialle, nappasin tikun käteeni, kiskoin hampailla korkin pois ja yritin tunkea kohti kuppia.

Kuppi oli hankalasti haarojeni välissä, kusta enää puolet jäljellä. Helvetin helvetti! Nostin suihkuttavan kupin ylös ja annoin pissan lorotella lattialle samalla kun kallistin kipon kenoon niin, että sain tikun pään upotettu kultaiseen nesteeseen. Kymmenen sekunttia ja samalla hetkellä kun tikun sai ottaa pois kusta lakkasi olemasta tarpeeksi. Ehdin sekunnilleen. Kaadoin silmiäni pyöritellen loput pissat pönttöön, huuhtelin kusisen käteni viereisessä lavuaarissa, puristaen testiä yhä puhtaassa kädessä, etsin sitten testin korkin lattialta ja pyyhin muutamat pissaroiskeet tikusta ennen kuin laitoin sen pesukoneen päälle odottelemaan.

Tuijotin hetken lätäkköä jalkojeni juuressa, roiskeita pöntön reunuksella ja jaloillani, huokaisin sitten syvään, vedin vessan ja aloin siivoamaan. Vilkaisin testiä ylös noustessani ja melkein astuin lammikkoon, kun näin kaksi viivaa. Raskaana viiva oli muodostunut välittömästi. Miss Clementinen kohdalla viiva oli tullut vasta parin minuutin odottelun kohdalla ja hyvin haaleana, mutta nyt... Päätin olla hetkeen ajattelematta asiaa, ehkä viiva katoaisi vielä, joten avasin suihkun hanan ja ryhdyin pesupuuhiin. Palasin lattian kuurattuani seisomaan pesukoneen eteen, kädet tomerasti lanteillani. Räikeän vahva, lila viiva kohdassa "raskaana" ja hiukan vaaleampi/pinkimpi viiva "testi onnistunut" kohdassa.

Pitääkö sen aina olla oikeassa, saatana, oli ensimmäinen ajatukseni. Nappasin testin mukaani ja marssin makuuhuoneeseen kertomaan miehelle uutiset.

Meillä oli koko sunnuntai aikaa sulatella uutista. Minusta tuntui täysin käsittämättömältä, että voisin oikeasti olla raskaana. Tilastollisesti vain joka kolmas siirretty alkio tarttui, ja meillä oli viimeksi onnistunut, niin eihän sen pitäisi heti uudestaan onnistua. En osannut jotenkin edes iloita asiaa, olin niin yllättynyt positiivisesta tuloksesta. Sen sijaan jatkoin toilailua heittämällä muun muassa äitini kupin lattialle niin, että se hajosi tuusan nuuskaksi. "Sirpaleet tuovat onnea, pitäisiköhän lotota!" minulle huikattiin ohimennen. En vastannut mitään, mutta mietin, että taisin jo osua täyspottiin. Vielä oli kuitenkin käytävä verikokeessa varmistamassa, että kaikki oli kuten pitikin. Niinpä maanantaina heti 7:30 olin laboratorion ovella odottamassa.

"Tule sisään vaan!" hoitaja huikkasi minulle. Nousin ylös ja juuri silloin lääkärini käveli ohi ja vaihdoimme huomenet. Hämäännyin hiukan yllätyskohtaamisesta ja olin entistä vapisevampi kun menin huoneeseen. Istuin näytteenottotuoliin ja yritin pysyä rauhallisena.
"Onko ollut mitään tuntemuksia?" hoitaja kysyi näytettä ottaessaan ja epäröin hetken, että kertoisinko itkukohtauksestani. Päätin lopulta ohittaa sen.
"Tein eilen raskaustestin" vastasin sen sijaan.
"Oi niinkö?"
"Se oli positiivinen."
"No mutta sehän on hienoa! Että näkyy näin varhaisessa vaiheessa, se on todella hyvä merkki!"
En osannut kuin hymyillä.
"Katsotaan, katsotaan..." hoitaja mumisi vielä liimaillessaan tarralappua koeputken kylkeen.

Verikokeen tuloksen luvattiin olevan valmis noin kahden aikaan päivällä ja yritin olla miettimättä tulosta kotona Miss Clementinen kanssa puuhaillessa. Sain hänet normaaliin aikaan päiväunille ja melkein heti, siinä vähän kahdentoista jälkeen, puhelimeni ilmoitti, että olin saanut Mehiläiseltä mailia. Testituloksesi ovat valmistuneet luki otsikossa. En edes avannut sähköpostia vaan soitin saman tien Felicitakselle. Miten testi oli kaksi tuntia etuajassa valmis? Pidin sitä huonona enteenä, mutta yritin hillitä paniikkiani.

"Ai nytkö jo on tulos valmis? Olipa se poikkeuksellisen nopeaa tänään."
Hoitajan sanat vain vahvistivat tunnettani siitä, että jotain oli pakko olla pielessä.
"Katsotaan, siis täällä..."
Seurasi painostava, pitkä hiljaisuus.
"Siis, mutta..."
Hoitaja ei edes jatkanut lausettaan loppuun vaan hiljaisuus jatkui. Malttini oli juuri loppua kun vihdoin nainen puhui taas.
"Tässä on nyt tullut joku virhe. Testi on vääränlainen."
"Mitä?"
Se vain töksähti ulos suustani. Väärä testi, eihän se voinut olla mahdollista.
"Niin, en tiedä missä virhe on tapahtunut, onko lähete ollut jotenkin väärä tai vajaa, vai mikä tässä nyt on..."
Taas hetken hiljaisuus ja naputin lattiaa jalallani. Halusin tivata, että mitä se tarkoittaa? Onko minulta otettu joku maksa-arvo vai mitä vittua.
"Tämä on siis raskaustesti, kyllä, mutta meidän pitäisi nähdä siitä hormonin määrä. Raskaushormoonin määrästä kun voi päätellä hiukan tarkemmin, että mikä tilanne on, mutta tässä lukee vain positiivinen."

Minun olisi varmaan pitänyt kimpaantua, että mitä hemmettiä, maksamme tuhansia euroja yksityisistä lapsettomuushoidoista ja heillä ei saada edes verikoetta otettua oikein, mutta kuulin vain sanan positiivinen. Suljin silmäni ja pääni notkahti taaksepäin huojennuksesta.
"Joka tapauksessa, tulos on siis positiivinen. Onneksi olkoon siitä vielä."
"Kiitos" sain vastattua.
"Periaatteessa sinun pitäisi kyllä tulla uuteen verikokeeseen huomenna."
"Ööö tuota..."
Kävin äkkiä läpi kalenteria mielessäni, seuraavat neljä päivää olivat aivan täynnä ohjelmaa, käytännössä aamusta iltaan.
"Tai no..." hoitaja selkeästi huomasi mielipiteeni asiasta.
"Oletko tehnyt raskaustestiä kotona?"
"Kyllä, se oli positiivinen."
"No sitten, teoriassa ei tarvitse tulla uudestaan. Jos tulee verenvuotoa tai kipuja tule heti kontrolliin, mutta muuten, kyllähän tässä voidaan aika turvallisin mielin edetä siihen ultraan kolmen viikon päässä."

Sovimme siis, että en kävisi uudessa verikokeessa. Kaksi positiivista raskaustulosta kahden päivän sisällä ja ultra kolmen viikon päästä. Mietin koko loppu päivän, että olisiko pitänyt sittenkin mennä verikokeeseen. Vahdin pikkuhousujani vainoharhaisena ja katsoin vessapaperin tarkkaan joka pyyhkimisen yhteydessä - eihän vain ollut vuotoa? Meni kolme päivää, ennen kuin tajusin, että kuukautiset olivat nyt jo yhtä monta päivää myöhässä, eikä verta näkynyt tai kuulunut. Viikonloppua kohti jännitys alkoi helpottaa. Ehkä ihan oikeasti olin raskaana?

Miehille tämä vaihe on niin paljon helpompi. Heidän ei tarvitse koko ajan olla tunnustelemassa kroppaansa, miltä minusta nyt tuntuu? Oliko tuo kipristys mahassa keskenmenoa vai suolistokaasua? Vihloi vähän kävellessä, joko meni kesken? Pöksyissä tuntuu kostealta, onkohan se verta? Toki heidän on kestettävä itkuista ja vainoharhaista vaimoaan, mutta sentään heidän kroppansa saa olla rauhassa. Mr. Blueberryn tyyni olemus ja  vahva luottamus siihen, että kaikki on hienosti, on kuitenkin onneksi helpottanut minunkin sekoiluani, ja hissukseen alamme jo innostua alkaneesta raskaudesta.

Tytöille emme vielä kerro asiasta, ehkä sitten niskapoimu-ultran jälkeen. Miss Clementine ei vielä asiaa edes ymmärtäisi ja Miss Lemon innostuisi niin suunnattomasti, että en kestäisi tuottaa hänelle pettymystä, jos hetkeä myöhemmin pitäisi selittää keskenmenosta. Yritämme siis jatkaa tätä normaalia elämää, joka sekin heittää kyllä ihan kohta häränpyllyä kun minä menen ensi viikolla töihin ja Mr. Blueberry jää loppuvuodeksi isyyslomalle. Kuinka äitiysvapaa on voinut kulua näin nopeasti? Yhdeksän kuukautta ja kesäloma päälle. Tyttäremme on jo niin iso, että ihan huimaa.

Vakavan ja itsepäisen Miss Clementinen luonne alkaa pikkuhiljaa esittäytyä paremmin ja vahvemmin. Hän on leppoisa, tyytyväinen ja itsenäinen tapaus, jolla on kuitenkin roimasti omaa tahtoa kaiken sen suloisen tyyneyden päälle. Helppo, on sana, jota käytän kuopuksesta usein, vaikkei sekään oikeastaan kerro koko totuutta. Miss Clementine on niin kovin onnellisen oloinen. Hän selkeästi tykkää kauheasti pienestä perheestämme ja yksinkertaisesta elämästämme. Nukkuminen on kivaa, syöminen on kivaa, kylpeminen on kivaa, haliminen on kivaa, leikkiminen on kivaa. Onko jotain, mistä tämä neiti ei pitäisi?

On jotenkin todella helppo haluta lisää lapsia kun tyttäreni ovat sitä, mitä ovat. Esikko on niin taitava ja positiivinen, yksi auringonpaiste (vaikka vähän diiva) ja tosikko on sanalla sanottuna tyytyväinen. Toki perheemme dynamiikka voi vaihtua paljonkin uuden tulokkaan myötä, mutta en aio murehtia sitä vielä. Kolmas lapsi, hurjaa. Onko Ninja tosiaan edelleen mukana matkassa, piilossa mahassani? Todistusaineisto ainakin puhuu sen puolesta. Totuus selvinnee kolmen viikon päästä ultrassa. Siihen asti yritän pitää itseni kiireisenä muiden asioiden parissa, mikä onnistunee oikein hyvin töihin paluun ja lapsiperhe arjen merkeissä. Jos joku tyhjä hetki sattuisi ilmestymään minulla on vino pino lukemista odottamassa.

Kai sitä saa äiti haaveilla, että hänellä olisi joskus aikaa (ja hiljaisuutta) avata kirja ja upota sen maailmaan?