Sektiosta toipuminen

Liike on lääke. En jaksa edes laskea kuinka monta kertaa ja kuinka monelta eri taholta kuulin tuon tokaisun. Heti vain sektion jälkeen liikkeelle. Se tuntui olevan yleismaailmallinen tosi, jota toitotettiin. Jopa Espoon sairaalan ohjeistuksessa luki, että liikkeelle lähtöä suositeltiin jo saman vuorokauden aikana leikkauksesta.

Makasin heräämössä sairaalasängyssäni ja hoin päässäni "liike on lääke" mantraa, yrittäen kovasti ohittaa keskivartalostani säteilevän kivun. Olin saanut vihdoin sen burana-panadol combon, jolla minun odotettiin pärjäävän tästä eteenpäin. Se ei tuntunut paljon olotilaa muuttavan.
"Haluatko yrittää nousta istumaan?"
"Kyllä."
"Oletko ihan varma? Vaikutat aika kipeältä."
Kätilö näytti epäileväiseltä. Jalkani olivat liikkuneet lähes normaalisti jo jonkin aikaa, tunto oli palautunut ja nilkat pyörivät hyvin. Vauva oli Mr. Blueberryn sylissä ja mies seurasi hiljaa vierestä. Hänellä ei ollut tapana puuttua tälläisiin asioihin. Olin valinnut kumppanin, joka luotti siihen, että tiedän itse rajani ja teen itse omat päätökseni. Pokerinaamasta oli vaikea lukea mitä mieltä hän oli.

Sen sijaan, että olisin jäänyt väittelemään kätilön kanssa ryhdyin punkemaan itseäni kyljelleni. Tuskan hiki tulvahti iholleni, mutta kipu oli oudolla tavalla kokonaisvaltaista eikä terävää tai kohdistunut mihinkään tiettyyn kohtaan, mikä helpotti sen sietämistä. Vedin monta kertaa syvää henkeä, muistaen lukeneeni jostain, että hengityksellä pystyi kontrolloimaan kipua liikkeelle lähtiessä. Kätilö häsäsi ympärilläni muttei hänestä juuri apua ollut. Loppupeleissä olin nopeasti sängyn laidalla kiikkumassa ja kipu laimeni heti kun vaan pysähdyin paikalleni.

"No, en olisi uskonut, kun olet niin kipeä, mutta hyvinhän se meni."
Minulla ei ollut mitään vastattavaa kätilön kommenttiin. En pitänyt hänestä. Jos en suoraan kysynyt jotain hän ei puhunut meille. Olin olettanut, että leikkauksen jälkeen joku olisi käynyt kanssani läpi miten operaatio oli sujunut, mikä oli minun tilanteeni, kuinka vauva voi jne. Tämä eukko vain meni huoneen nurkkaan tietokoneelle eikä sanonut mitään. Jouduin huutelemaan hänelle huoneen toiselta puolelta jos oli asiaa. Ainoa informaatio vauvan voinnista oli mieheltäni. Yritin lisäkysymyksiä esittää kätilölle, mutta vastaukset olivat luokkaa "kaikki on ok".

Nyt kun olin kammennut itseni istumaan (ja kohta kiroilin itseni takaisin makuulleen) totesi tättähäärämme, että hänpä voisi soittaa jonkun hakemaan meidät pois heräämöstä ja häipyi huoneesta. Seuraava kätilö, joka meidät sitten varttia myöhemmin nouti, oli parikymmpinen, peurasilmäinen nainen, jota meinasin koko ajan kutsua tytöksi, niin teinin oloinen hän oli. Hän ei tuntunut hallitsevan sairaalasänkyä lainkaan ja käskytti koko ajan Mr. Blueberryä vetämään tai työntämään tai ohjaamaan. Ja jos mies hetkeksikin päästi irti niin saman tien tuli valitusta, että isä voisi nyt hoitaa tätä työntämistä kun nämä vuoteet olivat niin hankalia.

Pääsimme seiniä ja karmeja raapien perhehuoneeseemme. Meille oli kehuttu, että Espoon sairaalassa oli uudet, hienot huoneet sektio potilaille. Käytännössä niissä ei kuitenkaan ollut mitään erikoista ja isän "vuode" oli taitettava divaani-nojatuoli, joka oli juuri ja juuri tarpeeksi pitkä Mr. Blueberrylle, kunhan ei ojentanut varpaitaan suoraksi. Kova, nahkainen ja jatkettava "sänky" oli ehkä astetta lattialla nukkumista parempi, muttei kovin paljoa. Toki saimme olla omassa rauhassamme ja ikkunasta oli kiva näkymä medihelin laskeutumispaikalle sekä sen takaiselle metsikölle. Jos alkaa vertaamaan edelliskerran potilashotelliin, oli kokemus kuitenkin todella karu. Huoneessamme ei ollut yhtään peittoa, nukuimme ohuiden lakanoiden alla, ja saimme Mr. Blueberrylle tyynyn vasta toisena yönä, ensimmäisen hän joutui olla ilman.

Tämä nuori kätilö, joka hoiti kaikki sairaalassaolomme iltavuorot, osoittautui ihan mukavaksi, mutta aika tietämättömäksi. "Ehkä" ja "varmaan" kuuluivat hänen yleisimpään sanavarastoonsa, mikä sai minut muutaman kerran hermostumaan ja hänet tarkistamaan asiaa kokeneemmilta kolleegoiltaan kun en hyväksynyt "luulisin niin" vastauksia vaan halusin ihan oikeasti tietoa. Häntä seurannut yökkö kätilö oli kuitenkin vielä ärsyttävämpi, rampaten huoneessamme jatkuvasti pitkin yötä, herättäen meidät joka kerta kun saimme edes hetken unta vauvan nukkuessa.

Ensimmäinen yö oli muutenkin haastava kun Mr. Pomegranate alkoi välillä yhtäkkiä oksentelemaan lapsivettä ja heräsimme tukehtumisen ääniin. Minulta ei myöskään tullut maitoa, joten lapsi huusi nälkäänsä. Saimme hänelle sentään korviketta hoitajilta, mutta se taas aiheutti lapsiparalle ilmavaivoja. Huutamista ja rupsuttelua siis riitti, unta ei niinkään. Samaan aikaan minä kärvistelin kipujeni kanssa ja hälyttelin lisää lääkettä vähän väliä. Sain oxynormia, joka aiheutti hikoilua ja kuumia aaltoja sivuoireena. Morfiini, jota olin saanut leikkauksen yhteydessä taas aiheutti jatkuvaa kutinaa ja vaikka olin saanut jo yhtä lääkettä tähän oireeseen yritin repiä naamaani irti koko yön. Erityisesti silmäluomet olisi voinut raastaa rikki. Vasta seuraavana päivänä, kun kätilö oli taas vaihtunut, suostui hän konsultoimaan lääkäriä ja sain antihistamiinia, joka teki olosta vähän siedettävämmän.

Morfiinissa oli kyllä se hyvä puoli, että kivut tuntuivat lähinnä pahoilta kuukautiskrampeilta ja poltteluilta. Mutta kun morfiinin vaikutus lakkasi (ja lopetin kroppani jatkuvan raapimisen) muuttui myös kivun kärki teräväksi ja olotila paskemmaksi. Olin kävellyt osastolla jo ensimmäisenä päivänä, mutta toisen päivän koittaessa kaikki sattui enemmän ja kaikki oli kamalempaa. Yritin liikkua, mutta helvetti, että se teki pahaa. Iltapäivällä oli taas eri kätilö kuvioissa. Tämä keski-ikäinen nainen ei tehnyt kovin hyvää vaikutusta ensikohtaamisella. Ilmoitin kipujeni olevan nyt sellaiset, että jotain pitää tehdä ja hän tuntui vähättelevän koko tilannetta. Toiseksi valitin, että Mr. Pomegranaten hengitys kuulosti katkonaiselta ja halusin, että se tarkistetaan. Sain taas "ehkää" ja "katsotaan" vastaukseksi, mutta kipu-vitutuksessa olin niin kylmä ämmä takaisin kuin osasin.

Ilmoitin, että kätilö voisi sitten hakea paikalle jonkun sellaisen henkilön, jolla on sanavarastossaan sellaisia sanoja kuin tiedän, teen, onnistuu. Tai sitten lääkärin suoraan, jos kätilöillä ei kenelläkään ollut osaamista asian tiimoilta. Kätilö taisi lähteä huoneesta aikamoiset herneet nenässä. Minä istuin pöydän ääreen kiehumaan hiljaa kivuissani ja Mr. Blueberry lähti hakemaan meille ruokaa, joka oli säälittävästi laadultaa juuri sitä mitä sairaalassa voisi olettaa. Mies näki kätilömme lukevan nippua papereita huolestuneesti otsa kurtussa. Kun hän kohta ilmestyi takaisin keskeyttämään ruokailumme olikin yhtäkkiä ihan eri ääni kellossa.

"Ajattelin, että voisimme katsoa hoitosuunnitelmaasi uudestaan yhdessä."
"...okei?"
"Haluaisin kuulla tarkemmin miten voisimme mielestäsi paremmin hoitaa tilanteen ja mitä ongelmia olet kokenut tässä."
Tämä kääntynyt kelkka sai minut aivan hämilleni. Äsken huoneessa oli ollut koppava "minä tiedän sinä vikiset" tyyppi ja nyt yhtäkkiä kätilö oli pelkkää sympatiaa ja "haluan auttaa sinua" asennetta. Ei siis mennyt kauaakaan kun aloin vollottaa valtoimenaan ja kätilö taputteli lohduttavasti selkään ennen kuin lähti hakemaan lääkkeitä ja soittelemaan lääkäriltä konsultaatiota.
"Hän luki sinun potilaskertomuksesi" Mr. Blueberry sanoi kun minä kuivasin silmiäni niiskuttaen.
"Mitä?"
"Ihan selvästi. Hän luki tiedoistasi, että olet traumapotilas ja kaikista aikaisempien synnytysten virheistä. Näin, kun hänellä oli paperisi."

Räpyttelin silmiäni ja tajusin, että mies oli aika varmasti oikeassa. Jos kätilö oli katsonut tietojani siellä lukisi sellaisia mukavia lauseita, kuin "menetetty luottamus hoitohenkilökuntaan tulee pyrkiä korjaamaan", "on tärkeää rakentaa hoitosuunnitelma potilaan kanssa yhteistyössä", "kivunhoitoon kiinnitettävä erityistä huomiota korjaavan synnytyskokemuksen luomiseksi", "aiempien synnytyskokemusten traumatisoivia tekijöitä pyrittävä välttämään uuden trauman estämiseksi ja jottei vanha syvene". Kätilö oli marssinut huoneeseen aivan eri ihmisenä ja eri asenteella, vaikka aikaa oli kulunut käyntien välissä ehkä 20 minuuttia. En keksinyt mitään muutakaan syytä miksi hän olisi toiminut niin.

Tämä päiväkätilö jatkoi samalla "olen täällä vain sinua varten, voidaanko jutella tunteista?" linjaa koko sairaalassa vietetyn aikamme ja kävi melkein ahdistavaksi leikkiessään psykologia ja parasta kaveria. Mutta ainakin hän hyvin hanakasti oli tarjoamassa mitä tahansa vain keksin pyytää. Se ei tosin muuttanut sitä tosiasiaa, että kakkospäivä osastolla oli ihan helvettiä. Mietin jo siinä kurjuudessa, että jos elämäni sektion jälkeen olisi tätä, niin olin tehnyt väärän valinnan. Tosin, yöunille ryhtyessä muistin, että tällä kertaa ei kuitenkaan tarvitsisi herätä omaan kirkumiseen tai itkuun, ja totesin, että oli tämä silti edelleen parempi kuin alatiesynnytys.

Uusi yö, uusi kätilö, ja tämä versio kävi kerran esittäytymässä ja ilmoitti, että häntä ei sitten näy eikä kuulu koko yönä jos emme paina nappia, niin voimme nukkua rauhassa. Loistava asenne. Pari kertaa kyllä painoimme nappia, sillä vauva jatkoi oksentelemista ja ilmavaivojen kanssa painimista yöllä. Lastenlääkäri oli nähnyt hänet illalla ja todennut pientä katkonaisuutta hengityksessä ja pienen sivuäänen sydämessä. Nämä kuulemma saattoivat olla täysin normaaleja aivan vastasyntyneellä, joka vielä opetteli elämää kohdun ulkopuolella ja poistua itsekseen. Varmuuden vuoksi tohtori määräsi kuitenkin verikokeita ja seuraavan päivän uuden tsekkauksen. Verikoekeiden tulokset saimme jo yöllä ja ne olivat kaikki erinomaiset.

Kolmantena päivänä, kun takana oli ehkä 5 tuntia unta edeltävältä yöltä, parissa pätkässä, oli olotila ehkä pienen prosentin parempi. Pakotin itseäni edelleen liikkeelle, vaikka aloin jo olla sitä mieltä, että "liike on lääke" oli vittuilua ja valheita, se ei todellakaan lääkinnyt vaivojani. Maito ei myöskään ollut vielä noussut, vaikka niin odotin, koska kolmantena päivänä se oli noussut Miss Clementinen syntymän jälkeen. Tapasimme taas uuden kätilön, tällä kertaa sijaisen, joka oli hälytetty tuuraamaan toiselta osastolta.
"Sairaala on ympäristönä todella huono maidon nousun kannalta. Tämä on liian stressaava paikka. Kunhan pääset kotiin, syöt vähän suklaata, juot mehua, teet jotain mistä tulee hyvä mieli ja vähän rentoudut, niin kyllä se maito sieltä nousee."

Pidin naisesta välittömästi. Hän oli korkeintaan nelikymppinen ja ihanalla asenteella liikenteessä. Ja hänellä oli vastaus jokaiseen asiaan, mitä kysyin. Hän ei myöskään ollut sitä mieltä, että rintojen pumppaus kivuliaalla koneella (jota minut oli ylipuhuttu kokeilemaan) auttaisi ainakaan siinä rentoutumis ja mielihyvä taktiikassa, jonka hän uskoi avittavan maitobaarin aukeamisessa. Huomasin haaveilevani, että tämä nainen olisi ollut kätilöni koko ajan, olisin viihtynyt sairaalassa paljon paremmin. Hän kuitenkin katosi takaisin omalle osastolleen turhan pian ja sain psykologia leikkivän kätilöni takaisin, joka välttämättä halusi jutella aikaisemmista synnytystraumoistani.

Kolmantena päivänä saimme kuitenkin onneksi Mr. Pomegranaten lääkärintarkastukseen ja elättelimme toiveita kotiutumisesta. Poikamme saikin täydet pisteet kaikilla asteikoilla - paitsi yhdellä. Bilirubiiniarvo oli juuri ja juuri yli 200, mikä tarkoitti verikokeita. Meille luvattiin, että saisimme paeta kotiin JOS verikoe näyttäisi vihreää valoa. Onneksemme tämän uutisen saimmekin illalla ja pakkasimme kamamme kuin maailmanloppu olisi ollut ovella - sen verran ahdistava paikka synnytyssairaala osaa olla.

On vaikea jälkikäteen muistaa mikä päivä ja mikä hetki tapahtui mitäkin niiden valkoisten seinien sisällä. Kipu ja unettomuus sekoittavat pään. Pelkäsin monia leikkauskomplikaatioita, kuten spinaali päänsärkyä, jota en missään vaiheessa joutunut kärsimään. Sen sijaan sain vaivakseni sellaisia, joita en edes osannut ajatella kokevani. En esimerkiksi pystynyt aluksi pissaamaan lainkaan enkä tuntenut pissahätää ollenkaan. En kuitenkaan halunnut, että minut katetroitaisiin uudestaan rakon tyhjentämiseksi, sillä katetria oli ronkittu ennen leikkausta vaikka kuinka pitkään ja jos/kun pissaa tuli ulos se sattui jo valmiiksi niin perhanasti. Niinpä pyysin rakon ultrauksen toisena päivänä varmistaakseni tilanteen.

Kätilö oli ensin ultrausta vastaan, mutta kun vaadin hän sanoi kutsuvansa paikalle jonkun, joka osaisi sen tehdä. Kun ultrauksen aika sitten tuli ei ketään muuta sitten tullutkaan, vaan kätilö ilmoitti saaneensa ohjeet ja koittaisi niiden avulla tehdä ultran itse. No yllättäen hän sitten ei saanut sitä tehtyä kunnolla, sai lopulta kolme aivan eri arvoa laitteella ja oli sitä mieltä, että vain ihan vanhanaikainen katetrointi selvittäisi rakon tilanteen. Lopulta suostuin sörkittäväksi, vaikka parhaimmillaan laite oli ilmoittanut rakossa olevan vain 8ml nestettä. Pahimmillaan toki 600ml ja kätilö pelotteli minua, että sellainen määrä venyttäisi rakon ja saisin elinikäisiä vaurioita. Teki mieleni potkaista kätilöä päähän kun ulos tuli se 8ml.

Sanomattakin selvää, että uusi katetrointi ei auttanut pissaamiskipuun, joka on helpottanut vasta paljon myöhemmin kotona (juo paljon vettä ja pissaa paljon, se puhdistaa virtsaputkea jos siellä on haavaumia ja ruhjeita). Yhtä ongelmallinen on tietysti ollut ulostaminen. Suolisto lamaantuu keisarinleikkauksen aikana ja minun vatsani ei tominut sitten millään sairaalassa ollessa. Vaikka söin ulostemassaa pehmittävää lääkettä, suoliston toimintaa vauhdittavia tippoja, ilmaa pilkkovia pillereitä ja lopulta tuikkasin peräruiskunkin sisään. Ei mitään vaikutusta, vain vatsakipuja. Tämäkin osuus toimi vasta toisena kotiutumispäivänä. Viisi päivää maha jumissa? Ai, ai, ai.

Jatkuvan suolistomuljahtelun ja jumissa olevan ilman pyörimisen aiheuttaman kivun lisäksi sain sellaisen mukavan oireen kuin hartiapistos. Heti kun menin vaakatasoon eli yritin nukkua alkoi oikeaa hartiaa pistää niin julmetusti. Ilmoitin oireesta heti, mutta tähän kullanmuruun kaikki kätilöt yksimielisesti sanoivat - ei voi tehdä mitään. Ei ollut mitään pilleriä, litkua tai liikettä, jolla kipua olisi voinut helpottaa. Mikä tarkoitti katkonaisia unenpätkiä, joista heräilin vaihtelevasti kivusta toiseen.

Eikä nyt olla puhuttu lainkaan leikkaushaavan kivusta. Minulle asennettiin PICO eli alipainepumppu haavan päälle, mikä ilmeisesti jollain tapaa vauhdittaa haavan paranemista. Sen takia kanniskelen mukanani nyt pientä, välkkyvää laitetta pitkä piuhan päässä. Eikä siinä tietenkään ole mitään klipsiä tai koukkua. Kun haava on lakannut vain infernaalisesti sattumasta se on puolestaan alkanut kutista, ja tietysti picon alta, eli en voi mitenkään rapsuttaa kutisevaa kohtaa paksun kankaan läpi. Välillä haavaa myös pistelee, vihloo, kuumottaa tai kiristää, riippuen asennosta.

Eipä siis varmaan yllätä, että kun tuo keskivartalon seutu jo valmiiksi aiheuttaa jatkuvaa kärsimystä, ei yhtään huvittaisi piikittää itseään joka ilta mahaan. Mutta näinpä vain on tehtävä, lykittävä verenohennuslääkettä joka ilta navan korkeudelle. Tämä lääke on vielä sellaista mukavaa, joka kirveltää ja aiheuttaa pitkään kestäviä, aristavia mustelmia. Ja sitä täytyy piikitellä 12 päivää. Toki otan nämä kivut ja ruhjeet mieluummin kuin veritulpan, mutta... En jotenkin henkisesti osannut valmistautua siihen miten paljon kaikkea inhottavaa ja kivuliasta leikkauksen jälkeen tapahtuu.

Tänään Mr. Pomegranate on 5 päivää vanha. Imetin hänet unten maille nojaillen uudella sohvallani (hankimme ekstra ison kasvavalle perheelle) ihanan pehmoisen imetystyynyn tukemana. Tuijotin täydellisiä kasvoja jonkin aikaa, huomaamattani hymyillen, ja silittelin suklaanruskeaa tukkaa hellästi. En olisi hennonnut laskea poikaa sylistäni, mutta vilkaistuani kelloa totesin Mr. Blueberryn tulevan kohta tyttöjen kanssa sisälle. He olivat ulkona leikkimässä ennen kuin päivä kääntyisi liian kuumaksi. Niinpä laskin vauvan sitteriin ja peittelin ohuelti, ettei hän läkähtyisi.

Nousin hiukan kumarassa ylös, mutta vatsan polttavat vihlaisut katosivat kun olin pystyssä. Kävelin lähes normaalisti, hiukan hitaammin vaan keittiöön ja aloin kaivella kattilaa ja pannua kaapista. Ryhdyin siinä pico laite rintaliiveihin tungettuna keittämään vettä ja valmistella ruokaa. Pörräsin keittiössä tottuneesti ja huomasin kohta yllätyksekseni hyräileväni. Ja sillä hetkellä tajusin, että olin hetkellisesti ollut kuin mitään leikkausta ei koskaan olisi tehtykään. Ihan pysähdyin ja tuijotin tyhjää, kun jäin miettimään eroa toisen päivän ja viidennen päivän välillä.

Leikkausta seuraava päivä oli ollut aivan karmea, mutta nyt, näin nopeasti, alle viikossa, minulla oli ihan okei olo. Olo, kuin olisin melkeinpä oma itseni. Aluksi luulin, että kärsisin loputtomalta tuntuvan ajan hirveitä tuskia ja kaikki olisi vaikeaa ja kamalaa vaikka kuinka pitkään. Olin järkyttynyt kun tajusin miten nopeasti ja miten isoin harppauksin oloni oli kohentunut kotiin päästyäni. Toki maidon nousu oli laittanut pääni aivan sekaisin ja tunteeni sekä käytökseni heittelivät nyt laidasta laitaan kuin minulle olisi kehittynyt skitsofrenia. Siitäkin huolimatta päivissä oli nyt iloa, vitsailua, läheisyyttä, toivoa - kaiken sen itkemisen, kiukuttelun ja suoranaisen epätoivon lisäksi. Ensin kun oli tuntunut, että en enää koskaan olisi onnellinen elämässäni ja kehossani.

Jäin miettimään miten kauan oli kestänyt alatiesynnytyksen jälkeen, että olin päässyt tähän olotilaan. Tai, että olin pystynyt nukkumaan ilman painajaisia. Entäpä puhumaan synnytyskokemuksesta itkemättä hysteerisesti. Kauan, kauan... Nyt, minua ei itkettänyt lainkaan. Sektio itsessään oli ollut helppo. Seuraavat päivät siitä, eivät niinkään. Silti, nyt jo, ihan vain viisi päivää myöhemmin, alkoi tuntua siltä, että hei, tämähän oli aika hyvä diili. Ei niin, ettenkö vetäisi buranaa ja panadolia kuin karkkia pitääkseni kivut hallinnassa, ja niistäkin huolimatta vatsassa on jatkuvasti jotain vihlontaa, polttelua ja särkyä. Mutta kun vertaa alatiesynnytykseen ja mitä kaikkea se jätti jälkeensä niin voi että, tämähän on helppoa!

Kahden päivän päästä pico-laite poistetaan ja neuvolatäti tarkistaa haavan tilanteen. Sittenhän se vasta todella selviää, että miten on mennyt. Vaikka mitä komplikaatioita voi vielä ilmetä, mutta juuri nyt, kun saan nukkua (niitä harvoja ja muutamia tunteja) omassa sängyssä (ja viime yönä kyljellään nukkuminenkin jo onnistui!), syödä omia kokkauksia, päättää itse aikatauluista ja tekemisestä, niin vaikea enää ajatella, että tämä huonommaksi tästä enää kääntyisi. Uskotaan siihen, että tästä se toipuminen alkaa!

Suomen syntyvyyden lasku, synnytysväkivalta ja aborttilait

Olen raskausviikolla 31 ja huomaan miettiväni kuinka ihmeessä selviän tulevasta roolistani kolmen lapsen äitinä. Haluan olla täydellinen äiti. Aivan kuten jokaisella osa-alueella elämässäni, pyrin aina täydellisyyteen, se on vahvasti osa luonnettani. Nyky-yhteiskunta ei sitä paitsi anna anteeksi yhtäkään virhettä ja sinua tuijotetaan suurennuslasin läpi niin ulkonäössä kuin erityisesti vanhemmuudessa. Tämän ajan maailmassa kuka tahansa saa kritisoida sinua ja esittää mielipiteensä, vaikkei elämäsi kuuluisi heille pätkääkään.

Istuin sohvalle, parvekkeen ovi auki, kesäisen lämmin ilma ja autotien möly sisälle tulvien. Pidin teekuppia toisessa kädessä ja kännykkää toisessa selatessani eri foorumeiden keskusteluja tämän päivän kuumista puheenaiheista. Netissä oli jaettu linkki uutiseen, jossa kerrottiin Suomen syntyvyyden jatkavan syöksylaskua kohti pohjamutia. Sen mukaan nainen synnyttää keskimäärin 1,41 lasta. Siinä missä kymmenen vuotta sitten Suomeen syntyi reilusti yli 60 000 vauvaa nyt päästään tuskin 47 500 yli. Vaikka tilastotieteilijät ennustivat pudotuksen hissukseen tasaantuvan toisin on käynyt ja vuoden 2015 jälkeen lasku on vain jyrkentynyt.

Siinä missä muutkin jäin miettimään miksi näin on käynyt. Jos nyt unohdetaan se näkökulma, että maailma on ylikansoittunut eikä tänne tarvita yhtään enempää ihmisiä kuluttamaan luonnonvaroja loppuun, niin voidaan pitää suomalaisten syntyvyyslukuja jo kansallisena kriisinä. Siinä missä toiminnallamme tasaisesti tuhoamme eri eläinlajeja sukupuuttoon näyttäisi, että myös me suomalaiset olemme hiipumassa pois maailman kartalta. Syy miksi näin jakaa mielipiteitä ja monet osoittavat sormella taloudellista tilannetta tai jotain muuta yksittäistä asiaa. Itse näen kyseessä olevan todella laajan kokonaisuuden.

Tiivistettynä syy on nykynaisen ajattelumaailmassa ja arvoissa. Mitäkö tällä tarkoitan? Tarkoitan sitä, että tämän aikakauden nainen elää miehen elämää. Kaikki alkaa jo lapsuudesta. Meille opetetaan, että voimme olla mitä tahansa vain haluamme. Kaikki uravalinnat ovat mahdollisia ja olemme tasavertaisia poikien kanssa. Kasvaessamme lähdemme toteuttamaan tätä maailmankuvaa. Kuten kuka tahansa mies, opiskelemme ja kouluttaudumme haluamallemme alalle. Hankimme asunnon, ehkä ensin vuokra-asunnon, mutta kunhan saamme vakituisen työn niin omistus asunnon. Hoidamme omat laskumme, hankimme oman ruokamme, etenemme urallamme, panemme ketä haluamme, vietämme aikaa kavereiden kanssa, lomailemme ja päätämme omista asioistamme.

Ei tarvitse katsoa kovin kauaksi taaksepäin kun kaikki tämä oli naiselle mahdotonta. Ensin olimme perheemme (isämme ja veljiemme) omaisuutta, joka naitettiin eteenpäin ja oli sitten aviomiehensä omaisuutta. Emme saaneet omistaa mitään, emme saaneet ääneestää, emme saaneet opiskella, eikä meillä ollut muuta uraa kuin olla jonkun tytär tai vaimo. Talouden ja lasten hoito oli kaikki, mitä saatoimme toivoa, omaa rahaa tai henkilökohtaista arvoa meillä ei ollut. Mutta nyt, nyt kaikki on toisin.

Nykyajan naisen ajatusmaailmassa se, että minä päätän ja määrään on itsestään selvää. Me kasvamme yhteiskunnassa, jossa minä ja mitä minä haluan ovat ratkaisevassa asemassa. Meidän myös oletetaan elättävän itsemme, hankkivan koulutus ja työpaikka. Sosiaalipummit tai kotivaimot eivät kelpaa nykypäivän miestenkään arvomaailmaan. Mutta koska kaiken keskellä on minä, on naisen kokemus äitiydestä täysin muuttunut. Vanhemmuus nimittäin nykyään vain ympätään kaiken muun päälle. Sen lisäksi, että sinulla on oltava ura, vapaa-aikaa, harrastuksia, lomailua, merkkivaateita, täydellinen ulkonäkö ja parisuhde - niin siihen on jotenkin vielä mahdutettava äitiys.

Nykyaikana eletään äärimmäisen itsekeskeistä elämää, jossa oleellisinta on "minun onnellisuuteni" ja se "mitä minä haluan". Naiset saavat esikoisensa keskimäärin 29 vuotiaana ja miehet 31 vuotiaina, joten siihen mennessä on ehditty vakiinnuttaa elämäntapa "minä ennen muita". Lapsi kuitenkin murtaa tämän asetelman täysin ja ainakin toisen vanhemman on sopeuduttava siihen, että joku muu on häntä itseään tärkeämpi. Tämä tulee monelle kivuliaana yllätyksenä, joka on täydessä ristiriidassa siihen asti eletyn elämän kanssa.

Olen henkilökohtaisesti todistanut tapauksia, joissa toinen osapuoli on todennut, että vanhemmuus vaatii häneltä liikaa. Huomataan, että ei olla valmiita luopumaan omasta ajasta ja vapaudesta, uhraamaan työaikaa tai rahaa. Tuntemissani tapauksissa toinen vanhempi onkin irtisanoutunut huoltajuudesta että parisuhteesta, jättäen jälkeensä yksinhuoltajan ja joka toisen viikonlopun lapsen.  Kun äidin ja isän elämä on lähtökohtaisesti painoarvoiltaan täysin erilaista kuin lapsettoman miehen tai naisen, tajuaa moni jo etukäteen, että vanhemmuus ei sovi heille, ja nykyään Suomessa on myös iso prosentti tietoisen lapsettomuuden valinneita aikuisia.

Yksi iso syy on myös raha. Suomi on kulutusyhteiskunta, jossa meidän on tarkoitus ostaa ja ostaa, hankkia uusia ja hienoja asioita ja pysyä ajan hermoilla. Uudet kännykät, muoti-ilmiöt, ruokavaliot, liikuntamuodot - se kaikki kuuluu suomalaisen identiteettiin. Asuminen ja eläminen on koko ajan kalliimpaa, ihmisillä ei ole välttämättä varaa kuin juuri ja juuri perus asioihin. Lapsen saaminen tilanteeseen, jossa mitään ei jää laskujen jälkeen käteen ei millään tavalla houkuta hankkimaan vastuulleen lisää menoeriä. Ja jos yksi lapsi hankitaankin, niin kelan tuille jääminen on karvas lovi henkilökohtaiseen varallisuuteen, mitä ei halua lähteä uusimaan.

Työmarkkinat ovat epävarmoja, tasainen tulon lähde ei ole itsestäänselvyys, ja lapsi saatetaan kokea työpaikalla negatiivisena asiana. Äitiyslomalle jäämistä päivitellään selän takana ja miehen työpaikalla suorastaan tyrmätään toiveet pitkästä isyyslomasta. Lapselle hankitaan kaikki tarpeellinen monien tuhansien kustannuksella ja ihmetellään miten pärjätään kun tulot putoavat ja menot kasvavat. "Minä voin tehdä ja saada mitä tahansa" mentaliteetillä kasvatetut nuoret aikuiset kiristelevät hampaitaan kun kieltävät itseltään haluamansa materiaaliset asiat panostaessaan lapsen harrastuksiin ja hyvinvointiin.

Lapsi ei vaikuta ainoastaan raha-asioihin vaan vanhempien parisuhteeseenkin. Nykyajan parisuhteen rakenne on heikolla pohjalla jo alkujaan. Erotaan herkästi ja sopivaa puolisoa etsitään pitkään ja hartaasti. Yksinhuoltajuus ja uusioperheet lisääntyvät kun parisuhdetta ei saada sovitettua yhteen vanhemmuuden kanssa. Siinä missä matkusteleva, ravintoloissa usein ruokaileva, menevä ja moderni pariskunta omine harrastuksineen on onnellinen ennen lasta, saattavat he huomatakin olevansa sopimattomia yhteen kun kaikki se, mikä ennen yhdisti, otetaan pois. Yhteistä laatuaikaa ei ole, vastuu lapsesta kasaantuu epätasapuolisesti, tunnetaan yksinäisyyttä ja ja katkeruutta, kun yhteiset ja omat tekemiset joutuvat väistymään lapsen tieltä.

Mikäli sitten pari pysyisikin yhdessä ja onnistuisi pyörittämään perhe-elämää, on sillä oma hintansa. Vanhempi on lapsellensa kaikki kaikessa ja nykyajan kasvatusmaailmaan kuuluu, että lapselle annettaan jatkuvaa huomiota ja laatuaikaa. Se kaikki on pois kahdenkeskisestä ajasta eivätkä lapset tietenkään ole valmiita luopumaan saavutetuista eduista. Aivan pikkuiset vauvat ja taaperot vaativat jatkuvaa huolehtimista ja kasvattamista. Isommat lapset taas aktivoimista, harrastuksissa kuljettamista ja opiskelun tukemista. Ilman kunnollista tukiverkostoa kahdenkeskisen parisuhdeajan löytäminen on sitä enemmän kortilla mitä enemmän lapsia perheessä on.

Odotukset vanhemmuudesta ovatkin yleensä kovin ruusunpunaisten lasien läpi nähtyjä. Osittain tämä johtuu sosiaalisessa mediassa levitetystä valhekuvasta. Netti on pullollaan onnellisia perhepotretteja ja kuvia hymyilevistä vauvoista. Paljon harvemmin on esillä lopenuupuneita vanhempia huutavien ja kiukuttelevien lasten kanssa. Nykypäivänä ylläpidetään ulospäin tiettyä imagoa ja harhakuvaa, joten uudella vanhemmalla ei välttämättä ole mitään havaintoa vauva-arjen todellisuudesta. Vanhemmaksi kasvaminen onkin monelle kivulias prosessi ja vauvavuosi elämän vaikeimpia koettelemuksia.

Kun mietitään vain naisen osalta tätä nykyajan odotusten täyttämää maailmaa niin naisella erityisesti on isot saappaat täytettävänä. Nykypäivänä hoikka, meikattu, urheileva kaunokainen on jokaisen tavoite - tai pitäisi olla. Mikäli et sovi muottiin ja olet vaikka pullukka, finninaamainen, liian lyhyt ja sosisaalisesti epävarma yksilö, saatat saada täystyrmäyksen ympäröiviltä ihmisiltä. Painoideksiä ja nättiä naamaa tuijotetaan herkeämättä, kun taas henkilön sisäiset ja älylliset meriitit ovat täysin toissijaisia. Raskaudesta pitäisi palautua parissa viikossa ja näyttää kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta tilanteesta huolimatta.

Kukaan ei ota huomioon mitä raskaus oikeasti tekee naisen kropalle. Joka paikka venyy ja paukkuu, hormonit tekevät ties mitä kamaluuksia niin mielelle kuin iholle. Hiustenlähtö tulee monelle järkytyksenä synnytyksen jälkeen ja täydellisimmätkään rinnat eivät välttämättä selviä meijereiksi muuttumisesta imetyksen aikana. Kärsitään vatsalihasten erkaumasta ja raskausarvista. Minäkuva saatika yhteiskunnan odotukset eivät saa haluamaansa vastausta peilistä.

Naisten odotukset itseään kohtaan ovat hurjan korkealla ja yhteiskunnan paine sopia tiettyyn muottiin tuntuu raskaalta harteilla. Myös odotukset siitä millainen oma lapsesi on saattaa olla ihan hakoteillä. Suurin osa ajattelee, että ei se koliikki, allergia, vamma, mikälie osu meidän lapsemme kohdalle. Kun vauva sitten ei nuku, huutaa, oksentaa, sairastuu ja on kaikin puolin hankalempi tapaus, äiti huomaa tuntevansa negatiivia ja pelottavia tunteita. Sellaisista on edelleen tabua puhua ja äiti saattaa jäädä täysin yksin ongelmiensa kanssa. Eikä sellaisesta vuosienkin piinan jälkeen pinnalle rämmittyään halua enää ottaa riskiä, että sama kokemus uusiutuisi.

Monesti edes puoliso ei pääse osalliseksi naisen päänsisäisiin ristiriitoihin kun pelätään huonoksi äidiksi leimaantumista. Miehen odotukset vaimoaan kohtaan saattavat muutenkin olla aivan liian korkealla. Odotetaan, että nainen pysyy luonteeltaan samanlaisena kuin ennenkin, eikä ymmärretä miksi imetyshormoonit yhdessä unettomuuden kanssa tekevät hänestä suoranaisen hirviön. Odotetaan, että asunto siivotaan vauvan kanssa kotona ollessa, ja että pyykit sekä tiskit löytävät tiensä koneisiin. Ei tajuta lainkaan kuinka 1800-luvulta on ajatusmaailma, että kotona oleva nainen hoitaa talouden että lapset ja isän tehtävä on tuottaa vain rahaa.

Eikä puoliso ole ainoa, joka asettaa äidille epärealistisia odotuksia. Parhaiten siinä onnistuu äiti itse, ruvetessaan mestarikokiksi voidakseen tehdä lapselleen mahdollisimman luomua ja terveellistä ruokaa. Seurataan kiihkeästi netin keskustelupalstoilta mitä kaikkea ekoa ja eettistä lapsen kanssa voidaan ottaa huomioon. Pyritään olemaan niin täydellinen äiti, että voidaan päteä jokaiselle muulle vanhemmalle omaa paremmuuttaan. Koska ensisijaisesti vanhemmuus tuntuu nykyään olevan kilpavarustelua eikä sanoja säästellä muita tuomitessa ja kritisoitaessa. Internet luo täydellisen alustan aikuisten kiusaamisen kulttuuriin kun vanhemmat sortavat toisiaan tukemisen sijaan.

Onko siis mikään ihme, että lapsen saaminen on muutoksena jo liiankin radikaali monelle naiselle. Itsenäinen ja itsekeskeinen rouva huomaa yhtäkkiä, että ei pääse edes pissalle ilman, että joku konttaa samalla jaloissa. Vauva vaatii äidiltä helposti 100% eikä nykynainen ole tottunut laittamaan sellaista panostusta mihinkään muuhun kuin omiin valintoihinsa. Emme ole enää tottuneita siihen, että meillä ei ole valinnanvapautta ja sananvaltaa. Vauvaa on pakko hoitaa ja priorisoida, sinun itsesi kustannuksella. Moni toki osaa odottaa, että vauvavuosi on rankkaa, mutta tuskin kukaan ymmärtää kokematta, miten taka-alalle itsensä ja omat tarpeensa joutuu työntämään vanhemmuudessa.

Vaikutukset uraan ovat monelle naiselle kova paikka, sillä nykypäivänä se on monelle äidille yhä keskeisempi osa elämää ja minuutta. Miten tasapainoitella lapsen parhaan ja työn välillä? Kumpi jää kotiin kun lapsi sairastuu? Pääasiallinen vastuu lapsesta jää lähes poikkeuksetta äidille, joka päättää koska lapsi menee tarhaan, mihin tarhaan, millaisessa aikataulussa häntä viedään ja haetaan. Kun päästään kouluun asti äiti hoitaa monesti kommunikaation koulun ja kodin välillä, vahtii vilmaa, läksyjä, lapsen pukeutumista ja kaveripiiriä. Kuka päättää mitä lapselle pakataan mukaan kun lähdetään reissuun? Äiti. Kuka päättää milloin vaihdetaan talvihaalarista välikelin vaatteisiin? Äiti. Kuka vie lapsen hammaslääkäriin ja neuvolakäynneille? Äiti.

Työpaineiden, ulkonäköpaineiden, parisuhdetavoitteiden ja vapaa-ajantoiveiden lisäksi naisen on jonglöörattava lapsi palloa käsissään. Niin kauan kuin hän pitää lasta etusijalla kärsii siitä ura väistämättäkin. Jo pelkästään yhden lapsen sovittaminen kaikkiin muihin naisen elämän osa-alueisiin voi olla haastavaa, mutta että sitten toisen lapsen lisääminen kuvioon, tai kolmannen jopa? Siinä voi hyvästellä nousujohdanteisen uran saman tien kun on vuosikausia kotona. Yhden kerran ollaan ehkä valmiita ottamaan se "välivuosi" töistä, sillä raskaus on kuitenkin monen naisen unelma.

Eikä käy kieltäminen, että lapsen luominen on ihmeellisin asia, mihin ihmiskeho on kykeneväinen. Se ei kuitenkaan välttämättä ole millään tavalla helppoa. Raskaudessa on valtava määrä oireita ja komplikaatioita, joita voi ilmetä. Fysiologisesti naisen paras lisääntymisikä on 18-25 vuotiaana, mutta kuten jo todettua, keskimäärin suomalaisnaiset saavat esikoisensa vasta 29 vuotiaana. Ikä tuo lisää riskejä ja komplikaatioita.

Monesti halutaan ajatella, että raskaus on vain väliaikaista, mutta sen naisen näkökulmasta, joka raskautta kokee, lopputulos saattaa olla se, että hän ei halua raskautua enää ikinä uudestaan. Kuka haluaisi oksentaa kuukausikaupalla, lihoa, arpeutua, menettää otteensa omista tunteistaan, kärsiä selkä-, vatsa- tai liitoskivuista. Voit joutua vuodelepoon, kärsiä kroonisesta kivusta, jota ei pystytä lääkitsemään. On unettomuutta, turvotusta, virtsankarkailua, ummetusta, ripulia. Voit saada raskausdiabeteksen, raskausmyrkytyksen, murtaa luitasi, lista vain jatkuu ja jatkuu.

Hyvällä onnella raskaus on ihana kokemus ja olet kaikkea sitä mitä elokuvissakin. Huonolla onnella kärsit joka päivä ja vihaat joka hetkeä. Kokemukseesi saattaa myös merkittävästi vaikuttaa esimerkiksi neuvolan henkilökunta, jotka saattavat olla kamalia sinua kohtaan, vähätteleviä ja tuomitsevia. Saatat jopa saada huutelua kadulla paisuneesta ulkomuodostasi. Tai sitten muut ihmiset luulevat voivansa lääppiä kehoasi raskautesi takia ja käyvät sinuun käsiksi kuin sinulla ei olisi enää mitään intiimiyden suojaa.

Olipa raskaus kamalaa tai ei, aina se ei ole edes mahdollista. Väestön hedelmällisyysongelmat ovat lisääntyneet hurjaa vauhtia siinä missä syntyvyys on vähentynyt. Onnistuneen raskauden aikaansaaminen saattaakin olla peiton heiluttelun sijaan kiinni kymmenistä tuhansista euroista, loputtomista lääkekuureista ja operaatioista. Voi mennä vuosikausia, että saat lapsen, ja lapsettomuuden tie on henkisesti niin uuvuttavaa ja raskasta, että et halua ehkä enää koskaan yrittää sitä uudestaan - onnistumista kun ei voida taata eivätkä keskenmenot tai ennenaikaisena syntyneet ja kuolleet lapsesi lakkaa vainoamasta mielenterveyttäsi.

Mikäli raskaudessa ei ole tarpeeksi oireita ja kamaluutta, synnytys on monelle naiselle kokemus, jota he eivät halua uusia. Nykynaisen elämässä ei ole enää fyysistä kipua ja kärsimystä kuten ennen. Emme ole tottuneet siihen, että emme saisi apua kun meihin sattuu. Synnytys on tästä kaikesta poikkeus. Sukupolvelle, joka syö särkylääkkeen kipuun ja menee palkalliselle sairaslomalle huilimaan jos jotain on vialla, on vaikea sanoa, että tuntikausien, jopa vuorokausien kärsiminen synnytyskivuissa on ok. Emme ole tottuneet siihen - sen sijaan olemme tottuneet kivunlievitykseen. Kaikki se, minkä sanotaan olevan synnytyksessä "normaalia" on nykynaiselle täysin epänormaalia missä tahansa muussa elämäntilanteessa. Eikä miehelle ole mikään siitä koskaan, missään tilanteessa normaalia.

Synnytys on niitä harvoja, primitiivisiä ihmiskropan toimintoja, joita ei mitenkään voida kontrolloida. Kuukautiset, ovulaatio, erektio, uni, siis melkein mikä tahansa on lääkkeellisesti hallittavissa. Synnytys on aina kivulias tapahtuma. Vaikka toisille se on nopea ja ei jätä vammoja, paljon useammin äiti ei kuitekaan selviä ilman jälkiseuraumuksia, komplikaatioita tai lääketieteellistä puuttumista. Koska luonteeltaan synnytys poikkeaa niin täysin kaikesta muusta, mitä nainen elämässään muuten tulee kokemaan, ei hän ehkä halua uusia sitä.

Sitten on tietysti kaikki se, mitä synnytys tekee kropallesi, mahdollisesti pysyvästi. Eikä nykyajan ulkonäkökeskeisessä maailmassa, jossa pyritään fyysiseen täydellisyyteen, tai ainakin sen illuusioon, ole sijaa moiselle. Tolkutamme itsellemme, että synnytys oli kaiken sen kärsimyksen arvoista, koska saimme lapsen siitä hyvästä. Tosiasiassa se ei monelle ole kuitenkaan enää uusinnan arvoista. Vielä erillisen ryhmänsä muodostavat he, joille synnytys oli niin traumaattinen kokemus, että se muuttaa koko heidän minäkuvansa ja elämänkatsomuksensa - itsehän kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään.

On myös otettava huomioon nykyajan ihmisen seksuaalisuuskeskeinen ajattelumaailma. Mistä lapsi "luonnollisesti" syntyy? Sukupuolielimistäsi. Ennen naisen orgasmi oli myytti, tai sitä ei vain tiedostettu olemassaolevaksi. Nykypäivänä on melkeinpä velvollisuus, niin naisella kuin miehellä, saada nainen tulemaan seksin aikana. Naisen seksuaalisuus ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista kuin miehen ja hyvin monella naisella orgasmi syntyy korvien välissä eikä jalkojen. Jos sitten kroppasi on arpeutunut, lihonut, runneltu, leikelty, lantiosi levennyt, rintasi rupsahtaneet, ja ennen kaikkea tussusi on kuin haulikolla ammuttu (etkä pahimmassa tapauksessa pysty pidättämään virtsaa tai edes ilmaa, ehket edes ulostusta) - niin kuinka helppo siinä tilanteessa on saada pääkoppa oikeaan paikkaan, että voisi nauttia seksuaalisesti?

Tätäkään miehet eivät voi koskaan kokea ja ymmärtää. Naiselle äitiys merkitsee valtavaa muutosta, joka vaikuttaa osa-alueisiin, mihin miehellä ei ikinä kajota. Heidän kroppansa ei milloinkaan koe vastaavaa rääkkäystä, kipua ja hallitsematonta muutosta, jonka lopputulos on puhdasta rulettia - et voi ikinä etukäteen tietää mitä kaikkea sinulle tapahtuu raskauden ja synnytyksen seurauksena. Tälläinen täysin hallitsematon tapahtuma onkin järkyttävä monelle äidille, sillä he ovat tottuneet siihen, että he kontrolloivat omaa elämäänsä. Miksi he haluaisivat uudestaan luopua itsemääräämisoikeudestaan ja oman elämänsä hallinnasta?

Viime aikoina uutisissa on myös puhuttu paljon synkemmistä asioista, jotka liittyvät lisääntymiseen, nimittäin synnytysväkivallasta että aborttilaeista. Synnytysväkivallalla on suora yhteys syntyvyyden määrään, ja sitä tapahtuu, vaikka monet haluavat kieltää koko ilmiön. Itsekin osani kokeneena voin todistaa, että kyse ei ole mistään "äidit ovat vain niin herkkiä ja kokevat asiat väärin" ilmiöstä. Osittain uskon, että synnytyksen kokeminen negatiivisena liittyy nimenomaan siihen, että nykyajan nainen ei enää joudu sietämään kipua missään muussa tilanteessa kuin synnyttäessään. Tälläinen "kipunegatiivisuus" ei kuitenkaan sisällä sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota kätilöt ja lääkärit harjoittavat raskaana olevia naisia kohtaan pakottaessaan heitä tahdon vastaisesti.

Synnytystä prosessina pidetään jotenkin "pyhänä", että näin se nyt vain kuuluu mennä, että sinun on kärsittävä, aivan kuin edelleen maksaisimme Eevan perisynnistä kirkumalla vuorokausia verta valuvana vuoteessa saattaessamme uutta elämää maailmaan. Näkemys on äärimmäisen vanhanaikainen eikä moisen ylläpitäminen tule tämän aikakauden naaraita motivoimaan mikäli heidän halutaan lisääntyvän enemmän. Mikäli suoranaiseen väkivaltaan ei puututa eikä synnyttämistä aleta käsittelemään modernimmista lähtökohdista (äidin tahdon ensisijaisuus, kivuttoman synnytyksen takaaminen, sektio vaihtoehtona alatielle jne.) pysyvät tilastot varmasti laskusuuntaisina.

Ennenhän nainen ei voinut päättää mikäli halusi lisääntyä tai ei - ei ennen ehkäisyä. Eikä ennen kuin raiskaus tuli laittomaksi myös avioliitossa. Olit miehesi omaisuutta, eikä sukulaisia tai ohikulkijoitakaan nyt niin kauheasti soimattu jos ottivat sinut kun halusivat. Tänä päivänä nainen päättää itse kehostaan. Hän päättää myös sen, ottaako kaikki raskauden ja synnytyksen riskit vai abortoiko hän sikiön. Näin sen kaiken järjen mukaan pitääkin olla. Silti, maailmalla on yhtäkkiä alkanut leviämään ajatus, että nainen ei saisikaan päättää omasta kropastaan. Jopa Suomessa jotkut hurraavat, että aborttioikeus pois.

Maailma, jossa ehkäisy on kielletty, on kuin jokin kauhuleffan scenario. Minunko tyttäreni eivät saisi syödä pillereitä tai käyttää kierukkaa? Eli toisin sanottuna he eivät saisi ikinä harrastaa seksiä kenenkään muun kuin sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa haluavat lapsia. Älkääkä puhuko minulle kondomista, todistetusti olen lapsen itsekin saanut sellaisesta huolimatta. Miksi te olette valmiita hurraamaan, kun naisen seksuaalisuus riistetään häneltä? Älkääkä yrittäkökään selittää, että abortti pitäisi kieltää koska "se ei ole ehkäisymuoto". Näytä minulle mikä ehkäisy on 100% varma? Ainoastaan sterilisaatio. Ja kaikkien naistemme sterilisaatio jotteivät he saa ei toivottuja jälkeläisiä valitettavasti poistaa listalta myös ne halutut.

Naisella voi olla miljoona hyvää ja huonoa syytä keskeyttää alkanut raskaus - eikä yhdenkään niistä pitäisi kuulua kenellekään muulle kuin hänelle itselleen. Jos aikaisemmin ei jo tullut selväksi, äiti on kuitenkin tänä päivänä edelleenkin se pääasiallinen lapsen huoltaja. Raskaus, synnytys, imetys - ne ovat kaikki vain ja ainoastaan naiselle mahdollisia. Haluammeko me todella maailman, jossa syntyvyys pakotetaan nousuun abortti ehkäisemällä, aiheuttaen tällöin laittomia abortteja, jotka johtavat naisten kuolemiin, itsemurhiin ja henkiseen kärsimykseen? Ne lapset, jotka syntyvät, annetaan adoptioon tai hylätään orpokoteihin? Kuka ottaa sen vammaisen vauvan, jota edes hänen oma äitinsä ei pystynyt rakastamaan?

Äitiys on nykynaiselle todella iso ja raskas panostus, joka murtaa täysin sen elämän, jota hän on siihen asti elänyt. Miettikää nyt mitä kävisi, mikäli hän ei edes tekisi sitä omasta tahdostaan? Pakotettu vanhemmuus on tuhoon tuomittu ajatus. Nykyajan naiset eivät suostu elämään nyrkin ja hellan välissä. Me emme ole orjia, me olemme miehiä. Tarkoittaen nyt siis, että ainakin vielä, ainakin nykylain silmissä, me päätämme, me ansaitsemme, me omistamme, vaikutamme, työskentelemme, opiskelemme, tavoittelemme ja olemme tasa-arvoisia.

Olemmeko me yhtäkkiä liian voimakkaita? Sekö miehiä pelottaa? He eivät voi olla raskaana tai synnyttää, ja mikäli he eivät voi pakottaa naista siihen ja vielä kotiin lasta hoitamaan, miten he pystyvät jatkamaan sukuaan? Käyhän se tavallaan järkeen, sillä nykyajan nainen ei oikeastaan tarvitse miestä mihinkään, ja se varmasti saa kaksilahkeisten kivekset surkastumaan. Sen sijaan en ymmärrä naisia, jotka ovat täysin valmiit heittämään "sisartensa" oikeudet aborttiin, ehkäisyyn ja itsemääräämisoikeuteen kankkulan kaivoon.

Päivi Räsäset, jotka ajavat raiskauksesta sikiävän vauvan oikeuksia ohi raiskatun naisen aivan kuin sahaavat irti omaa kättään. Jos abortti kielletään, kuinka monta raiskauksen tai insestin seurauksena syntynyttä ja hylättyä lasta sinä olet valmis hoitamaan omien lapsiesi lisäksi? Entä kaikki rakennepoikkeavat, vakavasti vammaiset lapset? Ehkä aborttia vastustavilla pitäisi olla jokin kiintiö. Jos allekirjoitat, että haluat kieltää abortin, ota sitten vähintään kaksi hylättyä lasta kasvatettavaksesi. Maksa kaikki heistä koituvat kulut ja yritä rakastaa heitä, vaikket ole heitä halunnut etkä valinnut. Ehkä miehille pitäisi myös määrätä vähintään 2 vuoden vankeusrangaistus, mikäli he ilman lääkärin lupaa saattavat naisen raskaaksi?

Toivon todella, etteivät minun lapseni joudu elämään maailmassa, jollaisesta juuri puhuin. Voit provosoitua ihan rauhassa abortti mielipiteistäni, mutta yritä avata silmäsi sille todellisuudelle, että tässä ei ajeta vain äidin etua vaan myös lapsen. On lapsen edun mukaista, että hänellä on vanhempi, joka rakastaa häntä yli kaiken ja on valmis kaikkiin uhrauksiin, mitä äitiys tuo mukanaan. Ilman äidin rakkautta, hylättynä, ei haluttuna, virheenä - voiko olla kammottavampaa lähtökohtaa elämälle? Tämän päivän äidit kun antavat kaikkensa niille 1,41 lapselle, joita ovat valmiita hankkimaan.

Suomessa haluttaisiin, että jokainen äiti saisi edes sen kaksi lasta ja täten väestö uusiutuisi eikä vähenisi. Päättäjät eivät kuitenkaan millään tavalla ole valmiita panostamaan lapsiperheisiin vaan itseasissa koko ajan heikentävät heidän asemaansa. Kuten sanottu, monelle naiselle äitiys on haave, joka toteutetaan (mikäli fyysisesti mahdollista) yhdellä lapsella. Kun ruusunpunaiset lasit särkyvät ja vanhemmuus ei olekaan sellainen unelmien täyttymys kuin olit luullut, ja saattaa itseasissa riistää sinulta tai ainakin ajaa kauemmaksi kaikki muut elämäsi haaveet, jää toinen lapsi tekemättä.

Tähän väliin kuuletkin sitten suuren valituskuoron, kuinka olet niin kamalan itsekäs kun riistät lapseltasi sisaruuden rikkauden. Aivan kuin pilaisit lapsesi sillä, että et hanki hänelle veljeä tai siskoa, aiheuttaen lähes pahoinpitelyyn verrattavan, psyykkisen haitan. Samaan hengenvetoon on tosin mainittava, että kolmannen lapsen jälkeen sinut tuomitaan myös, sillä aikasi ei voi mitenkään riittää kaikille lapsille, he eivät saa tarpeeksi huomiotasi ja rakkauttasi. Oletko kenties uskovainen vai etkö vain tiedä miten ehkäisyä käytetään? Haluat varmaan elää vain sossun tuella sen sijaan, että tekisit töitä ja keskittyisit uraan, kuten kunnon suomalainen.

Yhteiskunta siis odottaa sinun hankkivan kaksi lasta. Kolme tai yksi menee hampaita kiristellen, mutta mitkään muut vaihtoehdot eivät ole hyväksyttyjä. Unohda siis menneen ajan kampanjat kuten "neljäs isänmaalle", jolla saatiin väkiluvut kunnolla kasvuun. Nykyajan yhteiskunta on tehnyt täysin selvät rajat sille, että 1-3 on se kultainen keskitie, eikä siltä poiketa. Kun peilaan tätä omaan elämääni, tunnen tuon "kolmannen lapsen" paineen raskaana harteillani. Esikoiseni ratsastaa ja käy balettitunneilla - tähän kuluu paljon rahaa ja aikaa. Tosikkoa viedään uimaan ja muskariin. Mitenkäs tämä kohta syntyvä kuopus? Hänellekin varmasti pitää kaksi harrastusta olla, tasapuolisuuden nimissä. Entäs kun esikoinen haluaisi soittaa myös pianoa muiden harrastustensa lisäksi? Mistä löydämme rahat tähän kaikkeen? Entä kuinka saamme ajan riittämään?

Jos lapsia olisi edelleen vain yksi olisi pianon soitto helppo lisätä listalle. Sen lisäksi ehtisimme itsekin miehen kanssa käydä harrastuksissa. Kolme lasta kaikkine harrastuksineen? Kuulostaa siltä, että meidän on vähintään karsittava kaikki omat tekemisemme, että ehdimme roudata pentuja sinne tänne työpäivän päätteeksi. Neljäs lapsi tähän yhtälöön tuntuu jo täysin mahdottomalta ilman, että vanhemmat sisarukset joutuisivat siitä "kärsimään", vanhempien olemattomasta "omasta elämästä" puhumattakaan. Siihen päälle vielä koulut, kaverit, vaatteet, varusteet, synttärit, lahjat, perhelomat - ei ole mitenkään järkevää tehdä lisää lapsia.

Olen itse kasvanut kolmilapsisessa perheessä ja liputan sisarusten puolesta. Miten vanhempani saivat maksettua kaikkien meidän harrastukset ja huvitukset, en yhtään tiedä. Sisarukset eivät kuitenkaan tuo pelkkää onnea elämään, ja minä tappelin isoveljeni kanssa teini-ikään asti joka päivä. Kuvitelmat siitä, että lapsesi tulevat hyvin toimeen keskenään tai että he edes pitävät toisistaan, eivät välttämättä pidä lainkaan paikkaansa. He saattavat olla parhaita ystäviä, kuten minä ja siskoni, tai he saattavat käydä kymmenvuotista sotaa, kuten mieheni veljet keskenään, toimittaen toisensa vuorotellen sairaalahoitoon.

Sisaruus ei ole mikään välttämättömyys. Se ei aina ole edes lapsen parhaaksi, sillä vanhemmilla ei välttämättä riitä rahkeet useammalle naperolle. Ennen kaikkea se on kiinni siitä mitä nainen itse haluaa. Sen, joka kantaa vastuun ja seuraumukset, pitäisi päättää. Edes Disney piirretyissä naisen elämä ei enää ole puolison metsästystä ja perheen perustamista. Viimeaikaiset prinsessat (kuten Elsa, Vaiana, Tähkäpää, Merida) ovat etsineet jotain ihan muuta ja tahkoavat meidän tytärtemme päähän sanomaa "sinä itse päätät omasta kohtalostasi". Tämä ajatus resonoi läpi nykynaisen koko elämän, eikä äityis että avioliitto ole enää se, mitä tavoitellaan, tai edes halutaan.

Joillekin se tottakai on yhä mukana kuvioissa - kaiken muun ohella. Itse odotan innolla, että kunhan tämä kolmas pienokainen on turvallisesti ja terveenä maailmassa, voin pikkuhiljaa alkaa kääntää katseeni lisääntymisestä takaisin minuun. Haaveilen jo siitä, kuinka pääsen eroon raskauskiloista, kuinka löydän aikaa rauhalliselle kahvituokiolle ystävien kanssa, ja ennen kaikkea kaipaan töihin, aikuisten maailmaan. Tottakai haaveissani on myös perheaikaa, lasten kehittymistä ja heidän rakastamistaan, mutta kuten muutkin nykyajan naiset, minä en elä vain muita varten. Ensisijaisesti elän elämää, joka tekee minut onnelliseksi.

Miksi sitten edes hankit lisää lapsia?

Raskasta, märkää lunta tipahteli katolta. Aamulla oli taas pyryttänyt, nyt kenties tihutti vettä. Oli vaikea sanoa, sillä ikkunaruudut olivat pisaranauhojen raidoittamat ja niin taivas kuin maa olivat valkoiset. Ainoan kontrastin antoivat koivujen harmaat, paljaat oksat, jotka huojuivat tuulessa kuin vanhat luurangot. Nojauduin taaksepäin työtuolissani, kuppi kuumaa kaakaota käsissäni ja mietin pitäisikö vihdoin yrittää kirjoittaa uusi blogipäivitys.Blogini on maannut hiljaa kuin lumipeittoon haudattu Suomen luonto, muttei suinkaan sen takia, ettei minulla olisi ollut mitään sanottavaa tai kerrottavaa tänä aikana. Olen vain yksinkertaisesti ollut niin huonossa kunnossa, että en ole pystynyt kirjoittamaan. Useamman kerran olen maannut sängyssä, sikiöasennossa, oksennusämpäri lähellä päätä lattialla odottelemassa, ja miettinyt kaikkea mitä kirjoittaisin, jos pysytyisin edes istumaan. Raskauspahoinvointi ei ole mikään vitsi meille, jotka kärsivät siitä 24/7.

Kaiken kukkuraksi minä ja tytöt sairastuimme virusflunssaan. Jatkuva räkä ja yskiminen pahensi myös pahoinvointia, joten kaksi viikkoa oksensin joka päivä vähintään kahdesti päivässä. Hyvällä onnella yksi päivän aterioista pysyi vatsassa. Lääkärikin varoitteli, että mikäli yhtään tuntuisi siltä niin pitäisi lähteä sairaalaan tiputukseen. Itsepäisesti kärsin kotona, liikkuen lähinnä sängyn, sohvan ja vessan väliä, vaikkei makaaminen aina onnistunutkaan kipeää taaperoa hoitaessa.

Taapero, voitteko kuvitella? Kun miettii sitä mistä tämä blogi alkoi, lapsettomuudesta ja hedelmöityshoidoista, niin nyt meillä on jo vuoden virstapylvään ylittänyt pikkuihminen touhu mouhuamassa. Miss Clementine on aloittanut päiväkodissa ja pärjännyt kaiken lisäksi todella hienosti! Olen niin ylpeä joka kerta kun kuulen hänen leikkineen, syöneen ja nukkuneen hyvin. Tarhassa neiti ei pura eroahdistustaan, mutta kotona sitten kyllä.Ennen niin hyvin nukkunut pienokaisemme herää nykyään joka yö monta kertaa huutamaan. Välillä hän huutaa unissaan ja välillä taas hereillä ja niin pitkään, kunnes pääsee syliin nukkumaan. Jos uskallat laskea hänet alas herää tyttö välittömästi ja alkaa parkua. Niinpä Miss Clementine menee illalla oman huoneensa pinnasänkyyn nukkumaan, mutta herää 3-4 aikaan yöllä ja rauhoittuu vasta kun pääsee nukkumaan joko minun tai Mr. Blueberryn rintakehän päälle.

Onneksi tilanne on nyt viime aikoina sen verran rauhoittunut, että Miss Clementine suostuu melkein joka yö nukkumaan meidän välissämme, eikä päällä, koska siinäpä vasta selkä tulee kipeäksi kun 11,6kg tajutonta taaperoa röhnöttää rintakehälläsi puolen yötä. Tarhan aloitus on siis tuonut mukanaan juuri niitä asioita, joita osasin odottaa. Tiesin, että Miss Clementine oireilisi jollain tavalla ja tiesin, että hän alkaisi sairastelemaan. Ihan perus kaavalla ollaan menty ja tuskin ihan hetkeen ovat asiat siitä miksikään muuksi muuttumassa.

Myös Miss Lemonilla on omat ongelmansa koulussa, eikä hänkään säästynyt virus pöpöltä, vaikka ei sairastunut yhtä pahasti kuin minä ja pikkusiskonsa. Sairastelun lisäksi koulussa on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Miss Lemon onnistui pihaleikeissä lyömään päänsä kiipeilytelineen metallitankoon kaatuen siitä taaksepäin ja löi takaraivonsa seuraavaan. Tästä seurasi ensin päänsärkyä ja lopulta oksentamista. Lievän aivotärähdyksen oireet menivät kuitenkin kahdessa päivässä ohi ja selvisimme säikähdyksellä ja yhden yön herättelyillä.

Opintiellä ei silläkään ole mennyt aivan ruusuisesti, sillä Miss Lemon kärsii lievästä hahmotusviasta, joka hidastaa hänen lukuopintojaan. Jostain syystä kirjainten erottaminen ja niiden nimien muistaminen aiheuttaa haasteita, mutta viikottaisesta tukiopetuksista alkaa selkeästi olla apua ja eiköhän se meidänkin sinisilmämme opi lukemaan. Syytän itseäni tyttären ongelmista, lukihäiriö kun on periytyvä, mutta sentään nykypäivänä siihen osataan antaa jo aikaisessa vaiheessa apuja.

Poden huonoa omaatuntoa, että en ole pystynyt auttamaan Miss Lemonia niin paljon ensimmäisen luokan aloittamisessa kuin olisin halunnut. Töihin palaaminen, kamalasta työpisteetä toiseen vaihtaminen ja aivan erityisesti jo neljännelle raskauskuukaudelle jatkunut pahoinvointi ovat kuitenkin vieneet hurjasti voimavarojani. Ostin monta kirjaa, joita meidän oli tarkoitus yhdessä lukea Miss Lemonin kanssa tukeakseni hänen oppimistaan, mutta kaikki niistä pölyttyvät tällä hetkellä hyllyssä.

Onko äideillä koskaan sellaisia kausia, että he eivät soimaisi itseään asiasta tai toisesta? En koe ikinä tekeväni ”parastani” kun kyse on lapsistani. Yritän ja yritän, mutta silti jokin menee aina pieleen, ei ole aikaa, tuli jotain muuta. Erityisen haastavaa tämä on minusta nyt, kun yritän tasapainoitella taaperon ja koululaisen välillä. Koen, etten pysty antamaan kummallekaan täyttä panostusta, eikä tilanne varmasti helpotu sitten kun kolmas kullanmuru saapuu maailmaan.

Kävimme jo aikaa sitten ensimmäisessä ”virallisessa” ultrassa eli np-ultrassa, jossa niskaturvotusta tarkkaillaan ja selvitetään yhdistelmäseulonnalla downin syndrooman riskiä. Koska nämä ovat nykyään keskitetty Bulevardille oli pelkästään paikalle pääseminen ja lumikaoottisilta teiltä parkkipaikan löytäminen jo haaste itsessään. Navigaattori ohjasi minut kyllä uskollisesti perille, mutta sitten alkoikin pää pyöriä kuin pöllöllä yrittäessäni löytää autolle majapaikkaa.

Puhelin soi ja vilkaisin ärsyyntyneenä näyttöä. ”Rakkaani” se ilmoitti.
”Yritän juuri etsiä parkkipaikkaa” vastasin murahtaen.
”Tiedän, näin sinut paikantimella. Käänny seuraavasta vasemmalle.”
”Oletko ihan varma?”
”Sieltä tulee juuri valkoinen Volvo, seuraa sitä, olen valloittanut kaksi parkkipaikkaa.”
Käännyin kuuliaisesti vasemmalle.
”Näen sinut. Olen pakettiauton jälkeen vasemmalla, aja lumikinoksen ja minun väliin parkkiin.”

Mr. Blueberry peruutti pois tieltä ja pääsin puikahtamaan yksisuuntaisella kadulla hienosti lumisohjon päältä tien reunaan. Olimme vain nurkan takana klinikalta ja taapersimme käsikynkkää (minä pitäen itseäni pystyssä miehen vakaammilla jaloilla) aulaan. Siellä odottikin mukava yllätys kun hissi ei liikkunut ja sille oli jonoa. Minä en olisi halunnut kiivetä ties kuinka monta kerrosta ylös vanhan talon kierreportaita, mutta meillä oli vain viisi minuuttia aikaa, joten Mr. Blueberry lähti reippaasti harppomaan ylös.

Pari kerrosta ja hissi tuli meitä vastaan, tai pikemminkin ohitimme sen, sillä se oli rikki eikä liikkunut mihinkään. Puuskutin ylös päästyäni ja murisin Mr. Blueberrylle, joka kiltisti piti minulle ovea auki, että ei raskaana olevia saisi juoksuttaa tällä tavalla. Sain kuitenkin lepäillä ihan tarpeekseni, sillä lääkärimme oli myöhässä. Niin paljon myöhässä, että näimme käytävien tyhjenevän ja täyttyvän istuessamme itse tympääntyneinä penkeillä.

Mr. Blueberry ei ole maltillisimpia ihmisiä, jopa minuun verrattuna, ja alkoi kiehua kirosanoja kuin räpättävä papupata. Se lisäsi minun hermostuneisuuttani ja ilmeisesti viereinen pariskunta huomasi tyytymättömyytemme kun he alkoivat kysellä, että kuinkas kauan täällä oikein sitten joutuu odottamaan. Mies ehti juuri avata heille mielipidettään asiasta kun vastapäinen ovi aukesi.
”Mrs. Strawberry?”
”No päästiin sitten kuitenkin!” Mr. Blueberry letkautti ja marssi ovelle.
”Anteeksi, että jouduitte odottamaan. Tämä lumi on aiheuttanut paljon asiakkaiden myöhästelyjä tänään.”

Minua ei kiinnostanut enää pätkääkään paljon kello oli sillä halusin kuumeisesti nähdä Ninjan. Olin kärsinyt koko päivän kauheista ennakkoaavistuksista, että jotain oli pielessä. Entä jos ultratessa lääkäri löytäisi sikiön kuolleena? Entä, jos siinä oli vakavia rakennepoikkeamia? Mitä jos joutuisimme miettimään raskauden keskeytystä?
”Kuinka monta lasta?” lääkäri kysyi.
”Kaksi” vastasin tottuneesti, koska kaksihan minulla oli.
”Kaksoset?” lääkäri toisti yllättyneenä.
”Siis – ei! Ei kun ennestään kaksi, mahassa yksi!”

Poskeni helahtivat punaisiksi, mutta lääkäri vai puisteli päätään ja pyysi neuvolakorttia. Asettauduin selälleni housut polvissa ja paita kainaloissa. Lääkäri pruittasi tottuneesti geeliä mahalleni ja alkoi ultrata. Palkinto oli onneksi lähes välitön. Huitovat raajat ja iso pää ilmestyivät näkyviin enkä voinut kuin vinistää.

”Siinä hän on” lääkäri totesi ja ryhtyi sitten liikuttamaan laitetta ja selostamaan samalla kaikkea mitä ruudulle näkyviin tuli. Normaali, normaali, hyvä, hyvä, hienosti näkyy. Tässä vaiheessa sikiöt näyttävät jotenkin kammottavilta pikku luurangoilta, ja omalla tavallaan hyvin suloisilta alieneilta. Pää on ihan liian iso muuhun kroppaan verrattuna, jalat liian lyhyet käsiin verrattuna. Aivot paistavat läpi kallosta ja naama näyttää pääkallolta. Silti sikiössä on jo jotain äärimmäisen inhimillistä, kiemurrellessaan, haparoidessa sormillaan, kääntäessään selkänsä ultraajalle kun alkaa oikein ärsyttää tökkiminen.

Saimme hetken kuunnella sikiön sydämen sykettä kun Ninja pysähtyi juuri oikeaan kohtaan. 160 kertaa minuutissa. Niskaturvotus oli todella pientä ja kaikki oli ihan mallillaan. Pikkuinen oli hiukan isompi kuin arvioitu laskettu aika antoi ymmärtää, mutta koska kyseessä oli pakastetun alkion siirto ei päivämäärään kajottu. Kaiken kaikkiaan saimme olla äärimmäisen tyytyväisiä ja olisin voinut jäädä vaikka koko päiväksi katselemaan pienen pienen pientä elämän ihmettämme.

Lääkärillä oli kuitenkin seuraava jonossa, joten saimme ultrakuvat ja meidät passitettiin matkoihimme. Olo oli kuin pilvien päällä olisi pomppinut. Kikatellen ja halaillen kävelimme ulos aurinkoiseen talvipäivään ja päätimme mennä juhlistamaan tapahtumaa lounaalla Naughty Burgerissa. Vertasimme ruokaa odotellessa edellistä rv9 kuvaa uuteen rv13 ultraukseen. Muutos oli ihan käsittämätön. Miten niin pienessä ajassa saattoi tapahtua niin paljon kehitystä?

Kuvassa ylhäällä oikea ja vasen rv 12+5 ja alhaalla vasemmalla rv 8+6, alhaalla oikealla rv 7+2.

Vaikka alkion matka syntyväksi vauvaksi on minusta yksi elämän käsittämättömimpiä ihmeitä, niin kyllä myös vastasyntyneestä yksivuotiaaksi on sellainen harppaus, että aivan suu auki välillä jää tuijottamaan, että oliko tuo tomera, höpöttävä, kävelevä, itsepäinen tyttö vasta vähän aikaa sitten toukka, joka tuskin pystyi omaa päätään nostamaan ja makasi vain sylissä syömässä ja paskomassa? Eikä välillä meinaa vieläkään uskoa, että me teimme tuon pienen, itsenäisesti ajattelevan olennon. Meidän geenimme siinä mennä viuhottavat uudessa olomuodossa.

Mikä voisi antaa elämälle enemmän merkitystä kuin lapset? Mikä voisi antaa lapselle enemmän kuin sisarukset? Kun katson tyttöjäni tiedän miksi jaksan päivästä toiseen. Jopa pahimpien raskauspahoinvointien kanssa muistan Miss Lemonin ja Miss Clementinen touhuja seuratessa, että palkinto kaiken tämän päätteeksi on jotain, mitä mikään muu maailmassa ei voi tarjota. Siksi minusta onkin hassua, että olen saanut niin paljon negatiivista palautetta uudesta raskaudesta.

Seulontaa varten kävin verikokeissa ja hoitaja yritti pitää yllä mukavaa chit chattiä.
”Kuinka olet voinut?”
”Kovasti on pahoinvointia. Mutta niin oli edellisissäkin raskauksissa, joten osasin odottaa.”
”No voi kauhea. Onneksi kaikki se loppuu viimeistään synnytykseen. Menivätkö edelliset hyvin?”
”Ihan hirveää helvettiä.”
”No voi! Eihän se toki koskaan mukavaa ole, mutta Suomessa on onneksi todella hyvä henkilökunta auttamassa.”
”Itselläni on ollut huonompi kokemus, kauheita sadistisia kusipäitä.”
”No hurjaa!... Suomessa ei kuitenkaan kuolla synnytykseen kuten muualla maailmassa.”
”Ei se kyllä ensimmäisessä synnytyksessä kaukana ollut – itsellä eikä lapsella.”
”Ei kai? Kamalaa! Miksi edes enää hankit lisää lapsia?”

Lähes täysin samanlaisen keskustelun kävin erään neuvolatädin kanssa, joka tuurasi omaani. Hän kuunteli naama valkoisena synnytyskokemuksiani ja tokaisi: ”Miksi sitten hankit lisää lapsia?” Tämä on minusta äärettömän hämmentävää. Ja nimenomaan terveydenhoitoalalla työskentelevät ihmiset ovat möläytelleet tätä suorana päin naamaa. Jotkut muotoilevat sen nätimmin ”olen yllättynyt, että haluat vielä lisää lapsia” tai ”uskomatonta, että uskallat vielä yrittää uutta raskautta” mutta tarkoittavat kaikki samaa. Ja auta armias, jos puhut jollekin siitä, miten tuntuu, ettei aika riitä Miss Lemonille ja Miss Clementinelle niin välitön kommentti on ”entäs sitten kun niitä on kolme?”.

Niin, sitten jos kun niitä on kolme, niin sylini on täydempi ja sydämeni vielä enemmän. Käsiä ei ehkä kasva lisää, mutta sydän laajenee ja antaa tilaa uudelle rakkaudelle. Miksi antaisin lääkäreiden ja kätilöiden hoitovirheiden ja epäinhimillisen kohtelun muuttaa sitä hartainta toivetta, joka minulla on ollut lapsesta asti? Iso perhe, paljon lapsia. Se on ensimmäinen asia, jonka muistan koskaan halunneeni. Kaiken sen kidutuksen ja vääryyden jälkeen, mitä olen kokenut, minun pitäisi vielä antaa niiden paholaisen kätyreiden tekojen muuttaa koko elämäni? Minulta on jo tuhottu synnytyskokemukset, viety vanhemmuuden onnelliset ensihetket, mutta tätä en anna heidän minulta viedä.

Kun tarkastelee lapsen ja vanhemman yhteistä matkaa on synnytys hyvin pieni osa sitä. Puhutaan kuitenkin vain parista päivästä koko elinkaaren aikana. Minusta on ilmiselvää, että se synnytys ei ole ratkaisevassa asemassa lapsen hankkimisen kannalta niin kauan kun sektion mahdollisuus on olemassa. Se on viimeinen oljenkorteni. Toki, jos sektio osoittautuu yhtä kammottavaksi helvetin esikartanoksi kuin alatiesynnytykset, niin sitten voi olla, että lapsilukuni jää kolmeen. Elättelen kuitenkin toiveita, että se on inhimillisempi ja hallitumpi tapahtuma kuin se teurastus, mitä ”luonnollinen” synnyttäminen tähän mennessä osoittanut olevansa.

Jotkut ovat kuitenkin olleet ihan suoraan sitä mieltä, että mikäli ei ole valmis luomusti tunkemaan neljää kiloa elävää olentoa sukupuolielimestään halvaannuttavissa kivuissa, niin ei pitäisi tehdä lapsia enää ollenkaan. Se pitää tehdä luonnollisesti tai ei ollenkaan. Minusta tämä ajatus on naurettavan kaksinaismoralistinen jo sen takia, että jos mentäisiin ”luonnollisesti” niin ihminen ei saisi valita hankkiiko lisää lapsia vai ei, vai väitättekö tosiaan hormonikierukoiden yms. kavereiden olevan ”luonnon omaa valintaa”?

Ehkäisy jo itsessään on luonnotonta ja mikäli katsotaan taaksepäin historiassa, niin myös kuoleminen synnyttäessä on ihan täysin luonnollista. Ilman nykyaikaista lääketiedettä olisin ensimmäisessä synnytyksessäni kuollut raskausmyrkytyksen, kohtutulehduksen ja infektion aiheuttaman lapsivuodekuumeen kultaiseen kombinaatioon, todennäköisesti lapsi jumittuneena edelleen synnytyskanavaan. Se olisi ollut täysin luonnollista.

Toinen synnytykseni oli ihan yhtä luonnoton kuin leikkaus, sillä se käynnistettiin lääkkeillä ja supistukset tuotettiin oksitosiinilla, eikä koko hommassa ollut rahtustakaan luomua. Silti katsotaan, että käynnistyhelvetti oli ”luonnollinen” synnytys kun vauva nyt tuli oikeasta kolosta syöksyen ulos. Naurettavaa. Valitsen ehdottomasti option ”epäluonnollinen, kliininen” ja sikiön kannalta kaikkien tieteellisten datojen perusteella turvallisin tapa syntyä – sektio.

Mietin välillä miltähän niistä naisista tuntuu kaikki nämä keskustelut ”luonnottomasta syntymisestä” joilla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa oman tai lapsen elämän pelastamiseksi kuin sektio. ”Et ole synnyttänyt” heille sanotaan, aivan kuin he eivät olisi oikeita äitejä sen takia, että valitsivat säilyä hengissä ja pelastaa lapsensa sen sijaan että olisivat kokeilleet alatiesynnytyksen luonnonvalinta rulettia. Ja entäpä järkisektion valinneet, jotka ovat huomanneet tilastoista, että vauvalla on parhaat mahdollisuudet selvitä ilman mitään vaurioita sektiolla? He taitavat olla täysin kelvottomia vanhemmiksi.

Miten voi olla, että nainen, joka on 9 kuukautta kantanut lasta sisällään, ravinnut ja kasvattanut sitä omalla kehollaan, suojannut ja vaalinut päivästä toiseen, ei muka yhtäkkiä ole ”koskaan synnyttänyt vauvaa” vain sen takia, että hänen sukupuolielimiään ei ole silpottu vaan vatsa leikattu? Ihan höpö höpöä sanon minä. Jos miesten pitäisi peniksestään tunkea ulos lapsia niin, että vehje repeytyisi, virtsaputki vaurioituisi eikä paskaakaan ehkä pystyisi enää pidättämään, niin sektio olisi ainoa synnytystapa mitä nykymaailma enää tuntisi.

Minä olen sentään kahdesti läpäissyt ”naisten intin”, ja koska olen saanut pysyviä vaurioita niin katsotaan minun ottaneen tarpeeksi monta sota-arpea, että ehkä on ihan ok, että minulle tehdään sektio. Ehkä. Tosin voisihan se olla, että kolmas kerta olisi voimauttava naiseuden kokemus, joka eheyttäisi kaikki aikaisemmin kokemani traumat ja vääryydet. Se, että siitä saattaisi seurata kohdun laskeuma, virtsanpidätysvaurioita, kroonisia kipuja ynnä muita ei ole merkityksellistä. Jos vauva tulee ulos elävänä synnytys on onnistunut – piste.

Jos haistatte tekstistäni katkeruutta ja vihaa olette aivan oikeassa. On enää vaikea suhtautua neutraalisti synnyttämiseen kun on kokenut sen mitä minä olen. Vielä vaikeampaa on niellä sitä kritiikkiä, mitä toiset äidit suoltavat suustaan kuullessaan sanan sektio. Miten voikin olla, että nimenomaan muut naiset ovat sitä mieltä, että et sinä nyt ilman kipuja jollain kirurgisella toimenpiteellä voi mitään lasta saada. Sehän olisi helppo, kivuton, hallittu toimenpide, jossa sinä saat päättää.

Minulle luetellaan mielellään sektion mahdollisia komplikaatioita ja minua huvittaa kun olen kokenut ne ihan samat alatiesynnytyksissä. Runsasta verenvuotoa kun kohtu ei supistu kunnolla? Lapsella hengitysvaikeuksia syntymän jälkeen? Kohtutulehdus? Monien kuukausien pitkittynyt parantuminen? Istukanpala jäi kohtuun? On kaikki kuulkaa saatu ihan sillä luomu menetelmällä ja paljon, paljon pahempaa päälle. Jos et ole valmis synnyttämään niin kuin naisen pitäisi sinun ei pitäisi hankkia lapsia ajatusmaailman ihmisiä mitkään perustelut eivät vain hetkauta.

Saa nähdä mitä täytyy pelkopolilla perustella ennen kuin lääkäri suostuu kirjaamaan sektiolupauksen omakantaan. Ennen raskautta minulle jankattiin fraasia ”Suomessa ei ketään pakoteta alatiesynnytykseen”, mutta sillä siunatulla sekunnilla kun tulin raskaaksi ääni muuttui kellossa. Nyt minulle on kerrottu ihan kylmästi, että minun on taisteltava saadakseni päättää synnytystapani. Sillä mitä ilmeisimmin naisen itsemääräämisoikeus omasta kehostaan lakkaa kun hänestä tulee hautomokone.

Raskaana oleva tarvitsee yhteiskunnan mielestä holhousta. Siinä missä kenelle tahansa potilaalle kerrotaan rehellisesti toimenpiteiden riskeistä tai sairauksien kulusta, raskaana olevaa ei saa pelotella kertomalla hänelle alatiesynnytyksen mahdollisista komplikaatioista. Synnytysvalmennuksissa ei koskaan kerrota niistä toimenpiteistä, joita alatien aikana voidaan joutua tekemään. Imukuppi? Pihdit? Välilihan leikkaus? Ne ovat kaikki tabuja asioita, joita ei saa mainita vaan odottava äiti viedään synnyttämään kuin lammas teuraaksi, naiivin sinisilmäisenä ja luottavaisena.

Tämä perustuu edelleen siihen, että kaikki alatiesynnytyksessä tapahtunut on luonnollista ja kuuluu asiaan. Mitä seuraumuksia kaikella sillä on naiselle ei ole väliä, niin kauan kun lapsi (joka ilmeisesti on se todellinen potilas synnytystilanteessa ja synnyttäjä itse vain vauvantekoväline) saadaan hengissä ulos. Myös minun molemmat synnytykseni on merkitty papereihin onnistuneiksi ja hyvin menneiksi. Sait elävän lapsen, jolle ei jäänyt pysyviä vaurioita (toisin kuin sinulle), mitä ihmettä oikein valitat? Olet vain kokenut tapahtuneen väärin.

Voitteko kuvitella lääkärin missään muussa tilanteessa selittävän sinulle näin, kun olet kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa, alapääsi on revitty ja tikattu, olet ollut puolustuskyvytön ja järjettömissä tuskissa? Niinkö lääkärit sanovat raiskatuille? Olen pahoillani, että sinusta tuntui siltä, että asiat eivät menneet kuten olisit toivonut. Mutta koska sinulle ei jäänyt mitään sellaisia vaurioita, joista voisi suoraan syyttää hoitovirheestä, pesemme kätemme koko asiasta. Hyvää päivänjatkoa. Tiivistettynä näin luki vastauksessa reklamaatiooni tapahtuneesta.

Miten näin ajattelevaan ja toimivaan henkilökuntaan pystyisi enää millään tasolla luottamaan? Ymmärrän miksi on paljon niitä naisia, jotka eivät sitten vain yksinkertaisesti hanki enempää lapsia, nykyaikana kun sekin mahdollisuus on. Miksi kukaan haluaisi asettaa itsensä niin avuttomaan tilaan, joutua nöyryytetyksi, kidutetuksi ja hylätyksi pelkonsa ja tuskansa kanssa? Jos sattuu olemaan luonnollinen synnyttäjä, sellainen joka olisi satoja vuosiakin sitten selvinnyt vauvoineen alatieteurastuksesta, niin miksipä tuo nainen ei polkisi lisää lapsia? Mutta me, jotka emme anno domino olisi alkujaankaan selvinneet koettelemuksesta, ja emme siitä nykypäivänäkään oikein meinaa selvitä, niin miksi me hankkisimme lisää lapsia?

Tunnustan, että minua pelottaa, pelottaa aivan helvetisti tämä uusi raskaus. En ole paljoa pystynyt iloitsemaan uudesta vauvasta, sillä muistan joka kerta Ninjaa ajatellessani, että jotenkin sen on uloskin tultava. Olenkin hakenut pelkooni apua psykoterapeutilta, joka onneksi puoltaa sektiotoivettani ja ymmärtää täysin miksi. Pelkkä pelon käsittely ei kuitenkaan auta kun tiedän, että Suomessa ei saa lain mukaan itse valita sektiota. Tämä on mielestäni hassu paradoksi, että ”ketään ei pakoteta alatiehen”, mutta sitten kuitenkaan naisella ei ole laillista oikeutta sektioon ilman lääkärin määräystä.

Et saa valita, sinun täytyy rukoilla, anoa ja taistella, jotta voit synnyttää veitsen alla. Jos tiedoissasi ei ole kirjallisesti lupausta sektiosta mikään ei sido synnytyssairaalaa tai sinua hoitavaa kätilöä eikä heidän tarvitse reagoida kun kiljut, että leikkaa se ulos. Tiedän, olen ollut siinä tilanteessa. Passiivinen pakottaminen kun ei virallisesti ole pakottamista. Jos kätilö vain istuu vieressä ja lisää oksitosiinia tippaan vähän kerrallaan, sitä ei lasketa itsemääräämisoikeuden riistämiseksi. Hän vain antaa luonnollisen synnytyksen tapahtua, mitä ei lasketa lääketieteelliseksi toimenpiteeksi, joten sen tapahtumisesta ei häntä voida syyttää.

Tällä kertaa asiat tulevat menemään toisin. Niin vakuutan itselleni. Niin tosin sanoin itselleni jo edelliselläkin kerralla ja kuinkas kävi? On karmeaa vain odottaa ja miettiä, että entä jos kuitenkin olen taas kohta siellä synnytyssalissa jonkun sadistisen hirviön kanssa, jota ei kiinnosta mitä minulle tapahtuu, hänen duuninsa on vain saada se lapsi ulos elävänä. Toki sekin on ihan hyvä tavoite, mutta millä hinnalla? Ja siksipä odotan kuumeisesti, että pääsen pelkopolin lääkärin puheille, hänellä kun on valta antaa sektiopäätös vaikka heti tänään. Sen jälkeen ei tarvitsisi stressata enää, että kuinka Ninja syntyy maailmaan ja saattaisin ehkä pystyä ihan oikeasti iloitsemaan tästä raskaudesta.

Jonkinasteista pahoinvoinnin hellittämistä alkaa myös olla ilmoilla. Olen ollut kolme päivää oksentamatta! Ja siis ihan putkeen eikä viimeisen kuukauden sisällä, ai että miten kiva! Pidän sormet ristissä, että muutos olisi pysyvä ja pääsisin taas kuukautta vähemmällä kuin viimeksi. Silloin pahoinvointisaldoni olisi Miss Lemon 6kk, Miss Clementine 5kk ja Ninja 4kk. Kauniisti laskeva suora, eikö olisi?

”Hetkinen, et ole oksentanut tänään!” Mr. Blueberry tokaisi toissailtana käydessämme nukkumaan.
”Eikö olekin jotenkin tosi outoa?” vastasin virnistäen.
Niin sitä vain tottuu kaikenlaiseen kamalaan. Mies tosin otti minut halaukseen ja toivoi kovasti, että saisi kohta iloisen ja eläväisen vaimonsa takaisin pahoinvoinnin ja väsymyksen syövereistä. On joskus vaikea muistaa, että tämä raskaus ja kaikki sen mukanaan tuomat ongelmat eivät koske vain minua. Koko perhe kärsii kun yksi pelaaja on poissa pelistä, eikä varsinkaan lapsille tunnu olevan helppoa, että se henkilö on nimenomaan äiti. Äiti, maailman paras ja maailman vaativin duuni. Niin parasta tässä maailmassa, vaikkei todellakaan mitään ruusilla tanssimista. Silti se on elämän suola ja ainakin minulle se kaiken tarkoitus.

Isän vuoro

Keittiön pöytä notkui tiskeistä ja koneessa odottelivat puhtaat. Pyykkikorit tulvivat yli äyräiden, mutta silti pyykkitelineet olivat täynnä pestyjä. Pölypallot juoksivat jo kilpaa koirien kanssa lattialla, ja silti, kunhan Miss Clementine nukahti, en käärinyt hihoja ja ryhtynyt talkoisiin, vaan istahdin tietokoneen äärelle. Aurinko alkoi pilkistellä pilviverhon takaa hyvin harmaan aamun jälkeen ja hiukan samalta tuntui täällä kotona, kun kuopuksen flunssa alkoi vihdoin olla takana.

Viikko oli ollut raskas. Kipeä lapsi ei tietenkään nukkunut kunnolla, vaan heräili, huusi ja itki pitkin yötä. Unenpuute oli alkanut näkyä kasaantuvana negatiivisuutena omalta osaltani. Tyytymättömyys omaan itseensä, elämäntilanteeseen ja erityisesti puolisoon puski pintaan väsymyksen syövereistä. 34 vuotta ikää on kuitenkin onneksi opettanut minut tunnistamaan nämä möröt, joita maalaan seinille uupuessani. Kun Mr. Blueberry viime yönä hoiti yövuoron olinkin tänään taas kuin uusi ihminen.

Hyräilin keittiön kaaoksessa kun kokkailin aamiaista koko pienelle perheellemme. Laitoin kahvin tippumaan Mr. Blueberrylle, mikä on hyvin harvinaista, kun en itse juo tuota mustaa myrkkyä. Kun Miss Clementine heräsi kesken aamupalan laittamisen kävelin kevein askelin neidin huoneelle sen sijaan, että olisin kironnut mielessäni kun puuhat jäivät kesken. Hymyilin pinnasängyn laitaa vasten polvillaan seisovalle tytölle iloisesti.
"Heiiii! Kuka heräsi? Onko se äidin rakas?"

Istuimme kohta kaikki neljä pöydän ääressä aamiaisen äärellä. Lusikoin vuoroin itselleni ja vuoroin vauvalle suuhun ruokaa, höpistessä samalla hyväntuulisesti Mr. Blueberrylle (joka haukotteli leuat naksuen) ja Miss Lemonille (joka maiskutti ruokaa suu auki, vaikka siitä oli sanottu hänelle lukemattomia kertoja). Kävimme yhdessä käyttämässä koirat aamulenkillä ja annoimme karvaturrien riehua pensaikossa kunnes isännällä meni hermot. Tälläisiä täydellisiä hetkiä oli aniharvoin. Lapsiperhearki on yleensä lähinnä selviytymistä, rasittavaa puurtamista aivan liian väsyneenä, ylikuormittuneena ja suurimman osan aikaa se tehdään yksin.

Jompi kumpi meistä on aina jossain, jossei mies töissä, niin sitten viemässä Miss Lemonia balettitunneille tai tallille ratsastamaan. On vauvauintia ja muskaria Miss Clementinen kanssa. Välillä yritämme nähdä kavereita tai tehdä jotain omaa juttua. Sellaiset ovat kuitenkin harvassa, koska arjen pyörittäminen ilman toista aikuista on turhan ahdistavaa ja uuvuttavaa. Mr. Blueberry oli yhden viikonlopun kalastamassa ja minulla oli palaa pinna kolmen päivän yksinhuoltajuuden kanssa. Ei se toki ole mitään uutta, mutta se ei vain ole millään tavalla kivaa.

Monesti kun Mr. Blueberry tulee kotiin se on läpsystä vaihto. Hän ottaa mukelon ja minä aloitan kokkaus, siivous, pyykkäys, Miss Lemonin läksyt tai harrastukset operaation. Kummallakaan meistä ei oikeastaan ole hetkeäkään lepoa ennen kuin molemmat lapset ovat nukkumassa. Siinä sitten röhnötetään sohvalla vierekkäin, jotain aivotonta televisiossa pyörien ja mietitään kumpi käy suihkussa ensin vai voisiko mennä suoraan nukkumaan. Parisuhde on lähinnä muisto vain, mikä on harmi, koska meillä on (vai oli?) niin hauskaa yhdessä. Silti, kahdenkeskistä laatuaikaa enemmän haluan mieheltä osallistumista lasten- ja kodinhoitoon.

Saisiko olla seksiä? Mitä jos viikkaat mieluummin pyykit tai laitat tiskit. Miten olisi vähän romantiikkaa? Voisitko viedä vaipparoskiksen ja imuroida vähän? Lähdetäänkö jonnekin? Voidaanko vaan romahtaa sohvalle ja olla hiljaa? Entä yhdessä salille? Saisinko mieluummin suklaata? Onneksi Mr. Blueberry vaikuttaa aikalailla tyytyväiseltä ihan vain satunnaisten halien, satunnaisten suukkojen ja arjen pienten kohteliaisuuksien kanssa. Minäkin olen sitä onnellisempi mitä enemmän teemme yhdessä perheenä. Ja onneksi meillä myös iskä osaa hoitaa niin pienen kuin ison pennun.

Kun olimme kesällä mökkeilemässä (ihan helvettiä puolivuotiaan kanssa, mitä oikein mietin?) ja Mr. Blueberry vaihtoi Miss Clementinen vaipan, koin aikamoisen järkytyksen kun paikalla ollut vanhempi rouvanhenkilö häkeltyi näkemästään.
"Siis vaihtaako isä teillä vaippaa? Ei meidän aikana vaan isät sellaista tehneet."
En ihan oikeasti tiennyt mitä sanoa. Siis, että isä ei koskaan vaihda vaippaa, on ollut joskus se normi? Uskon vakaasti nykypäivän pyrkimykseen tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Sanon "pyrkimykseen", koska mielestäni olisi hyvin poikkeuksellista, mikäli vanhemmuus ihan oikeasti menisi 50/50. Toinen vanhempi on aina vähän enemmän lapsen kanssa (ainakin jos molemmat eivät ole kotona) ja hoitaa vähän enemmän, vaikka samoja asioita tehtäisiinkin. Jos lapsi ei ole lainkaan pulloruokinnassa niin imetys myös rajaa toisen vanhemman osallistumisen pienempään prosenttiin.

Aikakausi, jolloin ei ole ollut päivänselvää yrittää hoitaa yhteistä jälkeläistä yhtä paljon, tuntuu minusta käsittämättömältä. Joskus kyllä pohdin, että tuntuuko miehistä vähän päinvastaiselta? Evoluutio ei ole tehnyt miehistä yhtä herkkiä ja tunteellisia kuin naisista (minkä perimmäinen tarkoitushan on olla parempi lähivanhempi lapselle) ja yhteiskuntammekin on pitkään muokannut miehiä sulkemaan tunteensa. Kunnon mies kun ei puhu eikä pussaa, eikä ainakaan itke! Niin miten nämä parrakkaat kaksijalkaiset löytävät sen pehmo-iskän kovan kuorensa alta säilyttäen edelleen yhteiskunnan vaatiman machomiehen pinnan?

Moni isukki on kuin kala vedessä kun kyse on kauppakassien kantamisesta, miljoonien lastentavaroiden pakkaamisesta farkun peräkonttiin, pinnasängyn kokoamisesta tai sopivan itkuhälyttimen metsästämisestä elektroniikkakaupasta. Äiti saattaa delegoida isälle söpöjen taulujen naulaamisen seinälle, kukkakuvioisen tapetin ja pinkin maalin hoitamisen lastenhuoneeseen tai vanhemman lapsen viemisen kalastusretkelle, eikä ukko ole moksiskaan. Jopa silloinkin, kun lapsi pitää rokottaa tai kaatuessa haavoittunut polvi pitää laastaroida, isi saattaa olla se rauhallinen ja turvallinen vanhempi, joka hoitaa tilateen parhaiten.

Isällä on ehkä maaginen kyky sietää muksun kiukuttelua ja huutoa ihan toisin kuin äidillä, jonka hermot hormonit ovat virittäneet äärimmilleen reagoimaan salamana pienimpäänkin vikinään. Tutkimusten mukaan isät puskevat lapsia kokeilemaan rajojaan ja mitä enemmän pieni on dädin kanssa, sitä nopeammin he yleensä kehittyvät. Isukkien suojeluntarve jälkeläistään kohtaan on hyvin erilainen kuin äitien, jotka pakkaisivat vauvat pysyvästi pumpuliin, jos voisivat. Huomaan sen meidänkin arjessamme jatkuvasti. Minä hermostun kun Mr. Blueberry heittelee vauvaa ilmaan ("ei niin korkealle!"), kutittelee häntä mahasta ("joko riittäisi?"), pyörittää häntä sylissä ("ei niin rajusti!") tai auttaa kävelemään käsistä pitäen ("ethän uuvuta lasta liikaa?").

Jos en olisi myös lukenut tutkimuksista miten oleellista äitien empatia ja hoivaaminen on, minua ehkä harmittaisi, etten ole yhtä huoleton ja vaativa Miss Clementinen kanssa kuin hänen isänsä. Evoluutio ei ole tehnyt virhettä muokatessaan äidit ja isät erilaisiksi, vaan sillä on tarkoituksensa. Niinpä onkin hiukan nurinkurista, että tänä päivänä molemmilta vanhemmilta yritetään vaatia samaa, kun meidät on kuitenkin pohjimmiltamme rakennettu toimimaan eri tavoin. Voisiko se myös osaltaan selittää sen, miksi kaikki ovat tekemässä hurraahuutoja ja ampumassa raketteja kun he näkevät isän hoitavan vauvaa kuten äiti sen tekisi, kun taas mamman uurastus ohitetaan olankohautuksella?

Monelle naiselle isä ja pieni vauva on vastustamaton yhdistelmä. Vastasyntyneen kanssa ulkoilemassa oleva mies kääntää naisten päät aikalailla yhtä tehokkaasti kuin paidaton lenkkeilijä. Myönnän itsekin katsovani vaunuja työtelevää ukkoa kuin hän olisi harvinaista herkkua, jota ei juuri koskaan kaupan tiskillä näy. Myönnän myös salaa pohtivani onko mies homo? Tai kenties yksinhuoltaja? Mietin jopa onko äiti sairas, kuollut, tai kolmen muun lapsen kanssa jossain. Mies yksin vauvan kanssa on kas poikkeus eikä sääntö.

Sen sijaan se, että jotkut naiset ovat iskemässä tuoretta isukkia, on minusta käsittämätöntä. Aika törkeää, yrittää ryöstää toisen naisen mies, juuri kun nainen on käynyt läpi helvetillisen vaivan kantaa ja sitten synnyttää tälle urokselle jälkeläinen. Tämä sama jamppa kun ei baarissa ehkä kostuttaisi näiden ihailijoiden pöksyjä pätkääkään, niin sitten jonkun muun naisen vauvan kanssa hän onkin saalis? Yritän kuitenkin muistaa, että tämä kiinnostus lähtee jostain alkukantaisesta vaistosta naisissa, kun he bongaavat lisääntymiskykyisen ja hoivaviettisen kaksijalkaisen.

Todellisuus vauvaa kantorepussa kirpakassa syysauringossa kanniskelevasta isästä on kuitenkin ihan sama kuin muidenkin miesten kohdalla. Hän herää aamulla haisevana, muniaan raaputtelevana tuppisuuna, joka muistuttaa enemmän simpanssia ajamattoman partansa ja hoipertelevan askeleensa kanssa, kuin naisten unelmien prinssiä - ainakin ennen kuin on saanut aamukahvin. Tai ainakin Mr. Blueberry on välillä enemmän eläinkuntaa kuin priimaa, karvaisine käsineen ja rintoineen, muristessaan sängyn pohjalla herätyskellolle, ihan sama kuinka monta vaippaa hän vaihtaa myöhemmin.

Isän ei ehkä ole myöskään aina helppo ymmärtää lapsensä äitiä, sillä kommunikaatio tässä vauva-arjen keskellä on hippasen hataraa. Mies saattaa olettaa, että riittää, kun hän töistä tullessaa hiukan auttelee siellä täällä, mitä vaimo nyt pyytää, mutta jättää päätäntävallan ja vastuun sille kontrollifriikille mammalle. No tokihan väsynyt äiti saattaakin räjähtää, jos hänen kulahtaneille aamutohveleilleen astutaan, ja isä mennä olettaa tietävänsä jotain paremmin, mutta ei silti ole äitiä (tai ainakaan minä en ole tavannut) joka ei haluaisi mieheltä oma-alotteisuutta.

Kuten kaikessa miehen ja naisen välisessä kommunikaatiossa, pitäisi kepinheiluttajan tietää mitä nainen ajattelee ja haluaa, hänen sitä ääneen sanomatta. Miehen pitäisi myös ymmärtää, että se on hänen vikansa. Hänen vikansa, että mitä? Sillä ei oikeastaan ole merkitystä, mutta vika on silti miehen. Esimerkiksi, meillä se, että äiti on unohtanut tutin olohuoneeseen, on irrelevanttia ja vain sillä on merkitystä, että kissa rakastaa syödä tutteja, ja kissa on miehen, joten jos tutti on tuhottu, kenen vika se on? Aivan.

Haluamatta lainkaan aliarvioida vastakkaisen sukupuolen älykkyyttä, sillä historia on pullollaan käsittämättömän fiksuja kaksilahkeisi, ja todistetusti heitä kyllä löytyy, niin tahdon kuitenkin huomauttaa, että isät ovat joskus aikamoisia putkiaivoja. Isän ollessa töissä hän unohtaa helposti, että myös äiti on töissä, se työpaikka vaan on kotona. Mies tulee kotiin räjähtäneen näköisen eukon ja asunnon luo, ihmetellen miten emäntä on saanut niin vähän aikaiseksi 10 tunnin aikana (itsehän hän menetyksekkäästi rakensi puoli taloa sillä välin). Itsesuojeluvaiston omaavana nisäkkäänä hän ei tosin todennäköisesti sano ajatuksiaan ääneen, mutta ymmärrys voi silti olla heikoilla jäillä, jos vaimo räjähtää, kun otat pleikkarin esiin ja alat pelaamaan.

Yleensä mies ymmärtää äidin työtaakan vasta siinä vaiheessa, kun hän on itse joutunut lapsenvahdiksi pidemmäksi aikaväliksi. Mikäli mies tosissaan rakastaa puolisoaan, ja kun nainen ei ole nukkunut moneen viikkoon pienen koliikkivauvan kirkuessa 24/7, ja hän lähettää vaimon kylpylään yön yli, sitten puoliso yleensä vasta saa kunnolla käsityksen siitä, mitä vauva oikein vaatii. Harmi vain, suurin osa äideistä ei ole valmis jättämään miestä yksin pärjäämään kuin ihan pariksi tunniksi - ja ollaanpa nyt rehellisiä, kuka tahansa selviää muutamasta tunnista millaisen vauvan kanssa vain. Otetaan pari päivää ja nimenomaan pari yötä niin sitten se todellisuus paljastuu.

Mitä nyt tuttavapiirissäni olen asiasta jutellut, niin yleensä miehet yrittävät kyllä astua niihin isukin isoihin saappaisiin. He ottavat tarvittaessa kopin yövorosta päivän työvuoron lisäksi. He vaihtavat vaipoja, kylvettävät, pukevat ja yrittävät epätoivoisesti lusikoida sosetta oikeaan osoitteeseen. Isyys on kuitenkin vaikeaa, ja mitä vähemmän äiti antaa miehen hoitaa, sitä vähemmän isä yleensä edes yrittää osallistua. Koska miksi kukaan väen väkisin yrittäisi oppia hoitamaan jotain, mitä ei osaa, jos sen joku muu paremmin handlaa?

Itse huomaan välillä rajoittavani Mr. Blueberryn tekemistä "menemällä avuksi". Eikö lapsi lopeta huutamista heti? Äiti hyppää kehään, vaikka äidilläkin menee vartti saada lapsi hiljaiseksi. Huomasin eräs ilta makaavani sängyssä, rutistaen silmiä kiinni, mutisten hiljaa "anna sille tutti ja sitten maitoa kun se rauhoittuu". Mies oli käskenyt minut, lopenuupuneen vaimonsa, sänkyyn sanoin "minä hoidan" ja nyt kuuntelin rääkymistä seinän toiselta puolelta. Laskin minuutteja kellosta, että koska voin mennä takaisin auttamaan. Lopulta en antanut isälle tilaisuutta keksiä itse mikä temppu toimisi, vaan palasin takaisin olohuoneeseen.

Totuus kun on, että me äiditkin opimme kantapään kautta mikä toimii juuri tälle vauvalle, ja jos isällä ei ole samaa tilaisuutta tehdä virheitä, kokeiluja ja hakea sitä yhteyttä lapseensa, niin miten hän ikinä voi oppia käsittelemään lasta kuten sinä? Itse koen paljon helpommaksi olla edes katsomatta sinne päin kun Mr. Blueberry syöttää Miss Clementineä, ja kun hän vaihtaa vaippaa tai pukee neidille päälle en ole edes samassa huoneessa. Näin varmistan, että en voi puuttua siihen, miten hän homman hoitaa. Koska vain jos isi hoitaa, voi hän ihan oikeasti olla niin ihana prinssi, kuin ohikulkevat naiset hänestä unelmoivat.

Isälle on varmasti ihan yhtä iso kynnys ottaa vauva vastuulleen kuin äidille on siitä vastuusta hetkellisesti luopua. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole vain vauvalle hyödyksi, vaan myös isälle ratkaisevaa. Miehet harvemmin pitävät asioista, joita he eivät pysty hoitamaan. Jos vauva aiheuttaa heille jatkuvaa osaamattomuuden ja vähemmyyden tunnetta on heidän helpompi etäännyttää itsensä jälkeläisestä. Kuka nyt haluaisi koko ajan tuntea olonsa paskaksi, siis yhtään missään? Jos kuvittelee itse yrittävänsä ja yrittävänsä, ja koko ajan epäonnistuvansa, niin onhan se ihan kauhean lannistavaa.

Positiivinen assosiaatio tulee pienistä onnistumisista, pienistä kehuista ja niiden hiljalleen muodostamasta purosta, joka lopulta muuttuu suuremmaksi virraksi, jota satunnaiset epäonnistumiset eivät enää patoa. Miten kamalaa olisi, jos sitä virtaa ei syntyisi, eikä isä saisi kunnon kiintymyssuhdetta lapseensa? Tavoitteena on kuitenkin se meidän iskä on paras iskä rakkaussuhde lapsen ja isän välille. Miesten pitäisi antaa löytää oma, haparoiva tiensä isyyteen, ja ainakin itse unohdan välillä kuinka tärkeää se äidin kannustus ja tilan antaminen siinä on.

Pitäisi muistaa, että on okei, että virheitä tulee, ihan meille molemmille. Onneksi lapset kasvavat hyvin solidaarisiksi ja antavat virheen toisensa perään anteeksi, näkevät vanhempansa vaaleanpunaisten laisen läpi, aivan kuten me teemme heidän kohdallaan. Ei pieni vauva edes muista enää huomenna, että huusit hänelle väsyneenä "turpa kiinni". Sen hän kyllä muistaa, että olit läsnä, olit avoin syli, johon hän pääse leikkimään, syömään, lohduttautumaan ja nukkumaan. Olit aina siinä, hyvässä ja pahassa, mutta siinä.

Mikä sitten on tämän päivän isukin osa? Miten paljon isän pitäisi tehdä, ja mitä kaikkea? Väsyneenä tuntuu aina siltä, että Mr. Blueberry tekee liian vähän. Minä vaihdoin enemmän vaippoja, minä annoin useammin ruokaa, saatan mietiä kiukkuisena. Sitten kuitenkin on miehiä, jotka eivät vaihda vaippaa kertaakaan, eivät koskaan hoida sitä ruokkimista. Miksei hän välillä jää kotiin Miss Clementinen kanssa ja minä voisin lähteä jonnekin? Ja sitten en kuitenkaan jaksa lähteä minnekään, kun mies voisi jäädä hoitamaan lapsen. Kuinka paljon isän osallistuminen ja tekeminen on lopulta meistä äideistä kiinni?

En minä tiedä, tiedätkö sinä? Mutta tiedän olevani onnellinen, kun näen tyttäreni kiljuvan ja huitovan kaikilla raajoillaan innosta, kun hänen isänsä tulee kotiin.