Kolmas kerta

Hän on täällä! Mr. Pomegranate, ensimmäinen poikani. Ihan alkuun on pakko jakaa kuva tummatukkaisesta karhunpoikasesta.

Aika mateli viimeiset viikot ennen sektiota. Saimme tietoomme leikkauspäivän raskausviikolla 35+2. Jännitin synnytystapa-arviota kovasti ja pelkäsin, että minua yritettäisiin pakottaa alatiehen. Rouvaslääkäri kuitenkin vain kysyi, että olenko edelleen samaa mieltä synnytystavastani ja kun tein täysin selväksi sektion olevan ainoa vaihtoehto keskityimmekin sen jälkeen vain leikkauksen läpikäymiseen ja sitten vauvan ultraamiseen.

Ultran perusteella poika oli huomattavasti tavallista isompi ja olinkin saanut erillisen lähetteen jo neuvolasta liian korkean sf-mitan (kohdunpohjan korkeus) takia lisätutkimuksiin. Vauva oli kuitenkin sopusuhtaisesti iso kaikilla mittareilla, eli jatkoi kehitystä omalla käyrällään. Varmuuden vuoksi minulle varattiin painokontrolliin aika raskausviikolle 37+2 vaikka lääkäri vakuutti, että mitään merkkejä murehtimiseen ei ollut. Pyynnöstä mittasin tuon 2 viikkoa myös verensokereitani, siltä varalta, että raskausdiabetes olisi salakavalasti uusiutunut.

Yritin nauttia viimeisistä hetkistä ison mahan kanssa ja viettää jonkinlaista kesälomaa tytärten kanssa siinä samalla. Kävimme myös ottamassa perhevalokuvia ja raskauskuvia, sillä tämä saattaa olla viimeinen raskauteni. Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että tulisin enää neljättä kertaa raskaaksi, huolimatta siitä, että pakkasessa on edelleen kolme alkiota. Toisaalta, en edes tiedä haluanko olla enää koskaan uudestaan raskaana, sen verran raskas on tämä odotusaika ollut. Liitoskipuja, selkäkipuja, närästystä, turvotusta, mielialan heittelyjä, liikkumisen rajoittamista. Eli ihan perus raskaus kaikin puolin.

Minusta tuntuu, että olen tulossa vanhaksi. 34 vuotta ei ole mitenkään hirveä ikä ja suomalaiset naiset tekevät monesti vasta esikoisiaan tässä vaiheessa, minulla on kuitenkin jo kolmas menossa. Teoriassa tässä on vielä kuusi vuotta hyvää vauvanhankinta aikaa jäljellä. Ajatuskin tämän ruljanssin uusinnasta saa kuitenkin pään särkemään. Haluan kroppani takaisin, haluan omaa aikaa, parisuhdeaikaa, haluan panostaa jokaiseen lapseeni täysillä. Juuri nyt ei tulisi mieleenkään pistää itseään sängyn pohjalle puoleksi vuodeksi oksentamaan raskauspahoinvoinnista. Jos nyt ensin pääsisi ylös siitä toipilasvuoteesta!

Kontrolli ultrassa minut vastaanotti taas ihan eri lääkäri kuin kaksi aikaisempaa. Tämä nainen oli jo selkeästi lähellä eläkeikää, vanha kehäkettu siis. Hän ei puuttunut sektio asiaan millään lailla, tarkisti vain ultralla vauvan koon ja voinnin. Kaikki mitat olivat jälleen sopusuhtaisia keskenään eikä lääkäri löytänyt mitään viitteitä raskausdiabeteksen aiheuttamasta rasvakerroksen muodostumisesta. Tuomio oli hoikka ja pitkä, kuten Miss Clementinenkin kohdalla. Makrosomiaa ei tarvinnut epäillä jo senkään puolesta, että olin kiltisti tehnyt aamuisin paastosokeri testejä eivätkä arvoni nousseet lähellekään diabeteksen rajaa.

Niinpä kolmas käynti Jorvin lääkärillä antoi minulle tarvittavan mielenrauhan sektion odotteluun, mihin ei enää ollutkaan kuin alle kaksi viikkoa aikaa. Päivämäärä oli annettu raskausviikolle 38+5 joka aluksi tuntui olevan ihan kamalan kaukana. Kello laahasi aamusta iltaan eikä tuntunut siltä, että päivät olisivat vaihtuneet toisiinsa lainkaan. Niin vain H-hetki kuitenkin lähestyi lähestymistään ja teimme pesää kotona siirtelemällä huonekaluja (tai Mr. Blueberry niitä siirteli), sisustamalla ja hankkimalla kaikkea tarvittavaa (sekä hankkiutumalla eroon monesta tarpeettomasta).

Suunnitellun sektion kaikkein paras puoli oli ehdottomasti siinä, että meillä oli selkeä aikataulu. Toki Mr. Pomegranate olisi voinut lähteä syntymään ennen aikojaan, oli minulla kuitenkin välillä kipeitäkin supistuksia, mutta kuten edellistenkin kanssa, hän ei tosissaan osoittanut mitään kiinnostusta ulkomaailmaa kohtaan. Loppuun asti kantaminen tuntuu olevan se, missä olen hyvä. Miss Lemon syntyi 6 päivää lasketun ajan jälkeen, Miss Clementine käynnistettiin ennen laskettua aikaa (eikä hän ollut vielä aikeissakaan tulla ulos) ja samoin Mr. Pomegranate joutui nyt jättämään yksiönsä mukavuudet paljon ennen kuin olisi halunnut.

Leikkauspäivä koitti vihdoin ja yllätyksekseni huomasin, että niin edellinen ilta kuin saapunut aamu meni lähes euforisessa olotilassa, kun tajusin, että ihan IHAN oikeasti minun ei tarvitse tällä kertaa kirkua synnytystuskissa paria vuorokautta. Olo oli äärettömän helpottunut, että olin päässyt maailiviivalle asti. Olimme kymmenisen minuuttia etuajassa Espoon sairaalalla ja ilmoittauduimme neljännen kerroksen synnytysosastolle. Kymmenen minuuttia myöhässä kätilö haki meidät perhehuoneeseemme (numero 12) ja kertoi, että olimme toisena jonossa.

Kuten olen maininnut, odottaminen ei ole minulle helppoa. Olin elätellyt toiveita, että olisimme päässeet saliin ensimmäisinä ja täten välttäneet pitkittyneen paaston että peukaloiden pyörittelyn. Vedinkin pienet herneet nenääni kun kätilö antoi arvionsa aikataulusta. Meidän oli pyydetty ilmoittautumaan 07:05 ja arvioiduksi leikkausajaksi ilmoitettiin nyt 11:30-12:00. En pystynyt pidättelemään pettymystäni ja valitinkin kovaan ääneen asiasta. Kuulemma ensimmäinen potilas leikattaisiin kahdeksan/yhdeksän aikaan ja sen jälkeen salin puhdistaminen veisi melkein yhtä kauan kuin itse operaatio. Teki mieleni polkea jalkaa kuin pikkulapsi.

Olimme tajunneet sen verran varautua odotteluun, että meillä oli sentään pari flikkiä kännykässä ajan kuluksi varattuna. Eikä meidän nyt täysin toimettomana tarvinnut odotella, olihan otettava verikokeita, vaihdettava vaatteita ja ennen kaikkea tavattava leikkaava lääkäri. Se olikin sitten hyvin jännittävä hetki kun pieni, kaljuuntuva mies käveli huoneeseen ja ilmoitti ulkomaalaisella aksentilla olevansa lääkärini. Huomasin rasistin sisälläni nostavan päätään kun lekurin ihon väri oli mokkaa eikä vaniljaa. Onneksi sain nieltyä moiset ajatuksen ja kävi nopeasti selväksi, että Hollannista peräisin oleva tohtori oli majaillut kotipohjolassa jo pitkään, sen verran virheetöntä hänen ulosantinsa oli.

Lopulta minua tultiin hakemaan 10:25, ja oikein hoputtamalla piti kipittää sairaalasängyn perässä kohti leikkaussalia. Hörppäsin myös mahahappoja rauhoittavan litkun ("Paras vetää shottina ja olla maistelematta" neuvottiin) lähes puolijuosten. Sänkyni jäi salin ulkopuolelle ja sitten huomasinkin istuvani leikkauspöydän reunalla neljä naista edessäni. He kaikki esittäytyivät iloisesti, mutta nimet eivät jääneet mieleen. Tunnelma oli kepeä ja tehokas kun nelikko kävi läpi paperini (teoriassa koko sairashistoriani että kaikki tähän raskauteen liittyvät merkinnät) ja oli hassua vain tönöttää kuin kana orrella muiden puhuessa minusta kuin en oikeastaan olisi paikallakaan.

"Kuvailetko vielä omin sanoin millaiseen operaatioon olet tulossa."
"Öööö..." häkellyin hetkeksi.
"Tuota, sektioon toivottavasti! Muuten onkin tulossa aika erikoinen päivä."
Tämä sai pientä naurua ja hymyilyä aikaiseksi ja kummallista kysymystä puolusteltiin ihan vain "varmuuden vuoksi" esitettäväksi. Ihan kiva sinänsä, ettei vahingossa ollut vaikkapa lonkkaleikkauksen salissa.

Valmistelut veivätkin sitten huomattavasti pidemmän aikaa kuin olin olettanut. Vasta klo 11:15 Mr. Blueberry pääsi luokseni joten kaikkinensa 50 minuuttia meni ennen kuin makasin kallistetulla pöydällä verhojen peittelemänä. Ennen sitä minulle oli laitettu anturia jos minkälaista, kaksi kanyyliä (toinen oli vain varalle, jos tarvitsisin äkkiä verta) joista ensimmäiseen oli yhdestetty kolme letkua, nenässä minulla oli happiviikset ja sinne tänne oli teippailtu sitä sun tätä (tervetuloa liiman aiheuttama allergiakutina!).

Pahin ja jännittävin oli tietysti spinaalipuudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Anestesialääkäri mallaili minua paikoilleen vaikka kuinka pitkään ennen kuin hän pisti selkään pinnallisen puudutuksen. Lääkäri oli erittäin mukava ja selosti onneksi todella seikkaperäisesti kaiken mitä teki. Se ei tietysti estänyt neulaa sattumasta, mutta rauhoitti paniikkiani, joka alkoi jo salakavalasti päästä valloilleen. Selkänikamat rutisivat ja luu rahisi kanyyliä laittaessa, mutta se ei sattunut yhtään niin paljon kuin muistin. Onnekseni puudutus meni kerralla niin kuin pitää ja sitten henkilökunnalle tulikin kiire siirrellä minua, sillä tunnottomuus alkoi valua raajoihin kuin lämmin vesi.

Minun olisi pitänyt ihan itse siirtää peppuani vähän vasemmalle, mutta olin nopeasti liikuntakyvytön ja neljä naista häsäsi ympärilläni kiskomassa, tuuppimassa ja ohjeistamassa, jotta minut saataisiin juuri oikein makuulleen. Ehkä se oli tämä kiireen tunne, joka vihdoin sai aikaan paniikkia minussa ja huomasin ajattelevani, että haluan paeta koko tilanteesta. Missä ovat rauhoittavat lääkkeet silloin kun niitä tarvitaan? Vapisin sisuskalujani myöten kun pelko tuntemattomasta otti vallan, mutta onnekseni en olisi pystynyt pakenemaan, vaikka olisin yrittänyt. Alaraajat kun olivat jo täysin poissa pelistä.

Kunhan olin tyydyttävällä tavalla selin makuulla rauhoittui rytmi huoneessa ja sitä myöten minäkin aloin hiljalleen rauhoittua. Selkäni oli pesty punajuuren värisellä puhdistusaineella ennen puudutteita, mutta nyt oli vuorossa mahan ja leikkausalueen putsaus. Huomasin näkeväni siitä heijastuksen leikkauslampuista, vaikka kasvojeni eteen oli jo ripustettu yksi kangas. Kerroinkin tästä hanakasti henkilökunnalle, sillä tajusin varmaan oksentavani jos näkisin vilauksenkaan leikkauksesta. Sillä hetkellä oli muutenkin heikko ja hutera olo, joka johtui osittain alhaisesta verenpaineesta.

Putsailu ja katetrin laitto vei aikansa (vaikutti siltä, että pissakatetria runnottiin uudestaan ja uudestaan kahden hoitajan supistessa toisilleen, mutten tuntenut mitään), mutta tuo ajan mateleminen sitten lopulta auttoi minua hengittämään syvään ja ottamaan taas rennomman asenteen. Siinä missä olin miettinyt juuri äsken, etten ikinä enää suostuisi tälläiseen, aloinkin jo olla sinut tilanteen kanssa. Lääkäri ilmestyi paikalle ennen Mr. Blueberryä ja kätilöä. Hän kutsui minua etunimellä jonka oli kirjoittanut ylös pienelle muistilapulle. Sitten olivatkin seuraavat kankaat jo ylhäällä, ja niin ylhäällä, etten nähnyt leikkauslamppuja, saati tohtoria enää.

"Jaa, me lähdimme sitten telttailemaan" kuulin itseni vitsailevan.
"Aika kiva, vauvan ensimmäinen telttaretki" anestesialääkäri vastasi hekotellen.
Mr. Blueberry saapui pian saliin ja tunsin valtavaa huojennusta kun hän istui pääni taakse. Jatkoin kevyttä vitsailua hänen kanssaan kunnes lääkäri ilmoitti jostain sinisten kankaiden toiselta puolelta tekevänsä testin.
"Sattuiko?"
En ollut tuntenut yhtään mitään. Mitä hän oikein oli tehnyt?
"Aloitan nyt" kuului kohta ja odotin kauhuissani kipua, mutten edelleenkään tuntenut yhtään mitään.

Leikkauspuudutus oli siinä mielessä erikoinen kokemus, että vaikka en tuntenut mitään yksityiskohtaista, kuten vaikkapa sormenpäitä tai veitsen terää, eikä kipua ollut lainkaan, niin tunsin kyllä hyvin selvästi kuinka sisuskalujani runnottiin, kroppaani möyhittiin, siirreltiin, työnneltiin ja tuupittiin. Tämä osuus kuulemma aiheutti monille pahoinvointia, mutta minä huomasin onnekseni, että olin vain hiukan hämmentynyt ja ärsyyntynyt kovakouraisesta (ja edelleen täysin kivuttomasta) mylläämisestä.

Tunnelma salissa muuttui valtavasti ainakin meidän osaltamme kun anestesialääkäri ehkä 7 minuuttia myöhemmin kertoi, että lapsi syntyisi ihan kohta. Yhtäkkiä tuntui kuin en saisi henkeä, ihan vain jännityksestä ja odotuksesta. Yhdeksän kuukautta ja nyt se tapahtuisi. Yritin epätoivoisesti tuntea milloin poika vedettäisiin ulos maailmaan, mutta silti hänen itkunsa tuli täytenä yllätyksenä. Kiukkuinen parkuminen sai kyynelvyöryn kohoamaan pintaan. Se uskomaton, ainutkertainen hetki, kun kuulin lapseni ensimmäisen kerran. Tunteet velloivat myrskyn lailla sisällä kun pelko, jännitys, odotus ja into purkautuivat yhtaikaa.

Seurasi myös yllättävää häslinkiä, kun Mr. Pomegranate alkoi pissata heti kun hänet nostettiin ylös. Eikä hän pissannut lattialle vaan lääkärin, hoitajan ja kätilön päälle. Liian moni ihminen puhui kiivaasti yhtaikaa, että olisin täysin ymmärtänyt mitä nyt tapahtui, mutta vain hetki vielä ja yhtäkkiä kätilö ilmestyi verhon takaa kankaan päälle asetettu, verinen ja kirkuva poika käsissään. Ihan harmaan-violetti, verinen ja mähnäinen lapsi huusi leukapielet niin kaukana toisistaan kuin vain pystyi. Ja minun oli vaikea käsittää, että hän oli juuri syntynyt minusta.

"Onneksi olkoon" kuului nyt joka puolelta huonetta.
"Isä voi tulla tänne" kätilö sanoi kadotessaan verhon taakse lapsi mukanaan.
Mr. Blueberry, jolla hänelläkin oli kyyneleet silmäkulmissaan, vilkaisi minuun, mutta sanoin heti, että hän voi mennä. Olin päättänyt jo kauan sitten, että oli oleellisempaa, että isä pysyi lapsen rinnalla eikä minun. Halusin luottaa, että vauvan tukena oli joku, joka varmasti välittäisi hänestä.

Silti se tuntui kamalalta, maata siinä ronkittavana ja yrittää samaan aikaan nähdä että kuulla mitä vauvan kanssa tapahtui. Ainakin hän sai 10 pistettä ja kaikki vaikutti olevan hienosti. Aika tuntui loputtoman pitkältä, vaikka mies ja poika olivat kadoksissa näkökentästäni ehkä pari minuuttia. Koko sen ajan kyyneleet valuivat pitkin poskiani, vaikken oikein edes tiennyt miksi. Lopulta kaksikko tuli takaisin luokseni ja vauvaa ryhdyttiin asettelemaan kanssani ihokontaktiin.

Oikean asennon löytäminen oli tuskaisen räpellyksen takana eikä se mennyt ihan putkeen silloinkaan. Sain kuin sainkin lopulta Mr. Pomegranaten jotenkin rintojeni päälle rötköttämään ja hänen huutonsa hiljenivät. Poikasen kasvot olivat turvonneet, silmät ummessa, nenä ihan rutussa. Aivan kuin hän olisi ollut liian kauan kylvyssä. Eikä hän näin ensihetkellä näyttänyt yhtään enempää minulta tai Mr. Blueberryltä. Tuijottelinkin lasta hämmennyksestä ja tunnemyrskystä sekaisin, höpisten hänelle hiljaa niitä näitä. Samaan aikaan lääkäri jatkoi työtään verhon takana, saaden kroppani heilumaan ja huojumaan.

Oloni romahti yllättävän nopeasti ja huomasin kohta ehdottavani miehelle, että hän veisi pojan mukanaan heräämöön tai edes ottaisi hänet ihokontaktiin. Mr. Blueberry ei heti tajunnut vihjettä, mutta kätilö äkkäsi nopeasti, että lapsi täytyisi siirtää. Niinpä kaikki kolme poistuivat leikkaussalista ja minä jäin turtana makaamaan paikalleni. Sain anestesialääkäriltä luvan sulkea silmäni, ne kun eivät meinanneet pysyä auki tahdonvoimalla. Leijailin jossain tajunnan rajamailla kunnes yhtäkkiä aloin tuntea jotain outoa navan korkeudella.

Ilmoitin pistävästä tunteesta heti ja hoitaja alkoi selvittämään mistä se mahtoi johtua. Sain myös välittömästi lisää kipulääkettä, mutta se ei varsinaisesti poistanut paineen tunnetta, vaikka laimensikin sitä. Anestesialääkäri oli ehtinyt jossain vaiheessa poistua ja hänet kutsuttiin takaisin. Uusi annos lääkettä oli kuitenkin saanut pääni pyörimään ja huomasin sammaltavani pahasti yrittäessäni selittää mitä tunsin ja missä. Minua rauhoiteltiin, että viimeinen 15minuuttia oli menossa ja kohta olisi valmista.

Tämä olikin hyvä asia, sillä 15minuutin aikana tuo pistävä kohta laajeni ja laajeni, osoittautuen siis puudutuksen katoamiseksi. Mitään kauhean suurta kipua en onneksi ehtinyt kärsimään, vaikka ihan lopussa irvistelin jo henkilökunnan ronkkiessa juuri siitä navan läheltä. Lääkäri kuitenkin ilmoitti leikkauksen olevan ohi ja toivotti vielä onnen ennen kuin poistui paikalta. Alkuperäinen nelikko naisia jäi siirtämään minut leikkauspöydältä sairaalasängylle. Olin hiukan epäileväinen, että kuinkahan he siinä onnistuisivat, mutta päädyin sitten kuitenkin ihan mallikkaasti oikeaan paikkaan.

Aloin myös olla enemmän hereillä ja enemmän tolkuissani. Kaipasin jo kovasti vastasyntyneen poikani luokse, puolisosta nyt puhumattakaan. Onnekseni he odottelivat minua muuten tyhjässä heräämössä. Pääsin vihdoin aloittamaan tutustumisen uuteen perheenjäseneemme, samalla kun odottelin jalkojen tunnon palautumista (ja että laiskiaista hitaampi kätilö haki minulle pyytämääni särkylääkettä, tuo vatsan alue kun palautui puudutuksesta pikavauhtia). Aika kului siinä sitten varpaita pikkuhiljaa heilutellen ja kokemusta läpi Mr. Blueberryn kanssa puiden. Pääsin ensi-imettämään kunhan ne särkylääkkeet oli saatu ja nyt kun lapsi ei enää ollut niin turvonnut hän näytti jo paljon enemmän minun pojaltani.

Tähän mennessä synnytyskokemuksena sektio oli aivan eri luokkaa kuin alatiekokemukseni. Piikkiä pahempaa kipua en ollut joutunut kokemaan, ja sekin oli joka kerta ollut ihan hetkellistä. Kaikki oli tapahtunut rauhallisesti ja suunnitellusti. Minusta tuntui, että niin lääkärit, hoitajat kuin kätilöt olivat kaikki olleet äärettömän mukavia, kunnioittavia ja ymmärtäväisiä. Olin tuntenut olevani turvassa. Hämmentävän erilainen kokemus kuin ne karmaisevat kidutukset, mitä alatiessä olin kokenut. Toki sektion suurin koettelemus lähtisi vasta nyt käyntiin - se pahaenteinen toipuminen, jonka sanottiin olevan tuskallista ja kestävän pitkään.

Itse syntymänä sektio oli kuitenkin miljoonasti helpompi ja parempi kuin "luomusti". Huokaisen edelleen helpotuksesta joka kerta kun tiedostan, että tällä kertaa minun ei tarvinnut astua alas helvettiin synnyttääkseni lapseni. Se, kuinka tästä eteenpäin sujuu, jää vielä nähtäväksi.

Sekundaarinen lapsettomuus

Äitiyslomani oli nyt virallisesti ohi. Onneksi minulla oli täysi neljä viikkoa "kesälomaa" vielä siihen perään ja sitten Mr. Blueberry puolestaan jäisi kuukaudeksi kotiin. Yritimme pitkittää Miss Clementinen tarhaan laittoa mahdollisimman lähelle yhden vuoden ikää. Ajatus töihin palaamisesta oli kuitenkin hyvin ahdistava, eikä vain sen takia, että joutuisin kohta laittamaan lapseni jonkun muun hoidettavaksi ja kasvatettavaksi, vaan myös siksi, että olin juuri saanut tietää, että minut uudelleensijoitettaisiin ja koko työnkuvani tulisi muuttumaan. Työmatka olisi myös yli tunnin mittainen suuntaansa, joten noin 10 tuntia päivästä olisin jatkossa poissa perheeni luota.

Kaikki äidit osaavat varmaan samaistua tähän ongelmaan, kodin ja työn tasapainoittamiseen. Kun 8 tuntia menee nukkumiseen ja 10 tuntia töihin, niin jäljelle jää mitättömät 6 tuntia, joista siitäkin on vähennettävä tunti ilta- ja aamupuuhiin. Neljä tuntia perheelleni, lapsilleni. Se tuntuu rikollisen pieneltä ajalta. Eihän Miss Clementine kohta edes tunne minua! Olenkin epätoivoisena laskeskellut, että olisinko voinut mitenkään jäädä kotiin hänen kanssaan pidemmäksi aikaa, mutta tulotason tippuminen tästäkin vielä vähemmäksi ei mitenkään ole mahdollista ilman, että laskut jäävät maksamatta.

Stressi tulevasta alkaa olla huipussaan kun töihin paluu lähenee. Joskus tuntuu, että kodin ja työn paineet litistävät minut alleen. Olen kiukuspäissäni välillä heittänyt Mr. Blueberrylle, että "jää sinä kotiin, kun kerran tiedät paremmin, ja minä menen töihin". Kaiketi silloin hetkellisesti sitä tarkoitinkin, kun seinät kotona kaatuivat päälle syystä tai toisesta, mutta suurimman osan ajasta olen ollut todella tyytyväinen mammailuun pienen vauvani kanssa, enkä missään nimessä haluaisi takaisin töihin. Kun hoitovapaalle jääminen ei ole nyt ollut vaihtoehto olen päätynyt siihen ratkaisuun, mihin moni muukin äiti minun asemassani. Tehdään yksi lapsi lisää.

Tämä älynväläys ei nyt tietenkään johdu vain siitä, että haluan olla kotona enemmän ja panostaa perheeseeni enkä uraan. Olemme molemmat Mr. Blueberryn kanssa aina halunneet ison perheen ja nyt jos milloin on hyvä aika toteuttaa tuo suunnitelma, ennen kuin minä olen liian vanha raskautumaan. Miss Clemetine on ollut "happy baby" alusta alkaen, helppo ja ihana, joten hänen seurakseen voi kevein mielin hommata sisaruksen. Meille lasten hankkiminen ei kuitenkaan ole yhtä helppoa kuin monille muille. Toiset jättävät ehkäisyn pois ja laittavat peiton heilumaan niin muutaman kuukauden jälkeen tikku näyttää plussaa. Me kuitenkin kärsimme sekundaarisesta lapsettomuudesta.

Ei voi sanoa, varsinkaan enää, että olisimme lapsettomuudesta kärsivä pari, kun meillä on nyt kaksi pientä perheessä. Se totuus, että meillä on alle prosentin mahdollisuudet saada vauva luomusti ei ole kuitenkaa hävinnyt minnekään. Ilman lääketieteellistä avustusta tämä perhe ei kasva mihinkään. Sekundaarisesti, eli toissijaisesti lapsettomuus on edelleen elämässämme ja tulee aina olemaan. Meidän tiemme vanhemmuuteen on erilainen, kalliimpi ainakin, jos ei muuta.

Tällä kertaa tunne kävellessä Felicitas klinikalle oli hyvin erilainen kuin kaksi vuotta sitten. Kun menimme lapsettomuustesteihin "varmuuden vuoksi" emme tienneet mitä odottaa, pelko ja epävarmuus olivat silloin päälimmäisenä mielessä. Nyt tilanne oli ihan eri, eikä edellisestä käynnistä edes ollut niin pitkä aika, sillä olin viimeksi käynyt täällä synnytyksen jälkeen selvittämässä miksi jälkivuoto ei vain ottanut loppuakseen ja hedelmöityslääkärimme oli löytänyt sen istukanpalan, joka oli aiheuttanut vielä paljon päänvaivaa ja lopulta hysteroskopia operaation. Siitäkin oli kuitenkin jo yli neljä kuukautta ja hormonitoimintani oli palautunut normaaliksi, mikä tietysti oli jokseenkin oleellista, mikäli halusi lisää lapsia.

Eniten jännittikin, että miten kohtuni oli palautunut ja olin onnellinen, että Mr. Blueberry oli tukenani. Lääkärin tuttu hymy ja vakaa kädenpuristus muistuttivat taas siitä miksi kävimme yksityisellä, emmekä julkisella puolella. Täällä meitä hoitava henkilö pysyi koko ajan samana eikä ollut "kuka nyt ikinä sattui olemaan vuorossa". Hän myös muisti meidät, muisti lastemme nimet ja iät, tiesi tarkalleen kaikki hoidot mitä minulle oli tehty ja lääkkeet, joita olin syönyt sekä niiden vaikutuksen kroppaani.

Odotin hermostuneena, että miltä kohtuni ultrassa näyttäisi, mutta turhaan, kaikki oli hienosti.
"Limakalvo on 14 milliä, oikein hyvä."
Teki mieli tuulettaa. Muistin edelleen, että vähintää 7mm tarvittiin että voisi edes unelmoida raskautumisesta ja minulla oli tuplat siitä. In your face, bitches! Munasarjatkin läpäisivät tarkastuksen mallikkaasti, vaikka niitä ei nyt tarvittukaan kun alkiot olivat jo olemassa. Lääkärimme näytti vihreää valoa hoidoille ja niinpä pakastetun alkion siirto sovittiin seuraavaan kuukautiskiertoon.

Se kierto on nyt. Malttamattoman odottelun ja yhden hormonilääkityksen jälkeen olimme taas takaisin klinikalla ja ultrassa. Lääkrimme mielestä keinotekoinen eli lääkkeillä tehty kierto ilman ovulaatiota oli tälläkin kertaa paras vaihtoehto. Näin varmistuttiin siitä, että alkio siirretään juuri oikeana ajankohtana ja että limakalvo on sopivan paksuinen. Ultrassa paljastui, että kierron päivänä 11 limakalvoni oli jo 11mm paksu. Olimme alustavasti puhuneet, että alkio siirrettäisiin loppuviikosta, mutta koska tilanne oli jo niin kypsä varattiin aika alkuviikolle, tiistaille.

"Voidaanko alkioita siirtää kaksi?" kysyin kun lääkäri kirjasi paperille yksi alkio.
"Ei missään tapauksessa."
Punastuin hiukan.
"Ajattelin vain, että se parantaisi onnistumisen mahdollisuutta."
"Onnistumisprosentti on oikein hyvä yhdelläkin alkiolla, ja silloin vähennettään kaksosten mahdollisuutta, jotka taas ovat aina riskiraskaus. Teidän alkionne ovat erittäin laadukkaita, ihan niin kuin tekin, joten kahden alkion siirto ei ole tarpeen."
Olin otettu kehuista, ja kun juttelimme vielä hetken aikaa kaksosten keskoisuus ongelmista olin myös vakuuttunut, että tämä oli parasta niin minulle kuin tulevalle vauvalle.

Lääkäri kätteli meidät taas lähtiessämme.
"Eikö olekin helpompaa, kun tällä kertaa ei ole paineita onnistua."
Virnistin hänelle, tämä kierros tuntui tosiaan ihan erilaiselta. Vähemmän paineita, vähemmän stressiä. Meillä oli neljä alkiota, minun kohtuni vaikutti toimivan moitteettomasti ja vaikka emme onnistuisi, meillä olisi silti Miss Clementine ja Miss Lemon. Olisi tosin ihana olla taas raskaana, ison mahan kanssa, ja odottaa uutta perheenjäsentä tähän maailmaan.

Ei niin, ettenkö muistaisi edelleen raskauden huonoja puolia, selkäkipuja ja puolen vuoden pahoinvointia. Oli osia siitäkin ajasta, joita kammosin. Silti, se loppuvaiheen taianomaisuus, kun masu oli iso ja vauva liikkeet tunsi hyvin, se korvasi paljon. Ja tietysti palkinto lopussa oli ihan omaa luokkaansa. Nyt pitäisi sitten vaan onnistua siinä raskautumisessa.  Neljä mahdollisuutta, Athos, Aramis, Ninja ja Kilpikonna, meidän alkiomme, odottelivat pakkasessa, mikä jo itsessään oli ihan utopistista. Munasolut oli hedelmöitetty kohta kaksi vuotta sitten ja elämän alku odotteli tuubissa. 90% selvisi sulatus prosessista ja alkionsiirroista noin joka neljäs johti terveen lapsen syntymään, joten lukemat olivat meidän puolellamme.

Olimme päättäneet, että emme kertoisi Miss Lemonille vauvasta ennen niskapoimu ultraa sinä raskausviikon 12 tienoilla. Oli mielestäni parempi odottaa ensimmäinen kolmannes ja saada yhdistelmäseulonnan tulokset ennen kuin antaisimme isosiskolle turhia toiveita. Hän oli kysellyt meiltä jo, että eikö näitä sisaruksia voisi saada lisää, joten tiesin raskausuutisen olevan toivottu enkä halua tuottaa tytölle pettymystä. Henkisen preppaamisen mahdolliseen perheenlisäykseen ajattelin kuitenkin aloittaa ajoissa ja puhua siitä mahdollisuudesta, että kohta kaksi olisikin kolme.

"Sitten pitäisi kyllä hankkia poika" Miss Lemon sanoi minulle vakavana.
Naurahdellen yritin selittää, että ei se mene ihan niin. Isosisko on kuitenkin hyvin tiukkana poikavaatimuksessaan. Hän sanoi hyväksyvänsä kolmannen tytön vain jos lupaisimme sen jälkeen tehdä vielä neljännen lapsen - sen poika. Järkipuheista huolimatta neiti ei jousta tässä, mikä minusta on äärimmäisen hellyyttävää, mutta lisää jännitysmomenttia raskautta kohtaan. Mitään tietoahan meillä ei ole alkioidemme sukupuolesta, sellaisen selvittäminen on Suomessa laitonta. Olen oikeastaan myös hyvin onnellinen, että emme tiedä niitä, jotkin asiat kun on vain parasta jättää Pandoran lippaaseen.

Alkionsiirtomme oli sovittu tiistaille ja minua jännitti heti aamusta vaikka tiesin operaation olevan kivuton ja ohi parissa minuutissa. Eipä siinä vauvan sisälle laitamisessa normaalistikaan montaa minuttia kulu, mutta sentään luomusti paikalla ei ole lääkäri, hoitaja ja laborantti miehesi lisäksi. Tämä kimppakiva kuvio tuntui sekin kuitenkin aika luonnolliselta jo, koska olihan tämä nyt kolmas alkionsiirto, mitä minulle tehtäisiin. Takana oli yksi epäonnistuminen ja yksi täysi kymppi, joten odotukset ovat nytkin 50/50.

Inhottavasti alkionsiirrot ovat aina iltapäivisin, mikä tietysti antaa klinikalle aikaa sulattaa tarvittaessa toinen alkio, jos ensmmäinen ei selviä prosessista, mutta se jättää minulle ihan liikaa aikaa stressaantua. Olinkin hyvin jännittynyt kun kävelimme tuttuja käytäviä pitkin odotustilaan. Halusin ehdottomasti, että Mr. Blueberry oli paikalla alkionsiirrossa, vaikka se tarkoittikin työpäivän keskeyttämistä ja lastenhoitajan hankkimista Miss Clementinelle. Kyllä isän nyt piti olla paikalla kun hänen lapsensa laitettiin sisään. Yritimme jutustella mukavia sohvalla istuskellessamme ja lääkäriä odotellessa.

Onneksi kaikki tapahtui ihan aikataulussa ja operaatiossa sattui olemaan mukana myös tuttu hoitaja, joka tunnisti meidät heti ja alkoi kysellä miten vauvan kanssa oli sujunut. Joka kerta kun meidät spontaanisti tunnistetaan olen hiukan hämmetynyt siitä miten intiimi hoitosuhde yksityisellä klinikalla muodostuu. Sitä ei ole vain nimi jossain paperissa vaan henkilö, joka muistetaan ja tunnetaan. Olikin luottavainen olo kiivetessä siihen toimenpidetuolille, jalat kohti kattoa.

Alkionsiirron inhottavin osuus on ehkä se puhdistaminen. Tällä hetkellä minulla on kahdet hormonilääkkeet päällä, joista toiset ovat niitä tussuun työnnettäviä kapseleita. Niistä jä vahamaiset kuoret ja paljon sotkua joka paikkaan, joten lääkärin oli ensin hoidettava alakerta siedettävään kuntoon ennen levittimien tunkemista. Kunhan alkupreppaus oli tehty laborantti kurkkasi seinässä olevasta ikkunasta.
"Mrs. Strawberry? Sanoisitko vielä henkilötunnuksesi?"
Kun oli varmistettu, että alkio ja henkilö olivat oikeat nainen katosi labran puolelle siirtämään alkion petrimaljasta katetriin.

"Alkio on ollut lämpimässä odottamassa, se siirretään mahdollisimman lyhyeksi ajaksi pois lämmöstä" lääkärini selitti minulle.
"Sulatus meni oikein hienosti, alkio voi oikein hyvin."
Tuntui rohkaisevalta kuulla, että meillä oli laadukas yksilö siirrossa. Olimme Mr. Blueberryn kanssa mietiskelleet kuka neljästä lapsenalusta siirrettäisiin tällä kertaa ja olin kallistunut eniten Ninjan puolelle.
"Millä perusteella siirrettävä alkio valitaan niistä neljästä mitä meillä on?" utelin odotellessa.
"Ihan numerojärjestyksessä. Kaikki olivat niin laadukkaita, että eroahan ei juuri ole."

Laborantti toi katetrin, varmisti vielä henkilöllisyyden ja sitten seurasimme monitorista sumeaa, harmaata kuvaa, johon tuli pieni valkea piirto. Piirron päästä pursui kohta sumea pilvi limakalvon keskelle.
"Noin, siirto on tehty. Nyt tarkistetaan, että alkio on varmasti poistunut katetrista."
Lääkäri laski minut jo alas, mutta pyysi, etten nouse heti.
"Tämä on ihan vain varmuuden vuoksi" tohtori ehti juuri hymyillen kertomaan kun laborantti ilmestyi luukulle.
"Valitettavasti alkio palautui katetriin. Meidän täytyy tehdä siirto uudestaan."

"Oho, no jopas se tempun teki!"
Olisin ehkä säikähtänyt enemmän tilannetta, jos lääkäri ei olisi kuulostanut niin huolettomalta.
"Hetki menee kun siirrän alkion uuteen katetriin."
Nainen katosi taas labran puolelle ja minut nostettiin takaisin korkeammalle.
"On hyvin harvinaista, että näin käy. Ehkä kaksi, kolme kertaa vuodessa alkio palautuu katetriin eikä siirry.
"Niinkö?" kysyin ja mietin hiljaa mielessäni, että jep, tämä oli selkeästi Ninja.
"Yleensä se kertoo vain siitä, että alkion ympärillä on hyvä lima ja se yrittää tarttua."
Lääkärin sanat rauhoittivat jonkin verran, mutta huomasin silti pidättäväni hengitystä kun siirto tehtiin uudestaan. Tällä kertaa nestepilvi näytti hiukan kirkkaammalta kuin ensimmäisellä kierroksella.

"Nyt ainakin näytti hyvältä!"
En ollut huomannut, että laboranttikin jäi kurkkimaan ikkunasta. Hän otti katetrin ja lähti taas tarkistamaan tilannetta. Lääkäri laski minut taas alemmas.
"Luotetaan, että meni!" hän hymyili itsevarmana.
"Joskus nämä alkiot kyllä temppuilevan ihan kunnolla sitten kun sille tuulelle päätyvät. Joskus siirron joutuu tekemään kolmesti tai useamminkin,"
Hetken päästä saimme kuitenkin huikkauksen ikkunasta, että alkio oli siirtynyt. Huokaisin helpotuksesta. Tosin pieni pelon poikanen jäi, että alkio oli nimensä mukaisesti ninja ja karkasi jonnekin ihan muualle kuin kohtuun. Se jäänee nähtäväksi.

Sain luvan käydä vessassa ja sen jälkeen oli vielä lyhyt keskustelu jatkosta lääkärimme kanssa. Jatkaisin molempia lääkkeitä, joita otin jo nyt ja perjantaina laittaisin kertapistoksen alavatsaan kolmatta lääkettä. Kättelimme taas hymyillen lähtiessä ja meille toivotettiin kovasti onnea. Vedin syvään henkeä päästessämme ulos. Tässä sitä taas oltiin, odotuspeli oli alkanut ja Ninja oli, ainakin vielä, nyt mukana matkassa.

Vähän ennen kuin lähdimme alkionsiirtoon sisareni Miss Raspberry laittoi viestiä, että hänen synnytyksensä oli käynnistynyt. Kun me ajoimme pois hedelmöityshoitoklinikalta hän oli samaan aikaan matkalla synnytyssairaalaan. Puistelin päätäni ajoitukselle, miten voi olla, että juuri tänä samana tiistaina kun meille ehkä laitettiin seuraava pulla uuniin oli sisareni poika tulossa maailmaan. En ehtinyt edes keskittyä stressaamaan Ninjaa enää ollenkaan kun odotin vain tietoja Miss Raspberryltä synnäriltä. Myöhään illalla tytärteni serkku saapui maailman ja minä itkin onnesta. Olipa maaginen päivä, minusta tuli täti kolmatta kertaa ja saatoin olla raskaana kolmatta kertaa. Myös se, että Miss Clementinellä ja hänen uudella serkullaan Mr. Chilillä olisi sama ikäero (n. 9kk) kuin Ninjalla, mikäli raskautuminen oli onnistunut ja jatkuisi loppuun asti, tuntui ihan hurjalta yhteensattumalta.

Toki Mr. Chilin syntymä muistutti minua siitä tosiseikasta, että saadakseni kolmannen lapsen, minun olisi kohdattava pelkoni synnytyksestä. Henkilökohtaisesti olen kokenut synnytykset yhtenä helvettinä enkä edelleenkään mistään hinnasta haluaisi uusintaa. Olin kamalan stressaantunut ja jännittynyt jo Miss Raspberryn synnytyksestä, joka kaikille jumalille kiitos meni hienosti. Sisareni on ihan uskomaton soturi ja olen niin ylpeä hänestä, hän selvisi koko päivän rupeamastaan kuin mestari. Olemme kuitenkin samaa mieltä siitä, että synnyttäminen on ihan luolamies (tai oikeammin luolanainen) hommaa kaikessa alkukantaisuudessaan.

Se palkinto tosin, joka sitten lopulta odottaa, se on tietysti monenlaisen tuskan ja kärsimyksen arvoinen. Ei ihan minkä tahansa, mutta monen. Sinä iltana suihkussa huomasin pitäväni käsiäni alavatsani päällä ja juttelevan Ninjalle mahdollisesta tulevaisuudestamme ja kertovani hänelle hänen vastasyntyneestä serkustaan. Juttelinko tyhjälle kohdulle? Ehkä, mutta on sitä hullumpiakin asioita tehnyt. Enkä ehtinyt miettiä mahdollista raskauttani taas hetkeen kun keskityin Mr. Chiliin, jonka näimmekin seuraavana päivänä vieraillessamme synnytysosastolla.

Olin jo unohtanut miten pieniä vastasyntyneet ovat. Tuntuu, että Miss Clementine on ihan pikkuinen, mutta kun ottaa hänen tilalleen syliin Mr. Chilin, joka on vain kolmasosan serkkunsa painosta, tuntuu kuin kannattelisi höyhentä. Mr. Blueberry oli erityisen hämmentynyt ottaessaan pienen käärön käsivarsilleen ja hämmästeli missä se lapsi oikein on. Miss Lemon oli aivan sekaisin innosta ja jännityksestä tavatessaan perheemme uusimman jäsenen ja selitti kovaan tahtiin mitä kaikkea opettaisi ja kertoisi Mr. Chilille kunhan pikkuinen vähän kasvaisi.

Myös Miss Clementine oli kiinnostunut serkustaan, ainakin niin kauan, kunnes äiti otti tuon toisen vauvan syliin. Olisittepa nähneet tytön silmät, jotka olivat yhtäkkiä teelautasen kokoiset. Ilmoille pääsi välittömästi vastalauseiden litanja ja kädet huitoivat stop merkkiä. Toinen vauva minun mammani sylissä? Oh hell no you didn't! Olin aivan äimissäni tyttäreni reaktiosta ja olenkin nyt hiukan huolissani, että mitenhän Miss Clementine mahtaakaan hyväksyä mahdollisen sisaruksen, miköli hedelmöityshoitomme onnistuvat, kun jo pelkkä serkku on täysin sietämätön juttu.

Kuinka alkionsiirrossa sitten lopulta kävi, se selviää kahden viikon päästä verikokeessa. Tänä aamuna tökkäsin mahaani piikillä vähän hormoneja ja nyt vain odotellaan. Vauvakuume on ainakin kohdillaan kun elämässäni on nyt pieni prinssi, tuleva kummipoika. Toivon Mr. Chilipepperin harhauttavan ajatuksiani piinaavasta kahden viikon odotuksesta. Ei ole mitään niin epämiellyttävää kuin epätietoisuudessa eläminen. Tapani mukaisesti päätin purkaa ahdistustani kirjoittamalla tätä blogia ja jakamalla jännitykseni ja toiveeni tulevasta.

Kuinka Ninjan kanssa käy? Haihtuuko hän savupommin lailla tuulen mukaan vai aloitammeko me kohta uuden odotuksen? Jos hän ei tartu on meillä vielä kolme alkiota, Athos, Aramis ja Kilpikonna, joten voimme yrittää pitkälle ensi kevääseen asti onnistumista. Aika näyttää juurtuvatko puutarhamme uudet istutukset vai eivät. Sormet ovat ristissä ja toiveet tulevassa.

Huoleton päivä

Sipsutin asunnossa paljain jaloin, pelkissä pitsialushousuissa ja Mr. Blueberryn siniruudullisessa flanelipaidassa. Hiukseni olivat takkuisena kiharapehkona eilisillan kampauksen jäljiltä ja hieroin jumittavia hartioitani samalla kun haukottelin leuat naksuen. Olisikohan tänään se päivä? Se huoleton päivä. Alku oli ainakin lupaava, vauva oli nukkunut kohtuullisen hyvin, kakannut ja pissannut säännöllisesti, esikoinen oli mennyt esikouluun ilman ongelmia, äiti oli saanut siedettävän määrän unta ja isukki oli vastikää raportoinut töistä kaiken olevan mallikkaasti. Olisi voinut luulla, ettei maailmassa ollut huolen häivää (hakuna matata).

Jokainen lapsen maailmaan saattanut kuitenkin tietää, että murehtiminen ei lopu koskaan, sen kanssa vain oppii elämään. Tätä kirjoittaessa vilkaisen vieressä sitterissä nukkuvaa Miss Clementineä, hän on ollut aivan hiljaa jo minuutin tai pari. Epäilyttävää. Vaistomaisesti on tarkistettava, että vieläkö se lapsi hengittää. Kuin vastauksena ajatuksiini neiti huokaisee unissaan syvään. Hassusti näin käy melkein joka kerta, aivan kuin meillä olisi telepaattinen yhteys. Keskellä yötä sängyssä saatan jäädä kuuntelemaan vieressä kehdossa makaavan vauvan ääniä ja hän vastaa aina lähes välittömästi jollain kitinällä, liikahduksella tai hengähdyksellä olevansa edelleen elossa. "Kiitos, kulta" sanona aina ääneti mielessäni.

Miss Lemonin vointia on paljon vaikeampi tarkistaa, hän kun nukkuu eri huoneessa. Eikä häntä pääse päivisinkään kyttäämään kun tyttö on esikoulussa, eikä sinne ole videoyhteyttä. Entä, jos lapsi alkaisi yöllä tukehtua? En kuulisi mitään ja aamulla kun menisin herättämään häntä löytäisin kylmän ruumiin. Tälläisiä kauhukuvia mieleni joskus kokkailee ja saatan seisoa tyttären oven takana kamppailemassa itseni kanssa, että menenkö tarkistamaan tilannetta vai olenko nyt järkevä ja luotan siihen, ettei lapsella ole hätää. Toisinaan olen hölmö, marssin sisään ja herätän hänet vainoharhaisuuttani.

Sitä vain täytyy luottaa, että pentu ei esimerkiksi karkaa päiväkodin pihasta ja juokse auton alle. Vaikka välillä tarhatädit horjuttavat uskoani heihin. He eivät esimerkiksi soittaneet, kun Miss Lemon pari vuotta sitten putosi pää edellä kiipeilytelineestä. Kun hain lapsen tarhasta tyttö juoksi itkien portille vastaan, naama aivan ruhjeilla ja haavoilla, täynnä laastareita. "Hänellä ei ollut mitään aivotärähdyksen oireita, joten ajattelimme..." Voitte kuvitella millaiseen raivoon räjähdin. Kukaan ei myöskään tiennyt miten lapsi, jota kutsuin marakatiksi hänen kiipeilyintonsa ja erinomaisen motoriikkansa takia, oli pudonnut, sillä kukaan ei ollut sillä hetkellä ollut valvomassa.

Kuinka pitkään sitä voi pitää lapsen napanuorassa ja koska on vain ryhdyttävä luottamaan siihen, että jälkeläinen selviää? Annettava maailman vähän heitellä ja murjoa. Toisaalta ymmärrän äitejä, joiden lapset nukkuvat perhepedissä 3-4 vuotiaiksi ja ovat kotona hoidossa eivätkä päiväkodissa. Jos lapsi on jatkuvasti omien käsiesi ulottuvilla pystyy tuudittautumaan siihen illuusioon, että tilanne on hallinnassa. Tosiasiassa tapaturma tapahtuu sekunneissa, eikä yksikään äiti tai isä pysty ennakoimaan kaikkea, tai olemaan joka sekuntti valvomassa. Jossain vaiheessa on vain pakko antautua uskon ja toivon varaan, luottaa johonkin ylempään voimaan tai kohtaloon.

Eilen kokeilimme tätä konkreettisesti, kun Miss Clementine oli ensikertaa muutaman tunnin isovanhemmilla hoidossa. Tähän mennessä vauva on ollut joko minulla tai Mr. Blueberryllä, olimme sitten kotona tai muualla. Mutta koska rakastan elokuvissa käymistä ja jonkinlainen parisuhdekin tässä on kai ylläpidettävä, veimme tyttäremme mummilaan. Meikattuna ja tukka laitettuna istuin sitten autossa, ammottava kolo rinnassani.
"Meneeköhän kaikki hyvin?" kysyin ääneen mieheltäni, joka tarttui lohduttavasti käteeni.
"He ovat pitäneet hengissä kolme lasta aikuisiksi asti, eiköhän se mene ihan hyvin."

Vanhemmuudesta sanotaan monia kliseita, joita ei voi käsittää ennen kuin saa oman lapsen. Yksi näistä on se, miten vauvan myötä sydämesi alkaa asua oman kehosi ulkopuolella. Tämä absurdi käsite on mahdoton ymmärtää ennen kuin sen kokee. Istuin eräs ilta kehdon vieressä ja koin juuri tämän kyseisen. Aivan kuin sydämeni olisi lohkaistu irti ja siinä se nyt nukkui maailman suloisimman vauvan muodossa, minun itseni ulkopuolella. Mitä kauempana sydämestään on, sitä raastavampi tunne rinnassa. Siksi kai se leffassa käyminenkin tuntui niin pahalta.

Toisaalta, oli vallan hurmaavaa käydä kahdestaan ulkona. Olimme jo tiistaina piipahtaneet kahville Miss Lemonin tanssitunnin ajaksi (Miss Clementine nukkui turvakaukalossa meidän jaloissamme) kuten ennen vauvan syntymää ja istuessamme elokuvateatterin viimeiselle penkkiriville rinnakkain olo oli nostalginen. Aivan kuin mikään ei olisi muuttunut! Ja periaatteessa parisuhteen osalta ei ollutkaan, koska se oli jäädytetty status quo tilaan. Meillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa parantaa tai muuttaa millään tavalla suhdettamme. Ongelmat, jotka olivat olleet ennen vauvaa olivat edelleen, eikä niille ollut nyt aikaa tehdä mitään.

Onneksi myös suhteemme vahvuudet olivat ihan samat nyt kuin ennenkin, joten tällä sabluunalla mentäisiin vauvavuosi. Sunnuntainen leffareissu oli vain hetkellinen kurkistus siihen maailmaan, johon palaisimme sitten myöhemmin. Nautimme kyllä täysin siemauksin karkumatkastamme, kun pääsimme rauhassa keskittymään toisiimme ja heittämään aivot narikkaan. On ihanaa voida hymyillä lasillisen yli miehelle, johon rakastui, ja sitten palata takaisin vauva-todellisuuteen hyvillä mielin. Sen sijaan, että olisimme leffan lisäksi syöneet ulkona nappasimme take-awaytä ollaksemme nopeammin takaisin Miss Clementinen luona, joka olikin sitten nukkunut lähes koko poissaolomme eikä ollut edes ehtinyt kaivata vanhempiaan.

Tiesin sitä paitsi, ettei lapsellani voisi olla mikään vialla, sillä hän oli hoidossa niillä ihmisillä, joille minä aina soitin, kun jokin hätä oli. Teininä sitä ajatteli, että oma äiti on ihan idiootti, mutta kun sitä lopulta itse sai oman lapsen, saikin huomata, että äiti on aina oikeassa. Ja äiti tietää. Kuinkahan monta kertaa lähetin Miss Lemonin vauva- ja taaperoaikana vanhemmilleni kuvan kysymyksellä "mitä teen tälle?" tai "mikä tämä on?". Ei tuntunut olevan mitään, mihin vanhempani eivät olisi osanneet vastata. Ja siinä missä minä ensikertalaisena mammana tunsin olevani ihan ulalla, oli mummilla puolellaan kokemuksen syvä rintaääni.

Luulisi, että olisin oppinut jotain, nyt kun olen toista kertaa äiti. Kuvittelinkin omahyväisenä, että tiedän tarkalleen, miten tämä tulee menemään. Johan olen kerran tämän tehnyt! Kaikkein tärkein opetus oli kuitenkin jäänyt oppimatta, nimittäin se, että on ihan turha kuvitella, että asiat menisivät niin kuin olit suunnitellut. Raskaus oli erilainen, synnytys oli erilainen, vauva on erilainen. Mikään ei mene niin kuin viimeksi. Kyllä, perus periaate on ihan sama, ruoki, nukuta, pidä puhtaana ja lämpimänä, niin vauva ja sinä selviätte. Mutta mikä tämä rintatulehdus, mastiitti, on? Mitä ihmettä, vauvan napaan tuli sieni! Miksi pienen silmä rähmii, ai sen kyynelkanava on tukossa, mitä minä teen?

Kaiken lisäksi minäkin olen muuttunut. Jotenkin ajattelin äitiyden olevan samanlaista nyt, mutta sehän on ihan erilaista kuin ensimmäistä kertaa. En ole vain kasvanut ihmisenä, vaan olen aivan eri elämäntilanteessa. Ja hassusti, vaikka Miss Lemon ei nukkunut vauvana koskaan vieressäni (hyvä on, poikkeuksena se, jos hän oli kipeä) enkä olisi voinut kuvitellakaan nukkuvani tytön kanssa samassa sängyssä niin nyt huomaankin ajattelevani toisin. Kun Mr. Blueberry lähtee aamulla ennen auringonnousua töihin ja Miss Clementine jossain vaiheessa herää, huomaan nostavani hänet miehen paikalle sänkyyn kanssani. Siinä sitten nukumme onnellisena vierekkäin.

Hämmentävää. Olin ihan varma, että asiat eivät mene näin. Vähän niin kuin olin varma, että en pysty nukkumaan, jos kissa on sängyssä, koska enhän pysty nukkumaan koirienkaan vieressä, ja kissoista en edes pidä. Toisinpa vain kävi siinäkin. Sen lisäksi miehen kissa on aika ihastuttava tapaus - silloin kun ei varasta ja tuhoa vauvan tutteja. Kauhulla kuitenkin odotan sitä päivää, kun ajaudumme siihen tilanteeseen, että sängyssä nukkuu yhtaikaa minä, mies, kissa ja vauva. Jotenkin epäilen, että jonkun yöunet siinä tulevat kärsimään.

Vaikka äidinvaistoni joutuvat välillä hakemalla hakea toimintatapoja, on esikoinen jo päättänyt tietävänsä kaiken vanhemmuudesta. Alle kahdessa kuukaudessa Miss Lemonista on tullut varsinainen toiminta-tiedottaja. Jos pikkusisko kitisee tulee isosisko kysymään äidiltä miksi et saa sitä loppumaan. "Oletko kokeillut imettämistä? Tuttia? Ehkä sillä on pissa vaipassa? Tai ilmaa mahassa. Olisiko sisko väsynyt? Tai jo yliväsynyt. Pitäisikö antaa tuttipulloa? Jospa se haluaakin vain syliä. Ettei olisi kakkahätä?" Vaikka yritän arvostaa kaikkitietävää neiti näpsää, käy välillä vähän hermoille, kun joku on jatkuvasti ilmoittamassa mitä sinun pitäisi nyt tehdä.

Välillä kuitenkin on ihan mysteeri miksi Miss Clementine ei ole tyytyväinen. 90% ajasta tyttömme on iloinen ja helppo tapaus. Oikein perus happy go lucky baby. Hänellä ei ole vaivoja tai murheita, hänellä on kaikki juuri niin kuin pitääkin neuvolan tarkastuksissa, kaikilla mittareilla ja ohjeilla. Siksi olenkin aivan ulalla kun tulee se hetki, että pentu vain huutaa. Enkä tarkoita, että itkee, koska se on sydäntä särkevää, kun kyyneleet vierivät pienillä poskilla ja alahuuli väpättää niin kovasti. Siihen särkyy äidillä sydän. Ei, tässä on nyt kyse siitä, kun lapsi yrittää huutamalla kertoa, että haluaa jotain, tai jokin on pielessä. Mutta mikä?

Sellaiseen parkumiseen menee hermo. "Mitä sinä haluat!?!" huomaan tivaavani, johon neiti kyllä kiltisti huutaa vastauksen. Baby-mama-baby sanakirja on kuitenkin hyvin puutteellinen tässä vaiheessa. Tunnistan nälkäitkun, tunnistan pelästys parkaisun, ymmärrän väsykiukun, huomaan vaippakitinän, mutta viimeinen sivu käsikirjasta on nyt kateissa. Voiko sitä lasta vain vituttaa? Ja mikä sitä vituttaa? Miss Lemonilla olisi varmasti tietäväinen vastaus tähänkin, mutta äidillä on antaa
vain suureneva tatti otsassa.

Yleensä jokin vaihteleva ratkaisu kuitenkin laukaisee tilanteen ja kuten jo sanoin, ei pikkuneiti aiheuta kovin paljoa päänvaivaa vaan on tyytyväinen tapaus. Rakastan näitä imeväisikäisiä toukkia. Vastasyntyneet vauvat ovat mielestäni hurmaavia perunapäitä. Eivät ehkä aina kauniita eivätkä aina niin kauhean vastavuoroisia, mutta ihania. Se vauvan tuoksu ja elämän alun viattomuus, pienten käsien haparointi ja täysi riippuvaisuus aikuisesta on niin hellyyttävää. Tällainen tiitiäinen täyttää minut rakkaudella ääriä myöten, vaikka oikeastihan lapsesta on vanhemmille paljon enemmän iloa sitten kolmevuotiaasta eteenpäin, kun pentu osaa ilmaista itseään ja osaa ihmisyyden alkeet ja säännöt.

Jos vaaleanpunaiset lasit otetaan pois päästä niin kyllähän sylivauvoissa on tietysti omat epämieluisat puolensa. Tällä hetkellä Miss Clementine ei enää niinkään paljon röyhtäile, mutta piereskelee senkin edestä. Jossei tyttö olisi alkanut näyttämään enenevässä määrin isältään voisin luulla paritelleeni haisunäädän kanssa, niin karmivia leijoja tämä pieni päästelee sitten kun perämoottori oikein lähtee käyntiin. Ja vaikkei se tuoksu yhtä pahalta, niin puklujen lemu ei haihdu ilmoille kuten pierujen. Kun valkoinen oksennus läjähtää hartialle, paidalle tai käsille, niin itse uklu puklu ensinnäkin liimaantuu kiinni kuin liisteri, mutta pelkkä pyyhkiminen ei poista hajua vaan se takertuu sinuun kuin iilimato. Ainoa, mikä auttaa, on pesu. Miten mukavaa onkaan sitten suihkun raikkaana ottaa pieni kullan nuppu syliin ja saada palkinnoksi kertaalleen märehditty maitokylpy.

Tällä hetkellä meillä menee kuitenkin aika kivasti. Olemme saaneet kiinni jonkinlaisesta rytmistä ja olen oppinut lukemaan (lähes) vauvaani. Olen nauttinut tähän pieneen neitiin tutustumisesta suunnattomasti, eikä minulla ole yhtään niin kiire takaisin töihin kuin olin pelännyt. Oikeastaan edes niinä aamuina, kun yö on nukuttu huonosti ja silmät painavat kuin lyijy, en kaipaa työelämää, vaan enemmänkin rantalomaa. Vain silloin, kun väsymys iskee, alkavat negatiiviset ajatukset vaivata. Silloin ei jaksaisi kiinnostaa, huvittaa eikä naurattaa. Haluaisi vain iskeä pään tyynyyn ja kääntää selkänsä maailmalle.

On myös satunnasia päiviä, jolloin alakulo iskee heti aamusta, ja epäonnisesti yksi tälläinen herkistelyn ja itkeskelyn päivä osui juuri neuvolakäynnille. Koska minulla on jo yli 30 vuotta itsetuntemusta tajusin, että nyt seilataan vierailla vesillä enkä ole oma itseni. Hassusti kokemuksen myötä oppii tunnistamaan milloin hormoonit tai jokin muu kummallisuus on valloillaan kropassasi ja tajuaa ottaa takapenkin matkustajan paikan ja antaa vain myrskyn mennä yli. Huomenna toivottavasti sitä on sitten taas oma ihana itsensä. Neuvolatädillä ei kuitenkaan ollut tätä tietoa ja ymmärrystä minusta, joten luonnollisesti hän hiukan huolestui kun purskahtelin itkuun joka toisen sanan kohdalla.

Minun oli annettava käytökselleni jokin järkevä syy (muu kuin "olen nainen"), joten otin epäröiden puheeksi synnytystraumani. Tosiasiassa ne olivatkin muutaman kerran vaivanneet mieltäni ja uniani taas, mutteivät nyt sentään sillä kapasiteetillä kuin sen hetken hysteriastani olisi voinut päätellä. Lähete naistenklinikalle oli kuitenkin kirjoitettu ennen kuin ehdin sanoa nakit ja muussi, joten synnytyskeskustelu odottaa. Aivan samoista asioista juttelin viisi päivä myöhemmin jälkitarkastuksessa lääkärin kanssa lirauttamatta pisaraakaan silmäkulmastani, eli tiedän, että neuvolakäynnillä reaktioni olivat täysin liioiteltuja.

Tästä huolimatta minua nauratti, kun naistenklinikalta ilmoitettiin synnytyskeskutelun päivämäärä ja aika. Tapaamiseen on varattu ruhtinaalliset 30 minuuttia. Enhän minä ehdi päästä edes alkuun asian käsittelyssä puolessa tunnissa. Jos sattuu osumaan tuollainen itkupäivä niin en saa edes nenääni niistettyä kuivaksi siinä ajassa. Saattaa siis tulla ihan turha reissu, jää nähtäväksi. Enemmän minua huolettaa ja harmittaa tällä hetkellä jälkivuoto, joka ei vieläkään ole loppunut. Lääkärikin sitä ihmetteli ja jos tilanne ei muutu kahdessa viikossa joudun ultraan. Mitään merkkejä tulehduksesta ei kyllä ole, kaikki oli itseasiassa esimerkillisen hyvin lääkärikäynnillä. Toivotaan siis, että tämä vittumaisen pitkään jatkunut bloodfest loppuu sekin kohta.

Iloita voin myös siitä, että Miss Clementinen ristiäiset olivat ja menivät. Kaksoisleukainen ja pullaposkinen kaunottaremme sai virallisesti nimen eivätkä juhlat olisi voineet sujua paremmin. Melkein jopa pelottaa kun elämä on sujunut niin mukavasti ja mallikkaasti, että mitä mahtaa olla tulossa? Mikään hyvä kun ei kestä ikuisesti ja mitä paremmin on mennyt, sitä pahempia yleensä suvantovaiheetkin ovat. Mutta nyt maalailen vain piruja seinille. Yritetään luottaa siihen, että tänään on edelleen se huoleton päivä ja tätä hyvää jatkuu vielä pitkään.

Elämää vastasyntyneen kanssa

Olin juuri käynyt suikussa ja heittäydyin nyt epävarmana selälleni sängylle levittämään haarani. Mr. Blueberry kurkisti varoen alas. Olipa hermostuttava tilanne, kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen, antaa aviomiehen katsoa miltä se toosa nyt näytti. Aluksi paikat olivat olleet kipeät ja ensimmäisen viikon jälkeen oli tuntunut siltä, että repeämäni oli tulehtunut. Kaikki oli ollut punaista, turvonnutta ja tuskaista. Neuvolassa oli käsketty pesemään värkkiä koko ajan, siis ihan niin paljon kuin vain pystyi. Ja kävelemään ympäriinsä ilman pikkareita, mitä en todellakaan ollut tehnyt, sillä verta ja muuta mukavaa oli valunut niin paljon, että olin tarvinnut vaipat.

Kaksi viikkoa synnytyksestä tilanne oli kuitenkin rauhoittunut normaalin menkkavuodon tyyppiseksi enkä enää tuntenut tikkejä (niitä kolmea, jotka repeämään oli ommeltu) joten olin hermostueena nakittanut miehen tarkistamaan tilanteen. "Sinä sitä useammin katselet kuin minä" olin perustellut hänelle päätöstäni. Niinpä makasin nyt selälläni malttamattomana. "No?" Tikit olivat kuulemma lähteneet eivätkä paikat näyttäneet tulehtuneelta.

"Mutta kulta, vuodat verta."
"Ai niinkö" hengähdin punastuen, kiskaisin polvet äkkiä yhteen ja ponkaisin pois sängyltä ennen kuin sotkisin lakanat (punaiset lakanat, olin kas ajatellut asiaa vähän pidemmälle). Punastelulleni ei kyllä sinänsä ollut mitään syytä, pieni noro verta tuskin hätkähdyttäisi miestän enää sen jälkeen kun hän oli nähnyt minun synnytyssalissa valuvattavan punaista elämän eliksiiriä melkein litran haaroistani. Se oli jo kuulemma ollut hiukan karmivaa ja "enemmän verta kuin olen koskaan nähnyt" kuten Mr. Blueberry oli kommentoinut.

Verta olikin vuotanut tavallista enemmän (normaali on noin puoli litraa), minkä kätilö oli epäillyt johtuneen synnytyksen hurjan nopeasta etenemisestä loppuvaiheess ja kohtu oli jäänyt vuotamaan istukan ponnistuksen jälkeen hälyyttävän runsaasti. Joka kerta kun kätilö oli painellut vatsaani veri oli oikein tursunut ulos kunnes tilanne oli onneksi lopulta rauhoittunut. Tämän hetkinen maltillinen jälkivuoto ei siis ollut mitään siihen verrattuna.

Muutamaa päivää myöhemmin päätin, että paikat olivat sen verran parantuneet, että oli aika kokeilla seksiä. Kyllä, juuri näin romanttisesti ilmoitin asian myös aviomiehelle. Mr. Blueberry ei aivan hirveästi innostu verileikeistä ja ehdottikin, että mitä jos hoidetaan homma kakkoseen kun ykkösessä on vielä punaiset valot päällä. Totesin tähän, että kiitos synnytyksen aiheuttaman ummetuksen suklaatähti on nyt pois laskuista ja ihan yhtä tomaattikastikkeinen kuin ykkönen. Hemmetin ällöttävää, tiedän, mutta tätä se totuus synnytyksenjälkeisestä elämästä on.

Ensimmäinen yhdyntäkerta vauvan saamisen jälkeen on aina pelottavaa ja jälkikäteen voin todeta, että kiirehdin sitä hiukan liikaa. Puolinaisesti palautuneet paikat eivät arvostaneet lemmiskelyä, mutta sentään saatoimme todeta, että välineet toimivat edelleen kuten niiden pitäisikin. Repeämäni oli niin lähellä klitorista (miten helvetissä sieltä repesin en todellakaan tiedä), että olin ollut vähän huolissani, mutta onneksi turhaan. Olen myös parantunut nopeasti ja kolmen viikon kohdalla vuoto oli enää sottaista tuhruttelua eikä kipuja suuntaan tai toiseen tuntunut, mikä oli jo paljon parempi alusta nussimiselle. Jota ei kuitenkaan päästy tuosta vain toteuttamaan.

Seksin harrastaminen ei ole enää niin yksinkertaista kuin ennen. Sen lisäksi, että on huomioitava välineiden kunto, mahdollisuuksia itse aktin harrastamiseen saa hakemalla hakea. Jos ryhdyt kuhertelemaan siinä vaiheessa kun vauva on nukkunut jo kaksi tuntia, voit syyttää vain omaa tyhmyyttäsi, kun hän herää vaatimaan maitoa tai vaipanvaihtoa siinä vaiheessa kun olette juuri siirtyneet lämppäämisestä tositoimiin. Se on kylmä suihku molemmille (erikseen, ei yhdessä, jonkunhan on hoidettava mukelo) haaveillun kuuman lemmen sijaan.

Synnytyksenjälkeinen baby blues iskee erityisesti iltaisin, joten kun ajoitus vauvan osalta on kohdillaan on miehen paras varoa sanojaan. Pienikin vitsin heitto, jonka voi tulkita synnytyksen jälkeisissä hormoonihöyryissä väärin (kuten jos mies erehtyy olemaan samaa mieltä, kun sanot vatsasi näyttävän puhjenneelta ilmapallolta), aiheuttaa itkun ja masennuksen puuskan, jota parempaa cockblockia ei olekaan. Loppuilta meneekin sitten vaimoa rauhoitellessa, ei suinkaan tyydytellessä. Vaikka onneksi mielialan heittelyt alkavat olla takana päin nyt kun kuukauden mittari on kohta täynnä.

Ongelmia tuottaa kuitekin se, että jälkeläisiä on enemmän kuin yksi. Kun viereisestä huoneesta kuuluu "Äiti, mulla on pissahätä" keskeytyvät tohinat välittömästi, mutta "Äiti, mä oon kakalla" se vasta tunnelman latistaakin. Sittenkin kun molemmat lapset on saatu samaan aikaan unten maille on vielä hoidettava karvaiset perheenjäsenet ja mielellään pestävä pois vauvan lahjoittamat eritteet (onko mitään seksikkäämpää kuin puklun tuoksuinen ja pissaroiskeinen äiti)? Aivan kuin omissa eritteissä ei olisi tarpeeksi, tissit kun tiputtelevat maitoa heti kun paidan riisuu päältä, toosa valluttaa edelleen epämääräisiä menkkojen rippeitä ja kainalot hikoavat ihan niin kuin ennen, niin ei siihen päälle tarvitsisi enää lisää herkkuja.

Kun miehen on näistä seikoista huolimatta jotenkin saanut kiinnostumaan seksin harrastamisesta hän saattaa yllättyä kun koirien ulkoiluttamisen ja suihkussa käynnin jälkeen löytää puolison sängystä, ei täydessä valmiudessa, vaan täydessä unessa. Väsymys on nimittäin jatkuvasti läsnä tuoreiden vanhempien arjessa. Neljän viikon ikäisen vastasyntyneen kanssa voidaan jo alkaa puhumaan vakiintuneesta rytmistä, kun vauva aloittaa kitinän joka ilta siinä kahdeksalta, lopettaa sen siinä 11-12 aikaan yöllä ja heräilee sitten 2-4 tunnin välein noin 8-9 asti aamulla.

Se, että Miss Clementine herää ei suinkaan tarkoita, että hän avaisi silmänsä, parkaisisi pari kertaa ja jatkaisi sitten unia. Ei, vaan hänen kanssaan pitää nousta ylös, rauhoitella, imettää yksi rinta, vaihtaa vaipat, imettää toinen rinta, lämmittää mahdollisesti korviketta pulloon ja tuudittaa sitten uneen. Tämä operaatio vie suunnilleen 30-40 minuuttia, jonka jälkeen neiti nukkuu sen keskimäärin 3 tuntia. Meillä on siis tosi perus vauva, joka tuntuu toimivan vakio asetuksilla. Toki lapsi ei ole kone, eli se ei käyttäydy aina samalla, ennakoitavalla tavalla. Välillä Miss Clementine ei vain ole tyytyväinen ja huutaa/kitisee keskellä yötä vaikka mitä tekisi.

Olemme pyrkineet siihen, että pienokaisemme nukkuisi omassa sängyssään, sitterissä tai kiikkukehdossa eikä sylissä tai ainakaan meidän kanssamme. Tästä periaatteesta kun sitten mennään lipsumaan, koska tietenkin lapsi nukkuu paremmin juuri vanhempien käsivarsilla tai meidän sängyssä, niin neiti pääsee tottumaan siihen, eikä enää tyydy muuhun. On pirun vaikea nukkua itse silloin kun 37 asteinen patteri potkii, mätkii ja kitisee rintaasi vasten. Eikä hän vie vain mittojensa mukaista tilaa (huimat 5005g ja 56,5cm jo!) vaan tarvitsee turva-alueen ympärilleen, jottei litisty vanhempiensa isojen ruohojen alle. Jos siis onnistut olemaan putoamatta sängyn reunalta lattialle ja saamatta mustaa silmää pienen jalan tai nyrkin iskusta, pystyt mahdollisesti nukkumaan silmällisen tai kaksi lapsen vieressä.

Aamuyön herääminen kuuluu jokaisen vanhemman velvollisuuksiin. Se vain on yksi osa lapsen saamista ja hengissä pitämistä. Oman mukavuutensa hyläten ja väsymyksensä ohittaen äiti siis nousee ylös kun pentu alkaa huudella (en jostain syystä ikinä onnistu makuullaan syöttämisessä, ehkä tissini ovat vain väärän malliset...) ja yrittää osoittaa rakkautta ja läheisyyttä yön pimeydessä. Niinpä tuntuukin äärimmäisen epäkiitolliselta kun vauva päättää haistatella vitut. Ensin neiti repii nänniä nälissään niin, että on ihme, ettei saa rintaleikettä maidon sijaan, ja kunhan masu on täynnä käyttää nänniä sitten huvituttina eli pureskelee ja muljuttelee sitä ikeniensä välissä saaden aikaan tuskan parkaisuja. Vaipan vaihdossa pissitään tietysti juuri siinä muutamankymmenen sekunin välissä kun vanha vaippa on otettu pois ja äiti ei ole vielä ehtinyt siirtää puhdasta alle, joten kusi on satavarmasti kaikkialla missä sen ei pitäisi olla.

Isukki yleensä nukkuu autuaasti koko tämän rituaalin ohi (mikä on teoriassa hyvä, jotta hän jaksaa töissä seuraavana päivänä eikä hitsaa vahingossa omia raajojaan), mutta on myös öitä, jolloin äidiltä loppuvat konstit ja hermot ja silloin periaatteet vievät voiton, eli tässä tapauksessa ruvetaan vaatimaan 50/50 osallistumista. Joskus näet Miss Clementine ilmeisesti vain päättää, että tämä ei nyt kelpaa, ja tissimaito ei riitä, senkin mitä on syönyt voisi puklata takaisin mamman rinnuksille, ja tuo äiti on ihan osaamaton ja tyhmä. Silloin jo aavituksen äkäiseksi ja kylmäksi muuttunut, tissit jomottaen kiroileva naaras, potkii puolison ylös ja luovuttaa olympiakapulan eteenpäin. Sinä tämän teit, ole hyvä ja hoida se.

Yöt saattavat olla kaikkein haasteellisin osuus vanhemmuudesta ainakin henkisesti. Itse en koe vaipanvaihtoa mitenkään ällöttävänä vaan luonnollisena osana äitiyttä. Pikku bebe on osoittautunut kuitenkin aikamoiseksi paskapistooliksi. Kun menet vaihtamaan kakkavaippaa ja nostat neitiä nilkoista (kuten aina vaippaa vaihdettaessa) se on vähän kuin lataisit haulikon. Se on lock and load kun löysä, rakeinen, kellertävän ruskea paska roiskahtaa neljään ilmansuuntaan pikkuriikkisestä peräaukosta. Kantama ei onneksi ole kauhean pitkä vielä, mutta kyllä sitä paidalle, housuille, sängylle, lattialle ja hoitopöydälle riittää. Sitä päivää odotellessa, että tähtäys yltää kasvoihin asti. Ja tällainen keissi tapahtuu yleensä juuri silloin kun pitäisi lähteä jonnekin. Siinä sitten päiväkodissa selität myöhästymistä aloittaen "no meillä oli vähän sellainen paska tilanne kotona...".

Osaan onneksi olla aikamoinen jääkuningatar kakkaongelmissa. Kun hoitopöydän ja lavuaarin välillä paskat valahtavat lattialle ja onnistun tallomaan niiden päälle osaan ajatella tyynesti, että se on vain kakkaa, enkä menetä hermojani helposti. Toisin kuin Mr. Blueberry, jolla on vielä tottumista siihen, että joskus on otettava vähän osumia ja hymyiltävä silti kullanmurulle (koska eihän hän sitä tahallaan tee - koska ei vielä osaa, vasta myöhemmin sitten). Hermojen menettäminen ei sitä paitsi auta, ja vaikka kuinka kiroisit sitä, että vauva paskantaa jo kolmanteen vaippaan sarjatulena, etkä meinaa millään saada hänelle puhtaita päälle, niin keep calm and carry on on ihan oikeasti se ainoa vaihtoehto.

Mr. Blueberry yrittää olla tukena ja tehdä mahdollisimman paljon silloin, kun on kotona eikä töissä. Isyysvapaalta töihin palaaminen on kuitenkin ilmeisesti tuntunut ihanalta. Pääsee juttelemaan aikuisten kanssa aikuisten jutuista. Pääsee tekemään metallimiehen miehekkäitä töitä (en siis toisin sanottuna tiedä mitä hän tekee), rakentamaan taloja, syömään pihviä lounaaksi, olemaan äijä. Voi hetkeksi unohtaa pinkit rusetit, pikkuiset töppöset ja suloiset lellittelyt. Ilmeisesti aikuisten oikeasti maailmasta palaaminen takaisin vauvamaailmaan onkin välillä vähän vaikeaa, ja jotkin asiat ovat nyt pysyvästi jääneet mamman vastuualueelle - kun niistä kerran pystyy luistamaan, niin saavutetuista vapauksista ei luovuta.

Itsestä tuntuu monesti epäreilulta, että ukko häipyy aamulla (käytettyään koirat ja vietyään esikoisen tarhaan) jatkamaan vanhaa elämäänsä ja itse jää jumittamaan neljän seinän sisälle pikkuisen toukan kanssa. On helppo ajautua siihen ajatusmaailmaan, että "minä joudun hoitamaan kaiken!" vaikkei se pitäisi paikkaansa. Miss Clementinen ruokkimisen, nukuttamisen ja puhtaana pitämisen lisäksi on hoidettava pyykit (joita tulee yhä enenevässä määrin), tiskit ja yleinen siisteys (kiitos kissa, kun oksensit karvapalloja taas tänä aamuna). Eivätkä sellaisetkaan asiat kuin budjetointi, laskut, neuvolakäynnit, lasten asioiden (mm. kouluun ilmoittautuminen, kastejuhlan järjestäminen) hoitaminen ynnä muut jää odottamaan.

Missä vaiheessa pääsen siis keskittymään minuun? Hyvällä onnella ehdin aamulla pestä hampaat ja harjata hiukset, aina ei tosin ehdi molempia. Vaatteiden pukeminen menee periaatteella ensimmäinen mitä kaapista käteen osuu ja monesti sekin puetaan vahingossa väärin päin päälle. Ulkonäkö on jotain, mikä on nyt niin taka-alalla, että ei meinaa peiliin uskaltaa katsoa. Kaikkein kovin pala on se maha, joka on raskausarvista kirjava ja roikkuu ällöttävästi housujen päälle. En olisi uskonut, että minulle tulee näin kova ikävä raskausmasua, sitä valtavaa rantapalloa. Viimeisilläni paksuna näin peilistä mielestäni oikein viehettävän ja kauniin naisen. Nyt näen vain löllön ja löysän rumiluksen - huolimatta siitä, että vaaka väittää minun laihtuneen 8 kiloa ennen raskautta painostani.

Veikkaan vaa'an valehtelevan jo ihan senkin takia, että ruokailutottumukseni ovat menneet ihan hirvittävän huonoiksi sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Aamiaista en ehdi syödä yhtenäkään aamuna, hörppään vain vitamiiinijuoman ja sitten onkin jo mentävä. Lounaaksi ei ehdi valmistamaan kuin palan leipää ja lasillisen mehua, ja päivät vedetään lähinnä kalorittoman energiajuoman voimin. Kun haemme Miss Lemonin kotiin tarhasta päivän ainoan happihyppelyn aikana, rullaamme vaunujen kanssa yleensä kaupan kautta (perheen ruokailu on edelleen minun vastuullani) ja ostan pienissä vapinoissa aina jonkin suklaapatukan, jonka ahmin kotiin päästyäni saadakseni sen verran sokeria, että jaksan vielä keskittyä tekemään päivällisen.

Kaikki, jotka ovat laihduttaneet tai noudattaneet jotain ruokavaliota tietävät, että tällainen epäsäännöllinen syöminen on pahasta, yksi iso ateria päivässä ja muuten paastoaminen on pahasta, jokapäivänen suklaan syöminen on pahasta, energiajuomien (vaikka kuinka kalorittomien) juominen on pahasta. Paha, paha, paha tyttö. Living on the razors edge vai mitä? No en minä nyt ehkä ihan niin pahis ole miltä kuulostaa. Innostuin naistenklinikan potilashotellissa taas salaateista sillä hyvää päivää, että ne olivat siellä hyviä! Ihan orgastisen hyviä! I kid you not, sillä koko ajan syödessä päästelin epämääräistä voihkintaa ja toistelin sitä miten hyvää se oli. Niinpä jokatoinen päivä illalliseksi on nyt kotonakin (verrattuna säälittävä yritelmä) salaattia vaihtelevalla lisukkeella.

Useammin kuitenkin kävelen kaupassa hevi osaston ohi ja latoan kärryihin mitä ikinä sillä hetkellä tekee mieli (ja loputtomasti vauvatarvikkeita). Niinpä voinenkin varmasti hylätä haaveet siitä, että olisin kesäkunnossa tänä vuonna. Ja vaikka hyljekin on rantakunnossa, niin en ole nyt tasaisen pyöreä pullukka, mikä jotenkin vielä menettelee, vaan näen sieluni silmin miten tulen pursuilemaan yli uimapuvustani kuin paksun hameen laskokset. Ennen jälkitarkastusta ja lääkärin lupaa ei ole vielä asiaa salille, ja sittenkin kun lupa irtoaa, niin riittääkö aika ja jaksaminen? Todennäköisesti turha toivo.

Elämässä on toki tärkeämpiäkin asioita kuin ulkonäkö, ja näin lohduttelen itseäni peilin edessä. Miss Clementine on kaiken kärsimyksen arvoinen, sen tiedän. Olen jo kiintynyt häneen tiukasti ja olen hurjan onnellinen tuplaäitiydestäni. Kaikesta sanotusta huolimatta tämä on toisella kertaa paljon helpompaa kuin silloin kuusi ja puoli vuotta sitten kun ummikkona opettelin Miss Lemonin kanssa olemaan äiti. Jokseenkin yllättäviäkin puolia on tosin paljastunut luontaisen äitileijonan kuoriutumisen myötä, olisin nimittäin voinut repiä kaulan auki eräältä hoitajalta.

Osallistuimme kätilön suosittelemaan tutkimukseen perinnöllisistä suolistosairauksista ja veimme siis Miss Clementinen verikokeeseen kun hän oli viikon vanha. Niin pieneltä otetaan verikoe kantapäästä ja hoitaja otti tukevan otteen silloin vielä ryppyisestä jalasta, jossa oli ihan liian vähän rasvaa. Lapseni päästi tuskaisan parkaisun neulan pistoksen myötä ja tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn kuin sudella. Jos olisin ollut eläin olisin ryhtynyt murisemaan. Hoitaja valutti haavasta verta ensin yhteen näytteeseen, sitten toiseen, ja tässä vaiheessa minun oli pakko tarttua Mr. Blueberryn käsivarteen.

Mies katsoi minuun vähän hölmistyneenä kun aloin kuristamaan hänen raajaansa kuin Homer Simpson Bartin kaulaa. Todellisuudessa olisin halunnut käydä käsiksi naistenklinikan hoitajaan. Mielihalu oli niin pakottava ja vahva, että oikein säikähdin itseäni. Ja siinä se eukko valutti lisää verta lapseni jalasta. Jokainen pisara lisää sai minut entistä murhanhimoisemmaksi ja itsehillintäni joutui koetukselle kun yritin kaikin vaivoin olla repäisemättä lastani pois hoitajan käsistä. Se oli aivan kamalaa, taistella primitiivistä suojeluhalua vastaan, ja vain antaa veren vähentyä tyttärestäni siinä silmieni edessä samalla kun aivoni huusivat, että lapsi tarvitsee tuota sisällään, älä anna niiden viedä sitä!

Neljännen verinäytteen jälkeen venytin huuleni väkisin hampaitteni eteen (olin paljastanut ne kuin peto irvistykseen) ja yritin esittää tyyntä naamaa puoleemme kääntyvälle naiselle samalla kun äkkiä kaappasin jälkeläiseni takaisin käsivarsilleni ja haudoin murhanhimoisia ajatuksiani. Odotan kauhulla kuukauden päästä annettavia, ensimmäisiä rokotuksia ja reaktiotani niihin. Selviääköhän neuvolatäti ilman mustaa silmää?

Olen nyt muutaman kerran viimeisen neljän viikon aikana päässyt ihmisten ilmoille, saanut mahdollisuuden ottaa lasin viiniä ja tuntea itseni persoonaksi, eikä vain äidiksi. Mistä sitten olen jutellut näinä hetkinä? Niin, no vauvasta. Puklu, pissa, kakka, katso nyt tätä söpöä kuvaa. Eihän minun elämässäni tällä hetkellä tapahdu mitään muuta ja kaikki pyörii Miss Clementinen ja Miss Lemonin ympärillä. Jännittävintä kerrottavaa, mitä minulla on, on että minulla meni kaksi tuntia saada lihapata uuniin kun vauva vaati niin paljon huomiota ja lopulta ruoka ei siis ollut valmis tarpeeksi ajoissa päivälliselle vaan jouduin tekemään kanasalaatin ja pata syötiin seuraavana päivänä. Jopas oli seikkailu...

Kuulostaako liioittelulta? Eihän vauva voi viedä kaikkea aikaani. Yritän kyllä saada sitä sun tätä aikaiseksi (olen kirjoittanut tätä blogia nyt neljä päivää), kitisevä vauva sylissä. Tosiasiassa sitä tarvitsisi oikeasti lisäkäden, kolmannen yläraajan, jotta pystyisi jatkamaan tekemistä kuten ennen. Nyt tuntuu, että ei vain ulokkeet riitä, varsinkaan silloin kun on lastenvaunut tai turvakaukalo yhdessä kädessä ja toisessa kädessä käsilaukku, hoitolaukku, koirien remmit, kotiavaimet, ruokakassit ja Miss Lemonin käsi. Joskus sitä toivoisi, että olisi yksi hindulaisuuden jumalista, joilla on neljä kättä. Norsun pääkään ei olisi pahitteeksi, koska kärsä kelpaisi myös työvälineeksi.

Konkreettisen tasapainoilun lisäksi, jossa yrittää saada tavarat pysymään käsissään, jokainen äiti joutuu paljon haastavamman tasapainoilun eteen, yrittäessään saada vuorokauden ajan riittämään kotitalouteen, vanhemmuuteen, parisuteeseen ja omaan hyvinvointiin. Oikean balanssin löytämisestä pitäisi antaa jokaiselle naiselle mitalli. Suurin osa tosin ei ikinä saa jaoteltua tarpeeksi aikaa kaikkeen ja tuntee vähintään yhdellä osa-alueella epäonnistuneensa. Itse yritän olla tyytyväinen niiden valontojen ja uhrauksien kanssa, mitä tässä nyt on joutunut tekemään, sillä priorisointi on oltava, ainakin vielä, lapsissani.

Ihan kaikkea ja koko ajan ei voi kuitenkaan äitikään pistää muita etusijalle. Välillä on yritettävä saada omaa aikaa tai tehtyä jotain itseään miellyttävää. Helpommin sanottu kuin tehty, kuten tämä kirjoitusoperaatio. Koko ajan joku tarvitsee äitiä tai vaatii huomiota. Esikko haluaa askarrella yhdessä, tosikko tarvitsee tissimaitoa, koira kaipaa lenkille, aviomies tahtoo halia. Haaveilen, että pääsisin jatkamaan öljymaalaustani, turha toivo. Sain inspiraation piirustukseen, mutta se joutuu odottamaan. Kunpa pystyisin välillä teleporttaamaan itseni autiolle saarelle, jossa olisi täysin varustettu taidehuone ja erinomainen wifi.

Välillä ihme tapahtuu, lapset ja eläimet nukkuvat, mies katsoo tyytyväisenä töllöä ja minulla on mahdollisuus tehdä ihan mitä tahansa haluan! Valitettavasti samaan yhteyteen iskee yleensä ääretön väsymys, writers block, inspiraatiokato ja unenpuute. Sitä voi väkisin yrittää luoda jotain taiteellista, lähteä kahville kaverin kanssa, tai noudattaa kropan lähettämiä viestejä ennen kuin sammuu rattiin tai räpeltää koneella lukukelvotonta roskaa blogiin. Nukkumista (ja suihkussa käymistä) on kuitenkin pakko harrastaa sitäkin, ja silloin kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Kuinka sitten käy kun et hyödyntänyt tarjoutunutta lepotaukoa? No sitten sinusta kuoriutuu se hermot kireällä asioille kiroileva kiukkuperse. Vauva kusee käsillesi ja suusta pääsee vittuperkele, lapsi kitisee etkä ehdi (taaskaan) syödä lounaaksi kuin kovan käntyn leipää ja mutiset helvetinperse mennessäsi, kompastut elukoihin, jotka pyörivät jaloissasi ja melkein kolautat sylissä hyssyttelemäsi pienokaisen pään kaapin kulmaan, joten kiroat säikähtäen jumalautasaatana. Miehen kysyessä mitä hän voisi laittaa iltapalaksi saattaa suusta lipsahtaa yks paskanhailee ja koirien haukkuessa postimiehelle huudat täyteen ääneen nyt turpa kiinni kyrpänaamat.

Vanhemman tärkein tehtävä on toimia lapsensa esikuvana. Voinkin siis jo ennakoida mikä on Miss Clementinen ensimmäinen sana. Onko se äiti? Isä? Koira (kuten Miss Lemonilla)? Ainakin tuollaisen väsyneen ja hermoheikon päivän päätteeksi koen todennäköisemmäksi vitun, perkeleen tai helveitin. Saan sitten hävetä silmät päästäni kun meidän tyttö on se, jolta tarhan kaikki muut kakarat oppivat rumat puheensa. Well done, mama!

Oman ajan lisäksi sitä tosiaan kaipaa sitä parisuhteen laatuaikaa. Rakkaus mieheen kun ei suinkaan ole raskauden ja synnytyksen jälkeen kadonnut minnekään, päin vastoin! Olemme ihan hullaantuneita toisiimme. Tuntuu, että suhteemme on vahvemmalla pohjalla kuin koskaan ennen ja tunteet leiskuvat metsäpalon lailla. Ystävänpäivä oli juuri ja vuosipäivämme on ihan kohta. Voisi siis kuvitella, että romantiikkaa on siirappisuuteen asti liikenteessä. Ajatuksissani heittäydyn Mr. Blueberryn syliin kuin ihastunut teini hänen saapuessaan kotiin. Haaveissani hän kaappa minut syliin ja suutelee intohimoisesti kesken ruoan laiton.

Todellisuus harvoin vastaa mielikuvia. Hyvä jos ehdimme pikaisen pusun jakaa yhteisen illan aikana. Jomman kumman kainalosta löytyy melkein aina toinen tyttö. Koemme vuorotellen tulevamme hylätyiksi ja jäävämme vaille huomiota. Molemmat saavat vuorotellen vakuutella, että tunteet ovat kohdillaan, vain aika ja paikka puuttuu niiden ilmaisemiseen. Kun ystävänpäivänä ei tullut kukkia ja suklaata miehen kiirehtiessä töistä kotiin auttamaan lasten hoidossa ja skipatessa ostoksilla käyminen, olin ihan murtunut. Emmekä sitten päässeet edes ulos ravintolaillalliselle, kun Miss Clementine oli liian levoton vatsavaivojensa kanssa, että päätimme lopulta, ettei riskin ottaminen kannattaisi jos lapsi huutaisi täydessä raflassa kaikkien illan pilalle (ei tosin olisi voinut olla parempaa ehkäisyn varmistusta kaikille lapsettomille pareille, joten toisaalta olisimme tehneet yhteisölle palveluksen). Niinpä söimme ruokamme vuorotellen yksin keittiössä kun toinen käveli ympäriinsä rauhoitellen vauvaa sylissään.

Elämä vastasyntyneen ja esikoululaisen kanssa voi olla haasteellista, mutta on se myös palkitsevaa. Edellisiltana mies veti minut kainaloonsa sohvalla ja totesi "olen sinusta niin ylpeä" mikä sai sydämeni lepattamaan. Mikä voisikaan tuntua paremmalta, kuin kumppanin arvostus silloin, kun on yrittänyt parhaansa ihan voimiensa loppuun asti. Sekin, kun Miss Clementine vihdoin nukahtaa vaipat puhtaana, masu täynnä syliisi, kasvoillaan autuaan luottavainen ja tyytyväinen ilme, on palkinto itsessään. Kun toinen on niin äärimmäisen tyytyväinen tiedät kyllä onnistuneesi. Ja kun Miss Lemon on onnesta soikeana joka päivä ollessaan ensimmäinen, joka haetaan tarhasta, ja vielä onnellisempi kun saa olla koko ensi viikon kotona, tiedät tekeväsi jotain oikein kun kotona oleminen on lapsen mielestä kaikkein suurin palkinto ja hän hihkuu, että olet "maailman paras äiti".

Kyllä se parisuhdekin pysyy kasassa kun puhaltaa yhteen hiileen ja tekee toimivasta arjesta sen tavoitteen. Pienten pusujen varastaminen tavallisten asioiden lomassa saa nyt toimia romantiikkanamme, keskellä vaippoja, harrastuksiin roudaamista ja sohvalla piirrettyjen katsomista. Tämäkin kaikki voi tehdä onnelliseksi, sehän on vain asenteesta kiinni.