Suomen syntyvyyden lasku, synnytysväkivalta ja aborttilait

Olen raskausviikolla 31 ja huomaan miettiväni kuinka ihmeessä selviän tulevasta roolistani kolmen lapsen äitinä. Haluan olla täydellinen äiti. Aivan kuten jokaisella osa-alueella elämässäni, pyrin aina täydellisyyteen, se on vahvasti osa luonnettani. Nyky-yhteiskunta ei sitä paitsi anna anteeksi yhtäkään virhettä ja sinua tuijotetaan suurennuslasin läpi niin ulkonäössä kuin erityisesti vanhemmuudessa. Tämän ajan maailmassa kuka tahansa saa kritisoida sinua ja esittää mielipiteensä, vaikkei elämäsi kuuluisi heille pätkääkään.

Istuin sohvalle, parvekkeen ovi auki, kesäisen lämmin ilma ja autotien möly sisälle tulvien. Pidin teekuppia toisessa kädessä ja kännykkää toisessa selatessani eri foorumeiden keskusteluja tämän päivän kuumista puheenaiheista. Netissä oli jaettu linkki uutiseen, jossa kerrottiin Suomen syntyvyyden jatkavan syöksylaskua kohti pohjamutia. Sen mukaan nainen synnyttää keskimäärin 1,41 lasta. Siinä missä kymmenen vuotta sitten Suomeen syntyi reilusti yli 60 000 vauvaa nyt päästään tuskin 47 500 yli. Vaikka tilastotieteilijät ennustivat pudotuksen hissukseen tasaantuvan toisin on käynyt ja vuoden 2015 jälkeen lasku on vain jyrkentynyt.

Siinä missä muutkin jäin miettimään miksi näin on käynyt. Jos nyt unohdetaan se näkökulma, että maailma on ylikansoittunut eikä tänne tarvita yhtään enempää ihmisiä kuluttamaan luonnonvaroja loppuun, niin voidaan pitää suomalaisten syntyvyyslukuja jo kansallisena kriisinä. Siinä missä toiminnallamme tasaisesti tuhoamme eri eläinlajeja sukupuuttoon näyttäisi, että myös me suomalaiset olemme hiipumassa pois maailman kartalta. Syy miksi näin jakaa mielipiteitä ja monet osoittavat sormella taloudellista tilannetta tai jotain muuta yksittäistä asiaa. Itse näen kyseessä olevan todella laajan kokonaisuuden.

Tiivistettynä syy on nykynaisen ajattelumaailmassa ja arvoissa. Mitäkö tällä tarkoitan? Tarkoitan sitä, että tämän aikakauden nainen elää miehen elämää. Kaikki alkaa jo lapsuudesta. Meille opetetaan, että voimme olla mitä tahansa vain haluamme. Kaikki uravalinnat ovat mahdollisia ja olemme tasavertaisia poikien kanssa. Kasvaessamme lähdemme toteuttamaan tätä maailmankuvaa. Kuten kuka tahansa mies, opiskelemme ja kouluttaudumme haluamallemme alalle. Hankimme asunnon, ehkä ensin vuokra-asunnon, mutta kunhan saamme vakituisen työn niin omistus asunnon. Hoidamme omat laskumme, hankimme oman ruokamme, etenemme urallamme, panemme ketä haluamme, vietämme aikaa kavereiden kanssa, lomailemme ja päätämme omista asioistamme.

Ei tarvitse katsoa kovin kauaksi taaksepäin kun kaikki tämä oli naiselle mahdotonta. Ensin olimme perheemme (isämme ja veljiemme) omaisuutta, joka naitettiin eteenpäin ja oli sitten aviomiehensä omaisuutta. Emme saaneet omistaa mitään, emme saaneet ääneestää, emme saaneet opiskella, eikä meillä ollut muuta uraa kuin olla jonkun tytär tai vaimo. Talouden ja lasten hoito oli kaikki, mitä saatoimme toivoa, omaa rahaa tai henkilökohtaista arvoa meillä ei ollut. Mutta nyt, nyt kaikki on toisin.

Nykyajan naisen ajatusmaailmassa se, että minä päätän ja määrään on itsestään selvää. Me kasvamme yhteiskunnassa, jossa minä ja mitä minä haluan ovat ratkaisevassa asemassa. Meidän myös oletetaan elättävän itsemme, hankkivan koulutus ja työpaikka. Sosiaalipummit tai kotivaimot eivät kelpaa nykypäivän miestenkään arvomaailmaan. Mutta koska kaiken keskellä on minä, on naisen kokemus äitiydestä täysin muuttunut. Vanhemmuus nimittäin nykyään vain ympätään kaiken muun päälle. Sen lisäksi, että sinulla on oltava ura, vapaa-aikaa, harrastuksia, lomailua, merkkivaateita, täydellinen ulkonäkö ja parisuhde - niin siihen on jotenkin vielä mahdutettava äitiys.

Nykyaikana eletään äärimmäisen itsekeskeistä elämää, jossa oleellisinta on "minun onnellisuuteni" ja se "mitä minä haluan". Naiset saavat esikoisensa keskimäärin 29 vuotiaana ja miehet 31 vuotiaina, joten siihen mennessä on ehditty vakiinnuttaa elämäntapa "minä ennen muita". Lapsi kuitenkin murtaa tämän asetelman täysin ja ainakin toisen vanhemman on sopeuduttava siihen, että joku muu on häntä itseään tärkeämpi. Tämä tulee monelle kivuliaana yllätyksenä, joka on täydessä ristiriidassa siihen asti eletyn elämän kanssa.

Olen henkilökohtaisesti todistanut tapauksia, joissa toinen osapuoli on todennut, että vanhemmuus vaatii häneltä liikaa. Huomataan, että ei olla valmiita luopumaan omasta ajasta ja vapaudesta, uhraamaan työaikaa tai rahaa. Tuntemissani tapauksissa toinen vanhempi onkin irtisanoutunut huoltajuudesta että parisuhteesta, jättäen jälkeensä yksinhuoltajan ja joka toisen viikonlopun lapsen.  Kun äidin ja isän elämä on lähtökohtaisesti painoarvoiltaan täysin erilaista kuin lapsettoman miehen tai naisen, tajuaa moni jo etukäteen, että vanhemmuus ei sovi heille, ja nykyään Suomessa on myös iso prosentti tietoisen lapsettomuuden valinneita aikuisia.

Yksi iso syy on myös raha. Suomi on kulutusyhteiskunta, jossa meidän on tarkoitus ostaa ja ostaa, hankkia uusia ja hienoja asioita ja pysyä ajan hermoilla. Uudet kännykät, muoti-ilmiöt, ruokavaliot, liikuntamuodot - se kaikki kuuluu suomalaisen identiteettiin. Asuminen ja eläminen on koko ajan kalliimpaa, ihmisillä ei ole välttämättä varaa kuin juuri ja juuri perus asioihin. Lapsen saaminen tilanteeseen, jossa mitään ei jää laskujen jälkeen käteen ei millään tavalla houkuta hankkimaan vastuulleen lisää menoeriä. Ja jos yksi lapsi hankitaankin, niin kelan tuille jääminen on karvas lovi henkilökohtaiseen varallisuuteen, mitä ei halua lähteä uusimaan.

Työmarkkinat ovat epävarmoja, tasainen tulon lähde ei ole itsestäänselvyys, ja lapsi saatetaan kokea työpaikalla negatiivisena asiana. Äitiyslomalle jäämistä päivitellään selän takana ja miehen työpaikalla suorastaan tyrmätään toiveet pitkästä isyyslomasta. Lapselle hankitaan kaikki tarpeellinen monien tuhansien kustannuksella ja ihmetellään miten pärjätään kun tulot putoavat ja menot kasvavat. "Minä voin tehdä ja saada mitä tahansa" mentaliteetillä kasvatetut nuoret aikuiset kiristelevät hampaitaan kun kieltävät itseltään haluamansa materiaaliset asiat panostaessaan lapsen harrastuksiin ja hyvinvointiin.

Lapsi ei vaikuta ainoastaan raha-asioihin vaan vanhempien parisuhteeseenkin. Nykyajan parisuhteen rakenne on heikolla pohjalla jo alkujaan. Erotaan herkästi ja sopivaa puolisoa etsitään pitkään ja hartaasti. Yksinhuoltajuus ja uusioperheet lisääntyvät kun parisuhdetta ei saada sovitettua yhteen vanhemmuuden kanssa. Siinä missä matkusteleva, ravintoloissa usein ruokaileva, menevä ja moderni pariskunta omine harrastuksineen on onnellinen ennen lasta, saattavat he huomatakin olevansa sopimattomia yhteen kun kaikki se, mikä ennen yhdisti, otetaan pois. Yhteistä laatuaikaa ei ole, vastuu lapsesta kasaantuu epätasapuolisesti, tunnetaan yksinäisyyttä ja ja katkeruutta, kun yhteiset ja omat tekemiset joutuvat väistymään lapsen tieltä.

Mikäli sitten pari pysyisikin yhdessä ja onnistuisi pyörittämään perhe-elämää, on sillä oma hintansa. Vanhempi on lapsellensa kaikki kaikessa ja nykyajan kasvatusmaailmaan kuuluu, että lapselle annettaan jatkuvaa huomiota ja laatuaikaa. Se kaikki on pois kahdenkeskisestä ajasta eivätkä lapset tietenkään ole valmiita luopumaan saavutetuista eduista. Aivan pikkuiset vauvat ja taaperot vaativat jatkuvaa huolehtimista ja kasvattamista. Isommat lapset taas aktivoimista, harrastuksissa kuljettamista ja opiskelun tukemista. Ilman kunnollista tukiverkostoa kahdenkeskisen parisuhdeajan löytäminen on sitä enemmän kortilla mitä enemmän lapsia perheessä on.

Odotukset vanhemmuudesta ovatkin yleensä kovin ruusunpunaisten lasien läpi nähtyjä. Osittain tämä johtuu sosiaalisessa mediassa levitetystä valhekuvasta. Netti on pullollaan onnellisia perhepotretteja ja kuvia hymyilevistä vauvoista. Paljon harvemmin on esillä lopenuupuneita vanhempia huutavien ja kiukuttelevien lasten kanssa. Nykypäivänä ylläpidetään ulospäin tiettyä imagoa ja harhakuvaa, joten uudella vanhemmalla ei välttämättä ole mitään havaintoa vauva-arjen todellisuudesta. Vanhemmaksi kasvaminen onkin monelle kivulias prosessi ja vauvavuosi elämän vaikeimpia koettelemuksia.

Kun mietitään vain naisen osalta tätä nykyajan odotusten täyttämää maailmaa niin naisella erityisesti on isot saappaat täytettävänä. Nykypäivänä hoikka, meikattu, urheileva kaunokainen on jokaisen tavoite - tai pitäisi olla. Mikäli et sovi muottiin ja olet vaikka pullukka, finninaamainen, liian lyhyt ja sosisaalisesti epävarma yksilö, saatat saada täystyrmäyksen ympäröiviltä ihmisiltä. Painoideksiä ja nättiä naamaa tuijotetaan herkeämättä, kun taas henkilön sisäiset ja älylliset meriitit ovat täysin toissijaisia. Raskaudesta pitäisi palautua parissa viikossa ja näyttää kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta tilanteesta huolimatta.

Kukaan ei ota huomioon mitä raskaus oikeasti tekee naisen kropalle. Joka paikka venyy ja paukkuu, hormonit tekevät ties mitä kamaluuksia niin mielelle kuin iholle. Hiustenlähtö tulee monelle järkytyksenä synnytyksen jälkeen ja täydellisimmätkään rinnat eivät välttämättä selviä meijereiksi muuttumisesta imetyksen aikana. Kärsitään vatsalihasten erkaumasta ja raskausarvista. Minäkuva saatika yhteiskunnan odotukset eivät saa haluamaansa vastausta peilistä.

Naisten odotukset itseään kohtaan ovat hurjan korkealla ja yhteiskunnan paine sopia tiettyyn muottiin tuntuu raskaalta harteilla. Myös odotukset siitä millainen oma lapsesi on saattaa olla ihan hakoteillä. Suurin osa ajattelee, että ei se koliikki, allergia, vamma, mikälie osu meidän lapsemme kohdalle. Kun vauva sitten ei nuku, huutaa, oksentaa, sairastuu ja on kaikin puolin hankalempi tapaus, äiti huomaa tuntevansa negatiivia ja pelottavia tunteita. Sellaisista on edelleen tabua puhua ja äiti saattaa jäädä täysin yksin ongelmiensa kanssa. Eikä sellaisesta vuosienkin piinan jälkeen pinnalle rämmittyään halua enää ottaa riskiä, että sama kokemus uusiutuisi.

Monesti edes puoliso ei pääse osalliseksi naisen päänsisäisiin ristiriitoihin kun pelätään huonoksi äidiksi leimaantumista. Miehen odotukset vaimoaan kohtaan saattavat muutenkin olla aivan liian korkealla. Odotetaan, että nainen pysyy luonteeltaan samanlaisena kuin ennenkin, eikä ymmärretä miksi imetyshormoonit yhdessä unettomuuden kanssa tekevät hänestä suoranaisen hirviön. Odotetaan, että asunto siivotaan vauvan kanssa kotona ollessa, ja että pyykit sekä tiskit löytävät tiensä koneisiin. Ei tajuta lainkaan kuinka 1800-luvulta on ajatusmaailma, että kotona oleva nainen hoitaa talouden että lapset ja isän tehtävä on tuottaa vain rahaa.

Eikä puoliso ole ainoa, joka asettaa äidille epärealistisia odotuksia. Parhaiten siinä onnistuu äiti itse, ruvetessaan mestarikokiksi voidakseen tehdä lapselleen mahdollisimman luomua ja terveellistä ruokaa. Seurataan kiihkeästi netin keskustelupalstoilta mitä kaikkea ekoa ja eettistä lapsen kanssa voidaan ottaa huomioon. Pyritään olemaan niin täydellinen äiti, että voidaan päteä jokaiselle muulle vanhemmalle omaa paremmuuttaan. Koska ensisijaisesti vanhemmuus tuntuu nykyään olevan kilpavarustelua eikä sanoja säästellä muita tuomitessa ja kritisoitaessa. Internet luo täydellisen alustan aikuisten kiusaamisen kulttuuriin kun vanhemmat sortavat toisiaan tukemisen sijaan.

Onko siis mikään ihme, että lapsen saaminen on muutoksena jo liiankin radikaali monelle naiselle. Itsenäinen ja itsekeskeinen rouva huomaa yhtäkkiä, että ei pääse edes pissalle ilman, että joku konttaa samalla jaloissa. Vauva vaatii äidiltä helposti 100% eikä nykynainen ole tottunut laittamaan sellaista panostusta mihinkään muuhun kuin omiin valintoihinsa. Emme ole enää tottuneita siihen, että meillä ei ole valinnanvapautta ja sananvaltaa. Vauvaa on pakko hoitaa ja priorisoida, sinun itsesi kustannuksella. Moni toki osaa odottaa, että vauvavuosi on rankkaa, mutta tuskin kukaan ymmärtää kokematta, miten taka-alalle itsensä ja omat tarpeensa joutuu työntämään vanhemmuudessa.

Vaikutukset uraan ovat monelle naiselle kova paikka, sillä nykypäivänä se on monelle äidille yhä keskeisempi osa elämää ja minuutta. Miten tasapainoitella lapsen parhaan ja työn välillä? Kumpi jää kotiin kun lapsi sairastuu? Pääasiallinen vastuu lapsesta jää lähes poikkeuksetta äidille, joka päättää koska lapsi menee tarhaan, mihin tarhaan, millaisessa aikataulussa häntä viedään ja haetaan. Kun päästään kouluun asti äiti hoitaa monesti kommunikaation koulun ja kodin välillä, vahtii vilmaa, läksyjä, lapsen pukeutumista ja kaveripiiriä. Kuka päättää mitä lapselle pakataan mukaan kun lähdetään reissuun? Äiti. Kuka päättää milloin vaihdetaan talvihaalarista välikelin vaatteisiin? Äiti. Kuka vie lapsen hammaslääkäriin ja neuvolakäynneille? Äiti.

Työpaineiden, ulkonäköpaineiden, parisuhdetavoitteiden ja vapaa-ajantoiveiden lisäksi naisen on jonglöörattava lapsi palloa käsissään. Niin kauan kuin hän pitää lasta etusijalla kärsii siitä ura väistämättäkin. Jo pelkästään yhden lapsen sovittaminen kaikkiin muihin naisen elämän osa-alueisiin voi olla haastavaa, mutta että sitten toisen lapsen lisääminen kuvioon, tai kolmannen jopa? Siinä voi hyvästellä nousujohdanteisen uran saman tien kun on vuosikausia kotona. Yhden kerran ollaan ehkä valmiita ottamaan se "välivuosi" töistä, sillä raskaus on kuitenkin monen naisen unelma.

Eikä käy kieltäminen, että lapsen luominen on ihmeellisin asia, mihin ihmiskeho on kykeneväinen. Se ei kuitenkaan välttämättä ole millään tavalla helppoa. Raskaudessa on valtava määrä oireita ja komplikaatioita, joita voi ilmetä. Fysiologisesti naisen paras lisääntymisikä on 18-25 vuotiaana, mutta kuten jo todettua, keskimäärin suomalaisnaiset saavat esikoisensa vasta 29 vuotiaana. Ikä tuo lisää riskejä ja komplikaatioita.

Monesti halutaan ajatella, että raskaus on vain väliaikaista, mutta sen naisen näkökulmasta, joka raskautta kokee, lopputulos saattaa olla se, että hän ei halua raskautua enää ikinä uudestaan. Kuka haluaisi oksentaa kuukausikaupalla, lihoa, arpeutua, menettää otteensa omista tunteistaan, kärsiä selkä-, vatsa- tai liitoskivuista. Voit joutua vuodelepoon, kärsiä kroonisesta kivusta, jota ei pystytä lääkitsemään. On unettomuutta, turvotusta, virtsankarkailua, ummetusta, ripulia. Voit saada raskausdiabeteksen, raskausmyrkytyksen, murtaa luitasi, lista vain jatkuu ja jatkuu.

Hyvällä onnella raskaus on ihana kokemus ja olet kaikkea sitä mitä elokuvissakin. Huonolla onnella kärsit joka päivä ja vihaat joka hetkeä. Kokemukseesi saattaa myös merkittävästi vaikuttaa esimerkiksi neuvolan henkilökunta, jotka saattavat olla kamalia sinua kohtaan, vähätteleviä ja tuomitsevia. Saatat jopa saada huutelua kadulla paisuneesta ulkomuodostasi. Tai sitten muut ihmiset luulevat voivansa lääppiä kehoasi raskautesi takia ja käyvät sinuun käsiksi kuin sinulla ei olisi enää mitään intiimiyden suojaa.

Olipa raskaus kamalaa tai ei, aina se ei ole edes mahdollista. Väestön hedelmällisyysongelmat ovat lisääntyneet hurjaa vauhtia siinä missä syntyvyys on vähentynyt. Onnistuneen raskauden aikaansaaminen saattaakin olla peiton heiluttelun sijaan kiinni kymmenistä tuhansista euroista, loputtomista lääkekuureista ja operaatioista. Voi mennä vuosikausia, että saat lapsen, ja lapsettomuuden tie on henkisesti niin uuvuttavaa ja raskasta, että et halua ehkä enää koskaan yrittää sitä uudestaan - onnistumista kun ei voida taata eivätkä keskenmenot tai ennenaikaisena syntyneet ja kuolleet lapsesi lakkaa vainoamasta mielenterveyttäsi.

Mikäli raskaudessa ei ole tarpeeksi oireita ja kamaluutta, synnytys on monelle naiselle kokemus, jota he eivät halua uusia. Nykynaisen elämässä ei ole enää fyysistä kipua ja kärsimystä kuten ennen. Emme ole tottuneet siihen, että emme saisi apua kun meihin sattuu. Synnytys on tästä kaikesta poikkeus. Sukupolvelle, joka syö särkylääkkeen kipuun ja menee palkalliselle sairaslomalle huilimaan jos jotain on vialla, on vaikea sanoa, että tuntikausien, jopa vuorokausien kärsiminen synnytyskivuissa on ok. Emme ole tottuneet siihen - sen sijaan olemme tottuneet kivunlievitykseen. Kaikki se, minkä sanotaan olevan synnytyksessä "normaalia" on nykynaiselle täysin epänormaalia missä tahansa muussa elämäntilanteessa. Eikä miehelle ole mikään siitä koskaan, missään tilanteessa normaalia.

Synnytys on niitä harvoja, primitiivisiä ihmiskropan toimintoja, joita ei mitenkään voida kontrolloida. Kuukautiset, ovulaatio, erektio, uni, siis melkein mikä tahansa on lääkkeellisesti hallittavissa. Synnytys on aina kivulias tapahtuma. Vaikka toisille se on nopea ja ei jätä vammoja, paljon useammin äiti ei kuitekaan selviä ilman jälkiseuraumuksia, komplikaatioita tai lääketieteellistä puuttumista. Koska luonteeltaan synnytys poikkeaa niin täysin kaikesta muusta, mitä nainen elämässään muuten tulee kokemaan, ei hän ehkä halua uusia sitä.

Sitten on tietysti kaikki se, mitä synnytys tekee kropallesi, mahdollisesti pysyvästi. Eikä nykyajan ulkonäkökeskeisessä maailmassa, jossa pyritään fyysiseen täydellisyyteen, tai ainakin sen illuusioon, ole sijaa moiselle. Tolkutamme itsellemme, että synnytys oli kaiken sen kärsimyksen arvoista, koska saimme lapsen siitä hyvästä. Tosiasiassa se ei monelle ole kuitenkaan enää uusinnan arvoista. Vielä erillisen ryhmänsä muodostavat he, joille synnytys oli niin traumaattinen kokemus, että se muuttaa koko heidän minäkuvansa ja elämänkatsomuksensa - itsehän kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään.

On myös otettava huomioon nykyajan ihmisen seksuaalisuuskeskeinen ajattelumaailma. Mistä lapsi "luonnollisesti" syntyy? Sukupuolielimistäsi. Ennen naisen orgasmi oli myytti, tai sitä ei vain tiedostettu olemassaolevaksi. Nykypäivänä on melkeinpä velvollisuus, niin naisella kuin miehellä, saada nainen tulemaan seksin aikana. Naisen seksuaalisuus ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista kuin miehen ja hyvin monella naisella orgasmi syntyy korvien välissä eikä jalkojen. Jos sitten kroppasi on arpeutunut, lihonut, runneltu, leikelty, lantiosi levennyt, rintasi rupsahtaneet, ja ennen kaikkea tussusi on kuin haulikolla ammuttu (etkä pahimmassa tapauksessa pysty pidättämään virtsaa tai edes ilmaa, ehket edes ulostusta) - niin kuinka helppo siinä tilanteessa on saada pääkoppa oikeaan paikkaan, että voisi nauttia seksuaalisesti?

Tätäkään miehet eivät voi koskaan kokea ja ymmärtää. Naiselle äitiys merkitsee valtavaa muutosta, joka vaikuttaa osa-alueisiin, mihin miehellä ei ikinä kajota. Heidän kroppansa ei milloinkaan koe vastaavaa rääkkäystä, kipua ja hallitsematonta muutosta, jonka lopputulos on puhdasta rulettia - et voi ikinä etukäteen tietää mitä kaikkea sinulle tapahtuu raskauden ja synnytyksen seurauksena. Tälläinen täysin hallitsematon tapahtuma onkin järkyttävä monelle äidille, sillä he ovat tottuneet siihen, että he kontrolloivat omaa elämäänsä. Miksi he haluaisivat uudestaan luopua itsemääräämisoikeudestaan ja oman elämänsä hallinnasta?

Viime aikoina uutisissa on myös puhuttu paljon synkemmistä asioista, jotka liittyvät lisääntymiseen, nimittäin synnytysväkivallasta että aborttilaeista. Synnytysväkivallalla on suora yhteys syntyvyyden määrään, ja sitä tapahtuu, vaikka monet haluavat kieltää koko ilmiön. Itsekin osani kokeneena voin todistaa, että kyse ei ole mistään "äidit ovat vain niin herkkiä ja kokevat asiat väärin" ilmiöstä. Osittain uskon, että synnytyksen kokeminen negatiivisena liittyy nimenomaan siihen, että nykyajan nainen ei enää joudu sietämään kipua missään muussa tilanteessa kuin synnyttäessään. Tälläinen "kipunegatiivisuus" ei kuitenkaan sisällä sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota kätilöt ja lääkärit harjoittavat raskaana olevia naisia kohtaan pakottaessaan heitä tahdon vastaisesti.

Synnytystä prosessina pidetään jotenkin "pyhänä", että näin se nyt vain kuuluu mennä, että sinun on kärsittävä, aivan kuin edelleen maksaisimme Eevan perisynnistä kirkumalla vuorokausia verta valuvana vuoteessa saattaessamme uutta elämää maailmaan. Näkemys on äärimmäisen vanhanaikainen eikä moisen ylläpitäminen tule tämän aikakauden naaraita motivoimaan mikäli heidän halutaan lisääntyvän enemmän. Mikäli suoranaiseen väkivaltaan ei puututa eikä synnyttämistä aleta käsittelemään modernimmista lähtökohdista (äidin tahdon ensisijaisuus, kivuttoman synnytyksen takaaminen, sektio vaihtoehtona alatielle jne.) pysyvät tilastot varmasti laskusuuntaisina.

Ennenhän nainen ei voinut päättää mikäli halusi lisääntyä tai ei - ei ennen ehkäisyä. Eikä ennen kuin raiskaus tuli laittomaksi myös avioliitossa. Olit miehesi omaisuutta, eikä sukulaisia tai ohikulkijoitakaan nyt niin kauheasti soimattu jos ottivat sinut kun halusivat. Tänä päivänä nainen päättää itse kehostaan. Hän päättää myös sen, ottaako kaikki raskauden ja synnytyksen riskit vai abortoiko hän sikiön. Näin sen kaiken järjen mukaan pitääkin olla. Silti, maailmalla on yhtäkkiä alkanut leviämään ajatus, että nainen ei saisikaan päättää omasta kropastaan. Jopa Suomessa jotkut hurraavat, että aborttioikeus pois.

Maailma, jossa ehkäisy on kielletty, on kuin jokin kauhuleffan scenario. Minunko tyttäreni eivät saisi syödä pillereitä tai käyttää kierukkaa? Eli toisin sanottuna he eivät saisi ikinä harrastaa seksiä kenenkään muun kuin sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa haluavat lapsia. Älkääkä puhuko minulle kondomista, todistetusti olen lapsen itsekin saanut sellaisesta huolimatta. Miksi te olette valmiita hurraamaan, kun naisen seksuaalisuus riistetään häneltä? Älkääkä yrittäkökään selittää, että abortti pitäisi kieltää koska "se ei ole ehkäisymuoto". Näytä minulle mikä ehkäisy on 100% varma? Ainoastaan sterilisaatio. Ja kaikkien naistemme sterilisaatio jotteivät he saa ei toivottuja jälkeläisiä valitettavasti poistaa listalta myös ne halutut.

Naisella voi olla miljoona hyvää ja huonoa syytä keskeyttää alkanut raskaus - eikä yhdenkään niistä pitäisi kuulua kenellekään muulle kuin hänelle itselleen. Jos aikaisemmin ei jo tullut selväksi, äiti on kuitenkin tänä päivänä edelleenkin se pääasiallinen lapsen huoltaja. Raskaus, synnytys, imetys - ne ovat kaikki vain ja ainoastaan naiselle mahdollisia. Haluammeko me todella maailman, jossa syntyvyys pakotetaan nousuun abortti ehkäisemällä, aiheuttaen tällöin laittomia abortteja, jotka johtavat naisten kuolemiin, itsemurhiin ja henkiseen kärsimykseen? Ne lapset, jotka syntyvät, annetaan adoptioon tai hylätään orpokoteihin? Kuka ottaa sen vammaisen vauvan, jota edes hänen oma äitinsä ei pystynyt rakastamaan?

Äitiys on nykynaiselle todella iso ja raskas panostus, joka murtaa täysin sen elämän, jota hän on siihen asti elänyt. Miettikää nyt mitä kävisi, mikäli hän ei edes tekisi sitä omasta tahdostaan? Pakotettu vanhemmuus on tuhoon tuomittu ajatus. Nykyajan naiset eivät suostu elämään nyrkin ja hellan välissä. Me emme ole orjia, me olemme miehiä. Tarkoittaen nyt siis, että ainakin vielä, ainakin nykylain silmissä, me päätämme, me ansaitsemme, me omistamme, vaikutamme, työskentelemme, opiskelemme, tavoittelemme ja olemme tasa-arvoisia.

Olemmeko me yhtäkkiä liian voimakkaita? Sekö miehiä pelottaa? He eivät voi olla raskaana tai synnyttää, ja mikäli he eivät voi pakottaa naista siihen ja vielä kotiin lasta hoitamaan, miten he pystyvät jatkamaan sukuaan? Käyhän se tavallaan järkeen, sillä nykyajan nainen ei oikeastaan tarvitse miestä mihinkään, ja se varmasti saa kaksilahkeisten kivekset surkastumaan. Sen sijaan en ymmärrä naisia, jotka ovat täysin valmiit heittämään "sisartensa" oikeudet aborttiin, ehkäisyyn ja itsemääräämisoikeuteen kankkulan kaivoon.

Päivi Räsäset, jotka ajavat raiskauksesta sikiävän vauvan oikeuksia ohi raiskatun naisen aivan kuin sahaavat irti omaa kättään. Jos abortti kielletään, kuinka monta raiskauksen tai insestin seurauksena syntynyttä ja hylättyä lasta sinä olet valmis hoitamaan omien lapsiesi lisäksi? Entä kaikki rakennepoikkeavat, vakavasti vammaiset lapset? Ehkä aborttia vastustavilla pitäisi olla jokin kiintiö. Jos allekirjoitat, että haluat kieltää abortin, ota sitten vähintään kaksi hylättyä lasta kasvatettavaksesi. Maksa kaikki heistä koituvat kulut ja yritä rakastaa heitä, vaikket ole heitä halunnut etkä valinnut. Ehkä miehille pitäisi myös määrätä vähintään 2 vuoden vankeusrangaistus, mikäli he ilman lääkärin lupaa saattavat naisen raskaaksi?

Toivon todella, etteivät minun lapseni joudu elämään maailmassa, jollaisesta juuri puhuin. Voit provosoitua ihan rauhassa abortti mielipiteistäni, mutta yritä avata silmäsi sille todellisuudelle, että tässä ei ajeta vain äidin etua vaan myös lapsen. On lapsen edun mukaista, että hänellä on vanhempi, joka rakastaa häntä yli kaiken ja on valmis kaikkiin uhrauksiin, mitä äitiys tuo mukanaan. Ilman äidin rakkautta, hylättynä, ei haluttuna, virheenä - voiko olla kammottavampaa lähtökohtaa elämälle? Tämän päivän äidit kun antavat kaikkensa niille 1,41 lapselle, joita ovat valmiita hankkimaan.

Suomessa haluttaisiin, että jokainen äiti saisi edes sen kaksi lasta ja täten väestö uusiutuisi eikä vähenisi. Päättäjät eivät kuitenkaan millään tavalla ole valmiita panostamaan lapsiperheisiin vaan itseasissa koko ajan heikentävät heidän asemaansa. Kuten sanottu, monelle naiselle äitiys on haave, joka toteutetaan (mikäli fyysisesti mahdollista) yhdellä lapsella. Kun ruusunpunaiset lasit särkyvät ja vanhemmuus ei olekaan sellainen unelmien täyttymys kuin olit luullut, ja saattaa itseasissa riistää sinulta tai ainakin ajaa kauemmaksi kaikki muut elämäsi haaveet, jää toinen lapsi tekemättä.

Tähän väliin kuuletkin sitten suuren valituskuoron, kuinka olet niin kamalan itsekäs kun riistät lapseltasi sisaruuden rikkauden. Aivan kuin pilaisit lapsesi sillä, että et hanki hänelle veljeä tai siskoa, aiheuttaen lähes pahoinpitelyyn verrattavan, psyykkisen haitan. Samaan hengenvetoon on tosin mainittava, että kolmannen lapsen jälkeen sinut tuomitaan myös, sillä aikasi ei voi mitenkään riittää kaikille lapsille, he eivät saa tarpeeksi huomiotasi ja rakkauttasi. Oletko kenties uskovainen vai etkö vain tiedä miten ehkäisyä käytetään? Haluat varmaan elää vain sossun tuella sen sijaan, että tekisit töitä ja keskittyisit uraan, kuten kunnon suomalainen.

Yhteiskunta siis odottaa sinun hankkivan kaksi lasta. Kolme tai yksi menee hampaita kiristellen, mutta mitkään muut vaihtoehdot eivät ole hyväksyttyjä. Unohda siis menneen ajan kampanjat kuten "neljäs isänmaalle", jolla saatiin väkiluvut kunnolla kasvuun. Nykyajan yhteiskunta on tehnyt täysin selvät rajat sille, että 1-3 on se kultainen keskitie, eikä siltä poiketa. Kun peilaan tätä omaan elämääni, tunnen tuon "kolmannen lapsen" paineen raskaana harteillani. Esikoiseni ratsastaa ja käy balettitunneilla - tähän kuluu paljon rahaa ja aikaa. Tosikkoa viedään uimaan ja muskariin. Mitenkäs tämä kohta syntyvä kuopus? Hänellekin varmasti pitää kaksi harrastusta olla, tasapuolisuuden nimissä. Entäs kun esikoinen haluaisi soittaa myös pianoa muiden harrastustensa lisäksi? Mistä löydämme rahat tähän kaikkeen? Entä kuinka saamme ajan riittämään?

Jos lapsia olisi edelleen vain yksi olisi pianon soitto helppo lisätä listalle. Sen lisäksi ehtisimme itsekin miehen kanssa käydä harrastuksissa. Kolme lasta kaikkine harrastuksineen? Kuulostaa siltä, että meidän on vähintään karsittava kaikki omat tekemisemme, että ehdimme roudata pentuja sinne tänne työpäivän päätteeksi. Neljäs lapsi tähän yhtälöön tuntuu jo täysin mahdottomalta ilman, että vanhemmat sisarukset joutuisivat siitä "kärsimään", vanhempien olemattomasta "omasta elämästä" puhumattakaan. Siihen päälle vielä koulut, kaverit, vaatteet, varusteet, synttärit, lahjat, perhelomat - ei ole mitenkään järkevää tehdä lisää lapsia.

Olen itse kasvanut kolmilapsisessa perheessä ja liputan sisarusten puolesta. Miten vanhempani saivat maksettua kaikkien meidän harrastukset ja huvitukset, en yhtään tiedä. Sisarukset eivät kuitenkaan tuo pelkkää onnea elämään, ja minä tappelin isoveljeni kanssa teini-ikään asti joka päivä. Kuvitelmat siitä, että lapsesi tulevat hyvin toimeen keskenään tai että he edes pitävät toisistaan, eivät välttämättä pidä lainkaan paikkaansa. He saattavat olla parhaita ystäviä, kuten minä ja siskoni, tai he saattavat käydä kymmenvuotista sotaa, kuten mieheni veljet keskenään, toimittaen toisensa vuorotellen sairaalahoitoon.

Sisaruus ei ole mikään välttämättömyys. Se ei aina ole edes lapsen parhaaksi, sillä vanhemmilla ei välttämättä riitä rahkeet useammalle naperolle. Ennen kaikkea se on kiinni siitä mitä nainen itse haluaa. Sen, joka kantaa vastuun ja seuraumukset, pitäisi päättää. Edes Disney piirretyissä naisen elämä ei enää ole puolison metsästystä ja perheen perustamista. Viimeaikaiset prinsessat (kuten Elsa, Vaiana, Tähkäpää, Merida) ovat etsineet jotain ihan muuta ja tahkoavat meidän tytärtemme päähän sanomaa "sinä itse päätät omasta kohtalostasi". Tämä ajatus resonoi läpi nykynaisen koko elämän, eikä äityis että avioliitto ole enää se, mitä tavoitellaan, tai edes halutaan.

Joillekin se tottakai on yhä mukana kuvioissa - kaiken muun ohella. Itse odotan innolla, että kunhan tämä kolmas pienokainen on turvallisesti ja terveenä maailmassa, voin pikkuhiljaa alkaa kääntää katseeni lisääntymisestä takaisin minuun. Haaveilen jo siitä, kuinka pääsen eroon raskauskiloista, kuinka löydän aikaa rauhalliselle kahvituokiolle ystävien kanssa, ja ennen kaikkea kaipaan töihin, aikuisten maailmaan. Tottakai haaveissani on myös perheaikaa, lasten kehittymistä ja heidän rakastamistaan, mutta kuten muutkin nykyajan naiset, minä en elä vain muita varten. Ensisijaisesti elän elämää, joka tekee minut onnelliseksi.

Sydämelle kypärä

Ennen kuin Miss Clementine syntyi olin yrittänyt selittää Mr. Blueberrylle miltä rakkaus omaan lapseen tuntuu. Käytin kaikkia kliseitä, joita on tullut vastaan, mutta eihän kukaan voisi mitenkään ymmärtää, pelkän selityksen perusteella, sitä miltä vanhemman rakkaus tuntuu. Muistan kuinka yritin esimerkiksi selittää fraasia "heart outside my body", jota jenkit erityisesti tykkäävät viljellä. Olin nähnyt siitä suloisen sarjakuvankin, miten sydän hypähti isän rinnasta ulos ja juoksi keinumaan, mutten tietenkään löytänyt sitä siihen hätään. Muistan Mr. Blueberryn katsoneen minuun täysin hämmentyneenä, että mistä ihmeestä oikein hölötin. Miten vauvan saaminen voisi tuntua siltä, kuin lapsi repisi sydämesi irti kehostasi ja juoksentelisi sitten leikkimässä se mukanaan?

Pari kuukautta sitten makoilin sängyllä aamutakissani, Miss Clementine mönkimässä vieressäni. Hän oli oppinut ryömimään ja punkesi itseään eteenpäin kuin itsepintainen perhostoukka. Oli turhan aikainen aamu, mutta näky oli niin suloinen, että edes väsymys ei haitannut. Hymyilin töihinlähtöä tekevälle Mr. Blueberrylle leveästi kun hän ilmestyi makuuhuoneeseen hakemaan tavaroitaan. Miss Clementine näki isänsä ja kujersi hänelle kuin pikkuinen lintu saaden isukkinsa kasvot loistamaan.
"Sielläkö se pieni sydämeni mönkii?" hän vastasi tyttärelleen hellästi.

Muistan sen hetken, koska tajusin, että Mr. Blueberrylle oli selvinnyt mitä olin niin kauheasti yrittänyt selittää. Ei edes teininä koettu ensirakkaus tunnu siltä, kaikessa pakkomielteisyydessään. Silloin kuvittelet, että et voi hengittää, jos kultakäpysi ei ole kanssasi ja kuolet, jos hän jättää sinut. Silti sekään ei vedä vertoja sille täysin hallitsemattomalle luonnonvoimalle, jota vanhemmuus on. Miten tuskin liikkumaan kykenevä, avuton vauva kykenee vaivihkaa repäisemään sydämesi rinnastasi ja pakkaamaan sen muina miehinä mukaansa koko loppu elämäsi ajaksi? Siinä missä tyttö tai poika rikkoo sydämesi, kun jättää sinut, niin lapsesi, hän vie sen mukanaan hautaan saakka, eikä sinulle jää edes palasia.

Olin pakahtua onnellisuudesta, sillä Mr. Blueberry oli löytänyt sen, sen isänrakkauden. Ja kauhukseni huomasin samalla olevani mustasukkainen. Tiesin siitä hetkestä olevani kakkossijalla. Mikään ei koskaan voisi voittaa tuota tunnetta, mikä sitoi isän lapseensa. Ja vaikka puolisoiden lasten takia kokema mustasukkaisuus on täysi tabu, eikä siitä uskalleta kenellekään hiiskua, sanon silti rehellisesti, että hetken aikaa kamppailin itseni kanssa. Tyttäreni oli vienyt sen, minkä halusin kokonaan itselleni, nimittäin aviomieheni sydämen. Onneksi järjellä sitä tajuaa, että aivan samalla tavallahan minä tulisin aina rakastamaan tyttäriäni enemmän kuin yhtään miestä. Hemmetti, olin sanonut Mr. Blueberrylle, kun aloimme seurustelemaan, että mikäli hän ei tulisi toimeen esikoiseni Miss Lemonin kanssa, olisi ihan sama kuinka paljon rakastaisin häntä, hän saisi silti kenkää. Lapset menevät kumppaneiden edelle - piste.

Ei se silti ole helppoa, katsoa vierestä, miten sinun rakkaasi rakastaa jotakuta muuta. Onnekkaasti tässä tapauksessa myös sinä itse olet korviasi myöten rakastunut samaan henkilöön, joten loppupeleissä sitä pystyy sivuuttamaan sen faktan, että joku on mennyt edellesi ja olemaan vain suunnattoman onnellinen, kun lapsellasi on kaksi rakastavaa vanhempaa. Niinpä, kun Mr. Blueberry osoittaa kiintymystään Miss Clementinelle, poljen kipristelevät kateuden pistokset pois vimmatulla päättäväisyydellä ja olen mieluummin ylpeä siitä kuinka nuo kaksi ovat löytäneet toisensa.

Kuopus oppi konttaamaan jo jonkin aikaa sitten ja sen jälkeen oli kova tarve nousta polvilleen seisomaan tai tukea vasten ihan jaloilleen. Motoriikka ei ihan pysynyt mukana matkassa ja tästä seurasikin pari viikkoa muksahtelua, kun neitimme kaatuili yrityksissään. Evoluutiolle kiitos, että vauvojen päät ovat niin juostavaa ja kestävää tavaraa! Jokainen kolahdus ja parahdus kuitenkin riipaisi syvältä sisältä ja valitinkin siitä eräs päivä Mr. Blueberrylle, joka hääräsi keittiössä minun viihdyttäessä tyttöä olohuoneessa.

Mies kurkkasi kulman takaa ja hymyili Miss Clementinelle.
"Pitäisikö sydämelleni hankkia kypärä?"
Lapsi kiljahteli riemuissaan ja minua hymyilytti, kun mies sanoi pientä taas sydämekseen. Keskustelimme kypärästä vähän aikaa ihan tosissaan. Olin kyllä nähnyt instagramissa, että jotkut suojasivat niillä taaperoidensa kuuppaa, mutta jotenkin ajatus tuntui hiukan naurettavalta - kypärähän jäisi hetkessä liian pieneksi ja maksaisi hunajaa. Kun Miss Clementinen taidot kehittyivät ja kaatuilut vähenivät, hautautui kypärä ajatus siinä samalla. Todellisuudessa oli kuitenkin sydän, joka olisi tarvinnut kypärää, nimittäin se omani.

Miss Clementine sairastui virusflunssaan. En tiedä mistä hän sai sen tai miksi, mielestäni olin pukenut hänet koko ajan sään mukaisesti, mutta silti syytin itseäni. Ehkä lopetin imetyksen liian aikaisin, ehkä annoin hänen muskarissa koskea vääriin tavaroihin, tai jos en vain pessyt käsiäni tarpeeksi? Eräs aamu Miss Clementine ei ollut lainkaan oma itsensä, vaan huutava ja kiukkuinen, ja kokemuksella osasin heti epäillä sairastumista, joten ei yllättänyt kun selvisi, että neidillä oli kuumetta. Siitä se sitten lähti, monen viikon taistelu räkää, yskää ja unettomia öitä vastaan. Käytin hänet kolmantena päivänä lääkärissä, varmistamassa, että kuumeilu ei tarkoittanut mitään vakavempaa. Tuomio oli virus, lääkkeet panadol ja burana, ohjeena pelkkä lepo. Käynnistä ei irronnut siis mitään muuta kuin mielenrauha, että tauti ei ollut mennyt korviin.

"Jatkakaa samaan malliin" oli lääkäri kehoittanut, mikä tarkoitti kuumeen pitämistä poissa lääkkeillä. Ja sepäs se vasta onkin projekti, yrittää saada vauvaa nielemään pahan makuisia lääkelitkuja. Voin myös kertoa, että kun 8 kuukautta vanha itsepäisyyden perikuva päättää, että minä en tuota syö, niin sitä tulevat kaikki mahdolliset judo otteet tarpeeseen, kun on väkisin tungettava paracetamolia ruiskulla kurkusta alas. Käytännössä, jos ei halunnut kaikkea kaaressa takaisin ylös, oli pidettävä kirkuvaa mukeloa lähes pää ylös alaisin sylissä, kaikki raajat lukittuna. Ja ennen kuin tuomitset niin kyllä, tietenkin yritimme ensin lääkitä lasta sekoittamalla rohdot lempiruokiin tai viihdyttää häntä kuin apinaorkesteri klovnien kokoontumisessa, sujauttaen mömmöt vaivihkaa lusikalla suuhun - mistään ei kuitenkaan ollut apua ja kuume oli saatava alas.

Aih se korvia särkevä itkun ja huudon määrä ennen kuin lääkkeet vaikuttivat. Pidimme parkuvaa jälkeläistä sylissä vuorotelle ja kävelimme hyssyttäen ympäri asuntoa kunnes neiti sammui silkasta uupumuksesta. On asioita, jotka sattuvat sinuun - pahat sanat, ilkeät teot, vääryys ja epäoikeudenmukaisuus - mutta mikään ei satu samalla tavalla, kuin se epätoivoinen voimattomuuden tunne, kun lapseesi on sairas, etkä pysty auttamaan häntä. Se tunne, kun aiheutat hänelle mielipahaa ja mahdollisesti kipua, tunkiessasi lääkettä väkisin suuhun, on ihan hirveä ja hoet vain itsellesi pään sisällä, että tämä on pakko tehdä, sattuu nyt, mutta auttaa kohta. Silti vihaat itseäsi ja haluaisit itkeä.

Kun lääke oli saatu alas Miss Clementine retkotti isänsä sylissä nyyhkyttäen säälittävästi, pää nuokahdellen, mutta silti vielä vähän hereillä. Minä seurasin isää kuin hai laivaa, hieroen levottomana käsiäni, yrittäen keksiä mitä voisin tehdä. Mr. Blueberry pysähtyi sängyn viereen hytkyttämään tytärtään, josta kuului pieni, piipittävä vaikerrus. Hän katsoi minuun ilmeellä, jollaista en ole aikaisemmin noilla kasvoilla nähnyt, mutta joka heijasti täydellisesti omia tuntemuksiani.
"En pidä tästä tunteesta" hän sanoi leukapielet kireinä.
"Tiedän" vastasin hiljaa.
"Niin voimaton..."
Laskin käden hänen hytkyvälle hartialleen.
"Mistä saadaan meidän sydämille kypärät?"

Lapsen saaminen on ihanaa. Mikään ei voisi vetää vertoja sille ilolle ja onnelle, mitä oma jälkeläinen voi antaa. Mutta Luoja auttakoon, joskus se paniikki, kauhu ja lamaannus, joka syntyy menettämisen pelosta, on niin paljon voimakkaampaa, että kaikki se hyvä ei tunnu riittävän korvaamaan. Sitä voi pelätä itsensä puolesta tiettyyn pisteeseen asti, sitä voi pelätä rakkaimpiensa puolesta tuplasti pidemmälle, mutta siitä potenssiin tuhat tuntee pelkoa lapsensa vuoksi. Välillä tulee pakottava tarve lakata välittämästä lapsestaa, suojellakseen itseään sen aiheuttamalta sydänsurulta, kun olisi vain niin paljon helpompaa tunkea päänsä pensaaseen ja olla tuntematta mitään.

Muistetaan nyt, että noiden pienen pienien nyrkkien puristuksissa on sinun sydämesi. Kaikki paha, mitä lapsesi kokee, sinä tunnet sen. Aina kun häneen sattuu, sinuun sattuu. Kun hän on onnellinen sydämesi pursuaa yli riemusta, mutta kun hän kirkuu kipua ja apua, ai karmea mikä tunne! Lapsi on sinusta täysin riippuvainen ja hän luottaa sinuun sokeasti. Hän odottaa sinun aina vievän pahan pois ja tekevän asiat taas hyviksi. Jos et onnistu siinä hysteria on molemminpuolista. Tarve auttaa lastasi on niin vahva, että tekee mieli juosta pakoon, mutta rakkaus sitoo sinut aloillesi kärsimään.
"Tervetuloa vanhemmuuteen" kuiskasin miehelleni.

Onneksi saimme Miss Clementinen olon paremmaksi, lääkkeet auttoivat ja kun kuumeilu loppui, vaikka räkä ja yskä jäivät vielä pitkäksi aikaa, niin kipu, se tuntui häviävän. Joka kerta kun saimme lapsen yöunille valvoimme sängyssä, tuijottamassa kattoon, kuuntelemassa itkuhälyttimen läpi rohisevaa hengitystä. Tiedän meidän molempien miettineen, että mitä jos se hengitys pysähtyy, vaikka emme koskaan asiasta puhuneet. Sitä vaihtoehtoa ei voinut edes ääneen sanoa. Lapsen menettämisen pelkkä konsepti on niin kivulias, että sen haluaa vain sulkea pois mahdottomuutena. Jos sitä ei ääneen sano, se ei ole totta, eikö niin?

Menettämisen pelko laantui kuitenkin päivien kuluessa ja tyttären puuskuttaessa sitkeästi eteenpäin räästä ja rohinasta huolimatta. Hommattiin lisää lääkkeitä, nenähuuteita ja salvoja, ja yritettiin jatkaa normaalia arkea. Kuten kuka tahansa flunssan potenut tietää, ruoka ei oikein maistu kun makuaisti on poissa ja niinpä helposti ja hyvin ruokailevasta vauvastamme kuoriutui maailmanluokan sottausmestari, oikea ruuoanheiton tarkka-ampuja ja nirsoileva pikku prinsessa. Kun budjetti oli tiukka jo muutenkin yllättävien lääke- ja lääkärikulujen kanssa, alkoi mammalla palaa hermo ruokahävikin määrään (ja koirilla rakkaus uuteen tulokkaanseen nousta samassa suhdanteessa).

Hyvin nukkuva Ruusunen muuttui myös joksikin vampyyrin ja ihmissuden lehtolapseksi, joka heräili jatkuvasti, vaati juotavaa keskiyöllä, yritti paeta sängystä täyden kuun aikaan ja valvotti äitiä ihan tosissaan. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi joutunut heräämään vauvan takia tunnin välein yöllä. Satunnaiset tapaukset eivät ole niin pahoja, mutta kun viikon olet loikannut vieteriukkona sängystä lapsen huutaessa, zombeillut hänen luokseen, viettänyt puoli tuntia nukutus hommissa, sitten saanut juuri uudestaan unen päästä kiinni ja taas heräät parkaisuun - siinä on kuulkaa huumori hukassa.

Yleensä minun on vaikea olla vihainen Miss Clementinelle. Hän on niin herttainen tapaus, kaipailee halejani ja huomiotani, osoittaa välittämistään ja luottamustaan. Noiden öiden jälkeen tosin, ai että välillä kyrpi olla äiti. Mr. Blueberryn maagiset unenlahjat tarkoittivat, että hän nukkui yöt putkeensa, heräten vain aniharvoin tyttären itkuun. Hän häipyi siitä tietysti vielä herättyään töihin ja minä jäin laahustamaan asuntoomme huomiota kinuavan neitisen kanssa, patistamaan Miss Lemonia kouluun, kokkailemaan aamiaista. Niinä hetkinä sitä ihmettelee, että miksi helvetissä halusin lapsia? Ja että haluan niitä vielä lisää? Morjens mikä taliaivo!

Ollappa nuori ja kaunis ja laittautunut ja hyvin nukkunut. En pariin viikkoon katsonut edes peiliin. Suihkussa kävin vain Miss Clementinen kanssa, saadakseni hänen hengitystiensä vähän aukeamaan vesihöyryissä. Koko elämä pyöri kahden lapsen ympärillä ja se minä lakkasi olemasta. Olin vain äärimmilleen venytetty, lopen uupunut äiti-otus, takkuisessa tukassa, pukluisissa säkkivaatteissa, mustine silmänalusineni. On pimeydessä hyvä vaeltaa mutisin mielessäni kuin menninkäinen, kahden ärsyttävän päivänsäteeni kanssa.

Jottei elämä olisi turhan helppoa Miss Clementine päätti myös samoihin aikoihin, että hänelle riitti nyt tämä vaipanvaihto juttu. Kiemurtelu, pyöriminen, vaipan polkeminen ja repiminen, äidin lyöminen, kaiken maailman sanaton kommunikaatio otettiin käyttöön, kun neiti osoitti mieltään hoitopöydällä. Hänelle ei yksinkertaisesti enää käy, että vaippa vaihdetaan selällään maaten. Miksi? Älä helvetti minulta kysy, ei mitään hajua. Erityisesti kakkavaippa tuntuu nyt kuitenkin olevan sellainen, että jos sinappitahnat ovat haaroihin levähtäneet, niin silloin laitetaan pystyyn sellainen show, että paskaa on sitten ihan varmasti joka paikassa. Tässä on nyt sitten siirrytty teippivaipoista housuvaippoihin, jos vaipan saisi vaihtoon vähän niin kuin lennossa, mikä lienee vain toiveajattelua.

Lentävää meininkiä on muutenkin nyt, kun Miss Clementine on hiffannut liikkumisen kunnolla. Neiti ryömii jo niin vauhdilla, että pakoon pyrkiessään hänet täytyy juosta kiinni. Ja miksi hän menee pakoon? Koska hän on jo ymmärtänyt että on asioita, joita saa tehdä, ja sitten paljon kivempia asioita, joita ei saa tehdä. Kirjojen repiminen on ihan ykkösenä neidin parasta ikinä ja äidin kamalinta ikinä listoilla. Vessapaperin repiminen on myös tosi jees. Kylppäriin ei enää päästäkään vapaasti, kun neiti näppärä keksi miten viemärikaivon ritilän saa irti, miten vessanpöntön kansi aukeaa ja kuinka roskiksen voi tyhjentää lattialle.

Kaikkein parasta on kuitenkin koirien vesikipon kaataminen. Vanhemmat pirhana hankkivat vauvaportin eristämään oleskelutilat ja koirien ruokailutilat, mutta aina välillä portti unohtuu auki. Arvatkaa kuka on oppinut huomaamaan tämän unohtamisen välittömästi. Jos portti on auki, katoaa konttaileva pikkuneiti vaivihkaa hiipien eteisen puolelle, olkansa yli kuikuilleen, ja pääsee läiskäisemään molemmilla käsillä kipon reunalle, niin että litra vettä roiskuu päälle ja loput lainehtivat lattialle. Se se vasta on hulvattoman hauskaa!

Olen osittain kyllä ihan hirveän ylpeä siitä, miten Miss Clementine osaa jo salaa selän takana tehdä asioita, jotka tietää kielletyiksi. Miten kohta 10 kuukautta vanha ihmisen alku voi ymmärtää, että hänen pitää hiipiä hiljaa, ettei tule huomatuksi? Ja kun hän kuulee vanhemman lähestyvän, hän ymmärtää välittömästi laittaa kutosen silmään ja rynnätä kohti maailitaulua, saadakseen mitä haluaa. Tai jos oli jo ehtinyt kirjaa repimään, niin rynnätä pois ja pysähtyä sitten vähän matkan päästä kurkkimaan, että huomasiko äiti, mitä äsken tapahtui. Vain kymmenessä kuukaudessa ollaan jo siinä, että lapsi pystyy päättelemään, suunnittelmaan ja ymmärtämään asioiden seuraamuksia.

Siinä missä motoriikka ja henkiset voimavarat ovat ottaneet valtavia harppauksia eteenpäin, on neiti titetysti myös kasvanut ja muuttunut ulkoisesti. Tietyt piirteet vahvistuvat entisestään ja se nainen, joksi Miss Clementine lopulta kasvaa, alkaa jo hissuksen näkyä. Kasvojen piirteet, luonteenpiirteet, persoonan perus rakennuspalikat ovat tulossa esiin. On vaikea vieläkin uskoa, että me Mr. Blueberryn (ja lääkärin) kanssa teimme tämä pienen pienen ihmisen. Hän on ihan oikea, ja meidän. Käsittämätöntä.

Elämän suurinta ihmettä hämmästellessä ei kuitenkaan kulu arkipäivästä kovin suurta osaa. Isompi palanen menee ihan normaalin ahertamisen parissa. Suurimmat hämmästyksen hetket ovat lähinnä siinä, kun yrität päätellä onko ikenen läpi työntymässä taas hammasta ja krokotiili napsauttaakin arvaamatta leuat lukkoon. Älä sörki mun suuta, mutsi! Jep, tästä tytöstä tulee varmasti tosi helppo tapaus teininä.

Nyt kun ollaan taas virallisesti terveen kirjoissa, ruoka ja uni maistuvat jälleen erinomaisesti, niin elämä on taas ihanaa. Joskus teininä istuin sammaleisella mättäällä ja katselin muurahaiskeon hyörinään. Mietin silloin, että ovatkohan nuo päivästä toiseen samalla tavalla raatavat pikkuolennot onnellisia? Onko heistä kiva tehdä samaa juttu päivästä toiseen? Ymmärtävätkö he miten surkean mitättömiä he ovat maailman kokonaiskuvassa? Nykyään samaistun pikku murkkuun paljon enemmän. Se työskentelee aamusta iltaan saman asian parissa, rakenten suurempaa kokonaisuutta, joka ulkopuolisen silmiin ei ehkä näytä etenevän, eikä ole mitenkään merkityksellistä ylipäätään. Minusta tuntuu, että olen tuollainen satunnainen muurahainen, joka rakentaa omaa kotiaan (keko), hankkii ruokaa perheelleen ja hoitaa pesän sisällä munia, joista kasvaa muita murkkuja.

Ulospäin minun elämässäni ei ole mitään ihmeellistä, poikkeuksellista tai merkityksellistä. Silti minulle, tässä pikkuhiljaa uurastamalla, on syntymässä jotain täysin korvaamatonta ja ainutlaatuista. Ja meillä on kivaa sitä tehdessä, niin samanlaista kuin se onkin, päivästä toiseen. Haluan ajatella, että se muurahainenkin oli onnellinen, sillä oli toisia muurahaisia, jotka välittivät siitä, ja se näki, mitä levoton teinityttö ei nähny tai voinut vielä ymmärtää, suuremman kokonaisuuden ja oman tärkeytensä sen pienen pienen maailman palasen rakentamisessa.

Isän vuoro

Keittiön pöytä notkui tiskeistä ja koneessa odottelivat puhtaat. Pyykkikorit tulvivat yli äyräiden, mutta silti pyykkitelineet olivat täynnä pestyjä. Pölypallot juoksivat jo kilpaa koirien kanssa lattialla, ja silti, kunhan Miss Clementine nukahti, en käärinyt hihoja ja ryhtynyt talkoisiin, vaan istahdin tietokoneen äärelle. Aurinko alkoi pilkistellä pilviverhon takaa hyvin harmaan aamun jälkeen ja hiukan samalta tuntui täällä kotona, kun kuopuksen flunssa alkoi vihdoin olla takana.

Viikko oli ollut raskas. Kipeä lapsi ei tietenkään nukkunut kunnolla, vaan heräili, huusi ja itki pitkin yötä. Unenpuute oli alkanut näkyä kasaantuvana negatiivisuutena omalta osaltani. Tyytymättömyys omaan itseensä, elämäntilanteeseen ja erityisesti puolisoon puski pintaan väsymyksen syövereistä. 34 vuotta ikää on kuitenkin onneksi opettanut minut tunnistamaan nämä möröt, joita maalaan seinille uupuessani. Kun Mr. Blueberry viime yönä hoiti yövuoron olinkin tänään taas kuin uusi ihminen.

Hyräilin keittiön kaaoksessa kun kokkailin aamiaista koko pienelle perheellemme. Laitoin kahvin tippumaan Mr. Blueberrylle, mikä on hyvin harvinaista, kun en itse juo tuota mustaa myrkkyä. Kun Miss Clementine heräsi kesken aamupalan laittamisen kävelin kevein askelin neidin huoneelle sen sijaan, että olisin kironnut mielessäni kun puuhat jäivät kesken. Hymyilin pinnasängyn laitaa vasten polvillaan seisovalle tytölle iloisesti.
"Heiiii! Kuka heräsi? Onko se äidin rakas?"

Istuimme kohta kaikki neljä pöydän ääressä aamiaisen äärellä. Lusikoin vuoroin itselleni ja vuoroin vauvalle suuhun ruokaa, höpistessä samalla hyväntuulisesti Mr. Blueberrylle (joka haukotteli leuat naksuen) ja Miss Lemonille (joka maiskutti ruokaa suu auki, vaikka siitä oli sanottu hänelle lukemattomia kertoja). Kävimme yhdessä käyttämässä koirat aamulenkillä ja annoimme karvaturrien riehua pensaikossa kunnes isännällä meni hermot. Tälläisiä täydellisiä hetkiä oli aniharvoin. Lapsiperhearki on yleensä lähinnä selviytymistä, rasittavaa puurtamista aivan liian väsyneenä, ylikuormittuneena ja suurimman osan aikaa se tehdään yksin.

Jompi kumpi meistä on aina jossain, jossei mies töissä, niin sitten viemässä Miss Lemonia balettitunneille tai tallille ratsastamaan. On vauvauintia ja muskaria Miss Clementinen kanssa. Välillä yritämme nähdä kavereita tai tehdä jotain omaa juttua. Sellaiset ovat kuitenkin harvassa, koska arjen pyörittäminen ilman toista aikuista on turhan ahdistavaa ja uuvuttavaa. Mr. Blueberry oli yhden viikonlopun kalastamassa ja minulla oli palaa pinna kolmen päivän yksinhuoltajuuden kanssa. Ei se toki ole mitään uutta, mutta se ei vain ole millään tavalla kivaa.

Monesti kun Mr. Blueberry tulee kotiin se on läpsystä vaihto. Hän ottaa mukelon ja minä aloitan kokkaus, siivous, pyykkäys, Miss Lemonin läksyt tai harrastukset operaation. Kummallakaan meistä ei oikeastaan ole hetkeäkään lepoa ennen kuin molemmat lapset ovat nukkumassa. Siinä sitten röhnötetään sohvalla vierekkäin, jotain aivotonta televisiossa pyörien ja mietitään kumpi käy suihkussa ensin vai voisiko mennä suoraan nukkumaan. Parisuhde on lähinnä muisto vain, mikä on harmi, koska meillä on (vai oli?) niin hauskaa yhdessä. Silti, kahdenkeskistä laatuaikaa enemmän haluan mieheltä osallistumista lasten- ja kodinhoitoon.

Saisiko olla seksiä? Mitä jos viikkaat mieluummin pyykit tai laitat tiskit. Miten olisi vähän romantiikkaa? Voisitko viedä vaipparoskiksen ja imuroida vähän? Lähdetäänkö jonnekin? Voidaanko vaan romahtaa sohvalle ja olla hiljaa? Entä yhdessä salille? Saisinko mieluummin suklaata? Onneksi Mr. Blueberry vaikuttaa aikalailla tyytyväiseltä ihan vain satunnaisten halien, satunnaisten suukkojen ja arjen pienten kohteliaisuuksien kanssa. Minäkin olen sitä onnellisempi mitä enemmän teemme yhdessä perheenä. Ja onneksi meillä myös iskä osaa hoitaa niin pienen kuin ison pennun.

Kun olimme kesällä mökkeilemässä (ihan helvettiä puolivuotiaan kanssa, mitä oikein mietin?) ja Mr. Blueberry vaihtoi Miss Clementinen vaipan, koin aikamoisen järkytyksen kun paikalla ollut vanhempi rouvanhenkilö häkeltyi näkemästään.
"Siis vaihtaako isä teillä vaippaa? Ei meidän aikana vaan isät sellaista tehneet."
En ihan oikeasti tiennyt mitä sanoa. Siis, että isä ei koskaan vaihda vaippaa, on ollut joskus se normi? Uskon vakaasti nykypäivän pyrkimykseen tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Sanon "pyrkimykseen", koska mielestäni olisi hyvin poikkeuksellista, mikäli vanhemmuus ihan oikeasti menisi 50/50. Toinen vanhempi on aina vähän enemmän lapsen kanssa (ainakin jos molemmat eivät ole kotona) ja hoitaa vähän enemmän, vaikka samoja asioita tehtäisiinkin. Jos lapsi ei ole lainkaan pulloruokinnassa niin imetys myös rajaa toisen vanhemman osallistumisen pienempään prosenttiin.

Aikakausi, jolloin ei ole ollut päivänselvää yrittää hoitaa yhteistä jälkeläistä yhtä paljon, tuntuu minusta käsittämättömältä. Joskus kyllä pohdin, että tuntuuko miehistä vähän päinvastaiselta? Evoluutio ei ole tehnyt miehistä yhtä herkkiä ja tunteellisia kuin naisista (minkä perimmäinen tarkoitushan on olla parempi lähivanhempi lapselle) ja yhteiskuntammekin on pitkään muokannut miehiä sulkemaan tunteensa. Kunnon mies kun ei puhu eikä pussaa, eikä ainakaan itke! Niin miten nämä parrakkaat kaksijalkaiset löytävät sen pehmo-iskän kovan kuorensa alta säilyttäen edelleen yhteiskunnan vaatiman machomiehen pinnan?

Moni isukki on kuin kala vedessä kun kyse on kauppakassien kantamisesta, miljoonien lastentavaroiden pakkaamisesta farkun peräkonttiin, pinnasängyn kokoamisesta tai sopivan itkuhälyttimen metsästämisestä elektroniikkakaupasta. Äiti saattaa delegoida isälle söpöjen taulujen naulaamisen seinälle, kukkakuvioisen tapetin ja pinkin maalin hoitamisen lastenhuoneeseen tai vanhemman lapsen viemisen kalastusretkelle, eikä ukko ole moksiskaan. Jopa silloinkin, kun lapsi pitää rokottaa tai kaatuessa haavoittunut polvi pitää laastaroida, isi saattaa olla se rauhallinen ja turvallinen vanhempi, joka hoitaa tilateen parhaiten.

Isällä on ehkä maaginen kyky sietää muksun kiukuttelua ja huutoa ihan toisin kuin äidillä, jonka hermot hormonit ovat virittäneet äärimmilleen reagoimaan salamana pienimpäänkin vikinään. Tutkimusten mukaan isät puskevat lapsia kokeilemaan rajojaan ja mitä enemmän pieni on dädin kanssa, sitä nopeammin he yleensä kehittyvät. Isukkien suojeluntarve jälkeläistään kohtaan on hyvin erilainen kuin äitien, jotka pakkaisivat vauvat pysyvästi pumpuliin, jos voisivat. Huomaan sen meidänkin arjessamme jatkuvasti. Minä hermostun kun Mr. Blueberry heittelee vauvaa ilmaan ("ei niin korkealle!"), kutittelee häntä mahasta ("joko riittäisi?"), pyörittää häntä sylissä ("ei niin rajusti!") tai auttaa kävelemään käsistä pitäen ("ethän uuvuta lasta liikaa?").

Jos en olisi myös lukenut tutkimuksista miten oleellista äitien empatia ja hoivaaminen on, minua ehkä harmittaisi, etten ole yhtä huoleton ja vaativa Miss Clementinen kanssa kuin hänen isänsä. Evoluutio ei ole tehnyt virhettä muokatessaan äidit ja isät erilaisiksi, vaan sillä on tarkoituksensa. Niinpä onkin hiukan nurinkurista, että tänä päivänä molemmilta vanhemmilta yritetään vaatia samaa, kun meidät on kuitenkin pohjimmiltamme rakennettu toimimaan eri tavoin. Voisiko se myös osaltaan selittää sen, miksi kaikki ovat tekemässä hurraahuutoja ja ampumassa raketteja kun he näkevät isän hoitavan vauvaa kuten äiti sen tekisi, kun taas mamman uurastus ohitetaan olankohautuksella?

Monelle naiselle isä ja pieni vauva on vastustamaton yhdistelmä. Vastasyntyneen kanssa ulkoilemassa oleva mies kääntää naisten päät aikalailla yhtä tehokkaasti kuin paidaton lenkkeilijä. Myönnän itsekin katsovani vaunuja työtelevää ukkoa kuin hän olisi harvinaista herkkua, jota ei juuri koskaan kaupan tiskillä näy. Myönnän myös salaa pohtivani onko mies homo? Tai kenties yksinhuoltaja? Mietin jopa onko äiti sairas, kuollut, tai kolmen muun lapsen kanssa jossain. Mies yksin vauvan kanssa on kas poikkeus eikä sääntö.

Sen sijaan se, että jotkut naiset ovat iskemässä tuoretta isukkia, on minusta käsittämätöntä. Aika törkeää, yrittää ryöstää toisen naisen mies, juuri kun nainen on käynyt läpi helvetillisen vaivan kantaa ja sitten synnyttää tälle urokselle jälkeläinen. Tämä sama jamppa kun ei baarissa ehkä kostuttaisi näiden ihailijoiden pöksyjä pätkääkään, niin sitten jonkun muun naisen vauvan kanssa hän onkin saalis? Yritän kuitenkin muistaa, että tämä kiinnostus lähtee jostain alkukantaisesta vaistosta naisissa, kun he bongaavat lisääntymiskykyisen ja hoivaviettisen kaksijalkaisen.

Todellisuus vauvaa kantorepussa kirpakassa syysauringossa kanniskelevasta isästä on kuitenkin ihan sama kuin muidenkin miesten kohdalla. Hän herää aamulla haisevana, muniaan raaputtelevana tuppisuuna, joka muistuttaa enemmän simpanssia ajamattoman partansa ja hoipertelevan askeleensa kanssa, kuin naisten unelmien prinssiä - ainakin ennen kuin on saanut aamukahvin. Tai ainakin Mr. Blueberry on välillä enemmän eläinkuntaa kuin priimaa, karvaisine käsineen ja rintoineen, muristessaan sängyn pohjalla herätyskellolle, ihan sama kuinka monta vaippaa hän vaihtaa myöhemmin.

Isän ei ehkä ole myöskään aina helppo ymmärtää lapsensä äitiä, sillä kommunikaatio tässä vauva-arjen keskellä on hippasen hataraa. Mies saattaa olettaa, että riittää, kun hän töistä tullessaa hiukan auttelee siellä täällä, mitä vaimo nyt pyytää, mutta jättää päätäntävallan ja vastuun sille kontrollifriikille mammalle. No tokihan väsynyt äiti saattaakin räjähtää, jos hänen kulahtaneille aamutohveleilleen astutaan, ja isä mennä olettaa tietävänsä jotain paremmin, mutta ei silti ole äitiä (tai ainakaan minä en ole tavannut) joka ei haluaisi mieheltä oma-alotteisuutta.

Kuten kaikessa miehen ja naisen välisessä kommunikaatiossa, pitäisi kepinheiluttajan tietää mitä nainen ajattelee ja haluaa, hänen sitä ääneen sanomatta. Miehen pitäisi myös ymmärtää, että se on hänen vikansa. Hänen vikansa, että mitä? Sillä ei oikeastaan ole merkitystä, mutta vika on silti miehen. Esimerkiksi, meillä se, että äiti on unohtanut tutin olohuoneeseen, on irrelevanttia ja vain sillä on merkitystä, että kissa rakastaa syödä tutteja, ja kissa on miehen, joten jos tutti on tuhottu, kenen vika se on? Aivan.

Haluamatta lainkaan aliarvioida vastakkaisen sukupuolen älykkyyttä, sillä historia on pullollaan käsittämättömän fiksuja kaksilahkeisi, ja todistetusti heitä kyllä löytyy, niin tahdon kuitenkin huomauttaa, että isät ovat joskus aikamoisia putkiaivoja. Isän ollessa töissä hän unohtaa helposti, että myös äiti on töissä, se työpaikka vaan on kotona. Mies tulee kotiin räjähtäneen näköisen eukon ja asunnon luo, ihmetellen miten emäntä on saanut niin vähän aikaiseksi 10 tunnin aikana (itsehän hän menetyksekkäästi rakensi puoli taloa sillä välin). Itsesuojeluvaiston omaavana nisäkkäänä hän ei tosin todennäköisesti sano ajatuksiaan ääneen, mutta ymmärrys voi silti olla heikoilla jäillä, jos vaimo räjähtää, kun otat pleikkarin esiin ja alat pelaamaan.

Yleensä mies ymmärtää äidin työtaakan vasta siinä vaiheessa, kun hän on itse joutunut lapsenvahdiksi pidemmäksi aikaväliksi. Mikäli mies tosissaan rakastaa puolisoaan, ja kun nainen ei ole nukkunut moneen viikkoon pienen koliikkivauvan kirkuessa 24/7, ja hän lähettää vaimon kylpylään yön yli, sitten puoliso yleensä vasta saa kunnolla käsityksen siitä, mitä vauva oikein vaatii. Harmi vain, suurin osa äideistä ei ole valmis jättämään miestä yksin pärjäämään kuin ihan pariksi tunniksi - ja ollaanpa nyt rehellisiä, kuka tahansa selviää muutamasta tunnista millaisen vauvan kanssa vain. Otetaan pari päivää ja nimenomaan pari yötä niin sitten se todellisuus paljastuu.

Mitä nyt tuttavapiirissäni olen asiasta jutellut, niin yleensä miehet yrittävät kyllä astua niihin isukin isoihin saappaisiin. He ottavat tarvittaessa kopin yövorosta päivän työvuoron lisäksi. He vaihtavat vaipoja, kylvettävät, pukevat ja yrittävät epätoivoisesti lusikoida sosetta oikeaan osoitteeseen. Isyys on kuitenkin vaikeaa, ja mitä vähemmän äiti antaa miehen hoitaa, sitä vähemmän isä yleensä edes yrittää osallistua. Koska miksi kukaan väen väkisin yrittäisi oppia hoitamaan jotain, mitä ei osaa, jos sen joku muu paremmin handlaa?

Itse huomaan välillä rajoittavani Mr. Blueberryn tekemistä "menemällä avuksi". Eikö lapsi lopeta huutamista heti? Äiti hyppää kehään, vaikka äidilläkin menee vartti saada lapsi hiljaiseksi. Huomasin eräs ilta makaavani sängyssä, rutistaen silmiä kiinni, mutisten hiljaa "anna sille tutti ja sitten maitoa kun se rauhoittuu". Mies oli käskenyt minut, lopenuupuneen vaimonsa, sänkyyn sanoin "minä hoidan" ja nyt kuuntelin rääkymistä seinän toiselta puolelta. Laskin minuutteja kellosta, että koska voin mennä takaisin auttamaan. Lopulta en antanut isälle tilaisuutta keksiä itse mikä temppu toimisi, vaan palasin takaisin olohuoneeseen.

Totuus kun on, että me äiditkin opimme kantapään kautta mikä toimii juuri tälle vauvalle, ja jos isällä ei ole samaa tilaisuutta tehdä virheitä, kokeiluja ja hakea sitä yhteyttä lapseensa, niin miten hän ikinä voi oppia käsittelemään lasta kuten sinä? Itse koen paljon helpommaksi olla edes katsomatta sinne päin kun Mr. Blueberry syöttää Miss Clementineä, ja kun hän vaihtaa vaippaa tai pukee neidille päälle en ole edes samassa huoneessa. Näin varmistan, että en voi puuttua siihen, miten hän homman hoitaa. Koska vain jos isi hoitaa, voi hän ihan oikeasti olla niin ihana prinssi, kuin ohikulkevat naiset hänestä unelmoivat.

Isälle on varmasti ihan yhtä iso kynnys ottaa vauva vastuulleen kuin äidille on siitä vastuusta hetkellisesti luopua. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole vain vauvalle hyödyksi, vaan myös isälle ratkaisevaa. Miehet harvemmin pitävät asioista, joita he eivät pysty hoitamaan. Jos vauva aiheuttaa heille jatkuvaa osaamattomuuden ja vähemmyyden tunnetta on heidän helpompi etäännyttää itsensä jälkeläisestä. Kuka nyt haluaisi koko ajan tuntea olonsa paskaksi, siis yhtään missään? Jos kuvittelee itse yrittävänsä ja yrittävänsä, ja koko ajan epäonnistuvansa, niin onhan se ihan kauhean lannistavaa.

Positiivinen assosiaatio tulee pienistä onnistumisista, pienistä kehuista ja niiden hiljalleen muodostamasta purosta, joka lopulta muuttuu suuremmaksi virraksi, jota satunnaiset epäonnistumiset eivät enää patoa. Miten kamalaa olisi, jos sitä virtaa ei syntyisi, eikä isä saisi kunnon kiintymyssuhdetta lapseensa? Tavoitteena on kuitenkin se meidän iskä on paras iskä rakkaussuhde lapsen ja isän välille. Miesten pitäisi antaa löytää oma, haparoiva tiensä isyyteen, ja ainakin itse unohdan välillä kuinka tärkeää se äidin kannustus ja tilan antaminen siinä on.

Pitäisi muistaa, että on okei, että virheitä tulee, ihan meille molemmille. Onneksi lapset kasvavat hyvin solidaarisiksi ja antavat virheen toisensa perään anteeksi, näkevät vanhempansa vaaleanpunaisten laisen läpi, aivan kuten me teemme heidän kohdallaan. Ei pieni vauva edes muista enää huomenna, että huusit hänelle väsyneenä "turpa kiinni". Sen hän kyllä muistaa, että olit läsnä, olit avoin syli, johon hän pääse leikkimään, syömään, lohduttautumaan ja nukkumaan. Olit aina siinä, hyvässä ja pahassa, mutta siinä.

Mikä sitten on tämän päivän isukin osa? Miten paljon isän pitäisi tehdä, ja mitä kaikkea? Väsyneenä tuntuu aina siltä, että Mr. Blueberry tekee liian vähän. Minä vaihdoin enemmän vaippoja, minä annoin useammin ruokaa, saatan mietiä kiukkuisena. Sitten kuitenkin on miehiä, jotka eivät vaihda vaippaa kertaakaan, eivät koskaan hoida sitä ruokkimista. Miksei hän välillä jää kotiin Miss Clementinen kanssa ja minä voisin lähteä jonnekin? Ja sitten en kuitenkaan jaksa lähteä minnekään, kun mies voisi jäädä hoitamaan lapsen. Kuinka paljon isän osallistuminen ja tekeminen on lopulta meistä äideistä kiinni?

En minä tiedä, tiedätkö sinä? Mutta tiedän olevani onnellinen, kun näen tyttäreni kiljuvan ja huitovan kaikilla raajoillaan innosta, kun hänen isänsä tulee kotiin.

Huoleton päivä

Sipsutin asunnossa paljain jaloin, pelkissä pitsialushousuissa ja Mr. Blueberryn siniruudullisessa flanelipaidassa. Hiukseni olivat takkuisena kiharapehkona eilisillan kampauksen jäljiltä ja hieroin jumittavia hartioitani samalla kun haukottelin leuat naksuen. Olisikohan tänään se päivä? Se huoleton päivä. Alku oli ainakin lupaava, vauva oli nukkunut kohtuullisen hyvin, kakannut ja pissannut säännöllisesti, esikoinen oli mennyt esikouluun ilman ongelmia, äiti oli saanut siedettävän määrän unta ja isukki oli vastikää raportoinut töistä kaiken olevan mallikkaasti. Olisi voinut luulla, ettei maailmassa ollut huolen häivää (hakuna matata).

Jokainen lapsen maailmaan saattanut kuitenkin tietää, että murehtiminen ei lopu koskaan, sen kanssa vain oppii elämään. Tätä kirjoittaessa vilkaisen vieressä sitterissä nukkuvaa Miss Clementineä, hän on ollut aivan hiljaa jo minuutin tai pari. Epäilyttävää. Vaistomaisesti on tarkistettava, että vieläkö se lapsi hengittää. Kuin vastauksena ajatuksiini neiti huokaisee unissaan syvään. Hassusti näin käy melkein joka kerta, aivan kuin meillä olisi telepaattinen yhteys. Keskellä yötä sängyssä saatan jäädä kuuntelemaan vieressä kehdossa makaavan vauvan ääniä ja hän vastaa aina lähes välittömästi jollain kitinällä, liikahduksella tai hengähdyksellä olevansa edelleen elossa. "Kiitos, kulta" sanona aina ääneti mielessäni.

Miss Lemonin vointia on paljon vaikeampi tarkistaa, hän kun nukkuu eri huoneessa. Eikä häntä pääse päivisinkään kyttäämään kun tyttö on esikoulussa, eikä sinne ole videoyhteyttä. Entä, jos lapsi alkaisi yöllä tukehtua? En kuulisi mitään ja aamulla kun menisin herättämään häntä löytäisin kylmän ruumiin. Tälläisiä kauhukuvia mieleni joskus kokkailee ja saatan seisoa tyttären oven takana kamppailemassa itseni kanssa, että menenkö tarkistamaan tilannetta vai olenko nyt järkevä ja luotan siihen, ettei lapsella ole hätää. Toisinaan olen hölmö, marssin sisään ja herätän hänet vainoharhaisuuttani.

Sitä vain täytyy luottaa, että pentu ei esimerkiksi karkaa päiväkodin pihasta ja juokse auton alle. Vaikka välillä tarhatädit horjuttavat uskoani heihin. He eivät esimerkiksi soittaneet, kun Miss Lemon pari vuotta sitten putosi pää edellä kiipeilytelineestä. Kun hain lapsen tarhasta tyttö juoksi itkien portille vastaan, naama aivan ruhjeilla ja haavoilla, täynnä laastareita. "Hänellä ei ollut mitään aivotärähdyksen oireita, joten ajattelimme..." Voitte kuvitella millaiseen raivoon räjähdin. Kukaan ei myöskään tiennyt miten lapsi, jota kutsuin marakatiksi hänen kiipeilyintonsa ja erinomaisen motoriikkansa takia, oli pudonnut, sillä kukaan ei ollut sillä hetkellä ollut valvomassa.

Kuinka pitkään sitä voi pitää lapsen napanuorassa ja koska on vain ryhdyttävä luottamaan siihen, että jälkeläinen selviää? Annettava maailman vähän heitellä ja murjoa. Toisaalta ymmärrän äitejä, joiden lapset nukkuvat perhepedissä 3-4 vuotiaiksi ja ovat kotona hoidossa eivätkä päiväkodissa. Jos lapsi on jatkuvasti omien käsiesi ulottuvilla pystyy tuudittautumaan siihen illuusioon, että tilanne on hallinnassa. Tosiasiassa tapaturma tapahtuu sekunneissa, eikä yksikään äiti tai isä pysty ennakoimaan kaikkea, tai olemaan joka sekuntti valvomassa. Jossain vaiheessa on vain pakko antautua uskon ja toivon varaan, luottaa johonkin ylempään voimaan tai kohtaloon.

Eilen kokeilimme tätä konkreettisesti, kun Miss Clementine oli ensikertaa muutaman tunnin isovanhemmilla hoidossa. Tähän mennessä vauva on ollut joko minulla tai Mr. Blueberryllä, olimme sitten kotona tai muualla. Mutta koska rakastan elokuvissa käymistä ja jonkinlainen parisuhdekin tässä on kai ylläpidettävä, veimme tyttäremme mummilaan. Meikattuna ja tukka laitettuna istuin sitten autossa, ammottava kolo rinnassani.
"Meneeköhän kaikki hyvin?" kysyin ääneen mieheltäni, joka tarttui lohduttavasti käteeni.
"He ovat pitäneet hengissä kolme lasta aikuisiksi asti, eiköhän se mene ihan hyvin."

Vanhemmuudesta sanotaan monia kliseita, joita ei voi käsittää ennen kuin saa oman lapsen. Yksi näistä on se, miten vauvan myötä sydämesi alkaa asua oman kehosi ulkopuolella. Tämä absurdi käsite on mahdoton ymmärtää ennen kuin sen kokee. Istuin eräs ilta kehdon vieressä ja koin juuri tämän kyseisen. Aivan kuin sydämeni olisi lohkaistu irti ja siinä se nyt nukkui maailman suloisimman vauvan muodossa, minun itseni ulkopuolella. Mitä kauempana sydämestään on, sitä raastavampi tunne rinnassa. Siksi kai se leffassa käyminenkin tuntui niin pahalta.

Toisaalta, oli vallan hurmaavaa käydä kahdestaan ulkona. Olimme jo tiistaina piipahtaneet kahville Miss Lemonin tanssitunnin ajaksi (Miss Clementine nukkui turvakaukalossa meidän jaloissamme) kuten ennen vauvan syntymää ja istuessamme elokuvateatterin viimeiselle penkkiriville rinnakkain olo oli nostalginen. Aivan kuin mikään ei olisi muuttunut! Ja periaatteessa parisuhteen osalta ei ollutkaan, koska se oli jäädytetty status quo tilaan. Meillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa parantaa tai muuttaa millään tavalla suhdettamme. Ongelmat, jotka olivat olleet ennen vauvaa olivat edelleen, eikä niille ollut nyt aikaa tehdä mitään.

Onneksi myös suhteemme vahvuudet olivat ihan samat nyt kuin ennenkin, joten tällä sabluunalla mentäisiin vauvavuosi. Sunnuntainen leffareissu oli vain hetkellinen kurkistus siihen maailmaan, johon palaisimme sitten myöhemmin. Nautimme kyllä täysin siemauksin karkumatkastamme, kun pääsimme rauhassa keskittymään toisiimme ja heittämään aivot narikkaan. On ihanaa voida hymyillä lasillisen yli miehelle, johon rakastui, ja sitten palata takaisin vauva-todellisuuteen hyvillä mielin. Sen sijaan, että olisimme leffan lisäksi syöneet ulkona nappasimme take-awaytä ollaksemme nopeammin takaisin Miss Clementinen luona, joka olikin sitten nukkunut lähes koko poissaolomme eikä ollut edes ehtinyt kaivata vanhempiaan.

Tiesin sitä paitsi, ettei lapsellani voisi olla mikään vialla, sillä hän oli hoidossa niillä ihmisillä, joille minä aina soitin, kun jokin hätä oli. Teininä sitä ajatteli, että oma äiti on ihan idiootti, mutta kun sitä lopulta itse sai oman lapsen, saikin huomata, että äiti on aina oikeassa. Ja äiti tietää. Kuinkahan monta kertaa lähetin Miss Lemonin vauva- ja taaperoaikana vanhemmilleni kuvan kysymyksellä "mitä teen tälle?" tai "mikä tämä on?". Ei tuntunut olevan mitään, mihin vanhempani eivät olisi osanneet vastata. Ja siinä missä minä ensikertalaisena mammana tunsin olevani ihan ulalla, oli mummilla puolellaan kokemuksen syvä rintaääni.

Luulisi, että olisin oppinut jotain, nyt kun olen toista kertaa äiti. Kuvittelinkin omahyväisenä, että tiedän tarkalleen, miten tämä tulee menemään. Johan olen kerran tämän tehnyt! Kaikkein tärkein opetus oli kuitenkin jäänyt oppimatta, nimittäin se, että on ihan turha kuvitella, että asiat menisivät niin kuin olit suunnitellut. Raskaus oli erilainen, synnytys oli erilainen, vauva on erilainen. Mikään ei mene niin kuin viimeksi. Kyllä, perus periaate on ihan sama, ruoki, nukuta, pidä puhtaana ja lämpimänä, niin vauva ja sinä selviätte. Mutta mikä tämä rintatulehdus, mastiitti, on? Mitä ihmettä, vauvan napaan tuli sieni! Miksi pienen silmä rähmii, ai sen kyynelkanava on tukossa, mitä minä teen?

Kaiken lisäksi minäkin olen muuttunut. Jotenkin ajattelin äitiyden olevan samanlaista nyt, mutta sehän on ihan erilaista kuin ensimmäistä kertaa. En ole vain kasvanut ihmisenä, vaan olen aivan eri elämäntilanteessa. Ja hassusti, vaikka Miss Lemon ei nukkunut vauvana koskaan vieressäni (hyvä on, poikkeuksena se, jos hän oli kipeä) enkä olisi voinut kuvitellakaan nukkuvani tytön kanssa samassa sängyssä niin nyt huomaankin ajattelevani toisin. Kun Mr. Blueberry lähtee aamulla ennen auringonnousua töihin ja Miss Clementine jossain vaiheessa herää, huomaan nostavani hänet miehen paikalle sänkyyn kanssani. Siinä sitten nukumme onnellisena vierekkäin.

Hämmentävää. Olin ihan varma, että asiat eivät mene näin. Vähän niin kuin olin varma, että en pysty nukkumaan, jos kissa on sängyssä, koska enhän pysty nukkumaan koirienkaan vieressä, ja kissoista en edes pidä. Toisinpa vain kävi siinäkin. Sen lisäksi miehen kissa on aika ihastuttava tapaus - silloin kun ei varasta ja tuhoa vauvan tutteja. Kauhulla kuitenkin odotan sitä päivää, kun ajaudumme siihen tilanteeseen, että sängyssä nukkuu yhtaikaa minä, mies, kissa ja vauva. Jotenkin epäilen, että jonkun yöunet siinä tulevat kärsimään.

Vaikka äidinvaistoni joutuvat välillä hakemalla hakea toimintatapoja, on esikoinen jo päättänyt tietävänsä kaiken vanhemmuudesta. Alle kahdessa kuukaudessa Miss Lemonista on tullut varsinainen toiminta-tiedottaja. Jos pikkusisko kitisee tulee isosisko kysymään äidiltä miksi et saa sitä loppumaan. "Oletko kokeillut imettämistä? Tuttia? Ehkä sillä on pissa vaipassa? Tai ilmaa mahassa. Olisiko sisko väsynyt? Tai jo yliväsynyt. Pitäisikö antaa tuttipulloa? Jospa se haluaakin vain syliä. Ettei olisi kakkahätä?" Vaikka yritän arvostaa kaikkitietävää neiti näpsää, käy välillä vähän hermoille, kun joku on jatkuvasti ilmoittamassa mitä sinun pitäisi nyt tehdä.

Välillä kuitenkin on ihan mysteeri miksi Miss Clementine ei ole tyytyväinen. 90% ajasta tyttömme on iloinen ja helppo tapaus. Oikein perus happy go lucky baby. Hänellä ei ole vaivoja tai murheita, hänellä on kaikki juuri niin kuin pitääkin neuvolan tarkastuksissa, kaikilla mittareilla ja ohjeilla. Siksi olenkin aivan ulalla kun tulee se hetki, että pentu vain huutaa. Enkä tarkoita, että itkee, koska se on sydäntä särkevää, kun kyyneleet vierivät pienillä poskilla ja alahuuli väpättää niin kovasti. Siihen särkyy äidillä sydän. Ei, tässä on nyt kyse siitä, kun lapsi yrittää huutamalla kertoa, että haluaa jotain, tai jokin on pielessä. Mutta mikä?

Sellaiseen parkumiseen menee hermo. "Mitä sinä haluat!?!" huomaan tivaavani, johon neiti kyllä kiltisti huutaa vastauksen. Baby-mama-baby sanakirja on kuitenkin hyvin puutteellinen tässä vaiheessa. Tunnistan nälkäitkun, tunnistan pelästys parkaisun, ymmärrän väsykiukun, huomaan vaippakitinän, mutta viimeinen sivu käsikirjasta on nyt kateissa. Voiko sitä lasta vain vituttaa? Ja mikä sitä vituttaa? Miss Lemonilla olisi varmasti tietäväinen vastaus tähänkin, mutta äidillä on antaa
vain suureneva tatti otsassa.

Yleensä jokin vaihteleva ratkaisu kuitenkin laukaisee tilanteen ja kuten jo sanoin, ei pikkuneiti aiheuta kovin paljoa päänvaivaa vaan on tyytyväinen tapaus. Rakastan näitä imeväisikäisiä toukkia. Vastasyntyneet vauvat ovat mielestäni hurmaavia perunapäitä. Eivät ehkä aina kauniita eivätkä aina niin kauhean vastavuoroisia, mutta ihania. Se vauvan tuoksu ja elämän alun viattomuus, pienten käsien haparointi ja täysi riippuvaisuus aikuisesta on niin hellyyttävää. Tällainen tiitiäinen täyttää minut rakkaudella ääriä myöten, vaikka oikeastihan lapsesta on vanhemmille paljon enemmän iloa sitten kolmevuotiaasta eteenpäin, kun pentu osaa ilmaista itseään ja osaa ihmisyyden alkeet ja säännöt.

Jos vaaleanpunaiset lasit otetaan pois päästä niin kyllähän sylivauvoissa on tietysti omat epämieluisat puolensa. Tällä hetkellä Miss Clementine ei enää niinkään paljon röyhtäile, mutta piereskelee senkin edestä. Jossei tyttö olisi alkanut näyttämään enenevässä määrin isältään voisin luulla paritelleeni haisunäädän kanssa, niin karmivia leijoja tämä pieni päästelee sitten kun perämoottori oikein lähtee käyntiin. Ja vaikkei se tuoksu yhtä pahalta, niin puklujen lemu ei haihdu ilmoille kuten pierujen. Kun valkoinen oksennus läjähtää hartialle, paidalle tai käsille, niin itse uklu puklu ensinnäkin liimaantuu kiinni kuin liisteri, mutta pelkkä pyyhkiminen ei poista hajua vaan se takertuu sinuun kuin iilimato. Ainoa, mikä auttaa, on pesu. Miten mukavaa onkaan sitten suihkun raikkaana ottaa pieni kullan nuppu syliin ja saada palkinnoksi kertaalleen märehditty maitokylpy.

Tällä hetkellä meillä menee kuitenkin aika kivasti. Olemme saaneet kiinni jonkinlaisesta rytmistä ja olen oppinut lukemaan (lähes) vauvaani. Olen nauttinut tähän pieneen neitiin tutustumisesta suunnattomasti, eikä minulla ole yhtään niin kiire takaisin töihin kuin olin pelännyt. Oikeastaan edes niinä aamuina, kun yö on nukuttu huonosti ja silmät painavat kuin lyijy, en kaipaa työelämää, vaan enemmänkin rantalomaa. Vain silloin, kun väsymys iskee, alkavat negatiiviset ajatukset vaivata. Silloin ei jaksaisi kiinnostaa, huvittaa eikä naurattaa. Haluaisi vain iskeä pään tyynyyn ja kääntää selkänsä maailmalle.

On myös satunnasia päiviä, jolloin alakulo iskee heti aamusta, ja epäonnisesti yksi tälläinen herkistelyn ja itkeskelyn päivä osui juuri neuvolakäynnille. Koska minulla on jo yli 30 vuotta itsetuntemusta tajusin, että nyt seilataan vierailla vesillä enkä ole oma itseni. Hassusti kokemuksen myötä oppii tunnistamaan milloin hormoonit tai jokin muu kummallisuus on valloillaan kropassasi ja tajuaa ottaa takapenkin matkustajan paikan ja antaa vain myrskyn mennä yli. Huomenna toivottavasti sitä on sitten taas oma ihana itsensä. Neuvolatädillä ei kuitenkaan ollut tätä tietoa ja ymmärrystä minusta, joten luonnollisesti hän hiukan huolestui kun purskahtelin itkuun joka toisen sanan kohdalla.

Minun oli annettava käytökselleni jokin järkevä syy (muu kuin "olen nainen"), joten otin epäröiden puheeksi synnytystraumani. Tosiasiassa ne olivatkin muutaman kerran vaivanneet mieltäni ja uniani taas, mutteivät nyt sentään sillä kapasiteetillä kuin sen hetken hysteriastani olisi voinut päätellä. Lähete naistenklinikalle oli kuitenkin kirjoitettu ennen kuin ehdin sanoa nakit ja muussi, joten synnytyskeskustelu odottaa. Aivan samoista asioista juttelin viisi päivä myöhemmin jälkitarkastuksessa lääkärin kanssa lirauttamatta pisaraakaan silmäkulmastani, eli tiedän, että neuvolakäynnillä reaktioni olivat täysin liioiteltuja.

Tästä huolimatta minua nauratti, kun naistenklinikalta ilmoitettiin synnytyskeskutelun päivämäärä ja aika. Tapaamiseen on varattu ruhtinaalliset 30 minuuttia. Enhän minä ehdi päästä edes alkuun asian käsittelyssä puolessa tunnissa. Jos sattuu osumaan tuollainen itkupäivä niin en saa edes nenääni niistettyä kuivaksi siinä ajassa. Saattaa siis tulla ihan turha reissu, jää nähtäväksi. Enemmän minua huolettaa ja harmittaa tällä hetkellä jälkivuoto, joka ei vieläkään ole loppunut. Lääkärikin sitä ihmetteli ja jos tilanne ei muutu kahdessa viikossa joudun ultraan. Mitään merkkejä tulehduksesta ei kyllä ole, kaikki oli itseasiassa esimerkillisen hyvin lääkärikäynnillä. Toivotaan siis, että tämä vittumaisen pitkään jatkunut bloodfest loppuu sekin kohta.

Iloita voin myös siitä, että Miss Clementinen ristiäiset olivat ja menivät. Kaksoisleukainen ja pullaposkinen kaunottaremme sai virallisesti nimen eivätkä juhlat olisi voineet sujua paremmin. Melkein jopa pelottaa kun elämä on sujunut niin mukavasti ja mallikkaasti, että mitä mahtaa olla tulossa? Mikään hyvä kun ei kestä ikuisesti ja mitä paremmin on mennyt, sitä pahempia yleensä suvantovaiheetkin ovat. Mutta nyt maalailen vain piruja seinille. Yritetään luottaa siihen, että tänään on edelleen se huoleton päivä ja tätä hyvää jatkuu vielä pitkään.