Sydämelle kypärä

Ennen kuin Miss Clementine syntyi olin yrittänyt selittää Mr. Blueberrylle miltä rakkaus omaan lapseen tuntuu. Käytin kaikkia kliseitä, joita on tullut vastaan, mutta eihän kukaan voisi mitenkään ymmärtää, pelkän selityksen perusteella, sitä miltä vanhemman rakkaus tuntuu. Muistan kuinka yritin esimerkiksi selittää fraasia "heart outside my body", jota jenkit erityisesti tykkäävät viljellä. Olin nähnyt siitä suloisen sarjakuvankin, miten sydän hypähti isän rinnasta ulos ja juoksi keinumaan, mutten tietenkään löytänyt sitä siihen hätään. Muistan Mr. Blueberryn katsoneen minuun täysin hämmentyneenä, että mistä ihmeestä oikein hölötin. Miten vauvan saaminen voisi tuntua siltä, kuin lapsi repisi sydämesi irti kehostasi ja juoksentelisi sitten leikkimässä se mukanaan?

Pari kuukautta sitten makoilin sängyllä aamutakissani, Miss Clementine mönkimässä vieressäni. Hän oli oppinut ryömimään ja punkesi itseään eteenpäin kuin itsepintainen perhostoukka. Oli turhan aikainen aamu, mutta näky oli niin suloinen, että edes väsymys ei haitannut. Hymyilin töihinlähtöä tekevälle Mr. Blueberrylle leveästi kun hän ilmestyi makuuhuoneeseen hakemaan tavaroitaan. Miss Clementine näki isänsä ja kujersi hänelle kuin pikkuinen lintu saaden isukkinsa kasvot loistamaan.
"Sielläkö se pieni sydämeni mönkii?" hän vastasi tyttärelleen hellästi.

Muistan sen hetken, koska tajusin, että Mr. Blueberrylle oli selvinnyt mitä olin niin kauheasti yrittänyt selittää. Ei edes teininä koettu ensirakkaus tunnu siltä, kaikessa pakkomielteisyydessään. Silloin kuvittelet, että et voi hengittää, jos kultakäpysi ei ole kanssasi ja kuolet, jos hän jättää sinut. Silti sekään ei vedä vertoja sille täysin hallitsemattomalle luonnonvoimalle, jota vanhemmuus on. Miten tuskin liikkumaan kykenevä, avuton vauva kykenee vaivihkaa repäisemään sydämesi rinnastasi ja pakkaamaan sen muina miehinä mukaansa koko loppu elämäsi ajaksi? Siinä missä tyttö tai poika rikkoo sydämesi, kun jättää sinut, niin lapsesi, hän vie sen mukanaan hautaan saakka, eikä sinulle jää edes palasia.

Olin pakahtua onnellisuudesta, sillä Mr. Blueberry oli löytänyt sen, sen isänrakkauden. Ja kauhukseni huomasin samalla olevani mustasukkainen. Tiesin siitä hetkestä olevani kakkossijalla. Mikään ei koskaan voisi voittaa tuota tunnetta, mikä sitoi isän lapseensa. Ja vaikka puolisoiden lasten takia kokema mustasukkaisuus on täysi tabu, eikä siitä uskalleta kenellekään hiiskua, sanon silti rehellisesti, että hetken aikaa kamppailin itseni kanssa. Tyttäreni oli vienyt sen, minkä halusin kokonaan itselleni, nimittäin aviomieheni sydämen. Onneksi järjellä sitä tajuaa, että aivan samalla tavallahan minä tulisin aina rakastamaan tyttäriäni enemmän kuin yhtään miestä. Hemmetti, olin sanonut Mr. Blueberrylle, kun aloimme seurustelemaan, että mikäli hän ei tulisi toimeen esikoiseni Miss Lemonin kanssa, olisi ihan sama kuinka paljon rakastaisin häntä, hän saisi silti kenkää. Lapset menevät kumppaneiden edelle - piste.

Ei se silti ole helppoa, katsoa vierestä, miten sinun rakkaasi rakastaa jotakuta muuta. Onnekkaasti tässä tapauksessa myös sinä itse olet korviasi myöten rakastunut samaan henkilöön, joten loppupeleissä sitä pystyy sivuuttamaan sen faktan, että joku on mennyt edellesi ja olemaan vain suunnattoman onnellinen, kun lapsellasi on kaksi rakastavaa vanhempaa. Niinpä, kun Mr. Blueberry osoittaa kiintymystään Miss Clementinelle, poljen kipristelevät kateuden pistokset pois vimmatulla päättäväisyydellä ja olen mieluummin ylpeä siitä kuinka nuo kaksi ovat löytäneet toisensa.

Kuopus oppi konttaamaan jo jonkin aikaa sitten ja sen jälkeen oli kova tarve nousta polvilleen seisomaan tai tukea vasten ihan jaloilleen. Motoriikka ei ihan pysynyt mukana matkassa ja tästä seurasikin pari viikkoa muksahtelua, kun neitimme kaatuili yrityksissään. Evoluutiolle kiitos, että vauvojen päät ovat niin juostavaa ja kestävää tavaraa! Jokainen kolahdus ja parahdus kuitenkin riipaisi syvältä sisältä ja valitinkin siitä eräs päivä Mr. Blueberrylle, joka hääräsi keittiössä minun viihdyttäessä tyttöä olohuoneessa.

Mies kurkkasi kulman takaa ja hymyili Miss Clementinelle.
"Pitäisikö sydämelleni hankkia kypärä?"
Lapsi kiljahteli riemuissaan ja minua hymyilytti, kun mies sanoi pientä taas sydämekseen. Keskustelimme kypärästä vähän aikaa ihan tosissaan. Olin kyllä nähnyt instagramissa, että jotkut suojasivat niillä taaperoidensa kuuppaa, mutta jotenkin ajatus tuntui hiukan naurettavalta - kypärähän jäisi hetkessä liian pieneksi ja maksaisi hunajaa. Kun Miss Clementinen taidot kehittyivät ja kaatuilut vähenivät, hautautui kypärä ajatus siinä samalla. Todellisuudessa oli kuitenkin sydän, joka olisi tarvinnut kypärää, nimittäin se omani.

Miss Clementine sairastui virusflunssaan. En tiedä mistä hän sai sen tai miksi, mielestäni olin pukenut hänet koko ajan sään mukaisesti, mutta silti syytin itseäni. Ehkä lopetin imetyksen liian aikaisin, ehkä annoin hänen muskarissa koskea vääriin tavaroihin, tai jos en vain pessyt käsiäni tarpeeksi? Eräs aamu Miss Clementine ei ollut lainkaan oma itsensä, vaan huutava ja kiukkuinen, ja kokemuksella osasin heti epäillä sairastumista, joten ei yllättänyt kun selvisi, että neidillä oli kuumetta. Siitä se sitten lähti, monen viikon taistelu räkää, yskää ja unettomia öitä vastaan. Käytin hänet kolmantena päivänä lääkärissä, varmistamassa, että kuumeilu ei tarkoittanut mitään vakavempaa. Tuomio oli virus, lääkkeet panadol ja burana, ohjeena pelkkä lepo. Käynnistä ei irronnut siis mitään muuta kuin mielenrauha, että tauti ei ollut mennyt korviin.

"Jatkakaa samaan malliin" oli lääkäri kehoittanut, mikä tarkoitti kuumeen pitämistä poissa lääkkeillä. Ja sepäs se vasta onkin projekti, yrittää saada vauvaa nielemään pahan makuisia lääkelitkuja. Voin myös kertoa, että kun 8 kuukautta vanha itsepäisyyden perikuva päättää, että minä en tuota syö, niin sitä tulevat kaikki mahdolliset judo otteet tarpeeseen, kun on väkisin tungettava paracetamolia ruiskulla kurkusta alas. Käytännössä, jos ei halunnut kaikkea kaaressa takaisin ylös, oli pidettävä kirkuvaa mukeloa lähes pää ylös alaisin sylissä, kaikki raajat lukittuna. Ja ennen kuin tuomitset niin kyllä, tietenkin yritimme ensin lääkitä lasta sekoittamalla rohdot lempiruokiin tai viihdyttää häntä kuin apinaorkesteri klovnien kokoontumisessa, sujauttaen mömmöt vaivihkaa lusikalla suuhun - mistään ei kuitenkaan ollut apua ja kuume oli saatava alas.

Aih se korvia särkevä itkun ja huudon määrä ennen kuin lääkkeet vaikuttivat. Pidimme parkuvaa jälkeläistä sylissä vuorotelle ja kävelimme hyssyttäen ympäri asuntoa kunnes neiti sammui silkasta uupumuksesta. On asioita, jotka sattuvat sinuun - pahat sanat, ilkeät teot, vääryys ja epäoikeudenmukaisuus - mutta mikään ei satu samalla tavalla, kuin se epätoivoinen voimattomuuden tunne, kun lapseesi on sairas, etkä pysty auttamaan häntä. Se tunne, kun aiheutat hänelle mielipahaa ja mahdollisesti kipua, tunkiessasi lääkettä väkisin suuhun, on ihan hirveä ja hoet vain itsellesi pään sisällä, että tämä on pakko tehdä, sattuu nyt, mutta auttaa kohta. Silti vihaat itseäsi ja haluaisit itkeä.

Kun lääke oli saatu alas Miss Clementine retkotti isänsä sylissä nyyhkyttäen säälittävästi, pää nuokahdellen, mutta silti vielä vähän hereillä. Minä seurasin isää kuin hai laivaa, hieroen levottomana käsiäni, yrittäen keksiä mitä voisin tehdä. Mr. Blueberry pysähtyi sängyn viereen hytkyttämään tytärtään, josta kuului pieni, piipittävä vaikerrus. Hän katsoi minuun ilmeellä, jollaista en ole aikaisemmin noilla kasvoilla nähnyt, mutta joka heijasti täydellisesti omia tuntemuksiani.
"En pidä tästä tunteesta" hän sanoi leukapielet kireinä.
"Tiedän" vastasin hiljaa.
"Niin voimaton..."
Laskin käden hänen hytkyvälle hartialleen.
"Mistä saadaan meidän sydämille kypärät?"

Lapsen saaminen on ihanaa. Mikään ei voisi vetää vertoja sille ilolle ja onnelle, mitä oma jälkeläinen voi antaa. Mutta Luoja auttakoon, joskus se paniikki, kauhu ja lamaannus, joka syntyy menettämisen pelosta, on niin paljon voimakkaampaa, että kaikki se hyvä ei tunnu riittävän korvaamaan. Sitä voi pelätä itsensä puolesta tiettyyn pisteeseen asti, sitä voi pelätä rakkaimpiensa puolesta tuplasti pidemmälle, mutta siitä potenssiin tuhat tuntee pelkoa lapsensa vuoksi. Välillä tulee pakottava tarve lakata välittämästä lapsestaa, suojellakseen itseään sen aiheuttamalta sydänsurulta, kun olisi vain niin paljon helpompaa tunkea päänsä pensaaseen ja olla tuntematta mitään.

Muistetaan nyt, että noiden pienen pienien nyrkkien puristuksissa on sinun sydämesi. Kaikki paha, mitä lapsesi kokee, sinä tunnet sen. Aina kun häneen sattuu, sinuun sattuu. Kun hän on onnellinen sydämesi pursuaa yli riemusta, mutta kun hän kirkuu kipua ja apua, ai karmea mikä tunne! Lapsi on sinusta täysin riippuvainen ja hän luottaa sinuun sokeasti. Hän odottaa sinun aina vievän pahan pois ja tekevän asiat taas hyviksi. Jos et onnistu siinä hysteria on molemminpuolista. Tarve auttaa lastasi on niin vahva, että tekee mieli juosta pakoon, mutta rakkaus sitoo sinut aloillesi kärsimään.
"Tervetuloa vanhemmuuteen" kuiskasin miehelleni.

Onneksi saimme Miss Clementinen olon paremmaksi, lääkkeet auttoivat ja kun kuumeilu loppui, vaikka räkä ja yskä jäivät vielä pitkäksi aikaa, niin kipu, se tuntui häviävän. Joka kerta kun saimme lapsen yöunille valvoimme sängyssä, tuijottamassa kattoon, kuuntelemassa itkuhälyttimen läpi rohisevaa hengitystä. Tiedän meidän molempien miettineen, että mitä jos se hengitys pysähtyy, vaikka emme koskaan asiasta puhuneet. Sitä vaihtoehtoa ei voinut edes ääneen sanoa. Lapsen menettämisen pelkkä konsepti on niin kivulias, että sen haluaa vain sulkea pois mahdottomuutena. Jos sitä ei ääneen sano, se ei ole totta, eikö niin?

Menettämisen pelko laantui kuitenkin päivien kuluessa ja tyttären puuskuttaessa sitkeästi eteenpäin räästä ja rohinasta huolimatta. Hommattiin lisää lääkkeitä, nenähuuteita ja salvoja, ja yritettiin jatkaa normaalia arkea. Kuten kuka tahansa flunssan potenut tietää, ruoka ei oikein maistu kun makuaisti on poissa ja niinpä helposti ja hyvin ruokailevasta vauvastamme kuoriutui maailmanluokan sottausmestari, oikea ruuoanheiton tarkka-ampuja ja nirsoileva pikku prinsessa. Kun budjetti oli tiukka jo muutenkin yllättävien lääke- ja lääkärikulujen kanssa, alkoi mammalla palaa hermo ruokahävikin määrään (ja koirilla rakkaus uuteen tulokkaanseen nousta samassa suhdanteessa).

Hyvin nukkuva Ruusunen muuttui myös joksikin vampyyrin ja ihmissuden lehtolapseksi, joka heräili jatkuvasti, vaati juotavaa keskiyöllä, yritti paeta sängystä täyden kuun aikaan ja valvotti äitiä ihan tosissaan. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi joutunut heräämään vauvan takia tunnin välein yöllä. Satunnaiset tapaukset eivät ole niin pahoja, mutta kun viikon olet loikannut vieteriukkona sängystä lapsen huutaessa, zombeillut hänen luokseen, viettänyt puoli tuntia nukutus hommissa, sitten saanut juuri uudestaan unen päästä kiinni ja taas heräät parkaisuun - siinä on kuulkaa huumori hukassa.

Yleensä minun on vaikea olla vihainen Miss Clementinelle. Hän on niin herttainen tapaus, kaipailee halejani ja huomiotani, osoittaa välittämistään ja luottamustaan. Noiden öiden jälkeen tosin, ai että välillä kyrpi olla äiti. Mr. Blueberryn maagiset unenlahjat tarkoittivat, että hän nukkui yöt putkeensa, heräten vain aniharvoin tyttären itkuun. Hän häipyi siitä tietysti vielä herättyään töihin ja minä jäin laahustamaan asuntoomme huomiota kinuavan neitisen kanssa, patistamaan Miss Lemonia kouluun, kokkailemaan aamiaista. Niinä hetkinä sitä ihmettelee, että miksi helvetissä halusin lapsia? Ja että haluan niitä vielä lisää? Morjens mikä taliaivo!

Ollappa nuori ja kaunis ja laittautunut ja hyvin nukkunut. En pariin viikkoon katsonut edes peiliin. Suihkussa kävin vain Miss Clementinen kanssa, saadakseni hänen hengitystiensä vähän aukeamaan vesihöyryissä. Koko elämä pyöri kahden lapsen ympärillä ja se minä lakkasi olemasta. Olin vain äärimmilleen venytetty, lopen uupunut äiti-otus, takkuisessa tukassa, pukluisissa säkkivaatteissa, mustine silmänalusineni. On pimeydessä hyvä vaeltaa mutisin mielessäni kuin menninkäinen, kahden ärsyttävän päivänsäteeni kanssa.

Jottei elämä olisi turhan helppoa Miss Clementine päätti myös samoihin aikoihin, että hänelle riitti nyt tämä vaipanvaihto juttu. Kiemurtelu, pyöriminen, vaipan polkeminen ja repiminen, äidin lyöminen, kaiken maailman sanaton kommunikaatio otettiin käyttöön, kun neiti osoitti mieltään hoitopöydällä. Hänelle ei yksinkertaisesti enää käy, että vaippa vaihdetaan selällään maaten. Miksi? Älä helvetti minulta kysy, ei mitään hajua. Erityisesti kakkavaippa tuntuu nyt kuitenkin olevan sellainen, että jos sinappitahnat ovat haaroihin levähtäneet, niin silloin laitetaan pystyyn sellainen show, että paskaa on sitten ihan varmasti joka paikassa. Tässä on nyt sitten siirrytty teippivaipoista housuvaippoihin, jos vaipan saisi vaihtoon vähän niin kuin lennossa, mikä lienee vain toiveajattelua.

Lentävää meininkiä on muutenkin nyt, kun Miss Clementine on hiffannut liikkumisen kunnolla. Neiti ryömii jo niin vauhdilla, että pakoon pyrkiessään hänet täytyy juosta kiinni. Ja miksi hän menee pakoon? Koska hän on jo ymmärtänyt että on asioita, joita saa tehdä, ja sitten paljon kivempia asioita, joita ei saa tehdä. Kirjojen repiminen on ihan ykkösenä neidin parasta ikinä ja äidin kamalinta ikinä listoilla. Vessapaperin repiminen on myös tosi jees. Kylppäriin ei enää päästäkään vapaasti, kun neiti näppärä keksi miten viemärikaivon ritilän saa irti, miten vessanpöntön kansi aukeaa ja kuinka roskiksen voi tyhjentää lattialle.

Kaikkein parasta on kuitenkin koirien vesikipon kaataminen. Vanhemmat pirhana hankkivat vauvaportin eristämään oleskelutilat ja koirien ruokailutilat, mutta aina välillä portti unohtuu auki. Arvatkaa kuka on oppinut huomaamaan tämän unohtamisen välittömästi. Jos portti on auki, katoaa konttaileva pikkuneiti vaivihkaa hiipien eteisen puolelle, olkansa yli kuikuilleen, ja pääsee läiskäisemään molemmilla käsillä kipon reunalle, niin että litra vettä roiskuu päälle ja loput lainehtivat lattialle. Se se vasta on hulvattoman hauskaa!

Olen osittain kyllä ihan hirveän ylpeä siitä, miten Miss Clementine osaa jo salaa selän takana tehdä asioita, jotka tietää kielletyiksi. Miten kohta 10 kuukautta vanha ihmisen alku voi ymmärtää, että hänen pitää hiipiä hiljaa, ettei tule huomatuksi? Ja kun hän kuulee vanhemman lähestyvän, hän ymmärtää välittömästi laittaa kutosen silmään ja rynnätä kohti maailitaulua, saadakseen mitä haluaa. Tai jos oli jo ehtinyt kirjaa repimään, niin rynnätä pois ja pysähtyä sitten vähän matkan päästä kurkkimaan, että huomasiko äiti, mitä äsken tapahtui. Vain kymmenessä kuukaudessa ollaan jo siinä, että lapsi pystyy päättelemään, suunnittelmaan ja ymmärtämään asioiden seuraamuksia.

Siinä missä motoriikka ja henkiset voimavarat ovat ottaneet valtavia harppauksia eteenpäin, on neiti titetysti myös kasvanut ja muuttunut ulkoisesti. Tietyt piirteet vahvistuvat entisestään ja se nainen, joksi Miss Clementine lopulta kasvaa, alkaa jo hissuksen näkyä. Kasvojen piirteet, luonteenpiirteet, persoonan perus rakennuspalikat ovat tulossa esiin. On vaikea vieläkin uskoa, että me Mr. Blueberryn (ja lääkärin) kanssa teimme tämä pienen pienen ihmisen. Hän on ihan oikea, ja meidän. Käsittämätöntä.

Elämän suurinta ihmettä hämmästellessä ei kuitenkaan kulu arkipäivästä kovin suurta osaa. Isompi palanen menee ihan normaalin ahertamisen parissa. Suurimmat hämmästyksen hetket ovat lähinnä siinä, kun yrität päätellä onko ikenen läpi työntymässä taas hammasta ja krokotiili napsauttaakin arvaamatta leuat lukkoon. Älä sörki mun suuta, mutsi! Jep, tästä tytöstä tulee varmasti tosi helppo tapaus teininä.

Nyt kun ollaan taas virallisesti terveen kirjoissa, ruoka ja uni maistuvat jälleen erinomaisesti, niin elämä on taas ihanaa. Joskus teininä istuin sammaleisella mättäällä ja katselin muurahaiskeon hyörinään. Mietin silloin, että ovatkohan nuo päivästä toiseen samalla tavalla raatavat pikkuolennot onnellisia? Onko heistä kiva tehdä samaa juttu päivästä toiseen? Ymmärtävätkö he miten surkean mitättömiä he ovat maailman kokonaiskuvassa? Nykyään samaistun pikku murkkuun paljon enemmän. Se työskentelee aamusta iltaan saman asian parissa, rakenten suurempaa kokonaisuutta, joka ulkopuolisen silmiin ei ehkä näytä etenevän, eikä ole mitenkään merkityksellistä ylipäätään. Minusta tuntuu, että olen tuollainen satunnainen muurahainen, joka rakentaa omaa kotiaan (keko), hankkii ruokaa perheelleen ja hoitaa pesän sisällä munia, joista kasvaa muita murkkuja.

Ulospäin minun elämässäni ei ole mitään ihmeellistä, poikkeuksellista tai merkityksellistä. Silti minulle, tässä pikkuhiljaa uurastamalla, on syntymässä jotain täysin korvaamatonta ja ainutlaatuista. Ja meillä on kivaa sitä tehdessä, niin samanlaista kuin se onkin, päivästä toiseen. Haluan ajatella, että se muurahainenkin oli onnellinen, sillä oli toisia muurahaisia, jotka välittivät siitä, ja se näki, mitä levoton teinityttö ei nähny tai voinut vielä ymmärtää, suuremman kokonaisuuden ja oman tärkeytensä sen pienen pienen maailman palasen rakentamisessa.