Sektiosta toipuminen

Liike on lääke. En jaksa edes laskea kuinka monta kertaa ja kuinka monelta eri taholta kuulin tuon tokaisun. Heti vain sektion jälkeen liikkeelle. Se tuntui olevan yleismaailmallinen tosi, jota toitotettiin. Jopa Espoon sairaalan ohjeistuksessa luki, että liikkeelle lähtöä suositeltiin jo saman vuorokauden aikana leikkauksesta.

Makasin heräämössä sairaalasängyssäni ja hoin päässäni "liike on lääke" mantraa, yrittäen kovasti ohittaa keskivartalostani säteilevän kivun. Olin saanut vihdoin sen burana-panadol combon, jolla minun odotettiin pärjäävän tästä eteenpäin. Se ei tuntunut paljon olotilaa muuttavan.
"Haluatko yrittää nousta istumaan?"
"Kyllä."
"Oletko ihan varma? Vaikutat aika kipeältä."
Kätilö näytti epäileväiseltä. Jalkani olivat liikkuneet lähes normaalisti jo jonkin aikaa, tunto oli palautunut ja nilkat pyörivät hyvin. Vauva oli Mr. Blueberryn sylissä ja mies seurasi hiljaa vierestä. Hänellä ei ollut tapana puuttua tälläisiin asioihin. Olin valinnut kumppanin, joka luotti siihen, että tiedän itse rajani ja teen itse omat päätökseni. Pokerinaamasta oli vaikea lukea mitä mieltä hän oli.

Sen sijaan, että olisin jäänyt väittelemään kätilön kanssa ryhdyin punkemaan itseäni kyljelleni. Tuskan hiki tulvahti iholleni, mutta kipu oli oudolla tavalla kokonaisvaltaista eikä terävää tai kohdistunut mihinkään tiettyyn kohtaan, mikä helpotti sen sietämistä. Vedin monta kertaa syvää henkeä, muistaen lukeneeni jostain, että hengityksellä pystyi kontrolloimaan kipua liikkeelle lähtiessä. Kätilö häsäsi ympärilläni muttei hänestä juuri apua ollut. Loppupeleissä olin nopeasti sängyn laidalla kiikkumassa ja kipu laimeni heti kun vaan pysähdyin paikalleni.

"No, en olisi uskonut, kun olet niin kipeä, mutta hyvinhän se meni."
Minulla ei ollut mitään vastattavaa kätilön kommenttiin. En pitänyt hänestä. Jos en suoraan kysynyt jotain hän ei puhunut meille. Olin olettanut, että leikkauksen jälkeen joku olisi käynyt kanssani läpi miten operaatio oli sujunut, mikä oli minun tilanteeni, kuinka vauva voi jne. Tämä eukko vain meni huoneen nurkkaan tietokoneelle eikä sanonut mitään. Jouduin huutelemaan hänelle huoneen toiselta puolelta jos oli asiaa. Ainoa informaatio vauvan voinnista oli mieheltäni. Yritin lisäkysymyksiä esittää kätilölle, mutta vastaukset olivat luokkaa "kaikki on ok".

Nyt kun olin kammennut itseni istumaan (ja kohta kiroilin itseni takaisin makuulleen) totesi tättähäärämme, että hänpä voisi soittaa jonkun hakemaan meidät pois heräämöstä ja häipyi huoneesta. Seuraava kätilö, joka meidät sitten varttia myöhemmin nouti, oli parikymmpinen, peurasilmäinen nainen, jota meinasin koko ajan kutsua tytöksi, niin teinin oloinen hän oli. Hän ei tuntunut hallitsevan sairaalasänkyä lainkaan ja käskytti koko ajan Mr. Blueberryä vetämään tai työntämään tai ohjaamaan. Ja jos mies hetkeksikin päästi irti niin saman tien tuli valitusta, että isä voisi nyt hoitaa tätä työntämistä kun nämä vuoteet olivat niin hankalia.

Pääsimme seiniä ja karmeja raapien perhehuoneeseemme. Meille oli kehuttu, että Espoon sairaalassa oli uudet, hienot huoneet sektio potilaille. Käytännössä niissä ei kuitenkaan ollut mitään erikoista ja isän "vuode" oli taitettava divaani-nojatuoli, joka oli juuri ja juuri tarpeeksi pitkä Mr. Blueberrylle, kunhan ei ojentanut varpaitaan suoraksi. Kova, nahkainen ja jatkettava "sänky" oli ehkä astetta lattialla nukkumista parempi, muttei kovin paljoa. Toki saimme olla omassa rauhassamme ja ikkunasta oli kiva näkymä medihelin laskeutumispaikalle sekä sen takaiselle metsikölle. Jos alkaa vertaamaan edelliskerran potilashotelliin, oli kokemus kuitenkin todella karu. Huoneessamme ei ollut yhtään peittoa, nukuimme ohuiden lakanoiden alla, ja saimme Mr. Blueberrylle tyynyn vasta toisena yönä, ensimmäisen hän joutui olla ilman.

Tämä nuori kätilö, joka hoiti kaikki sairaalassaolomme iltavuorot, osoittautui ihan mukavaksi, mutta aika tietämättömäksi. "Ehkä" ja "varmaan" kuuluivat hänen yleisimpään sanavarastoonsa, mikä sai minut muutaman kerran hermostumaan ja hänet tarkistamaan asiaa kokeneemmilta kolleegoiltaan kun en hyväksynyt "luulisin niin" vastauksia vaan halusin ihan oikeasti tietoa. Häntä seurannut yökkö kätilö oli kuitenkin vielä ärsyttävämpi, rampaten huoneessamme jatkuvasti pitkin yötä, herättäen meidät joka kerta kun saimme edes hetken unta vauvan nukkuessa.

Ensimmäinen yö oli muutenkin haastava kun Mr. Pomegranate alkoi välillä yhtäkkiä oksentelemaan lapsivettä ja heräsimme tukehtumisen ääniin. Minulta ei myöskään tullut maitoa, joten lapsi huusi nälkäänsä. Saimme hänelle sentään korviketta hoitajilta, mutta se taas aiheutti lapsiparalle ilmavaivoja. Huutamista ja rupsuttelua siis riitti, unta ei niinkään. Samaan aikaan minä kärvistelin kipujeni kanssa ja hälyttelin lisää lääkettä vähän väliä. Sain oxynormia, joka aiheutti hikoilua ja kuumia aaltoja sivuoireena. Morfiini, jota olin saanut leikkauksen yhteydessä taas aiheutti jatkuvaa kutinaa ja vaikka olin saanut jo yhtä lääkettä tähän oireeseen yritin repiä naamaani irti koko yön. Erityisesti silmäluomet olisi voinut raastaa rikki. Vasta seuraavana päivänä, kun kätilö oli taas vaihtunut, suostui hän konsultoimaan lääkäriä ja sain antihistamiinia, joka teki olosta vähän siedettävämmän.

Morfiinissa oli kyllä se hyvä puoli, että kivut tuntuivat lähinnä pahoilta kuukautiskrampeilta ja poltteluilta. Mutta kun morfiinin vaikutus lakkasi (ja lopetin kroppani jatkuvan raapimisen) muuttui myös kivun kärki teräväksi ja olotila paskemmaksi. Olin kävellyt osastolla jo ensimmäisenä päivänä, mutta toisen päivän koittaessa kaikki sattui enemmän ja kaikki oli kamalempaa. Yritin liikkua, mutta helvetti, että se teki pahaa. Iltapäivällä oli taas eri kätilö kuvioissa. Tämä keski-ikäinen nainen ei tehnyt kovin hyvää vaikutusta ensikohtaamisella. Ilmoitin kipujeni olevan nyt sellaiset, että jotain pitää tehdä ja hän tuntui vähättelevän koko tilannetta. Toiseksi valitin, että Mr. Pomegranaten hengitys kuulosti katkonaiselta ja halusin, että se tarkistetaan. Sain taas "ehkää" ja "katsotaan" vastaukseksi, mutta kipu-vitutuksessa olin niin kylmä ämmä takaisin kuin osasin.

Ilmoitin, että kätilö voisi sitten hakea paikalle jonkun sellaisen henkilön, jolla on sanavarastossaan sellaisia sanoja kuin tiedän, teen, onnistuu. Tai sitten lääkärin suoraan, jos kätilöillä ei kenelläkään ollut osaamista asian tiimoilta. Kätilö taisi lähteä huoneesta aikamoiset herneet nenässä. Minä istuin pöydän ääreen kiehumaan hiljaa kivuissani ja Mr. Blueberry lähti hakemaan meille ruokaa, joka oli säälittävästi laadultaa juuri sitä mitä sairaalassa voisi olettaa. Mies näki kätilömme lukevan nippua papereita huolestuneesti otsa kurtussa. Kun hän kohta ilmestyi takaisin keskeyttämään ruokailumme olikin yhtäkkiä ihan eri ääni kellossa.

"Ajattelin, että voisimme katsoa hoitosuunnitelmaasi uudestaan yhdessä."
"...okei?"
"Haluaisin kuulla tarkemmin miten voisimme mielestäsi paremmin hoitaa tilanteen ja mitä ongelmia olet kokenut tässä."
Tämä kääntynyt kelkka sai minut aivan hämilleni. Äsken huoneessa oli ollut koppava "minä tiedän sinä vikiset" tyyppi ja nyt yhtäkkiä kätilö oli pelkkää sympatiaa ja "haluan auttaa sinua" asennetta. Ei siis mennyt kauaakaan kun aloin vollottaa valtoimenaan ja kätilö taputteli lohduttavasti selkään ennen kuin lähti hakemaan lääkkeitä ja soittelemaan lääkäriltä konsultaatiota.
"Hän luki sinun potilaskertomuksesi" Mr. Blueberry sanoi kun minä kuivasin silmiäni niiskuttaen.
"Mitä?"
"Ihan selvästi. Hän luki tiedoistasi, että olet traumapotilas ja kaikista aikaisempien synnytysten virheistä. Näin, kun hänellä oli paperisi."

Räpyttelin silmiäni ja tajusin, että mies oli aika varmasti oikeassa. Jos kätilö oli katsonut tietojani siellä lukisi sellaisia mukavia lauseita, kuin "menetetty luottamus hoitohenkilökuntaan tulee pyrkiä korjaamaan", "on tärkeää rakentaa hoitosuunnitelma potilaan kanssa yhteistyössä", "kivunhoitoon kiinnitettävä erityistä huomiota korjaavan synnytyskokemuksen luomiseksi", "aiempien synnytyskokemusten traumatisoivia tekijöitä pyrittävä välttämään uuden trauman estämiseksi ja jottei vanha syvene". Kätilö oli marssinut huoneeseen aivan eri ihmisenä ja eri asenteella, vaikka aikaa oli kulunut käyntien välissä ehkä 20 minuuttia. En keksinyt mitään muutakaan syytä miksi hän olisi toiminut niin.

Tämä päiväkätilö jatkoi samalla "olen täällä vain sinua varten, voidaanko jutella tunteista?" linjaa koko sairaalassa vietetyn aikamme ja kävi melkein ahdistavaksi leikkiessään psykologia ja parasta kaveria. Mutta ainakin hän hyvin hanakasti oli tarjoamassa mitä tahansa vain keksin pyytää. Se ei tosin muuttanut sitä tosiasiaa, että kakkospäivä osastolla oli ihan helvettiä. Mietin jo siinä kurjuudessa, että jos elämäni sektion jälkeen olisi tätä, niin olin tehnyt väärän valinnan. Tosin, yöunille ryhtyessä muistin, että tällä kertaa ei kuitenkaan tarvitsisi herätä omaan kirkumiseen tai itkuun, ja totesin, että oli tämä silti edelleen parempi kuin alatiesynnytys.

Uusi yö, uusi kätilö, ja tämä versio kävi kerran esittäytymässä ja ilmoitti, että häntä ei sitten näy eikä kuulu koko yönä jos emme paina nappia, niin voimme nukkua rauhassa. Loistava asenne. Pari kertaa kyllä painoimme nappia, sillä vauva jatkoi oksentelemista ja ilmavaivojen kanssa painimista yöllä. Lastenlääkäri oli nähnyt hänet illalla ja todennut pientä katkonaisuutta hengityksessä ja pienen sivuäänen sydämessä. Nämä kuulemma saattoivat olla täysin normaaleja aivan vastasyntyneellä, joka vielä opetteli elämää kohdun ulkopuolella ja poistua itsekseen. Varmuuden vuoksi tohtori määräsi kuitenkin verikokeita ja seuraavan päivän uuden tsekkauksen. Verikoekeiden tulokset saimme jo yöllä ja ne olivat kaikki erinomaiset.

Kolmantena päivänä, kun takana oli ehkä 5 tuntia unta edeltävältä yöltä, parissa pätkässä, oli olotila ehkä pienen prosentin parempi. Pakotin itseäni edelleen liikkeelle, vaikka aloin jo olla sitä mieltä, että "liike on lääke" oli vittuilua ja valheita, se ei todellakaan lääkinnyt vaivojani. Maito ei myöskään ollut vielä noussut, vaikka niin odotin, koska kolmantena päivänä se oli noussut Miss Clementinen syntymän jälkeen. Tapasimme taas uuden kätilön, tällä kertaa sijaisen, joka oli hälytetty tuuraamaan toiselta osastolta.
"Sairaala on ympäristönä todella huono maidon nousun kannalta. Tämä on liian stressaava paikka. Kunhan pääset kotiin, syöt vähän suklaata, juot mehua, teet jotain mistä tulee hyvä mieli ja vähän rentoudut, niin kyllä se maito sieltä nousee."

Pidin naisesta välittömästi. Hän oli korkeintaan nelikymppinen ja ihanalla asenteella liikenteessä. Ja hänellä oli vastaus jokaiseen asiaan, mitä kysyin. Hän ei myöskään ollut sitä mieltä, että rintojen pumppaus kivuliaalla koneella (jota minut oli ylipuhuttu kokeilemaan) auttaisi ainakaan siinä rentoutumis ja mielihyvä taktiikassa, jonka hän uskoi avittavan maitobaarin aukeamisessa. Huomasin haaveilevani, että tämä nainen olisi ollut kätilöni koko ajan, olisin viihtynyt sairaalassa paljon paremmin. Hän kuitenkin katosi takaisin omalle osastolleen turhan pian ja sain psykologia leikkivän kätilöni takaisin, joka välttämättä halusi jutella aikaisemmista synnytystraumoistani.

Kolmantena päivänä saimme kuitenkin onneksi Mr. Pomegranaten lääkärintarkastukseen ja elättelimme toiveita kotiutumisesta. Poikamme saikin täydet pisteet kaikilla asteikoilla - paitsi yhdellä. Bilirubiiniarvo oli juuri ja juuri yli 200, mikä tarkoitti verikokeita. Meille luvattiin, että saisimme paeta kotiin JOS verikoe näyttäisi vihreää valoa. Onneksemme tämän uutisen saimmekin illalla ja pakkasimme kamamme kuin maailmanloppu olisi ollut ovella - sen verran ahdistava paikka synnytyssairaala osaa olla.

On vaikea jälkikäteen muistaa mikä päivä ja mikä hetki tapahtui mitäkin niiden valkoisten seinien sisällä. Kipu ja unettomuus sekoittavat pään. Pelkäsin monia leikkauskomplikaatioita, kuten spinaali päänsärkyä, jota en missään vaiheessa joutunut kärsimään. Sen sijaan sain vaivakseni sellaisia, joita en edes osannut ajatella kokevani. En esimerkiksi pystynyt aluksi pissaamaan lainkaan enkä tuntenut pissahätää ollenkaan. En kuitenkaan halunnut, että minut katetroitaisiin uudestaan rakon tyhjentämiseksi, sillä katetria oli ronkittu ennen leikkausta vaikka kuinka pitkään ja jos/kun pissaa tuli ulos se sattui jo valmiiksi niin perhanasti. Niinpä pyysin rakon ultrauksen toisena päivänä varmistaakseni tilanteen.

Kätilö oli ensin ultrausta vastaan, mutta kun vaadin hän sanoi kutsuvansa paikalle jonkun, joka osaisi sen tehdä. Kun ultrauksen aika sitten tuli ei ketään muuta sitten tullutkaan, vaan kätilö ilmoitti saaneensa ohjeet ja koittaisi niiden avulla tehdä ultran itse. No yllättäen hän sitten ei saanut sitä tehtyä kunnolla, sai lopulta kolme aivan eri arvoa laitteella ja oli sitä mieltä, että vain ihan vanhanaikainen katetrointi selvittäisi rakon tilanteen. Lopulta suostuin sörkittäväksi, vaikka parhaimmillaan laite oli ilmoittanut rakossa olevan vain 8ml nestettä. Pahimmillaan toki 600ml ja kätilö pelotteli minua, että sellainen määrä venyttäisi rakon ja saisin elinikäisiä vaurioita. Teki mieleni potkaista kätilöä päähän kun ulos tuli se 8ml.

Sanomattakin selvää, että uusi katetrointi ei auttanut pissaamiskipuun, joka on helpottanut vasta paljon myöhemmin kotona (juo paljon vettä ja pissaa paljon, se puhdistaa virtsaputkea jos siellä on haavaumia ja ruhjeita). Yhtä ongelmallinen on tietysti ollut ulostaminen. Suolisto lamaantuu keisarinleikkauksen aikana ja minun vatsani ei tominut sitten millään sairaalassa ollessa. Vaikka söin ulostemassaa pehmittävää lääkettä, suoliston toimintaa vauhdittavia tippoja, ilmaa pilkkovia pillereitä ja lopulta tuikkasin peräruiskunkin sisään. Ei mitään vaikutusta, vain vatsakipuja. Tämäkin osuus toimi vasta toisena kotiutumispäivänä. Viisi päivää maha jumissa? Ai, ai, ai.

Jatkuvan suolistomuljahtelun ja jumissa olevan ilman pyörimisen aiheuttaman kivun lisäksi sain sellaisen mukavan oireen kuin hartiapistos. Heti kun menin vaakatasoon eli yritin nukkua alkoi oikeaa hartiaa pistää niin julmetusti. Ilmoitin oireesta heti, mutta tähän kullanmuruun kaikki kätilöt yksimielisesti sanoivat - ei voi tehdä mitään. Ei ollut mitään pilleriä, litkua tai liikettä, jolla kipua olisi voinut helpottaa. Mikä tarkoitti katkonaisia unenpätkiä, joista heräilin vaihtelevasti kivusta toiseen.

Eikä nyt olla puhuttu lainkaan leikkaushaavan kivusta. Minulle asennettiin PICO eli alipainepumppu haavan päälle, mikä ilmeisesti jollain tapaa vauhdittaa haavan paranemista. Sen takia kanniskelen mukanani nyt pientä, välkkyvää laitetta pitkä piuhan päässä. Eikä siinä tietenkään ole mitään klipsiä tai koukkua. Kun haava on lakannut vain infernaalisesti sattumasta se on puolestaan alkanut kutista, ja tietysti picon alta, eli en voi mitenkään rapsuttaa kutisevaa kohtaa paksun kankaan läpi. Välillä haavaa myös pistelee, vihloo, kuumottaa tai kiristää, riippuen asennosta.

Eipä siis varmaan yllätä, että kun tuo keskivartalon seutu jo valmiiksi aiheuttaa jatkuvaa kärsimystä, ei yhtään huvittaisi piikittää itseään joka ilta mahaan. Mutta näinpä vain on tehtävä, lykittävä verenohennuslääkettä joka ilta navan korkeudelle. Tämä lääke on vielä sellaista mukavaa, joka kirveltää ja aiheuttaa pitkään kestäviä, aristavia mustelmia. Ja sitä täytyy piikitellä 12 päivää. Toki otan nämä kivut ja ruhjeet mieluummin kuin veritulpan, mutta... En jotenkin henkisesti osannut valmistautua siihen miten paljon kaikkea inhottavaa ja kivuliasta leikkauksen jälkeen tapahtuu.

Tänään Mr. Pomegranate on 5 päivää vanha. Imetin hänet unten maille nojaillen uudella sohvallani (hankimme ekstra ison kasvavalle perheelle) ihanan pehmoisen imetystyynyn tukemana. Tuijotin täydellisiä kasvoja jonkin aikaa, huomaamattani hymyillen, ja silittelin suklaanruskeaa tukkaa hellästi. En olisi hennonnut laskea poikaa sylistäni, mutta vilkaistuani kelloa totesin Mr. Blueberryn tulevan kohta tyttöjen kanssa sisälle. He olivat ulkona leikkimässä ennen kuin päivä kääntyisi liian kuumaksi. Niinpä laskin vauvan sitteriin ja peittelin ohuelti, ettei hän läkähtyisi.

Nousin hiukan kumarassa ylös, mutta vatsan polttavat vihlaisut katosivat kun olin pystyssä. Kävelin lähes normaalisti, hiukan hitaammin vaan keittiöön ja aloin kaivella kattilaa ja pannua kaapista. Ryhdyin siinä pico laite rintaliiveihin tungettuna keittämään vettä ja valmistella ruokaa. Pörräsin keittiössä tottuneesti ja huomasin kohta yllätyksekseni hyräileväni. Ja sillä hetkellä tajusin, että olin hetkellisesti ollut kuin mitään leikkausta ei koskaan olisi tehtykään. Ihan pysähdyin ja tuijotin tyhjää, kun jäin miettimään eroa toisen päivän ja viidennen päivän välillä.

Leikkausta seuraava päivä oli ollut aivan karmea, mutta nyt, näin nopeasti, alle viikossa, minulla oli ihan okei olo. Olo, kuin olisin melkeinpä oma itseni. Aluksi luulin, että kärsisin loputtomalta tuntuvan ajan hirveitä tuskia ja kaikki olisi vaikeaa ja kamalaa vaikka kuinka pitkään. Olin järkyttynyt kun tajusin miten nopeasti ja miten isoin harppauksin oloni oli kohentunut kotiin päästyäni. Toki maidon nousu oli laittanut pääni aivan sekaisin ja tunteeni sekä käytökseni heittelivät nyt laidasta laitaan kuin minulle olisi kehittynyt skitsofrenia. Siitäkin huolimatta päivissä oli nyt iloa, vitsailua, läheisyyttä, toivoa - kaiken sen itkemisen, kiukuttelun ja suoranaisen epätoivon lisäksi. Ensin kun oli tuntunut, että en enää koskaan olisi onnellinen elämässäni ja kehossani.

Jäin miettimään miten kauan oli kestänyt alatiesynnytyksen jälkeen, että olin päässyt tähän olotilaan. Tai, että olin pystynyt nukkumaan ilman painajaisia. Entäpä puhumaan synnytyskokemuksesta itkemättä hysteerisesti. Kauan, kauan... Nyt, minua ei itkettänyt lainkaan. Sektio itsessään oli ollut helppo. Seuraavat päivät siitä, eivät niinkään. Silti, nyt jo, ihan vain viisi päivää myöhemmin, alkoi tuntua siltä, että hei, tämähän oli aika hyvä diili. Ei niin, ettenkö vetäisi buranaa ja panadolia kuin karkkia pitääkseni kivut hallinnassa, ja niistäkin huolimatta vatsassa on jatkuvasti jotain vihlontaa, polttelua ja särkyä. Mutta kun vertaa alatiesynnytykseen ja mitä kaikkea se jätti jälkeensä niin voi että, tämähän on helppoa!

Kahden päivän päästä pico-laite poistetaan ja neuvolatäti tarkistaa haavan tilanteen. Sittenhän se vasta todella selviää, että miten on mennyt. Vaikka mitä komplikaatioita voi vielä ilmetä, mutta juuri nyt, kun saan nukkua (niitä harvoja ja muutamia tunteja) omassa sängyssä (ja viime yönä kyljellään nukkuminenkin jo onnistui!), syödä omia kokkauksia, päättää itse aikatauluista ja tekemisestä, niin vaikea enää ajatella, että tämä huonommaksi tästä enää kääntyisi. Uskotaan siihen, että tästä se toipuminen alkaa!

Kolmas kerta

Hän on täällä! Mr. Pomegranate, ensimmäinen poikani. Ihan alkuun on pakko jakaa kuva tummatukkaisesta karhunpoikasesta.

Aika mateli viimeiset viikot ennen sektiota. Saimme tietoomme leikkauspäivän raskausviikolla 35+2. Jännitin synnytystapa-arviota kovasti ja pelkäsin, että minua yritettäisiin pakottaa alatiehen. Rouvaslääkäri kuitenkin vain kysyi, että olenko edelleen samaa mieltä synnytystavastani ja kun tein täysin selväksi sektion olevan ainoa vaihtoehto keskityimmekin sen jälkeen vain leikkauksen läpikäymiseen ja sitten vauvan ultraamiseen.

Ultran perusteella poika oli huomattavasti tavallista isompi ja olinkin saanut erillisen lähetteen jo neuvolasta liian korkean sf-mitan (kohdunpohjan korkeus) takia lisätutkimuksiin. Vauva oli kuitenkin sopusuhtaisesti iso kaikilla mittareilla, eli jatkoi kehitystä omalla käyrällään. Varmuuden vuoksi minulle varattiin painokontrolliin aika raskausviikolle 37+2 vaikka lääkäri vakuutti, että mitään merkkejä murehtimiseen ei ollut. Pyynnöstä mittasin tuon 2 viikkoa myös verensokereitani, siltä varalta, että raskausdiabetes olisi salakavalasti uusiutunut.

Yritin nauttia viimeisistä hetkistä ison mahan kanssa ja viettää jonkinlaista kesälomaa tytärten kanssa siinä samalla. Kävimme myös ottamassa perhevalokuvia ja raskauskuvia, sillä tämä saattaa olla viimeinen raskauteni. Ei ole mitenkään itsestäänselvää, että tulisin enää neljättä kertaa raskaaksi, huolimatta siitä, että pakkasessa on edelleen kolme alkiota. Toisaalta, en edes tiedä haluanko olla enää koskaan uudestaan raskaana, sen verran raskas on tämä odotusaika ollut. Liitoskipuja, selkäkipuja, närästystä, turvotusta, mielialan heittelyjä, liikkumisen rajoittamista. Eli ihan perus raskaus kaikin puolin.

Minusta tuntuu, että olen tulossa vanhaksi. 34 vuotta ei ole mitenkään hirveä ikä ja suomalaiset naiset tekevät monesti vasta esikoisiaan tässä vaiheessa, minulla on kuitenkin jo kolmas menossa. Teoriassa tässä on vielä kuusi vuotta hyvää vauvanhankinta aikaa jäljellä. Ajatuskin tämän ruljanssin uusinnasta saa kuitenkin pään särkemään. Haluan kroppani takaisin, haluan omaa aikaa, parisuhdeaikaa, haluan panostaa jokaiseen lapseeni täysillä. Juuri nyt ei tulisi mieleenkään pistää itseään sängyn pohjalle puoleksi vuodeksi oksentamaan raskauspahoinvoinnista. Jos nyt ensin pääsisi ylös siitä toipilasvuoteesta!

Kontrolli ultrassa minut vastaanotti taas ihan eri lääkäri kuin kaksi aikaisempaa. Tämä nainen oli jo selkeästi lähellä eläkeikää, vanha kehäkettu siis. Hän ei puuttunut sektio asiaan millään lailla, tarkisti vain ultralla vauvan koon ja voinnin. Kaikki mitat olivat jälleen sopusuhtaisia keskenään eikä lääkäri löytänyt mitään viitteitä raskausdiabeteksen aiheuttamasta rasvakerroksen muodostumisesta. Tuomio oli hoikka ja pitkä, kuten Miss Clementinenkin kohdalla. Makrosomiaa ei tarvinnut epäillä jo senkään puolesta, että olin kiltisti tehnyt aamuisin paastosokeri testejä eivätkä arvoni nousseet lähellekään diabeteksen rajaa.

Niinpä kolmas käynti Jorvin lääkärillä antoi minulle tarvittavan mielenrauhan sektion odotteluun, mihin ei enää ollutkaan kuin alle kaksi viikkoa aikaa. Päivämäärä oli annettu raskausviikolle 38+5 joka aluksi tuntui olevan ihan kamalan kaukana. Kello laahasi aamusta iltaan eikä tuntunut siltä, että päivät olisivat vaihtuneet toisiinsa lainkaan. Niin vain H-hetki kuitenkin lähestyi lähestymistään ja teimme pesää kotona siirtelemällä huonekaluja (tai Mr. Blueberry niitä siirteli), sisustamalla ja hankkimalla kaikkea tarvittavaa (sekä hankkiutumalla eroon monesta tarpeettomasta).

Suunnitellun sektion kaikkein paras puoli oli ehdottomasti siinä, että meillä oli selkeä aikataulu. Toki Mr. Pomegranate olisi voinut lähteä syntymään ennen aikojaan, oli minulla kuitenkin välillä kipeitäkin supistuksia, mutta kuten edellistenkin kanssa, hän ei tosissaan osoittanut mitään kiinnostusta ulkomaailmaa kohtaan. Loppuun asti kantaminen tuntuu olevan se, missä olen hyvä. Miss Lemon syntyi 6 päivää lasketun ajan jälkeen, Miss Clementine käynnistettiin ennen laskettua aikaa (eikä hän ollut vielä aikeissakaan tulla ulos) ja samoin Mr. Pomegranate joutui nyt jättämään yksiönsä mukavuudet paljon ennen kuin olisi halunnut.

Leikkauspäivä koitti vihdoin ja yllätyksekseni huomasin, että niin edellinen ilta kuin saapunut aamu meni lähes euforisessa olotilassa, kun tajusin, että ihan IHAN oikeasti minun ei tarvitse tällä kertaa kirkua synnytystuskissa paria vuorokautta. Olo oli äärettömän helpottunut, että olin päässyt maailiviivalle asti. Olimme kymmenisen minuuttia etuajassa Espoon sairaalalla ja ilmoittauduimme neljännen kerroksen synnytysosastolle. Kymmenen minuuttia myöhässä kätilö haki meidät perhehuoneeseemme (numero 12) ja kertoi, että olimme toisena jonossa.

Kuten olen maininnut, odottaminen ei ole minulle helppoa. Olin elätellyt toiveita, että olisimme päässeet saliin ensimmäisinä ja täten välttäneet pitkittyneen paaston että peukaloiden pyörittelyn. Vedinkin pienet herneet nenääni kun kätilö antoi arvionsa aikataulusta. Meidän oli pyydetty ilmoittautumaan 07:05 ja arvioiduksi leikkausajaksi ilmoitettiin nyt 11:30-12:00. En pystynyt pidättelemään pettymystäni ja valitinkin kovaan ääneen asiasta. Kuulemma ensimmäinen potilas leikattaisiin kahdeksan/yhdeksän aikaan ja sen jälkeen salin puhdistaminen veisi melkein yhtä kauan kuin itse operaatio. Teki mieleni polkea jalkaa kuin pikkulapsi.

Olimme tajunneet sen verran varautua odotteluun, että meillä oli sentään pari flikkiä kännykässä ajan kuluksi varattuna. Eikä meidän nyt täysin toimettomana tarvinnut odotella, olihan otettava verikokeita, vaihdettava vaatteita ja ennen kaikkea tavattava leikkaava lääkäri. Se olikin sitten hyvin jännittävä hetki kun pieni, kaljuuntuva mies käveli huoneeseen ja ilmoitti ulkomaalaisella aksentilla olevansa lääkärini. Huomasin rasistin sisälläni nostavan päätään kun lekurin ihon väri oli mokkaa eikä vaniljaa. Onneksi sain nieltyä moiset ajatuksen ja kävi nopeasti selväksi, että Hollannista peräisin oleva tohtori oli majaillut kotipohjolassa jo pitkään, sen verran virheetöntä hänen ulosantinsa oli.

Lopulta minua tultiin hakemaan 10:25, ja oikein hoputtamalla piti kipittää sairaalasängyn perässä kohti leikkaussalia. Hörppäsin myös mahahappoja rauhoittavan litkun ("Paras vetää shottina ja olla maistelematta" neuvottiin) lähes puolijuosten. Sänkyni jäi salin ulkopuolelle ja sitten huomasinkin istuvani leikkauspöydän reunalla neljä naista edessäni. He kaikki esittäytyivät iloisesti, mutta nimet eivät jääneet mieleen. Tunnelma oli kepeä ja tehokas kun nelikko kävi läpi paperini (teoriassa koko sairashistoriani että kaikki tähän raskauteen liittyvät merkinnät) ja oli hassua vain tönöttää kuin kana orrella muiden puhuessa minusta kuin en oikeastaan olisi paikallakaan.

"Kuvailetko vielä omin sanoin millaiseen operaatioon olet tulossa."
"Öööö..." häkellyin hetkeksi.
"Tuota, sektioon toivottavasti! Muuten onkin tulossa aika erikoinen päivä."
Tämä sai pientä naurua ja hymyilyä aikaiseksi ja kummallista kysymystä puolusteltiin ihan vain "varmuuden vuoksi" esitettäväksi. Ihan kiva sinänsä, ettei vahingossa ollut vaikkapa lonkkaleikkauksen salissa.

Valmistelut veivätkin sitten huomattavasti pidemmän aikaa kuin olin olettanut. Vasta klo 11:15 Mr. Blueberry pääsi luokseni joten kaikkinensa 50 minuuttia meni ennen kuin makasin kallistetulla pöydällä verhojen peittelemänä. Ennen sitä minulle oli laitettu anturia jos minkälaista, kaksi kanyyliä (toinen oli vain varalle, jos tarvitsisin äkkiä verta) joista ensimmäiseen oli yhdestetty kolme letkua, nenässä minulla oli happiviikset ja sinne tänne oli teippailtu sitä sun tätä (tervetuloa liiman aiheuttama allergiakutina!).

Pahin ja jännittävin oli tietysti spinaalipuudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Anestesialääkäri mallaili minua paikoilleen vaikka kuinka pitkään ennen kuin hän pisti selkään pinnallisen puudutuksen. Lääkäri oli erittäin mukava ja selosti onneksi todella seikkaperäisesti kaiken mitä teki. Se ei tietysti estänyt neulaa sattumasta, mutta rauhoitti paniikkiani, joka alkoi jo salakavalasti päästä valloilleen. Selkänikamat rutisivat ja luu rahisi kanyyliä laittaessa, mutta se ei sattunut yhtään niin paljon kuin muistin. Onnekseni puudutus meni kerralla niin kuin pitää ja sitten henkilökunnalle tulikin kiire siirrellä minua, sillä tunnottomuus alkoi valua raajoihin kuin lämmin vesi.

Minun olisi pitänyt ihan itse siirtää peppuani vähän vasemmalle, mutta olin nopeasti liikuntakyvytön ja neljä naista häsäsi ympärilläni kiskomassa, tuuppimassa ja ohjeistamassa, jotta minut saataisiin juuri oikein makuulleen. Ehkä se oli tämä kiireen tunne, joka vihdoin sai aikaan paniikkia minussa ja huomasin ajattelevani, että haluan paeta koko tilanteesta. Missä ovat rauhoittavat lääkkeet silloin kun niitä tarvitaan? Vapisin sisuskalujani myöten kun pelko tuntemattomasta otti vallan, mutta onnekseni en olisi pystynyt pakenemaan, vaikka olisin yrittänyt. Alaraajat kun olivat jo täysin poissa pelistä.

Kunhan olin tyydyttävällä tavalla selin makuulla rauhoittui rytmi huoneessa ja sitä myöten minäkin aloin hiljalleen rauhoittua. Selkäni oli pesty punajuuren värisellä puhdistusaineella ennen puudutteita, mutta nyt oli vuorossa mahan ja leikkausalueen putsaus. Huomasin näkeväni siitä heijastuksen leikkauslampuista, vaikka kasvojeni eteen oli jo ripustettu yksi kangas. Kerroinkin tästä hanakasti henkilökunnalle, sillä tajusin varmaan oksentavani jos näkisin vilauksenkaan leikkauksesta. Sillä hetkellä oli muutenkin heikko ja hutera olo, joka johtui osittain alhaisesta verenpaineesta.

Putsailu ja katetrin laitto vei aikansa (vaikutti siltä, että pissakatetria runnottiin uudestaan ja uudestaan kahden hoitajan supistessa toisilleen, mutten tuntenut mitään), mutta tuo ajan mateleminen sitten lopulta auttoi minua hengittämään syvään ja ottamaan taas rennomman asenteen. Siinä missä olin miettinyt juuri äsken, etten ikinä enää suostuisi tälläiseen, aloinkin jo olla sinut tilanteen kanssa. Lääkäri ilmestyi paikalle ennen Mr. Blueberryä ja kätilöä. Hän kutsui minua etunimellä jonka oli kirjoittanut ylös pienelle muistilapulle. Sitten olivatkin seuraavat kankaat jo ylhäällä, ja niin ylhäällä, etten nähnyt leikkauslamppuja, saati tohtoria enää.

"Jaa, me lähdimme sitten telttailemaan" kuulin itseni vitsailevan.
"Aika kiva, vauvan ensimmäinen telttaretki" anestesialääkäri vastasi hekotellen.
Mr. Blueberry saapui pian saliin ja tunsin valtavaa huojennusta kun hän istui pääni taakse. Jatkoin kevyttä vitsailua hänen kanssaan kunnes lääkäri ilmoitti jostain sinisten kankaiden toiselta puolelta tekevänsä testin.
"Sattuiko?"
En ollut tuntenut yhtään mitään. Mitä hän oikein oli tehnyt?
"Aloitan nyt" kuului kohta ja odotin kauhuissani kipua, mutten edelleenkään tuntenut yhtään mitään.

Leikkauspuudutus oli siinä mielessä erikoinen kokemus, että vaikka en tuntenut mitään yksityiskohtaista, kuten vaikkapa sormenpäitä tai veitsen terää, eikä kipua ollut lainkaan, niin tunsin kyllä hyvin selvästi kuinka sisuskalujani runnottiin, kroppaani möyhittiin, siirreltiin, työnneltiin ja tuupittiin. Tämä osuus kuulemma aiheutti monille pahoinvointia, mutta minä huomasin onnekseni, että olin vain hiukan hämmentynyt ja ärsyyntynyt kovakouraisesta (ja edelleen täysin kivuttomasta) mylläämisestä.

Tunnelma salissa muuttui valtavasti ainakin meidän osaltamme kun anestesialääkäri ehkä 7 minuuttia myöhemmin kertoi, että lapsi syntyisi ihan kohta. Yhtäkkiä tuntui kuin en saisi henkeä, ihan vain jännityksestä ja odotuksesta. Yhdeksän kuukautta ja nyt se tapahtuisi. Yritin epätoivoisesti tuntea milloin poika vedettäisiin ulos maailmaan, mutta silti hänen itkunsa tuli täytenä yllätyksenä. Kiukkuinen parkuminen sai kyynelvyöryn kohoamaan pintaan. Se uskomaton, ainutkertainen hetki, kun kuulin lapseni ensimmäisen kerran. Tunteet velloivat myrskyn lailla sisällä kun pelko, jännitys, odotus ja into purkautuivat yhtaikaa.

Seurasi myös yllättävää häslinkiä, kun Mr. Pomegranate alkoi pissata heti kun hänet nostettiin ylös. Eikä hän pissannut lattialle vaan lääkärin, hoitajan ja kätilön päälle. Liian moni ihminen puhui kiivaasti yhtaikaa, että olisin täysin ymmärtänyt mitä nyt tapahtui, mutta vain hetki vielä ja yhtäkkiä kätilö ilmestyi verhon takaa kankaan päälle asetettu, verinen ja kirkuva poika käsissään. Ihan harmaan-violetti, verinen ja mähnäinen lapsi huusi leukapielet niin kaukana toisistaan kuin vain pystyi. Ja minun oli vaikea käsittää, että hän oli juuri syntynyt minusta.

"Onneksi olkoon" kuului nyt joka puolelta huonetta.
"Isä voi tulla tänne" kätilö sanoi kadotessaan verhon taakse lapsi mukanaan.
Mr. Blueberry, jolla hänelläkin oli kyyneleet silmäkulmissaan, vilkaisi minuun, mutta sanoin heti, että hän voi mennä. Olin päättänyt jo kauan sitten, että oli oleellisempaa, että isä pysyi lapsen rinnalla eikä minun. Halusin luottaa, että vauvan tukena oli joku, joka varmasti välittäisi hänestä.

Silti se tuntui kamalalta, maata siinä ronkittavana ja yrittää samaan aikaan nähdä että kuulla mitä vauvan kanssa tapahtui. Ainakin hän sai 10 pistettä ja kaikki vaikutti olevan hienosti. Aika tuntui loputtoman pitkältä, vaikka mies ja poika olivat kadoksissa näkökentästäni ehkä pari minuuttia. Koko sen ajan kyyneleet valuivat pitkin poskiani, vaikken oikein edes tiennyt miksi. Lopulta kaksikko tuli takaisin luokseni ja vauvaa ryhdyttiin asettelemaan kanssani ihokontaktiin.

Oikean asennon löytäminen oli tuskaisen räpellyksen takana eikä se mennyt ihan putkeen silloinkaan. Sain kuin sainkin lopulta Mr. Pomegranaten jotenkin rintojeni päälle rötköttämään ja hänen huutonsa hiljenivät. Poikasen kasvot olivat turvonneet, silmät ummessa, nenä ihan rutussa. Aivan kuin hän olisi ollut liian kauan kylvyssä. Eikä hän näin ensihetkellä näyttänyt yhtään enempää minulta tai Mr. Blueberryltä. Tuijottelinkin lasta hämmennyksestä ja tunnemyrskystä sekaisin, höpisten hänelle hiljaa niitä näitä. Samaan aikaan lääkäri jatkoi työtään verhon takana, saaden kroppani heilumaan ja huojumaan.

Oloni romahti yllättävän nopeasti ja huomasin kohta ehdottavani miehelle, että hän veisi pojan mukanaan heräämöön tai edes ottaisi hänet ihokontaktiin. Mr. Blueberry ei heti tajunnut vihjettä, mutta kätilö äkkäsi nopeasti, että lapsi täytyisi siirtää. Niinpä kaikki kolme poistuivat leikkaussalista ja minä jäin turtana makaamaan paikalleni. Sain anestesialääkäriltä luvan sulkea silmäni, ne kun eivät meinanneet pysyä auki tahdonvoimalla. Leijailin jossain tajunnan rajamailla kunnes yhtäkkiä aloin tuntea jotain outoa navan korkeudella.

Ilmoitin pistävästä tunteesta heti ja hoitaja alkoi selvittämään mistä se mahtoi johtua. Sain myös välittömästi lisää kipulääkettä, mutta se ei varsinaisesti poistanut paineen tunnetta, vaikka laimensikin sitä. Anestesialääkäri oli ehtinyt jossain vaiheessa poistua ja hänet kutsuttiin takaisin. Uusi annos lääkettä oli kuitenkin saanut pääni pyörimään ja huomasin sammaltavani pahasti yrittäessäni selittää mitä tunsin ja missä. Minua rauhoiteltiin, että viimeinen 15minuuttia oli menossa ja kohta olisi valmista.

Tämä olikin hyvä asia, sillä 15minuutin aikana tuo pistävä kohta laajeni ja laajeni, osoittautuen siis puudutuksen katoamiseksi. Mitään kauhean suurta kipua en onneksi ehtinyt kärsimään, vaikka ihan lopussa irvistelin jo henkilökunnan ronkkiessa juuri siitä navan läheltä. Lääkäri kuitenkin ilmoitti leikkauksen olevan ohi ja toivotti vielä onnen ennen kuin poistui paikalta. Alkuperäinen nelikko naisia jäi siirtämään minut leikkauspöydältä sairaalasängylle. Olin hiukan epäileväinen, että kuinkahan he siinä onnistuisivat, mutta päädyin sitten kuitenkin ihan mallikkaasti oikeaan paikkaan.

Aloin myös olla enemmän hereillä ja enemmän tolkuissani. Kaipasin jo kovasti vastasyntyneen poikani luokse, puolisosta nyt puhumattakaan. Onnekseni he odottelivat minua muuten tyhjässä heräämössä. Pääsin vihdoin aloittamaan tutustumisen uuteen perheenjäseneemme, samalla kun odottelin jalkojen tunnon palautumista (ja että laiskiaista hitaampi kätilö haki minulle pyytämääni särkylääkettä, tuo vatsan alue kun palautui puudutuksesta pikavauhtia). Aika kului siinä sitten varpaita pikkuhiljaa heilutellen ja kokemusta läpi Mr. Blueberryn kanssa puiden. Pääsin ensi-imettämään kunhan ne särkylääkkeet oli saatu ja nyt kun lapsi ei enää ollut niin turvonnut hän näytti jo paljon enemmän minun pojaltani.

Tähän mennessä synnytyskokemuksena sektio oli aivan eri luokkaa kuin alatiekokemukseni. Piikkiä pahempaa kipua en ollut joutunut kokemaan, ja sekin oli joka kerta ollut ihan hetkellistä. Kaikki oli tapahtunut rauhallisesti ja suunnitellusti. Minusta tuntui, että niin lääkärit, hoitajat kuin kätilöt olivat kaikki olleet äärettömän mukavia, kunnioittavia ja ymmärtäväisiä. Olin tuntenut olevani turvassa. Hämmentävän erilainen kokemus kuin ne karmaisevat kidutukset, mitä alatiessä olin kokenut. Toki sektion suurin koettelemus lähtisi vasta nyt käyntiin - se pahaenteinen toipuminen, jonka sanottiin olevan tuskallista ja kestävän pitkään.

Itse syntymänä sektio oli kuitenkin miljoonasti helpompi ja parempi kuin "luomusti". Huokaisen edelleen helpotuksesta joka kerta kun tiedostan, että tällä kertaa minun ei tarvinnut astua alas helvettiin synnyttääkseni lapseni. Se, kuinka tästä eteenpäin sujuu, jää vielä nähtäväksi.

Suomen syntyvyyden lasku, synnytysväkivalta ja aborttilait

Olen raskausviikolla 31 ja huomaan miettiväni kuinka ihmeessä selviän tulevasta roolistani kolmen lapsen äitinä. Haluan olla täydellinen äiti. Aivan kuten jokaisella osa-alueella elämässäni, pyrin aina täydellisyyteen, se on vahvasti osa luonnettani. Nyky-yhteiskunta ei sitä paitsi anna anteeksi yhtäkään virhettä ja sinua tuijotetaan suurennuslasin läpi niin ulkonäössä kuin erityisesti vanhemmuudessa. Tämän ajan maailmassa kuka tahansa saa kritisoida sinua ja esittää mielipiteensä, vaikkei elämäsi kuuluisi heille pätkääkään.

Istuin sohvalle, parvekkeen ovi auki, kesäisen lämmin ilma ja autotien möly sisälle tulvien. Pidin teekuppia toisessa kädessä ja kännykkää toisessa selatessani eri foorumeiden keskusteluja tämän päivän kuumista puheenaiheista. Netissä oli jaettu linkki uutiseen, jossa kerrottiin Suomen syntyvyyden jatkavan syöksylaskua kohti pohjamutia. Sen mukaan nainen synnyttää keskimäärin 1,41 lasta. Siinä missä kymmenen vuotta sitten Suomeen syntyi reilusti yli 60 000 vauvaa nyt päästään tuskin 47 500 yli. Vaikka tilastotieteilijät ennustivat pudotuksen hissukseen tasaantuvan toisin on käynyt ja vuoden 2015 jälkeen lasku on vain jyrkentynyt.

Siinä missä muutkin jäin miettimään miksi näin on käynyt. Jos nyt unohdetaan se näkökulma, että maailma on ylikansoittunut eikä tänne tarvita yhtään enempää ihmisiä kuluttamaan luonnonvaroja loppuun, niin voidaan pitää suomalaisten syntyvyyslukuja jo kansallisena kriisinä. Siinä missä toiminnallamme tasaisesti tuhoamme eri eläinlajeja sukupuuttoon näyttäisi, että myös me suomalaiset olemme hiipumassa pois maailman kartalta. Syy miksi näin jakaa mielipiteitä ja monet osoittavat sormella taloudellista tilannetta tai jotain muuta yksittäistä asiaa. Itse näen kyseessä olevan todella laajan kokonaisuuden.

Tiivistettynä syy on nykynaisen ajattelumaailmassa ja arvoissa. Mitäkö tällä tarkoitan? Tarkoitan sitä, että tämän aikakauden nainen elää miehen elämää. Kaikki alkaa jo lapsuudesta. Meille opetetaan, että voimme olla mitä tahansa vain haluamme. Kaikki uravalinnat ovat mahdollisia ja olemme tasavertaisia poikien kanssa. Kasvaessamme lähdemme toteuttamaan tätä maailmankuvaa. Kuten kuka tahansa mies, opiskelemme ja kouluttaudumme haluamallemme alalle. Hankimme asunnon, ehkä ensin vuokra-asunnon, mutta kunhan saamme vakituisen työn niin omistus asunnon. Hoidamme omat laskumme, hankimme oman ruokamme, etenemme urallamme, panemme ketä haluamme, vietämme aikaa kavereiden kanssa, lomailemme ja päätämme omista asioistamme.

Ei tarvitse katsoa kovin kauaksi taaksepäin kun kaikki tämä oli naiselle mahdotonta. Ensin olimme perheemme (isämme ja veljiemme) omaisuutta, joka naitettiin eteenpäin ja oli sitten aviomiehensä omaisuutta. Emme saaneet omistaa mitään, emme saaneet ääneestää, emme saaneet opiskella, eikä meillä ollut muuta uraa kuin olla jonkun tytär tai vaimo. Talouden ja lasten hoito oli kaikki, mitä saatoimme toivoa, omaa rahaa tai henkilökohtaista arvoa meillä ei ollut. Mutta nyt, nyt kaikki on toisin.

Nykyajan naisen ajatusmaailmassa se, että minä päätän ja määrään on itsestään selvää. Me kasvamme yhteiskunnassa, jossa minä ja mitä minä haluan ovat ratkaisevassa asemassa. Meidän myös oletetaan elättävän itsemme, hankkivan koulutus ja työpaikka. Sosiaalipummit tai kotivaimot eivät kelpaa nykypäivän miestenkään arvomaailmaan. Mutta koska kaiken keskellä on minä, on naisen kokemus äitiydestä täysin muuttunut. Vanhemmuus nimittäin nykyään vain ympätään kaiken muun päälle. Sen lisäksi, että sinulla on oltava ura, vapaa-aikaa, harrastuksia, lomailua, merkkivaateita, täydellinen ulkonäkö ja parisuhde - niin siihen on jotenkin vielä mahdutettava äitiys.

Nykyaikana eletään äärimmäisen itsekeskeistä elämää, jossa oleellisinta on "minun onnellisuuteni" ja se "mitä minä haluan". Naiset saavat esikoisensa keskimäärin 29 vuotiaana ja miehet 31 vuotiaina, joten siihen mennessä on ehditty vakiinnuttaa elämäntapa "minä ennen muita". Lapsi kuitenkin murtaa tämän asetelman täysin ja ainakin toisen vanhemman on sopeuduttava siihen, että joku muu on häntä itseään tärkeämpi. Tämä tulee monelle kivuliaana yllätyksenä, joka on täydessä ristiriidassa siihen asti eletyn elämän kanssa.

Olen henkilökohtaisesti todistanut tapauksia, joissa toinen osapuoli on todennut, että vanhemmuus vaatii häneltä liikaa. Huomataan, että ei olla valmiita luopumaan omasta ajasta ja vapaudesta, uhraamaan työaikaa tai rahaa. Tuntemissani tapauksissa toinen vanhempi onkin irtisanoutunut huoltajuudesta että parisuhteesta, jättäen jälkeensä yksinhuoltajan ja joka toisen viikonlopun lapsen.  Kun äidin ja isän elämä on lähtökohtaisesti painoarvoiltaan täysin erilaista kuin lapsettoman miehen tai naisen, tajuaa moni jo etukäteen, että vanhemmuus ei sovi heille, ja nykyään Suomessa on myös iso prosentti tietoisen lapsettomuuden valinneita aikuisia.

Yksi iso syy on myös raha. Suomi on kulutusyhteiskunta, jossa meidän on tarkoitus ostaa ja ostaa, hankkia uusia ja hienoja asioita ja pysyä ajan hermoilla. Uudet kännykät, muoti-ilmiöt, ruokavaliot, liikuntamuodot - se kaikki kuuluu suomalaisen identiteettiin. Asuminen ja eläminen on koko ajan kalliimpaa, ihmisillä ei ole välttämättä varaa kuin juuri ja juuri perus asioihin. Lapsen saaminen tilanteeseen, jossa mitään ei jää laskujen jälkeen käteen ei millään tavalla houkuta hankkimaan vastuulleen lisää menoeriä. Ja jos yksi lapsi hankitaankin, niin kelan tuille jääminen on karvas lovi henkilökohtaiseen varallisuuteen, mitä ei halua lähteä uusimaan.

Työmarkkinat ovat epävarmoja, tasainen tulon lähde ei ole itsestäänselvyys, ja lapsi saatetaan kokea työpaikalla negatiivisena asiana. Äitiyslomalle jäämistä päivitellään selän takana ja miehen työpaikalla suorastaan tyrmätään toiveet pitkästä isyyslomasta. Lapselle hankitaan kaikki tarpeellinen monien tuhansien kustannuksella ja ihmetellään miten pärjätään kun tulot putoavat ja menot kasvavat. "Minä voin tehdä ja saada mitä tahansa" mentaliteetillä kasvatetut nuoret aikuiset kiristelevät hampaitaan kun kieltävät itseltään haluamansa materiaaliset asiat panostaessaan lapsen harrastuksiin ja hyvinvointiin.

Lapsi ei vaikuta ainoastaan raha-asioihin vaan vanhempien parisuhteeseenkin. Nykyajan parisuhteen rakenne on heikolla pohjalla jo alkujaan. Erotaan herkästi ja sopivaa puolisoa etsitään pitkään ja hartaasti. Yksinhuoltajuus ja uusioperheet lisääntyvät kun parisuhdetta ei saada sovitettua yhteen vanhemmuuden kanssa. Siinä missä matkusteleva, ravintoloissa usein ruokaileva, menevä ja moderni pariskunta omine harrastuksineen on onnellinen ennen lasta, saattavat he huomatakin olevansa sopimattomia yhteen kun kaikki se, mikä ennen yhdisti, otetaan pois. Yhteistä laatuaikaa ei ole, vastuu lapsesta kasaantuu epätasapuolisesti, tunnetaan yksinäisyyttä ja ja katkeruutta, kun yhteiset ja omat tekemiset joutuvat väistymään lapsen tieltä.

Mikäli sitten pari pysyisikin yhdessä ja onnistuisi pyörittämään perhe-elämää, on sillä oma hintansa. Vanhempi on lapsellensa kaikki kaikessa ja nykyajan kasvatusmaailmaan kuuluu, että lapselle annettaan jatkuvaa huomiota ja laatuaikaa. Se kaikki on pois kahdenkeskisestä ajasta eivätkä lapset tietenkään ole valmiita luopumaan saavutetuista eduista. Aivan pikkuiset vauvat ja taaperot vaativat jatkuvaa huolehtimista ja kasvattamista. Isommat lapset taas aktivoimista, harrastuksissa kuljettamista ja opiskelun tukemista. Ilman kunnollista tukiverkostoa kahdenkeskisen parisuhdeajan löytäminen on sitä enemmän kortilla mitä enemmän lapsia perheessä on.

Odotukset vanhemmuudesta ovatkin yleensä kovin ruusunpunaisten lasien läpi nähtyjä. Osittain tämä johtuu sosiaalisessa mediassa levitetystä valhekuvasta. Netti on pullollaan onnellisia perhepotretteja ja kuvia hymyilevistä vauvoista. Paljon harvemmin on esillä lopenuupuneita vanhempia huutavien ja kiukuttelevien lasten kanssa. Nykypäivänä ylläpidetään ulospäin tiettyä imagoa ja harhakuvaa, joten uudella vanhemmalla ei välttämättä ole mitään havaintoa vauva-arjen todellisuudesta. Vanhemmaksi kasvaminen onkin monelle kivulias prosessi ja vauvavuosi elämän vaikeimpia koettelemuksia.

Kun mietitään vain naisen osalta tätä nykyajan odotusten täyttämää maailmaa niin naisella erityisesti on isot saappaat täytettävänä. Nykypäivänä hoikka, meikattu, urheileva kaunokainen on jokaisen tavoite - tai pitäisi olla. Mikäli et sovi muottiin ja olet vaikka pullukka, finninaamainen, liian lyhyt ja sosisaalisesti epävarma yksilö, saatat saada täystyrmäyksen ympäröiviltä ihmisiltä. Painoideksiä ja nättiä naamaa tuijotetaan herkeämättä, kun taas henkilön sisäiset ja älylliset meriitit ovat täysin toissijaisia. Raskaudesta pitäisi palautua parissa viikossa ja näyttää kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta tilanteesta huolimatta.

Kukaan ei ota huomioon mitä raskaus oikeasti tekee naisen kropalle. Joka paikka venyy ja paukkuu, hormonit tekevät ties mitä kamaluuksia niin mielelle kuin iholle. Hiustenlähtö tulee monelle järkytyksenä synnytyksen jälkeen ja täydellisimmätkään rinnat eivät välttämättä selviä meijereiksi muuttumisesta imetyksen aikana. Kärsitään vatsalihasten erkaumasta ja raskausarvista. Minäkuva saatika yhteiskunnan odotukset eivät saa haluamaansa vastausta peilistä.

Naisten odotukset itseään kohtaan ovat hurjan korkealla ja yhteiskunnan paine sopia tiettyyn muottiin tuntuu raskaalta harteilla. Myös odotukset siitä millainen oma lapsesi on saattaa olla ihan hakoteillä. Suurin osa ajattelee, että ei se koliikki, allergia, vamma, mikälie osu meidän lapsemme kohdalle. Kun vauva sitten ei nuku, huutaa, oksentaa, sairastuu ja on kaikin puolin hankalempi tapaus, äiti huomaa tuntevansa negatiivia ja pelottavia tunteita. Sellaisista on edelleen tabua puhua ja äiti saattaa jäädä täysin yksin ongelmiensa kanssa. Eikä sellaisesta vuosienkin piinan jälkeen pinnalle rämmittyään halua enää ottaa riskiä, että sama kokemus uusiutuisi.

Monesti edes puoliso ei pääse osalliseksi naisen päänsisäisiin ristiriitoihin kun pelätään huonoksi äidiksi leimaantumista. Miehen odotukset vaimoaan kohtaan saattavat muutenkin olla aivan liian korkealla. Odotetaan, että nainen pysyy luonteeltaan samanlaisena kuin ennenkin, eikä ymmärretä miksi imetyshormoonit yhdessä unettomuuden kanssa tekevät hänestä suoranaisen hirviön. Odotetaan, että asunto siivotaan vauvan kanssa kotona ollessa, ja että pyykit sekä tiskit löytävät tiensä koneisiin. Ei tajuta lainkaan kuinka 1800-luvulta on ajatusmaailma, että kotona oleva nainen hoitaa talouden että lapset ja isän tehtävä on tuottaa vain rahaa.

Eikä puoliso ole ainoa, joka asettaa äidille epärealistisia odotuksia. Parhaiten siinä onnistuu äiti itse, ruvetessaan mestarikokiksi voidakseen tehdä lapselleen mahdollisimman luomua ja terveellistä ruokaa. Seurataan kiihkeästi netin keskustelupalstoilta mitä kaikkea ekoa ja eettistä lapsen kanssa voidaan ottaa huomioon. Pyritään olemaan niin täydellinen äiti, että voidaan päteä jokaiselle muulle vanhemmalle omaa paremmuuttaan. Koska ensisijaisesti vanhemmuus tuntuu nykyään olevan kilpavarustelua eikä sanoja säästellä muita tuomitessa ja kritisoitaessa. Internet luo täydellisen alustan aikuisten kiusaamisen kulttuuriin kun vanhemmat sortavat toisiaan tukemisen sijaan.

Onko siis mikään ihme, että lapsen saaminen on muutoksena jo liiankin radikaali monelle naiselle. Itsenäinen ja itsekeskeinen rouva huomaa yhtäkkiä, että ei pääse edes pissalle ilman, että joku konttaa samalla jaloissa. Vauva vaatii äidiltä helposti 100% eikä nykynainen ole tottunut laittamaan sellaista panostusta mihinkään muuhun kuin omiin valintoihinsa. Emme ole enää tottuneita siihen, että meillä ei ole valinnanvapautta ja sananvaltaa. Vauvaa on pakko hoitaa ja priorisoida, sinun itsesi kustannuksella. Moni toki osaa odottaa, että vauvavuosi on rankkaa, mutta tuskin kukaan ymmärtää kokematta, miten taka-alalle itsensä ja omat tarpeensa joutuu työntämään vanhemmuudessa.

Vaikutukset uraan ovat monelle naiselle kova paikka, sillä nykypäivänä se on monelle äidille yhä keskeisempi osa elämää ja minuutta. Miten tasapainoitella lapsen parhaan ja työn välillä? Kumpi jää kotiin kun lapsi sairastuu? Pääasiallinen vastuu lapsesta jää lähes poikkeuksetta äidille, joka päättää koska lapsi menee tarhaan, mihin tarhaan, millaisessa aikataulussa häntä viedään ja haetaan. Kun päästään kouluun asti äiti hoitaa monesti kommunikaation koulun ja kodin välillä, vahtii vilmaa, läksyjä, lapsen pukeutumista ja kaveripiiriä. Kuka päättää mitä lapselle pakataan mukaan kun lähdetään reissuun? Äiti. Kuka päättää milloin vaihdetaan talvihaalarista välikelin vaatteisiin? Äiti. Kuka vie lapsen hammaslääkäriin ja neuvolakäynneille? Äiti.

Työpaineiden, ulkonäköpaineiden, parisuhdetavoitteiden ja vapaa-ajantoiveiden lisäksi naisen on jonglöörattava lapsi palloa käsissään. Niin kauan kuin hän pitää lasta etusijalla kärsii siitä ura väistämättäkin. Jo pelkästään yhden lapsen sovittaminen kaikkiin muihin naisen elämän osa-alueisiin voi olla haastavaa, mutta että sitten toisen lapsen lisääminen kuvioon, tai kolmannen jopa? Siinä voi hyvästellä nousujohdanteisen uran saman tien kun on vuosikausia kotona. Yhden kerran ollaan ehkä valmiita ottamaan se "välivuosi" töistä, sillä raskaus on kuitenkin monen naisen unelma.

Eikä käy kieltäminen, että lapsen luominen on ihmeellisin asia, mihin ihmiskeho on kykeneväinen. Se ei kuitenkaan välttämättä ole millään tavalla helppoa. Raskaudessa on valtava määrä oireita ja komplikaatioita, joita voi ilmetä. Fysiologisesti naisen paras lisääntymisikä on 18-25 vuotiaana, mutta kuten jo todettua, keskimäärin suomalaisnaiset saavat esikoisensa vasta 29 vuotiaana. Ikä tuo lisää riskejä ja komplikaatioita.

Monesti halutaan ajatella, että raskaus on vain väliaikaista, mutta sen naisen näkökulmasta, joka raskautta kokee, lopputulos saattaa olla se, että hän ei halua raskautua enää ikinä uudestaan. Kuka haluaisi oksentaa kuukausikaupalla, lihoa, arpeutua, menettää otteensa omista tunteistaan, kärsiä selkä-, vatsa- tai liitoskivuista. Voit joutua vuodelepoon, kärsiä kroonisesta kivusta, jota ei pystytä lääkitsemään. On unettomuutta, turvotusta, virtsankarkailua, ummetusta, ripulia. Voit saada raskausdiabeteksen, raskausmyrkytyksen, murtaa luitasi, lista vain jatkuu ja jatkuu.

Hyvällä onnella raskaus on ihana kokemus ja olet kaikkea sitä mitä elokuvissakin. Huonolla onnella kärsit joka päivä ja vihaat joka hetkeä. Kokemukseesi saattaa myös merkittävästi vaikuttaa esimerkiksi neuvolan henkilökunta, jotka saattavat olla kamalia sinua kohtaan, vähätteleviä ja tuomitsevia. Saatat jopa saada huutelua kadulla paisuneesta ulkomuodostasi. Tai sitten muut ihmiset luulevat voivansa lääppiä kehoasi raskautesi takia ja käyvät sinuun käsiksi kuin sinulla ei olisi enää mitään intiimiyden suojaa.

Olipa raskaus kamalaa tai ei, aina se ei ole edes mahdollista. Väestön hedelmällisyysongelmat ovat lisääntyneet hurjaa vauhtia siinä missä syntyvyys on vähentynyt. Onnistuneen raskauden aikaansaaminen saattaakin olla peiton heiluttelun sijaan kiinni kymmenistä tuhansista euroista, loputtomista lääkekuureista ja operaatioista. Voi mennä vuosikausia, että saat lapsen, ja lapsettomuuden tie on henkisesti niin uuvuttavaa ja raskasta, että et halua ehkä enää koskaan yrittää sitä uudestaan - onnistumista kun ei voida taata eivätkä keskenmenot tai ennenaikaisena syntyneet ja kuolleet lapsesi lakkaa vainoamasta mielenterveyttäsi.

Mikäli raskaudessa ei ole tarpeeksi oireita ja kamaluutta, synnytys on monelle naiselle kokemus, jota he eivät halua uusia. Nykynaisen elämässä ei ole enää fyysistä kipua ja kärsimystä kuten ennen. Emme ole tottuneet siihen, että emme saisi apua kun meihin sattuu. Synnytys on tästä kaikesta poikkeus. Sukupolvelle, joka syö särkylääkkeen kipuun ja menee palkalliselle sairaslomalle huilimaan jos jotain on vialla, on vaikea sanoa, että tuntikausien, jopa vuorokausien kärsiminen synnytyskivuissa on ok. Emme ole tottuneet siihen - sen sijaan olemme tottuneet kivunlievitykseen. Kaikki se, minkä sanotaan olevan synnytyksessä "normaalia" on nykynaiselle täysin epänormaalia missä tahansa muussa elämäntilanteessa. Eikä miehelle ole mikään siitä koskaan, missään tilanteessa normaalia.

Synnytys on niitä harvoja, primitiivisiä ihmiskropan toimintoja, joita ei mitenkään voida kontrolloida. Kuukautiset, ovulaatio, erektio, uni, siis melkein mikä tahansa on lääkkeellisesti hallittavissa. Synnytys on aina kivulias tapahtuma. Vaikka toisille se on nopea ja ei jätä vammoja, paljon useammin äiti ei kuitekaan selviä ilman jälkiseuraumuksia, komplikaatioita tai lääketieteellistä puuttumista. Koska luonteeltaan synnytys poikkeaa niin täysin kaikesta muusta, mitä nainen elämässään muuten tulee kokemaan, ei hän ehkä halua uusia sitä.

Sitten on tietysti kaikki se, mitä synnytys tekee kropallesi, mahdollisesti pysyvästi. Eikä nykyajan ulkonäkökeskeisessä maailmassa, jossa pyritään fyysiseen täydellisyyteen, tai ainakin sen illuusioon, ole sijaa moiselle. Tolkutamme itsellemme, että synnytys oli kaiken sen kärsimyksen arvoista, koska saimme lapsen siitä hyvästä. Tosiasiassa se ei monelle ole kuitenkaan enää uusinnan arvoista. Vielä erillisen ryhmänsä muodostavat he, joille synnytys oli niin traumaattinen kokemus, että se muuttaa koko heidän minäkuvansa ja elämänkatsomuksensa - itsehän kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään.

On myös otettava huomioon nykyajan ihmisen seksuaalisuuskeskeinen ajattelumaailma. Mistä lapsi "luonnollisesti" syntyy? Sukupuolielimistäsi. Ennen naisen orgasmi oli myytti, tai sitä ei vain tiedostettu olemassaolevaksi. Nykypäivänä on melkeinpä velvollisuus, niin naisella kuin miehellä, saada nainen tulemaan seksin aikana. Naisen seksuaalisuus ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista kuin miehen ja hyvin monella naisella orgasmi syntyy korvien välissä eikä jalkojen. Jos sitten kroppasi on arpeutunut, lihonut, runneltu, leikelty, lantiosi levennyt, rintasi rupsahtaneet, ja ennen kaikkea tussusi on kuin haulikolla ammuttu (etkä pahimmassa tapauksessa pysty pidättämään virtsaa tai edes ilmaa, ehket edes ulostusta) - niin kuinka helppo siinä tilanteessa on saada pääkoppa oikeaan paikkaan, että voisi nauttia seksuaalisesti?

Tätäkään miehet eivät voi koskaan kokea ja ymmärtää. Naiselle äitiys merkitsee valtavaa muutosta, joka vaikuttaa osa-alueisiin, mihin miehellä ei ikinä kajota. Heidän kroppansa ei milloinkaan koe vastaavaa rääkkäystä, kipua ja hallitsematonta muutosta, jonka lopputulos on puhdasta rulettia - et voi ikinä etukäteen tietää mitä kaikkea sinulle tapahtuu raskauden ja synnytyksen seurauksena. Tälläinen täysin hallitsematon tapahtuma onkin järkyttävä monelle äidille, sillä he ovat tottuneet siihen, että he kontrolloivat omaa elämäänsä. Miksi he haluaisivat uudestaan luopua itsemääräämisoikeudestaan ja oman elämänsä hallinnasta?

Viime aikoina uutisissa on myös puhuttu paljon synkemmistä asioista, jotka liittyvät lisääntymiseen, nimittäin synnytysväkivallasta että aborttilaeista. Synnytysväkivallalla on suora yhteys syntyvyyden määrään, ja sitä tapahtuu, vaikka monet haluavat kieltää koko ilmiön. Itsekin osani kokeneena voin todistaa, että kyse ei ole mistään "äidit ovat vain niin herkkiä ja kokevat asiat väärin" ilmiöstä. Osittain uskon, että synnytyksen kokeminen negatiivisena liittyy nimenomaan siihen, että nykyajan nainen ei enää joudu sietämään kipua missään muussa tilanteessa kuin synnyttäessään. Tälläinen "kipunegatiivisuus" ei kuitenkaan sisällä sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota kätilöt ja lääkärit harjoittavat raskaana olevia naisia kohtaan pakottaessaan heitä tahdon vastaisesti.

Synnytystä prosessina pidetään jotenkin "pyhänä", että näin se nyt vain kuuluu mennä, että sinun on kärsittävä, aivan kuin edelleen maksaisimme Eevan perisynnistä kirkumalla vuorokausia verta valuvana vuoteessa saattaessamme uutta elämää maailmaan. Näkemys on äärimmäisen vanhanaikainen eikä moisen ylläpitäminen tule tämän aikakauden naaraita motivoimaan mikäli heidän halutaan lisääntyvän enemmän. Mikäli suoranaiseen väkivaltaan ei puututa eikä synnyttämistä aleta käsittelemään modernimmista lähtökohdista (äidin tahdon ensisijaisuus, kivuttoman synnytyksen takaaminen, sektio vaihtoehtona alatielle jne.) pysyvät tilastot varmasti laskusuuntaisina.

Ennenhän nainen ei voinut päättää mikäli halusi lisääntyä tai ei - ei ennen ehkäisyä. Eikä ennen kuin raiskaus tuli laittomaksi myös avioliitossa. Olit miehesi omaisuutta, eikä sukulaisia tai ohikulkijoitakaan nyt niin kauheasti soimattu jos ottivat sinut kun halusivat. Tänä päivänä nainen päättää itse kehostaan. Hän päättää myös sen, ottaako kaikki raskauden ja synnytyksen riskit vai abortoiko hän sikiön. Näin sen kaiken järjen mukaan pitääkin olla. Silti, maailmalla on yhtäkkiä alkanut leviämään ajatus, että nainen ei saisikaan päättää omasta kropastaan. Jopa Suomessa jotkut hurraavat, että aborttioikeus pois.

Maailma, jossa ehkäisy on kielletty, on kuin jokin kauhuleffan scenario. Minunko tyttäreni eivät saisi syödä pillereitä tai käyttää kierukkaa? Eli toisin sanottuna he eivät saisi ikinä harrastaa seksiä kenenkään muun kuin sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa haluavat lapsia. Älkääkä puhuko minulle kondomista, todistetusti olen lapsen itsekin saanut sellaisesta huolimatta. Miksi te olette valmiita hurraamaan, kun naisen seksuaalisuus riistetään häneltä? Älkääkä yrittäkökään selittää, että abortti pitäisi kieltää koska "se ei ole ehkäisymuoto". Näytä minulle mikä ehkäisy on 100% varma? Ainoastaan sterilisaatio. Ja kaikkien naistemme sterilisaatio jotteivät he saa ei toivottuja jälkeläisiä valitettavasti poistaa listalta myös ne halutut.

Naisella voi olla miljoona hyvää ja huonoa syytä keskeyttää alkanut raskaus - eikä yhdenkään niistä pitäisi kuulua kenellekään muulle kuin hänelle itselleen. Jos aikaisemmin ei jo tullut selväksi, äiti on kuitenkin tänä päivänä edelleenkin se pääasiallinen lapsen huoltaja. Raskaus, synnytys, imetys - ne ovat kaikki vain ja ainoastaan naiselle mahdollisia. Haluammeko me todella maailman, jossa syntyvyys pakotetaan nousuun abortti ehkäisemällä, aiheuttaen tällöin laittomia abortteja, jotka johtavat naisten kuolemiin, itsemurhiin ja henkiseen kärsimykseen? Ne lapset, jotka syntyvät, annetaan adoptioon tai hylätään orpokoteihin? Kuka ottaa sen vammaisen vauvan, jota edes hänen oma äitinsä ei pystynyt rakastamaan?

Äitiys on nykynaiselle todella iso ja raskas panostus, joka murtaa täysin sen elämän, jota hän on siihen asti elänyt. Miettikää nyt mitä kävisi, mikäli hän ei edes tekisi sitä omasta tahdostaan? Pakotettu vanhemmuus on tuhoon tuomittu ajatus. Nykyajan naiset eivät suostu elämään nyrkin ja hellan välissä. Me emme ole orjia, me olemme miehiä. Tarkoittaen nyt siis, että ainakin vielä, ainakin nykylain silmissä, me päätämme, me ansaitsemme, me omistamme, vaikutamme, työskentelemme, opiskelemme, tavoittelemme ja olemme tasa-arvoisia.

Olemmeko me yhtäkkiä liian voimakkaita? Sekö miehiä pelottaa? He eivät voi olla raskaana tai synnyttää, ja mikäli he eivät voi pakottaa naista siihen ja vielä kotiin lasta hoitamaan, miten he pystyvät jatkamaan sukuaan? Käyhän se tavallaan järkeen, sillä nykyajan nainen ei oikeastaan tarvitse miestä mihinkään, ja se varmasti saa kaksilahkeisten kivekset surkastumaan. Sen sijaan en ymmärrä naisia, jotka ovat täysin valmiit heittämään "sisartensa" oikeudet aborttiin, ehkäisyyn ja itsemääräämisoikeuteen kankkulan kaivoon.

Päivi Räsäset, jotka ajavat raiskauksesta sikiävän vauvan oikeuksia ohi raiskatun naisen aivan kuin sahaavat irti omaa kättään. Jos abortti kielletään, kuinka monta raiskauksen tai insestin seurauksena syntynyttä ja hylättyä lasta sinä olet valmis hoitamaan omien lapsiesi lisäksi? Entä kaikki rakennepoikkeavat, vakavasti vammaiset lapset? Ehkä aborttia vastustavilla pitäisi olla jokin kiintiö. Jos allekirjoitat, että haluat kieltää abortin, ota sitten vähintään kaksi hylättyä lasta kasvatettavaksesi. Maksa kaikki heistä koituvat kulut ja yritä rakastaa heitä, vaikket ole heitä halunnut etkä valinnut. Ehkä miehille pitäisi myös määrätä vähintään 2 vuoden vankeusrangaistus, mikäli he ilman lääkärin lupaa saattavat naisen raskaaksi?

Toivon todella, etteivät minun lapseni joudu elämään maailmassa, jollaisesta juuri puhuin. Voit provosoitua ihan rauhassa abortti mielipiteistäni, mutta yritä avata silmäsi sille todellisuudelle, että tässä ei ajeta vain äidin etua vaan myös lapsen. On lapsen edun mukaista, että hänellä on vanhempi, joka rakastaa häntä yli kaiken ja on valmis kaikkiin uhrauksiin, mitä äitiys tuo mukanaan. Ilman äidin rakkautta, hylättynä, ei haluttuna, virheenä - voiko olla kammottavampaa lähtökohtaa elämälle? Tämän päivän äidit kun antavat kaikkensa niille 1,41 lapselle, joita ovat valmiita hankkimaan.

Suomessa haluttaisiin, että jokainen äiti saisi edes sen kaksi lasta ja täten väestö uusiutuisi eikä vähenisi. Päättäjät eivät kuitenkaan millään tavalla ole valmiita panostamaan lapsiperheisiin vaan itseasissa koko ajan heikentävät heidän asemaansa. Kuten sanottu, monelle naiselle äitiys on haave, joka toteutetaan (mikäli fyysisesti mahdollista) yhdellä lapsella. Kun ruusunpunaiset lasit särkyvät ja vanhemmuus ei olekaan sellainen unelmien täyttymys kuin olit luullut, ja saattaa itseasissa riistää sinulta tai ainakin ajaa kauemmaksi kaikki muut elämäsi haaveet, jää toinen lapsi tekemättä.

Tähän väliin kuuletkin sitten suuren valituskuoron, kuinka olet niin kamalan itsekäs kun riistät lapseltasi sisaruuden rikkauden. Aivan kuin pilaisit lapsesi sillä, että et hanki hänelle veljeä tai siskoa, aiheuttaen lähes pahoinpitelyyn verrattavan, psyykkisen haitan. Samaan hengenvetoon on tosin mainittava, että kolmannen lapsen jälkeen sinut tuomitaan myös, sillä aikasi ei voi mitenkään riittää kaikille lapsille, he eivät saa tarpeeksi huomiotasi ja rakkauttasi. Oletko kenties uskovainen vai etkö vain tiedä miten ehkäisyä käytetään? Haluat varmaan elää vain sossun tuella sen sijaan, että tekisit töitä ja keskittyisit uraan, kuten kunnon suomalainen.

Yhteiskunta siis odottaa sinun hankkivan kaksi lasta. Kolme tai yksi menee hampaita kiristellen, mutta mitkään muut vaihtoehdot eivät ole hyväksyttyjä. Unohda siis menneen ajan kampanjat kuten "neljäs isänmaalle", jolla saatiin väkiluvut kunnolla kasvuun. Nykyajan yhteiskunta on tehnyt täysin selvät rajat sille, että 1-3 on se kultainen keskitie, eikä siltä poiketa. Kun peilaan tätä omaan elämääni, tunnen tuon "kolmannen lapsen" paineen raskaana harteillani. Esikoiseni ratsastaa ja käy balettitunneilla - tähän kuluu paljon rahaa ja aikaa. Tosikkoa viedään uimaan ja muskariin. Mitenkäs tämä kohta syntyvä kuopus? Hänellekin varmasti pitää kaksi harrastusta olla, tasapuolisuuden nimissä. Entäs kun esikoinen haluaisi soittaa myös pianoa muiden harrastustensa lisäksi? Mistä löydämme rahat tähän kaikkeen? Entä kuinka saamme ajan riittämään?

Jos lapsia olisi edelleen vain yksi olisi pianon soitto helppo lisätä listalle. Sen lisäksi ehtisimme itsekin miehen kanssa käydä harrastuksissa. Kolme lasta kaikkine harrastuksineen? Kuulostaa siltä, että meidän on vähintään karsittava kaikki omat tekemisemme, että ehdimme roudata pentuja sinne tänne työpäivän päätteeksi. Neljäs lapsi tähän yhtälöön tuntuu jo täysin mahdottomalta ilman, että vanhemmat sisarukset joutuisivat siitä "kärsimään", vanhempien olemattomasta "omasta elämästä" puhumattakaan. Siihen päälle vielä koulut, kaverit, vaatteet, varusteet, synttärit, lahjat, perhelomat - ei ole mitenkään järkevää tehdä lisää lapsia.

Olen itse kasvanut kolmilapsisessa perheessä ja liputan sisarusten puolesta. Miten vanhempani saivat maksettua kaikkien meidän harrastukset ja huvitukset, en yhtään tiedä. Sisarukset eivät kuitenkaan tuo pelkkää onnea elämään, ja minä tappelin isoveljeni kanssa teini-ikään asti joka päivä. Kuvitelmat siitä, että lapsesi tulevat hyvin toimeen keskenään tai että he edes pitävät toisistaan, eivät välttämättä pidä lainkaan paikkaansa. He saattavat olla parhaita ystäviä, kuten minä ja siskoni, tai he saattavat käydä kymmenvuotista sotaa, kuten mieheni veljet keskenään, toimittaen toisensa vuorotellen sairaalahoitoon.

Sisaruus ei ole mikään välttämättömyys. Se ei aina ole edes lapsen parhaaksi, sillä vanhemmilla ei välttämättä riitä rahkeet useammalle naperolle. Ennen kaikkea se on kiinni siitä mitä nainen itse haluaa. Sen, joka kantaa vastuun ja seuraumukset, pitäisi päättää. Edes Disney piirretyissä naisen elämä ei enää ole puolison metsästystä ja perheen perustamista. Viimeaikaiset prinsessat (kuten Elsa, Vaiana, Tähkäpää, Merida) ovat etsineet jotain ihan muuta ja tahkoavat meidän tytärtemme päähän sanomaa "sinä itse päätät omasta kohtalostasi". Tämä ajatus resonoi läpi nykynaisen koko elämän, eikä äityis että avioliitto ole enää se, mitä tavoitellaan, tai edes halutaan.

Joillekin se tottakai on yhä mukana kuvioissa - kaiken muun ohella. Itse odotan innolla, että kunhan tämä kolmas pienokainen on turvallisesti ja terveenä maailmassa, voin pikkuhiljaa alkaa kääntää katseeni lisääntymisestä takaisin minuun. Haaveilen jo siitä, kuinka pääsen eroon raskauskiloista, kuinka löydän aikaa rauhalliselle kahvituokiolle ystävien kanssa, ja ennen kaikkea kaipaan töihin, aikuisten maailmaan. Tottakai haaveissani on myös perheaikaa, lasten kehittymistä ja heidän rakastamistaan, mutta kuten muutkin nykyajan naiset, minä en elä vain muita varten. Ensisijaisesti elän elämää, joka tekee minut onnelliseksi.

Pelkopolin lääkärikäynti

Naputtelin punaiseksi lakattuja kynsiäni auton rattiin ja tuijotin kaukaisuuteen. Aurinko paistoi ja useampi lakaisuauto pesi pääkatua. Jäin tuijottamaan pyöriviä harjaksia taulu tyhjänä kunnes takana oleva bussi tööttäsi. Valot olivat vaihtuneet ja viereistä kaistaa huristi jo autoja. Kiirehdin punastuneena pois dösän alta ja puistelin päätäni kuin se olisi selvittänyt ajatuksiani. Olin kertakaikkisen hämmentynyt. Aivoihini ei vain tuntunut uppoavan pelkopolin lääkärikäynnin tapahtumat, josta olin nyt suunnistamassa pois.

Olin lähtenyt lääkäritapaamiseen äärimmäisen hyvin valmistautuneena. Jo kuukausia olin tutkinut netistä tietoa sektiosta ja potilasoikeuksistani. Lukemattomia öitä olin maannut sängyssä valveilla kuvittelemassa lääkärin potentiaalisia väitteitä ja kehitellyt niihin täydellisiä vasta-argumentteja. Olin myös ammentanut traumatukiryhmästäni kaikki mahdolliset kokemukset, joita muilla oli ollut vastaavista tilanteista. Koska olin sairaslomalla keuhkoputkentulehduksen takia minulla oli myös ollut koko aamu aikaa ladata itseäni henkisillä luodeilla kuin Rambon konekivääriä.

"Käänny seuraavasta risteyksestä oikealle" navigaattori ilmoitti minulle ja laitoin automaattisesti vilkun päälle. Vilkaisin hartian yli, ettei sokeassa kulmassa ollut ketään ja käännyin vasemmalle. Hajamielisenä ihmettelin miksi navista kuului outo pingahdus, jollaista ei ennen ole tullut vastaan.
"Tee u-käännös."
Katsoin hiukan hämmentyneenä karttaa ja aivoillani kesti hetken muistaa, että laite oli käskenyt kääntyä toiseen suuntaa. Puistelin päätäni taas ja mietin pääsisinköhän ehjin nahoin kotiin asti.

Oli outoa, että olin niin poissa tolaltani lääkärikäynnin jälkeen, sillä vaikka olin marssinut paikalle soihdun ja hiilihangon kanssa, olin joutunut laskemaan ne jo melkein kättelyssä. Sen verran pitkään olen ollut asiakaspalvelussa töissä, että en saapastellut vastaanotolle nokka pystyssä vaan yritin aloittaa tapaamisen neutraalisti. Ei koskaan kannata olla se, joka ampuu ensimmäisen laukauksen, tai lähteä liikkeelle pelkistä ennakko-odotuksista kuuntelematta toista osapuolta lainkaan. Silti jo se, että meidät haki käytävältä (vartin myöhässä) kätilö, sai niskavillani pystyyn.

Minun kirjoissani kätilö on helposti synonyymi sadistiselle kusipäälle - kokemusta on. Seurasin kuitenkin hoikkaa naista peremmälle huoneeseen ja tunsin vajoavani jäiseen veteen. Vastassa oli kuitenkin nuori naislääkäri, joka hymyili leveästi ja näytti missä naulakko oli. Istuin alas ja yritin hengittää normaalisti, vaikka tuntui, että hyinen kylmyys puristi minua joka puolelta ympäriltä. Mr. Blueberry heittäytyi rennosti viereiselleni tuolille ja näin hänen leukojensa tiukasta linjasta, että siellä oli jo pari sanaa valmiina.

"Kuinka olet nyt voinut?" lääkäri aloitti ystävällisesti.
"Ihan - " vedin syvään henkeä, rauhallisesti nyt vaan, "ihan hyvin. Tai ainakin paremmin kuin aluksi."
"Onko vielä painajaisia?"
"Ei niin paljon - välillä. On öitä kun en nuku ollenkaan, mutta niitä on vähemmän."
"Katsoin, että kävit jo heti synnytyksen jälkeen psykologin juttusilla, onko sitä jatkettu?"
"Ei. Tai siis, että vasta nyt kun raskauduin uudestaan. Kävin silloin kahdella lääkärillä ja yhdellä psykologilla."
"Ja nyt taas psykologilla?"
"Kyllä, neuvolan kautta. Hän itseasiassa laittoi minulle mukaan lausunnon."

Kaivoin laukusta allekirjoitetun psykologin arvion kuin se olisi "the golden ticket" ja toivoisin pääseväni sillä suklaatehtaalle. Lääkäri ei ollut nähnyt tätä vielä, kuten psykologi oli arvellut, koska ilmeisesti heidän järjestelmänsä keskustelivat huonosti keskenään. Tohtori pyysi kohteliaasti hetken saada tutustua lappuun ja niinpä istuimme jonkin aikaa hiljaa, minä hermostuneena mieheeni vilkuillen. Mietin mitähän mieltä nainen olisi "Potilaan on vaikea uskoa, että henkilökunta olisi hänen puolellaan ja tukena" tai "Synnytyksen suunnittelun osana olisi suositeltavaa rakentaa potilaan kanssa luottamuksellista yhteistyösuhdetta" lausahduksista.

"Voimmeko ottaa tästä kopion?" lääkäri kysäisi kohta ja myönnyin tietysti.
Kätilö lähti samoin tein sukkelasti tulostelemaan.
"Olen tutustunut aikaisempiin synnytyksiisi tiedoistamme. Annettiinko sinulle niihin vaihtoehtona edes koskaan sektiota?"
Hämmennyin hiukan keskustelun aloituksesta ja tuhahdin: "No ei todellakaan, ei millään tavalla."
Lääkäri nyökkäsi.
"Onko kukaan käynyt kanssasi sektion riskejä?"
"Ei, mutta olen niihin itse paljon perehtynyt tässä viime kuukausina."
Minua alkoi pelottaa, että nyt vihdoin päästäisiin siihen taisteluun asiasta.

"Ne olisi tässä nyt hyvä käydä läpi. Hyvin sujuva alatie on äidin ja lapsen kannalta tietysti se riskittömin vaihtoehto, jos kaikki menee hyvin."
"Mutta se ei ole minulle vaihtoehto" puutuin ärhäkästi lääkärin selitykseen.
Hän kohotti kättään kuin rauhan eleenä ja nyökytteli.
"Kyllä, niin. Tässä tapauksessa sektio on se synnytystapa, millä lähdetään liikenteeseen. Voimme tehdä synnytyssuunnitelman sen mukaan, että sinulle tehdään suunniteltu sektio, joka on hyvin turvallinen toimenpide, vaikka onkin iso leikkaus. Se olisi hyvä tehdä mahdollisimman myöhäisillä viikoilla, siinä suunnilleen 39:llä raskausviikolla, jotta vauva on mahdollisimman valmis tulemaan tähän maailmaan ja saadaan minimoitua mahdolliset hengitys- ja sopeutumis vaikeudet, joita joskus on, vaikkakin siis harvoin."

Minä kuulin tästä puheesta nyt lähinnä fraasin "lähdetään liikenteeseen" ja "raskausviikko 39" jotka saivat hälytyskellot soimaan päässäni.
"Haluan kuitenkin ehdottomasti kirjallisena omaan kantaan niin suunnitellun sektion päätöksen kuin päivystyssektio päätöksen. Muuten en voi mitenkään rentoutua koko raskauden aikana."
Lääkäri nojautui eteenpäin sympaattisesti kuin rauhoitellakseen.
"Ja lupaan ne myös sinne kantaan kirjata, älä siitä huoli. Tarkkaa synnytys päivää ei voida vielä lyödä lukkoon, kun emme tiedä kuinka loppuraskautesi menee. Voi tosiaan olla, että lapsi lähtee syntymään etuajassa ja silloin sektio tehdään päivystyksessä."

Ilmeisesti myös Mr. Blueberryllä oli hieman valikoiva kuulo, sillä nyt hän puuttui keskusteluun.
"Miten niin ei voida antaa sektiopäätöstä vielä? Jotkut ovat saaneet todella varhaisilla viikoilla sektio päätöksen, jo ensimmäisellä kolmanneksella. Ei voi olla, että te ette voisi toimia samalla tavalla."
"Ihan tarkkaa päivää ei ole vielä mitään mieltä kirjata kun emme tiedä kuinka loppu raskaus sujuu. Raskausviikko 39 on keskimäärin hyvä, eikä silloin suurin osa vauvoista ole lähtenyt vielä spontaanisti syntymään."
"Kyllä meillä on oikeus saada sektiopäivä aikaisemmin tietoomme. Ja kyllähän vauva voi syntyä ennen laskettua aikaa."
Lääkärillä oli taas kädet rauhoittelevasti ylhäällä.
"Kyllä kyllä, tästä ei tarvitse riidellä. Te saatte sektion, ja jos lapsi syntyy ennen sovittua päivää hänet leikataan päivystyksessä. Päivää ei kuitenkaan ole vielä järkevää sopia kun raskautta on näin paljon jäljellä, vaan katsotaan sitä sitten viimeistään raskausviikolla 36. Silloin voidaan raskauden etenemisen ja mahdollisten komplikaatioiden mukaan sopia päivä aiemmin kuin 39 viikkoa, jos se on tarpeen. Mutta vielä kun ei voida tietää miten loppu odotus menee."

Kätilö, joka oli palannut tulostus hommista jo hetki sitten, puuttui ensimmäisen kerran keskusteluun.
"Jos synnytys lähtee käyntiin missä vaiheessa tahansa tämän käynnin jälkeen, niin soitat vain Jorviin ja kerrot että nyt meni vaikka vedet tai supistaa kovasti, ja sanot, että sinulla on sovittu sektio niin silloin synnytyssali ehditään valmistella sinua varten ennen kuin tulet paikalle ja pääset sitten mahdollisimman nopeasti leikkaukseen."
Lääkäri nyökytteli tälle.
"Se, että synnytys ehtisi vähän jo käynnistymään ennen sektiota ei ole paha asia sinänsä, koska spontaani käynnistyminen herättelee vauvaa siihen, että hän on kohta ulos tulossa. Sillä voi olla paljon hyviä vaikutuksia vauvaan, jos vähän ehtii supistaa ennen leikkausta, silloin syntyminen ei tule niin isona yllätyksenä, vaikka hän tulisikin vähän ennenaikaisena."
Tästä olin itseasiassa lukenutkin jo paljon tutkimustietoa ja nyökkäilin myöntyvästi.
"Sinullakaan ei ole hätää kun tulet tänne. Myös päivystys sektio voidaan tehdä hyvässä järjestyksessä ja rauhallisesti, mikä on kaikkein turvallisin tapa tietysti edetä eikä kiireessä. Jos synnytys tuntuu lähtevän käyntiin muistat vain olla syömättä ja noudattaa muita ohjeita, mitä saat puhelimessa."

"Sen verran pitää mainita sektiosta, että se on kuitenkin kohtuullisen suuri leikkaus vatsan alueelle ja muuta kuin vauvaa ei sitten oikeastaan saa nostaa."
Tässä vaiheessa lääkäri kääntyi katsomaan Mr. Blueberryyn.
"Oikeastaan ihan kaikki muu pitäisi sitten jonkun muun hoitaa sen kolme neljä viikkoa leikkauksen jälkeen vähintään. Ruokakassien nostamiset, kaikki vähänkään enemmän rasittava kotityö, kuten vaikka imurointi."
Näin Mr. Blueberryn kulmien kohoamisesta, että hän ei yhtään pitänyt siitä, että tästä hänelle erikseen mainittiin, hän kun oli jo itse kotona puhunut hoitavansa kaiken. Puutuinkin äkkiä tilanteeseen.
"Olemme jo alkaneet valmistautumaan tähän, Mr. Blueberry on sopinut olevansa viisi viikkoa kotona. Sen järjestäminen on kuitenkin paljon kiinni siitä, että saamme tietää sen päivämäärän hyvissä ajoin etukäteen. Haluaisimmekin maininnan omaan kantaan, että alustava suunnitelma on se rv39."

"Toki se voidaan sinne kirjata, ja tarkan päivän saatte sitten seuraavalla kerralla. Mutta onko sinulla nyt mitään kysyttävää itse sektiosta? Tai jotain, mikä huolettaa, toiveita?"
Hämmennyin hetkeksi taas, sillä olin tullut tänne riitelemään enkä kertomaan huoliani. En ollut edes ajatellut, että lääkäriä kiinnostaisi.
"Oikeastaan, toivoisin vaan, että sektiota ei jouduta tekemään nukutuksessa."
Lääkäri hiukan naurahti.
"Se olisi toki ideaali tilanne, myös sinun ja vauvan ensikohtaamisen kannalta, että molemmat teistä olisivat tajuissaan."
Hymyilin tälle itsekin.
"Tarkoitan siis, että minulla on ollut vaikeuksia herätä nukutuksesta. Kun nielurisani leikattiin olin päivän ensimmäinen leikkauksessa ja viimeinen joka heräsi. Meillä on suvussa tätä ongelmaa, ihan muutaman päivänkin on voinut kestää herätä."

Lääkäri vakavoituikin hyvin nopeasti tästä lisätiedosta. Ennen kuin huomasinkaan hän oli jo määräämässä kätilöä varaamaan minulle anestesialääkärin kanssa konsultaation, jotta selkäni voitaisiin katsoa valmiiksi ja tietoihini voitaisiin merkitä kaikki mahdollinen, jotta puudutus hereillä onnistuisi mahdollisimman hyvin.
"Saisimme sinulle ajan raskausviikolle 35 niin, että voisit sitten samalla tulla myös tänne käymään ja saamaan ohjeet leikkaukseen, tukisukat ja juoman aamuksi, ja sen tarkan päivämäärän. Kävisikö se?"
No miksipä ei olisi käynyt.
"Nyt voisimme vilkaista vähän ultralla, että mitä sille pienelle kuuluu?"
"Oikein mielellään" vastasin ja hymyilin.

Kohta makasinkin sitten selälläni katselemassa monitorista kuinka pieni Mr. Pomegranate vipelsi menemään. Samalla lääkäri kyseli oliko ollut supistuksia, miten raskauspahoinvointi, kuinka liikkeet tuntuivat ja höpöttelin hänelle iloisesti vastauksia. Kaikki mitat otettiin ja herra oli edelleen noin +5 päivää isompi kuin viikkonsa lasketun ajan perusteella, mutta lääkäri vakuutti tämän olevan normaalia, varsinkin kun kaikki mitat olivat samalla tavalla hiukan yläkäyrällä.
"Mutta niin muistaakseni oli edellisessäkin raskaudessasi?"
Minua ilahdutti, että hän muisti sellaisekin yksityiskohdan. Siitä päädyimme rupattelemaan pakastetun alkion siirrosta samalla kun lääkäri nappasi meille liudan kuvia ja esitteli vielä pojan sukukalleudet varmistettuaan ensin, että haluamme tietää. Myös kohdunkaulan tilanne varmistettiin ultralla ja kaikki oli visusti kiinni.

"Mikä sinulla on nyt olo oman jaksamisen kanssa?" tohtori kysyi noustessani ylös.
"Voimme varata sinulle toisen ajan ennen tuota raskausviikkoa 35 jos haluat tulla juttelemaan."
En olisi aamulla voinut kuvitellakaan tulevani tänne avautumaan peloistani ja hakemaan tukea, mutta nyt... Kieltäydyin kuitenkin hymyille.
"Uskon pärjääväni näillä puheilla ja näen kuitenkin psykologia tässä välissä."
"Selvä, mutta jos muutat mielesi voit milloin vain soittaa meille ja varataan sitten aika. Jos alkaa ahdistamaan ja tuntuu, että tarvitset apua jaksamisessa voit aina tulla takaisin."
Yllätyksekseni huomasin kyynelten kohoavan silmiini, olin niin liikuttunut lääkärin vilpittömyydestä.

Varmistin nyt vielä milloin merkinnät sovituista asioista näkyisivät omassa kannassa, vähän ehkä muistutuksena lääkärille, että aioin pitää hänen puheistaan kiinni. "Suunnilleen kaksi viikkoa" oli vastaus, minkä olin tiennytkin jo etukäteen. Teki mieleni virnistää voitonriemuisena, mutta samalla olin aivan häkeltynyt. Näinkö helppoa se oli sitten kuitenkin? Olin henkisesti valmistautunut kuukausien tappeluun ja lukuisiin reklamaatioihin. Se sijaan olinkin nyt hypähtelemässä ulos päivänpaisteeseen sektiolupaus takataskussa. Muistui mieleeni psykologin kirjoittama tavoite "jotta potilas voi tulla käytännön tasolla, kivun hoidossa ja myös tunnetasolla kohdatuksi ja kannatelluksi" ja huomasin tuntevani tämän nyt toteutuneen.

Niin monen negatiivisen kohtaamisen jälkeen tällainen kokemus synnytyksiä hoitavasta henkilökunnasta oli suorastaan friikkiä. Se ei mahtunut aivoihini, koska sille ei ollut lokeroa mihin laittaa. Ehkä sen takia olin niin poissa tolaltani kun ajoin kotia kohti. Pääkoppani yritti rakentaa uutta arkistohyllyä "hyvät tyypit suomalaisissa synnytyssairaaloissa" joka uhkasi jäädä ylitsepursuavan "paholaisen kätyrit ja ammatti kiduttajat" kaapin varjoon. Enkä toki vieläkään voinut olla satavarma mitä tekstiä sieltä omasta kannasta sitten kahden viikon päästä löytyisi, tai millainen hyyppäri olisi vastassa rv35, mutta juuri nyt halusin nauttia tästä toivon ja uskon tunteesta, joka niin nautinnollisesti täytti rintakehäni.

Kirsikkana kakun päällä olimme nähneet pienen poikamme vipellystä. "Onpa hän vilkas tapaus" oli ollut lääkärin tuomio. Vilkaisin ultrakuvaa pienen pienestä jalkapohjasta ja hymyilin taas. Tämä raskaus oli ollut niin värittynyt negatiiviseen tähän mennessä, kaikkien sairasteluideni, oksentelujen ja painajaisten kanssa, että tälläiset onnellisuuden aallot olivat enemmän kuin tervetulleita.
"Pysyhän nyt vielä matkassa neljä kuukautta, Mr. Pomegranate."
Silitin mahaani ja sain muljahteluja vastaukseksi.

Rakenneultra

Taskuparkkeerauksesta ei ollut tulla mitään kun rintakehää puristi jännitys ja ajatukset poukkoilivat jossain ihan muualla. Sain auton kiilattua kahden muun väliin vasta toisella yrittämällä ja huokaisin helpotuksesta voidessani keskittyä taas oleelliseen. Yritin muistaa katsoa molempiin suuntiin tietä ylittäessä ja kaivoin juuri puhelinta laukusta soittaakseni Mr. Blueberrylle kun kännykkä jo soikin. 

”Olen tässä klinikan ovella, missä sinä?”

”Tulossa! Sain auton sinne, minne neuvoitkin.”

”Hyvä, hyvä, nähdään kohta.” 

Oli kylmä ja harmaa päivä. Tuuli kävi viileästi jalkoihini, joita suojasi vain ohuet sukkahousut. Olin pähkäillyt asuvalintaa taas aamulla vaikka kuinka pitkään. Sillä ei sinänsä ollut mitään merkitystä, ultra kun tehtiin paljaalla iholla, mutta se oli jotain, mitä pystyin kontrolloimaan. En ole tullut yhtään paremmaksi odottamisessa tässä vuosien varrella ja kompensoidakseni kaikkea sitä, mitä en pystynyt hallitsemaan, keskitin kaiken huomioni niihin pieniin asioihin, mihin pystyin vaikuttamaan. 

Siihen sarjaan kuului tämä kevyt, sininen mekko, jossa oli beigejä kukkia. Korvakorut oli valittu tarkasti mekon sävyjen mukaan ja kynnet oli lakattu sinisen ja violetin värejä vaihtelevalla lakalla. Tarkasti mietitty asukokonaisuus toimi rauhoittavana lääkkeenä paniikin partaalla olevalle mielelleni kun pelkäsin pahinta ja toivoin parasta. Onneksi pääsin tarrautumaan Mr. Blueberryn käsivarteen kuin pelastuslauttaan meidän kävellessä yhdessä klinikan ovesta. 

Käytännössä minulla ei ollut mitään syytä olla niin hermostunut ja stressaantunut kuin olin. Minulla ei ollut kipuja, ei supistuksia, ei vuotoja, ei minkäänlaisia epämääräisiä tuntemuksia. Raskauspahoinvointi oli hellittänyt otteensa jo niin hyvin, että parina edeltävänä viikkona olin oksentanut vain kahdesti viikossa – enkä kahdesti päivässä, kuten pahimmillaan. Silti minulla oli olo, että jotain oli nyt eri tavalla.

 Muistan, miten oma äitini oli kertonut kolmannen eli sisareni kohdalla miettineen, että hänellä ei voisi olla niin hyvä tuuri, että saisi kolme tervettä lasta putkeen. Jotain oli vain yksinkertaisesti pakko olla vialla ja osasin nyt hyvin samaistua tuohon fiilikseen. Ylipäätään tämä raskaus oli alusta lähtien tuntunut erilaiselta. Pahoinvointi, mielialan vaihtelut, päänsäryt, väsymys, kaikki olivat ilmenneet eri tavalla kuin olen tottunut. Himoitsin eri ruokia kuin aikaisemmin - ylipäätään halusin ruokaa, eikä sen näkeminen ja haistaminen etonut. Saatoin myös ehkä kuvitella, mutta mielestäni mahakin näytti eri muotoiselta.

"Joko tässä lapsessa on jotain vikaa, tai sitten se on poika.”Näin olin julistanut Mr. Blueberrylle jo kaksi viikkoa positiivisen raskaustestin jälkeen. Tänään sitten selviäisi, että kummasta oli kyse (vai olinko kenties vain sekaisin päästäni). Olin kuitenkin miettinyt jo valmiiksi nimen tytölle, mikäli oli vain vainoharhainen hupsu. Erittäin vainoharhaiselta minusta ainakin tuntui istuessamme pitkän käytävän puisille penkeille odottelemaan.

Olimme viisi minuuttia etuajassa, mutta kuten näyttäisi aina kohdallamme olevan, oli vastaanottaja puolestaan myöhässä. Kymmenen minuuttia kun oltiin aikataulusta jäljessä rupesimme molemmat hermostumaan. Yritin muistutella, että Miss Clementinen rakenneultraa olimme odottaneet tuntikaupalla, että kymmenen minuuttia ei ollut vielä mitään. Onneksi kätilö tulikin sitten vihdoin kutsumaan niemeämme ovelta. 

Meidät vastaanotti ehkä nelikymppinen, pitkä ja hiukan tanakka nainen, jonka ruskeat hiukset oli pitkällä ponihännällä. Silmälasien alla oli iloiset silmät ja kaikin puolin kätilö vaikutti rempseältä persoonalta. Nostin hameeni kelmat kainaloihin ja laskin sukkahousut lanteille asettautuessani ohjeiden mukaan makaamaan ultraus laitteen viereen. Mr. Blueberry istui vierelleni ja vilkaisimme toisiimme pikaisesti ennen kuin geelit olikin jo pruitattu mahalle ja kuvaruudulle ilmestyi harmaata mössöä. 

Vuosien varrella olen oppinut lukemaan ultrakuvaa jo kohtuullisella taidolla, joten bongasin nopeasti selkärangan ja mahan sekä pään pyöreät muodot. ”Se on siellä” ajattelin huojentuneena, vaikka eihän tässä vaiheessa raskautta sikiö voinut minnekään enää hävitäkään. Mutta absurdisti olin ruokkinut pelkoa, että ehkä en ollut lainkaan raskaana, kun liikkeitä tuntui niin harvakseltaan. Raskaana kuitenkin olin ja seuraavana kuvassa olikin sykkivä sydän. 

En voinut kuin hymyillä. Pikku Ninja oli ihan kippuralla, kädet ja jalat kropan suojana. Ultratessa hän pakeni koko ajan napani taakse, haudaten kasvonsa navan ”kaiku varjoon”, joten emme saaneet yhtään hyvää kuvaa edestä. Kaikki rakenteelliset asiat kätilö pystyi kuitenkin tarkistamaan ja oloni keventyi joka kerta kun sain kuulla kommentin ”normaali, hyvä”. 

Kaikkien mittojen perusteella Ninja oli kasvanut tasaisesti ja sopusuhtaisesti. Hän oli hiukan pidempi ja isompi kuin raskausviikon 20+4 keskiarvo, mutta kätilön mukaan kuitenkin ”viikon sisällä” mitoista, mikä oli kaiketi ratkaiseva määrite siinä oliko kasvu ja kehitys normaalia. Sydämen kammiot ja eteiset, aivojen lohkot, sisäelimet ja kaikki merkittävät osat löytyivät juuri sellaisina kuin pitäisikin. Ja vaikkei Ninja halunnut kasvojaan esitellä saatiin häntä sen verran liikuteltua, että huulihalkio pystyttiin pois sulkemaan. 

Siinä missä vauvamme piiloutui äitinsä navan ja omien käsiensä taakse, hän oikein mielellään esitteli jalkoväliään ja heilutteli jalkojaan.

”Onko tuossa sukupuolielimet?” kysäisin jo ihan ultrauksen alussa kun Ninja näytti meille takapuoltaan.

”Juu kyllä. Mitenkäs on, haluatteko tietää sukupuolen?”

”Oiken mielellämme.”

”Teillä oli jo kaksi lasta? Ovatko he kumpaa?”

”Tyttöjä molemmat.”

”No sittenhän on ihan mukava, että täällä näyttäisi olevan poika.” 

Räpäytin silmiäni ja huomasin puolittaisen hymyn hiipivän kasvoilleni.

”Ai poika?”

”Juu, tuossa näyttäisi olevan kivespussi ja tuossa sitten pippeli.”

Virnistin ja katsoin Mr. Blueberryyn, joka yritti selkeästi pidätellä innostustaan, mutta näytti muikean tyytyväiseltä kuin kissa, joka on juuri latkinut kermaa.

”No sehän sopii isännälle varmaan ihan hyvin, että tulee poika.”

Mr. Blueberry ei ehtinyt vastata kun kätilö kiirehti lisäämään: ”Tietenkään en voi satavarmaksi luvata, mutta pojalta minusta vahvasti näyttää.” 

Myöhemminkin meille esiteltiin pikkumiehen pikku vehjettä, mikä sai minut naureskelemaan hiljaa mielessäni. Tunsin yhtä aikaa vahvaa onnistumisen tunnetta naisena (aivan kuin eläisin keskiajalla) tietäessäni kantavani mieheni ”perillistä” – ja sitten samalla olin hiukan paniikissa, että miten ihmeessä selviäisin pojan äitinä. Tytöistä minulla oli kokemusta, mutta että poika? Onneksi hyvä ystäväni oli saanut poikalapsen neljä kuukautta Miss Clementinen syntymän jälkeen, eikä pitänyt unohtaa sisareni Miss Raspberryn poikaa, jolla tulisi Ninjan kanssa olemaan ikäeroa vain yhdeksän kuukautta. 

Siskonpoika Mr. Chili on jo ehtinyt totuttaa minua hiukan tähän poika maailmaan ja tiedän saavani siskon kautta vaikka mitä ”poikajuttuja” tulevalle pienokaisellemme. Hänestä ja Ninjasta – tarkoitan siis Mr. Pomegranate, kuten täällä hänet jatkossa nimeän – tulee toivottavasti läheiset serkukset, kun syntyvät vajaa vuoden ikäerolla. Onnekkaasti minulla on monta numeroa, joihin soittaa, jos en tiedä mitä tälläisen poika otuksen kanssa tehdään. Ensin hänet on tosin saatava elävänä tähän maailmaan, ja raskautta on vielä puolet jäljellä. 

Se, että en tunne liikkeitä kuin satunnaisesti ja aika heikkoina, johtuu jälleen kerran ja edelleen siitä, että istukka on kiinnittynyt kohdun etuseinämään ja peittää käytännössä koko vatsan puolen. Etinen se ei kuitenkaan ole, eli kohdun kanava on vapaa esteistä. Mikäli pikkumies siis lähtisi syöksyllä syntymään hän pääsisi hienosti ulos tulemaan, mikä on lohduttava kuulla, onpahan ainakin yksi murhe vähemmän. 

Ihan vielä hän ei kuitenkaan (kaikki sormet ja varpaat ristissä) ulkomaailmaan putkahda, sillä painoa on vasta arviolta 400g ja pituus jotain 25 sentin luokkaa. Teoreettisesti mahdollisuuksia selvitä hengissä on jo parin viikon päästä, mutta se olisi niin pitkä ja vaarallinen tie, että jos nyt kuitenkin pidetään Mr. Pomegranate turvassa mahamatkustajana vielä se toinenkin puoli tästä raskaudesta. Kaikki edellytykset onnistuneelle loppuraskaudelle pitäisi nyt ainakin olla kun ultrasta saatiin kymmenen pistettä ja papukaijan merkki. 

Askel olikin keveä kun kävelimme klinikalta ulos lopputalven kylmään tuuleen ja keskustan liikenneruuhkaan. Mitään fiksua sanottavaa kumpikaan ei keksinyt, sen verran huojentuneita ja häkeltyneitä olimme hyvistä uutisista. Kiiruhdimme käsikynkkää suojatien yli ja pysähdyimme hetkeksi ennen kuin lähtisimme eri suuntiin, molemmat omille työpaikoillemme, omilla autoillamme. Hymyilin onnellisena Mr. Blueberrylle, joka sanoi vain: ”Vai että poika.” En edes muista mitä vastasin, mutta annoin hänelle suukon perään ennen kuin kiirehdin talvisaappaiden korot asvaltilla kopsuen kohti autoa. 

"Hän on elossa ja terve” oli päälimmäinen ajatukseni, ja jossain sen alla kummitteli vielä se ”poika” sana. Jätin tiedon muhimaan alitajuntaan, kunhan olin ensin ilmoittanut perheelleni ilouutisen. Olin valitellut stressiäni heille jo monta päivää ja kaikki iloitsivatkin kuullessaan, että olin murehtinut ihan turhaan. En voinut olla hymyilemättä korvasta korvaan miettiessäni mitähän Miss Lemon (joka oli niin kauheasti pikkuveljeä tässä toivonut) sanoisi, kun saisi kuulla.