Odotuspeliä ja surkeita sattumuksia

Alkionsiirron jälkeen pitää odottaa kaksi viikkoa ennen kuin pääsee verikokeeseen ja saa tietää oletko raskaana vai et. Kuulostaa lyhyeltä ajalta, eikä se aluksi tunnukaan kovin ihmeelliseltä. Kolme päivää hurahtaa ohi vähän kuin ei huomaisikaan. Seuraavat kolme päivää olet vähän hermostunut, kaikki ärsyttää. Rauhallinen ja luottava olotila muuttuu ahdistuneeksi pähkäilyksi viimeistään kun ensimmäinen viikko tulee täyteen. Olenko raskaana? Miksei minusta tunnu siltä, että olen raskaana? Minussa on varmaan jotain vikaa. Tein jotain väärin, ihan varmasti. Ja lopulta, kolme päivää ennen verikoetta, iskee epätoivo. En minä ole raskaana! En koskaan enää saa lapsia!

Odottamisen käsittämätön sietämättömyys murtaa helposti rautaisimmankin naisen. Oikeastaan ainoa asia, mikä venttailua helpottaa, on häiriötekijät. Mitä enemmän on muuta puuhaa sitä vähemmän ehtii miettimään sitä viinilasillista, jonka joi viime kuussa, joka varmasti nyt vaikuttaa jotenkin. Sisareni pojan syntymä toimi erinomaisena ajatusten varastajana, mutta edes se ei vienyt kaikkea aivokapasiteettiä, joten oli keksittävä muutakin puuhaa. Yritinkin siis panostaa laatuaikaan, niin tytärten kuin miehenkin kanssa. Kohta iskisi se alkuraskauden väsymys, jonka perään pärähtäisi jatkuva pahoinvointi, eikä minusta olisi sitten hetkeen iloa kenellekään. Tai jos en ollut raskaana masentuisin ja kiukuttelisin viikon. Niinpä siis päätin lyödä parhaat kortit pöytään ja luoda esimerkiksi hiukan romantiikkaan.

Vaikka pullat laitettiin uuniin kliinisesti laboratorion ja lääkärin käden kautta, niin eihän se tarkoita, ettemmekö voisi tehdä vauvanteko stimulaatiota. Luonnollinen hedelmöitys kun on hiukan hauskempaa touhua kuin mitä klinikalla oli tarjota. Ajatuksena suunnitelma oli hyvä. Seksikkäät alusvaatteet, kynttilöitä, jotain pientä herkkua naposteltavaksi, ja kun tunnelma olisi valmis, niin siirryttäisiin siitä sitten muhinointi puuhiin. En tiedä onnistuvatko tälläiset kuvitelmat muissa lapsiperheissä, mutta ainakin meillä, siinä vaiheessa kun lapset ovat vihdoin saaneet iltapalat syötyä, unohtuneet läksyt on tankattu ihan liian väsyneenä, yllätyskakkavaippa on vaihdettu isän paitaan pyyhkien ja herkut sekä kynttilät unohtuivat kauppaan - niin silloin on yleensä se hetki kun voisi seksiä harrastaa.

Alkutunnelma ei siis ole ihan sitä, mitä oltiin ehkä ajateltu, lähinnä sitä romahdetaan sängylle vaakatasoon ja toinen kysyy, että "nytkö?" johon sitten voi vastata a) kyllä b) ehkä, mutta... c) ei. Meillä valittiin vaihtoehto b) ehkä, mutta otetaan sitten liukkari käyttöön. Keskiyö läheni, untakin pitäisi saada, ei ollut siis aikaa lämppäillä, näin kylmän rehellisesti. Eikä se välttämättä edes auttaisi, sillä vaikka yhdet hormonipillerit lisäsivät luonnollista mehukkuutta, niin ne progesteron kapselit tussuun levitessään tekivät paikoista niin vahaiset (ja valmiiksi valkomälliset), että siinä ei enää oma limantuotanto riittänyt hommaa hoitamaan, ihan sama kuinka pilleribuustattuna.

Niinpä sitten pimeässä sokkona ("Pitäisikö laittaa valot päälle?" "Ehkä pitäisi? Yletytkö katkaisijaan?" "En..." "No ei niitä tarvitse.") pähkäilimme asentoa ja minä keksin, että voisihan sitä kokeilla jotain uutta, ja neuvoin miestä siirtymään vasemmalle kun nostin jalkaani, samalla kun hän kääntyi sivuttain. Harmi vain, että Mr. Blueberry ei nähnyt liukkaripurkkia, joka oli tyynyllä, ja se ottikin hienon kimmokkeen hänen kyynerpäästään ja mäjähti suoraan naamalleni, vasemman silmän päälle niin, että vingahdin kuin koiran purulelu.

"Anteeksi!" Mr. Blueberry henkäisi ensin, mutta sitten katsoimme toisiimme, minä silmää pidellen, jalat solmussa välissämme, mies ihan yhtä hölmössä asennossa, lopen uupuneina, ja yhtäkkiä purskahdimme molemmat nauruun. Tilanne oli siinä väsymystilassa niin hullunkurinen ja surkuhupaisa, että alun pärskähtely ja kikatus yltyi hetkessä kunnon räkätykseksi kun yritimme avata sen solmun, johon olimme toisemme jooganneet, mistä ei tietysti meinannut tulla mitään, joten nauru muuttui jo hirnumiseksi. Mietin vain, että kohta lapset heräävät, kun kiemurtelin miehen alta pois ulvoen pidättelemättömästä naurusta. Siinä sitten keräilimme hetken, mahdollisimman kaukana toisistamme sängyn eri päissä, pyyhkien poskilta naurun kyyneleitä ja heittäen läppää aiheesta ainakin vartin (mikä ei auttanut erityisemmin siihen naurun hillintään).

Toki jonkinlaisesta alkulämmittelystä käynee kai sekin, että saa mieheltä mustan silmän ja melkein pissaa sänkyyn kun nauraa niin paljon. Kun spontaani seksi on pois laskuista (tai ainakaan meillä ei kesken päivällisen kokkailun aleta keittiössä nussimaan tiskikoneen päällä, ihan sama kuinka hyvin lapset viihtyisivät telkan ääressä) niin onhan se tälläinenkin fyysinen läheisyys ihan mukavaa. Purkautuu ainakin jännitteet puolisoiden väliltä ja on helpompi hypätä hommiin kun kaikki on jo mennyt ihan plörinäksi.

Viikonloppu ennen maanantain verikoetta tuntui matelevan kuolettavan hitaasti. Oli ihan sama mihin yritin aikaa kuluttaa, päivät eivät vain tahtoneet edetä. Lauantaina olo oli muutenkin ihan outo ja odottaminen verotti mielialaani jo ihan toden teolla. Leikin väsyneen Miss Clementinen kanssa sohvalla. Oli tytön nukkumaanmenoaika, mutta hän ei suostunut menemään maaten vaan riehui kuin viimeistä päivää. Päätin sitten vielä vähän väsyttää kuopusta kutittelemalla häntä sylissäni. Riemusta kirkuva neiti rimpuili ja nauroi otteessani - ja yhtäkkiä nojautui taakse ja keinautti sitten täydellä vauhdilla eteenpäin paukauttaen otsansa poskipäätäni vasten.

Isku oli niin kova, että silmissä sumeni hetkeksi ja otekin oli herpaantua lapsesta. Silmät täyttyivät kyynelistä ja niistä puolisokeana laskin äkkiä lapsen lattialle, kiroillen samalla kuin rantapiru. Miss Clementine nauroi ja läiski jalkojani, jatkaen selkeesti aikaisempaa leikkiä, mutta minä huusin Mr. Blueberryn paikalle.
"Ota se!" kivahdin kiukkuissani.
"Mitä kävi?"
"Se satutti minua!" sihisin hampaitteni välistä ja pitelin poskeani sydänjuuria myöten loukkaantuneena.
"No eihän Miss Clementine vielä ymmärrä..."
"Ei, kyllä se ihan tahallaan sen teki!"

Aviomies katsoi minuun hiukan kummallisesti ja tajusin ylireagoivani. Eihän tietenkään alle 10 kuukautta vanha lapsi ymmärtänyt vielä satuttavansa, eikä nyt varsinkaan ollut mitenkään pahansuopa ja varta vasten käynyt päälle. Murjotin kuitenkin sohvalla kuin viisivuotias kun Mr. Blueberry laittoi neidin nukkumaan. Laitoin sillä aikaa yhden seuraamistani sarjoista pyörimään siinä toiveessa, että rauhoittuisin hiukan. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä kohta lempi hahmoni koko sarjassa hakattiin julmasti kuoliaaksi parhaiden ystäviensä silmien edessä heidän rukoillessa turhaan hyökkääjiltä armoa.

Olen empaattinen ihminen ja itken helposti elokuvien sekä sarjojen tapahtumia. Samaistun aivan liikaa henkilöhahmojen kokemuksiin voidakseni vain kylmästi seurata vierestä kun jotain pahaa tapahtuu. Mutta tämä, tämä oli minulle nyt jotenkin aivan liikaa. Aloin itkeä ihan lohduttomana, laitoin koko ohjelman paussille ja menin keittiöön hakemaan pyyhkeen, jonka sitten tungin naamaani vasten ja itkin lohduttomana. Mr. Blueberry tuli huolissaan halaamaan minua. Jolloin tietenkin ilmoitin, että tämä oli hänen vikansa, kun oli suositellut minulle tuota kirottua sarjaa.
"Anteeksi rakas, voinko tehdä jotain?"
"Nyyh - ei, et voi - nyyh - paska sarja."
"Niin on, ihan paska."

Olin taas kuin joku pikku lapsi, kun hautasin naamani isukin syliin.
"Miksi mua itkettää näin paljon? Eihän tässä ole mitään järkeä!"
"Sä olet raskaana" mies vastasi ja kimpaannuin heti.
"Et voi sanoa noin! Entä jos en olekaan?"
Mies katsoi minuun hymyillen ja päätään pudistellen.
"Kyllä sä olet."
"Se on vaan noista hormooneista."
"Kyllä, kulta."

Seuraavana aamuna raahauduin vessaan. Olin käynyt antamassa kitisevälle Miss Clementinelle tutin ja hän oli jatkanut unia mahallaan maaten, jalat koukussa kuin sammakolla. Olimme taas ostaneen raskaustestin, vaikka sellaista ei olisikaan saanut tehdä, vaan olisi pitänyt odottaa maanantain verikoetta. Halusin kuitenkin vähän tietää mihin suuntaan tulos ehkä kallistuisi, vaikka pidinkin mielessä, että näin varhaisessa vaiheessa tehty pissatesti saattoi antaa valheellisen tuloksen.

Avasin pahvilaatikon ja otin muovikääreessä olevan testin ulos. Olin jo istumassa pöntölle kuin muistin, että tikkuun pissaaminen oli ärsyttävän sotkuista hommaa, sitä kun roiskui käsille ja reisille tikusta kimpoillessa. Miss Clementinen ammeessa oli pieniä kippoja, joilla hän leikki kylvyssä ja päätin, että pissaisin yhteen niistä ja uittaisin sitten tikkua siinä. Voisin huuhdella kipon ja viedä sen sitten tiskikoneeseen, eikä muksu huomaisi mitään, mutta minä säästyisin siivoamiselta. Niinpä istahdin pöntölle punainen kippo kädessäni. En jaksanut edes repiä pissatestiä muovin sisältä vielä, liruttaisin ensin kippoon ja laittaisin sen sitten pesukoneen päälle odottelemaan.

Kaikki alkoi hienosti, lorotin kippoon aamupissaa kovalla paineella ja kun reuna alkoi lähestyä nostin kipon ylös pöntöstä. Sillä samalla sekunnilla tajusin, että ei helvetti, kupin pohjassa oli pari pientä reikää. Ihan sellaisia kynän kärjen kokoisia reikiä, joista nyt suihkusi pissaani pitkin lattiaa. Heilautin äkkiä kupin takaisin haarojeni väliin, mutta tajusin, että aamuvirtsa olisi kohta pöntössä kaikki. Paniikissa nappasin puhtaalla kädelläni (toiselle oli jo loiskunut kusta) raskaustestin, revin sen hampaillani auki, ravistin muovikääreestä testin lattialle, nappasin tikun käteeni, kiskoin hampailla korkin pois ja yritin tunkea kohti kuppia.

Kuppi oli hankalasti haarojeni välissä, kusta enää puolet jäljellä. Helvetin helvetti! Nostin suihkuttavan kupin ylös ja annoin pissan lorotella lattialle samalla kun kallistin kipon kenoon niin, että sain tikun pään upotettu kultaiseen nesteeseen. Kymmenen sekunttia ja samalla hetkellä kun tikun sai ottaa pois kusta lakkasi olemasta tarpeeksi. Ehdin sekunnilleen. Kaadoin silmiäni pyöritellen loput pissat pönttöön, huuhtelin kusisen käteni viereisessä lavuaarissa, puristaen testiä yhä puhtaassa kädessä, etsin sitten testin korkin lattialta ja pyyhin muutamat pissaroiskeet tikusta ennen kuin laitoin sen pesukoneen päälle odottelemaan.

Tuijotin hetken lätäkköä jalkojeni juuressa, roiskeita pöntön reunuksella ja jaloillani, huokaisin sitten syvään, vedin vessan ja aloin siivoamaan. Vilkaisin testiä ylös noustessani ja melkein astuin lammikkoon, kun näin kaksi viivaa. Raskaana viiva oli muodostunut välittömästi. Miss Clementinen kohdalla viiva oli tullut vasta parin minuutin odottelun kohdalla ja hyvin haaleana, mutta nyt... Päätin olla hetkeen ajattelematta asiaa, ehkä viiva katoaisi vielä, joten avasin suihkun hanan ja ryhdyin pesupuuhiin. Palasin lattian kuurattuani seisomaan pesukoneen eteen, kädet tomerasti lanteillani. Räikeän vahva, lila viiva kohdassa "raskaana" ja hiukan vaaleampi/pinkimpi viiva "testi onnistunut" kohdassa.

Pitääkö sen aina olla oikeassa, saatana, oli ensimmäinen ajatukseni. Nappasin testin mukaani ja marssin makuuhuoneeseen kertomaan miehelle uutiset.

Meillä oli koko sunnuntai aikaa sulatella uutista. Minusta tuntui täysin käsittämättömältä, että voisin oikeasti olla raskaana. Tilastollisesti vain joka kolmas siirretty alkio tarttui, ja meillä oli viimeksi onnistunut, niin eihän sen pitäisi heti uudestaan onnistua. En osannut jotenkin edes iloita asiaa, olin niin yllättynyt positiivisesta tuloksesta. Sen sijaan jatkoin toilailua heittämällä muun muassa äitini kupin lattialle niin, että se hajosi tuusan nuuskaksi. "Sirpaleet tuovat onnea, pitäisiköhän lotota!" minulle huikattiin ohimennen. En vastannut mitään, mutta mietin, että taisin jo osua täyspottiin. Vielä oli kuitenkin käytävä verikokeessa varmistamassa, että kaikki oli kuten pitikin. Niinpä maanantaina heti 7:30 olin laboratorion ovella odottamassa.

"Tule sisään vaan!" hoitaja huikkasi minulle. Nousin ylös ja juuri silloin lääkärini käveli ohi ja vaihdoimme huomenet. Hämäännyin hiukan yllätyskohtaamisesta ja olin entistä vapisevampi kun menin huoneeseen. Istuin näytteenottotuoliin ja yritin pysyä rauhallisena.
"Onko ollut mitään tuntemuksia?" hoitaja kysyi näytettä ottaessaan ja epäröin hetken, että kertoisinko itkukohtauksestani. Päätin lopulta ohittaa sen.
"Tein eilen raskaustestin" vastasin sen sijaan.
"Oi niinkö?"
"Se oli positiivinen."
"No mutta sehän on hienoa! Että näkyy näin varhaisessa vaiheessa, se on todella hyvä merkki!"
En osannut kuin hymyillä.
"Katsotaan, katsotaan..." hoitaja mumisi vielä liimaillessaan tarralappua koeputken kylkeen.

Verikokeen tuloksen luvattiin olevan valmis noin kahden aikaan päivällä ja yritin olla miettimättä tulosta kotona Miss Clementinen kanssa puuhaillessa. Sain hänet normaaliin aikaan päiväunille ja melkein heti, siinä vähän kahdentoista jälkeen, puhelimeni ilmoitti, että olin saanut Mehiläiseltä mailia. Testituloksesi ovat valmistuneet luki otsikossa. En edes avannut sähköpostia vaan soitin saman tien Felicitakselle. Miten testi oli kaksi tuntia etuajassa valmis? Pidin sitä huonona enteenä, mutta yritin hillitä paniikkiani.

"Ai nytkö jo on tulos valmis? Olipa se poikkeuksellisen nopeaa tänään."
Hoitajan sanat vain vahvistivat tunnettani siitä, että jotain oli pakko olla pielessä.
"Katsotaan, siis täällä..."
Seurasi painostava, pitkä hiljaisuus.
"Siis, mutta..."
Hoitaja ei edes jatkanut lausettaan loppuun vaan hiljaisuus jatkui. Malttini oli juuri loppua kun vihdoin nainen puhui taas.
"Tässä on nyt tullut joku virhe. Testi on vääränlainen."
"Mitä?"
Se vain töksähti ulos suustani. Väärä testi, eihän se voinut olla mahdollista.
"Niin, en tiedä missä virhe on tapahtunut, onko lähete ollut jotenkin väärä tai vajaa, vai mikä tässä nyt on..."
Taas hetken hiljaisuus ja naputin lattiaa jalallani. Halusin tivata, että mitä se tarkoittaa? Onko minulta otettu joku maksa-arvo vai mitä vittua.
"Tämä on siis raskaustesti, kyllä, mutta meidän pitäisi nähdä siitä hormonin määrä. Raskaushormoonin määrästä kun voi päätellä hiukan tarkemmin, että mikä tilanne on, mutta tässä lukee vain positiivinen."

Minun olisi varmaan pitänyt kimpaantua, että mitä hemmettiä, maksamme tuhansia euroja yksityisistä lapsettomuushoidoista ja heillä ei saada edes verikoetta otettua oikein, mutta kuulin vain sanan positiivinen. Suljin silmäni ja pääni notkahti taaksepäin huojennuksesta.
"Joka tapauksessa, tulos on siis positiivinen. Onneksi olkoon siitä vielä."
"Kiitos" sain vastattua.
"Periaatteessa sinun pitäisi kyllä tulla uuteen verikokeeseen huomenna."
"Ööö tuota..."
Kävin äkkiä läpi kalenteria mielessäni, seuraavat neljä päivää olivat aivan täynnä ohjelmaa, käytännössä aamusta iltaan.
"Tai no..." hoitaja selkeästi huomasi mielipiteeni asiasta.
"Oletko tehnyt raskaustestiä kotona?"
"Kyllä, se oli positiivinen."
"No sitten, teoriassa ei tarvitse tulla uudestaan. Jos tulee verenvuotoa tai kipuja tule heti kontrolliin, mutta muuten, kyllähän tässä voidaan aika turvallisin mielin edetä siihen ultraan kolmen viikon päässä."

Sovimme siis, että en kävisi uudessa verikokeessa. Kaksi positiivista raskaustulosta kahden päivän sisällä ja ultra kolmen viikon päästä. Mietin koko loppu päivän, että olisiko pitänyt sittenkin mennä verikokeeseen. Vahdin pikkuhousujani vainoharhaisena ja katsoin vessapaperin tarkkaan joka pyyhkimisen yhteydessä - eihän vain ollut vuotoa? Meni kolme päivää, ennen kuin tajusin, että kuukautiset olivat nyt jo yhtä monta päivää myöhässä, eikä verta näkynyt tai kuulunut. Viikonloppua kohti jännitys alkoi helpottaa. Ehkä ihan oikeasti olin raskaana?

Miehille tämä vaihe on niin paljon helpompi. Heidän ei tarvitse koko ajan olla tunnustelemassa kroppaansa, miltä minusta nyt tuntuu? Oliko tuo kipristys mahassa keskenmenoa vai suolistokaasua? Vihloi vähän kävellessä, joko meni kesken? Pöksyissä tuntuu kostealta, onkohan se verta? Toki heidän on kestettävä itkuista ja vainoharhaista vaimoaan, mutta sentään heidän kroppansa saa olla rauhassa. Mr. Blueberryn tyyni olemus ja  vahva luottamus siihen, että kaikki on hienosti, on kuitenkin onneksi helpottanut minunkin sekoiluani, ja hissukseen alamme jo innostua alkaneesta raskaudesta.

Tytöille emme vielä kerro asiasta, ehkä sitten niskapoimu-ultran jälkeen. Miss Clementine ei vielä asiaa edes ymmärtäisi ja Miss Lemon innostuisi niin suunnattomasti, että en kestäisi tuottaa hänelle pettymystä, jos hetkeä myöhemmin pitäisi selittää keskenmenosta. Yritämme siis jatkaa tätä normaalia elämää, joka sekin heittää kyllä ihan kohta häränpyllyä kun minä menen ensi viikolla töihin ja Mr. Blueberry jää loppuvuodeksi isyyslomalle. Kuinka äitiysvapaa on voinut kulua näin nopeasti? Yhdeksän kuukautta ja kesäloma päälle. Tyttäremme on jo niin iso, että ihan huimaa.

Vakavan ja itsepäisen Miss Clementinen luonne alkaa pikkuhiljaa esittäytyä paremmin ja vahvemmin. Hän on leppoisa, tyytyväinen ja itsenäinen tapaus, jolla on kuitenkin roimasti omaa tahtoa kaiken sen suloisen tyyneyden päälle. Helppo, on sana, jota käytän kuopuksesta usein, vaikkei sekään oikeastaan kerro koko totuutta. Miss Clementine on niin kovin onnellisen oloinen. Hän selkeästi tykkää kauheasti pienestä perheestämme ja yksinkertaisesta elämästämme. Nukkuminen on kivaa, syöminen on kivaa, kylpeminen on kivaa, haliminen on kivaa, leikkiminen on kivaa. Onko jotain, mistä tämä neiti ei pitäisi?

On jotenkin todella helppo haluta lisää lapsia kun tyttäreni ovat sitä, mitä ovat. Esikko on niin taitava ja positiivinen, yksi auringonpaiste (vaikka vähän diiva) ja tosikko on sanalla sanottuna tyytyväinen. Toki perheemme dynamiikka voi vaihtua paljonkin uuden tulokkaan myötä, mutta en aio murehtia sitä vielä. Kolmas lapsi, hurjaa. Onko Ninja tosiaan edelleen mukana matkassa, piilossa mahassani? Todistusaineisto ainakin puhuu sen puolesta. Totuus selvinnee kolmen viikon päästä ultrassa. Siihen asti yritän pitää itseni kiireisenä muiden asioiden parissa, mikä onnistunee oikein hyvin töihin paluun ja lapsiperhe arjen merkeissä. Jos joku tyhjä hetki sattuisi ilmestymään minulla on vino pino lukemista odottamassa.

Kai sitä saa äiti haaveilla, että hänellä olisi joskus aikaa (ja hiljaisuutta) avata kirja ja upota sen maailmaan?

Sekundaarinen lapsettomuus

Äitiyslomani oli nyt virallisesti ohi. Onneksi minulla oli täysi neljä viikkoa "kesälomaa" vielä siihen perään ja sitten Mr. Blueberry puolestaan jäisi kuukaudeksi kotiin. Yritimme pitkittää Miss Clementinen tarhaan laittoa mahdollisimman lähelle yhden vuoden ikää. Ajatus töihin palaamisesta oli kuitenkin hyvin ahdistava, eikä vain sen takia, että joutuisin kohta laittamaan lapseni jonkun muun hoidettavaksi ja kasvatettavaksi, vaan myös siksi, että olin juuri saanut tietää, että minut uudelleensijoitettaisiin ja koko työnkuvani tulisi muuttumaan. Työmatka olisi myös yli tunnin mittainen suuntaansa, joten noin 10 tuntia päivästä olisin jatkossa poissa perheeni luota.

Kaikki äidit osaavat varmaan samaistua tähän ongelmaan, kodin ja työn tasapainoittamiseen. Kun 8 tuntia menee nukkumiseen ja 10 tuntia töihin, niin jäljelle jää mitättömät 6 tuntia, joista siitäkin on vähennettävä tunti ilta- ja aamupuuhiin. Neljä tuntia perheelleni, lapsilleni. Se tuntuu rikollisen pieneltä ajalta. Eihän Miss Clementine kohta edes tunne minua! Olenkin epätoivoisena laskeskellut, että olisinko voinut mitenkään jäädä kotiin hänen kanssaan pidemmäksi aikaa, mutta tulotason tippuminen tästäkin vielä vähemmäksi ei mitenkään ole mahdollista ilman, että laskut jäävät maksamatta.

Stressi tulevasta alkaa olla huipussaan kun töihin paluu lähenee. Joskus tuntuu, että kodin ja työn paineet litistävät minut alleen. Olen kiukuspäissäni välillä heittänyt Mr. Blueberrylle, että "jää sinä kotiin, kun kerran tiedät paremmin, ja minä menen töihin". Kaiketi silloin hetkellisesti sitä tarkoitinkin, kun seinät kotona kaatuivat päälle syystä tai toisesta, mutta suurimman osan ajasta olen ollut todella tyytyväinen mammailuun pienen vauvani kanssa, enkä missään nimessä haluaisi takaisin töihin. Kun hoitovapaalle jääminen ei ole nyt ollut vaihtoehto olen päätynyt siihen ratkaisuun, mihin moni muukin äiti minun asemassani. Tehdään yksi lapsi lisää.

Tämä älynväläys ei nyt tietenkään johdu vain siitä, että haluan olla kotona enemmän ja panostaa perheeseeni enkä uraan. Olemme molemmat Mr. Blueberryn kanssa aina halunneet ison perheen ja nyt jos milloin on hyvä aika toteuttaa tuo suunnitelma, ennen kuin minä olen liian vanha raskautumaan. Miss Clemetine on ollut "happy baby" alusta alkaen, helppo ja ihana, joten hänen seurakseen voi kevein mielin hommata sisaruksen. Meille lasten hankkiminen ei kuitenkaan ole yhtä helppoa kuin monille muille. Toiset jättävät ehkäisyn pois ja laittavat peiton heilumaan niin muutaman kuukauden jälkeen tikku näyttää plussaa. Me kuitenkin kärsimme sekundaarisesta lapsettomuudesta.

Ei voi sanoa, varsinkaan enää, että olisimme lapsettomuudesta kärsivä pari, kun meillä on nyt kaksi pientä perheessä. Se totuus, että meillä on alle prosentin mahdollisuudet saada vauva luomusti ei ole kuitenkaa hävinnyt minnekään. Ilman lääketieteellistä avustusta tämä perhe ei kasva mihinkään. Sekundaarisesti, eli toissijaisesti lapsettomuus on edelleen elämässämme ja tulee aina olemaan. Meidän tiemme vanhemmuuteen on erilainen, kalliimpi ainakin, jos ei muuta.

Tällä kertaa tunne kävellessä Felicitas klinikalle oli hyvin erilainen kuin kaksi vuotta sitten. Kun menimme lapsettomuustesteihin "varmuuden vuoksi" emme tienneet mitä odottaa, pelko ja epävarmuus olivat silloin päälimmäisenä mielessä. Nyt tilanne oli ihan eri, eikä edellisestä käynnistä edes ollut niin pitkä aika, sillä olin viimeksi käynyt täällä synnytyksen jälkeen selvittämässä miksi jälkivuoto ei vain ottanut loppuakseen ja hedelmöityslääkärimme oli löytänyt sen istukanpalan, joka oli aiheuttanut vielä paljon päänvaivaa ja lopulta hysteroskopia operaation. Siitäkin oli kuitenkin jo yli neljä kuukautta ja hormonitoimintani oli palautunut normaaliksi, mikä tietysti oli jokseenkin oleellista, mikäli halusi lisää lapsia.

Eniten jännittikin, että miten kohtuni oli palautunut ja olin onnellinen, että Mr. Blueberry oli tukenani. Lääkärin tuttu hymy ja vakaa kädenpuristus muistuttivat taas siitä miksi kävimme yksityisellä, emmekä julkisella puolella. Täällä meitä hoitava henkilö pysyi koko ajan samana eikä ollut "kuka nyt ikinä sattui olemaan vuorossa". Hän myös muisti meidät, muisti lastemme nimet ja iät, tiesi tarkalleen kaikki hoidot mitä minulle oli tehty ja lääkkeet, joita olin syönyt sekä niiden vaikutuksen kroppaani.

Odotin hermostuneena, että miltä kohtuni ultrassa näyttäisi, mutta turhaan, kaikki oli hienosti.
"Limakalvo on 14 milliä, oikein hyvä."
Teki mieli tuulettaa. Muistin edelleen, että vähintää 7mm tarvittiin että voisi edes unelmoida raskautumisesta ja minulla oli tuplat siitä. In your face, bitches! Munasarjatkin läpäisivät tarkastuksen mallikkaasti, vaikka niitä ei nyt tarvittukaan kun alkiot olivat jo olemassa. Lääkärimme näytti vihreää valoa hoidoille ja niinpä pakastetun alkion siirto sovittiin seuraavaan kuukautiskiertoon.

Se kierto on nyt. Malttamattoman odottelun ja yhden hormonilääkityksen jälkeen olimme taas takaisin klinikalla ja ultrassa. Lääkrimme mielestä keinotekoinen eli lääkkeillä tehty kierto ilman ovulaatiota oli tälläkin kertaa paras vaihtoehto. Näin varmistuttiin siitä, että alkio siirretään juuri oikeana ajankohtana ja että limakalvo on sopivan paksuinen. Ultrassa paljastui, että kierron päivänä 11 limakalvoni oli jo 11mm paksu. Olimme alustavasti puhuneet, että alkio siirrettäisiin loppuviikosta, mutta koska tilanne oli jo niin kypsä varattiin aika alkuviikolle, tiistaille.

"Voidaanko alkioita siirtää kaksi?" kysyin kun lääkäri kirjasi paperille yksi alkio.
"Ei missään tapauksessa."
Punastuin hiukan.
"Ajattelin vain, että se parantaisi onnistumisen mahdollisuutta."
"Onnistumisprosentti on oikein hyvä yhdelläkin alkiolla, ja silloin vähennettään kaksosten mahdollisuutta, jotka taas ovat aina riskiraskaus. Teidän alkionne ovat erittäin laadukkaita, ihan niin kuin tekin, joten kahden alkion siirto ei ole tarpeen."
Olin otettu kehuista, ja kun juttelimme vielä hetken aikaa kaksosten keskoisuus ongelmista olin myös vakuuttunut, että tämä oli parasta niin minulle kuin tulevalle vauvalle.

Lääkäri kätteli meidät taas lähtiessämme.
"Eikö olekin helpompaa, kun tällä kertaa ei ole paineita onnistua."
Virnistin hänelle, tämä kierros tuntui tosiaan ihan erilaiselta. Vähemmän paineita, vähemmän stressiä. Meillä oli neljä alkiota, minun kohtuni vaikutti toimivan moitteettomasti ja vaikka emme onnistuisi, meillä olisi silti Miss Clementine ja Miss Lemon. Olisi tosin ihana olla taas raskaana, ison mahan kanssa, ja odottaa uutta perheenjäsentä tähän maailmaan.

Ei niin, ettenkö muistaisi edelleen raskauden huonoja puolia, selkäkipuja ja puolen vuoden pahoinvointia. Oli osia siitäkin ajasta, joita kammosin. Silti, se loppuvaiheen taianomaisuus, kun masu oli iso ja vauva liikkeet tunsi hyvin, se korvasi paljon. Ja tietysti palkinto lopussa oli ihan omaa luokkaansa. Nyt pitäisi sitten vaan onnistua siinä raskautumisessa.  Neljä mahdollisuutta, Athos, Aramis, Ninja ja Kilpikonna, meidän alkiomme, odottelivat pakkasessa, mikä jo itsessään oli ihan utopistista. Munasolut oli hedelmöitetty kohta kaksi vuotta sitten ja elämän alku odotteli tuubissa. 90% selvisi sulatus prosessista ja alkionsiirroista noin joka neljäs johti terveen lapsen syntymään, joten lukemat olivat meidän puolellamme.

Olimme päättäneet, että emme kertoisi Miss Lemonille vauvasta ennen niskapoimu ultraa sinä raskausviikon 12 tienoilla. Oli mielestäni parempi odottaa ensimmäinen kolmannes ja saada yhdistelmäseulonnan tulokset ennen kuin antaisimme isosiskolle turhia toiveita. Hän oli kysellyt meiltä jo, että eikö näitä sisaruksia voisi saada lisää, joten tiesin raskausuutisen olevan toivottu enkä halua tuottaa tytölle pettymystä. Henkisen preppaamisen mahdolliseen perheenlisäykseen ajattelin kuitenkin aloittaa ajoissa ja puhua siitä mahdollisuudesta, että kohta kaksi olisikin kolme.

"Sitten pitäisi kyllä hankkia poika" Miss Lemon sanoi minulle vakavana.
Naurahdellen yritin selittää, että ei se mene ihan niin. Isosisko on kuitenkin hyvin tiukkana poikavaatimuksessaan. Hän sanoi hyväksyvänsä kolmannen tytön vain jos lupaisimme sen jälkeen tehdä vielä neljännen lapsen - sen poika. Järkipuheista huolimatta neiti ei jousta tässä, mikä minusta on äärimmäisen hellyyttävää, mutta lisää jännitysmomenttia raskautta kohtaan. Mitään tietoahan meillä ei ole alkioidemme sukupuolesta, sellaisen selvittäminen on Suomessa laitonta. Olen oikeastaan myös hyvin onnellinen, että emme tiedä niitä, jotkin asiat kun on vain parasta jättää Pandoran lippaaseen.

Alkionsiirtomme oli sovittu tiistaille ja minua jännitti heti aamusta vaikka tiesin operaation olevan kivuton ja ohi parissa minuutissa. Eipä siinä vauvan sisälle laitamisessa normaalistikaan montaa minuttia kulu, mutta sentään luomusti paikalla ei ole lääkäri, hoitaja ja laborantti miehesi lisäksi. Tämä kimppakiva kuvio tuntui sekin kuitenkin aika luonnolliselta jo, koska olihan tämä nyt kolmas alkionsiirto, mitä minulle tehtäisiin. Takana oli yksi epäonnistuminen ja yksi täysi kymppi, joten odotukset ovat nytkin 50/50.

Inhottavasti alkionsiirrot ovat aina iltapäivisin, mikä tietysti antaa klinikalle aikaa sulattaa tarvittaessa toinen alkio, jos ensmmäinen ei selviä prosessista, mutta se jättää minulle ihan liikaa aikaa stressaantua. Olinkin hyvin jännittynyt kun kävelimme tuttuja käytäviä pitkin odotustilaan. Halusin ehdottomasti, että Mr. Blueberry oli paikalla alkionsiirrossa, vaikka se tarkoittikin työpäivän keskeyttämistä ja lastenhoitajan hankkimista Miss Clementinelle. Kyllä isän nyt piti olla paikalla kun hänen lapsensa laitettiin sisään. Yritimme jutustella mukavia sohvalla istuskellessamme ja lääkäriä odotellessa.

Onneksi kaikki tapahtui ihan aikataulussa ja operaatiossa sattui olemaan mukana myös tuttu hoitaja, joka tunnisti meidät heti ja alkoi kysellä miten vauvan kanssa oli sujunut. Joka kerta kun meidät spontaanisti tunnistetaan olen hiukan hämmetynyt siitä miten intiimi hoitosuhde yksityisellä klinikalla muodostuu. Sitä ei ole vain nimi jossain paperissa vaan henkilö, joka muistetaan ja tunnetaan. Olikin luottavainen olo kiivetessä siihen toimenpidetuolille, jalat kohti kattoa.

Alkionsiirron inhottavin osuus on ehkä se puhdistaminen. Tällä hetkellä minulla on kahdet hormonilääkkeet päällä, joista toiset ovat niitä tussuun työnnettäviä kapseleita. Niistä jä vahamaiset kuoret ja paljon sotkua joka paikkaan, joten lääkärin oli ensin hoidettava alakerta siedettävään kuntoon ennen levittimien tunkemista. Kunhan alkupreppaus oli tehty laborantti kurkkasi seinässä olevasta ikkunasta.
"Mrs. Strawberry? Sanoisitko vielä henkilötunnuksesi?"
Kun oli varmistettu, että alkio ja henkilö olivat oikeat nainen katosi labran puolelle siirtämään alkion petrimaljasta katetriin.

"Alkio on ollut lämpimässä odottamassa, se siirretään mahdollisimman lyhyeksi ajaksi pois lämmöstä" lääkärini selitti minulle.
"Sulatus meni oikein hienosti, alkio voi oikein hyvin."
Tuntui rohkaisevalta kuulla, että meillä oli laadukas yksilö siirrossa. Olimme Mr. Blueberryn kanssa mietiskelleet kuka neljästä lapsenalusta siirrettäisiin tällä kertaa ja olin kallistunut eniten Ninjan puolelle.
"Millä perusteella siirrettävä alkio valitaan niistä neljästä mitä meillä on?" utelin odotellessa.
"Ihan numerojärjestyksessä. Kaikki olivat niin laadukkaita, että eroahan ei juuri ole."

Laborantti toi katetrin, varmisti vielä henkilöllisyyden ja sitten seurasimme monitorista sumeaa, harmaata kuvaa, johon tuli pieni valkea piirto. Piirron päästä pursui kohta sumea pilvi limakalvon keskelle.
"Noin, siirto on tehty. Nyt tarkistetaan, että alkio on varmasti poistunut katetrista."
Lääkäri laski minut jo alas, mutta pyysi, etten nouse heti.
"Tämä on ihan vain varmuuden vuoksi" tohtori ehti juuri hymyillen kertomaan kun laborantti ilmestyi luukulle.
"Valitettavasti alkio palautui katetriin. Meidän täytyy tehdä siirto uudestaan."

"Oho, no jopas se tempun teki!"
Olisin ehkä säikähtänyt enemmän tilannetta, jos lääkäri ei olisi kuulostanut niin huolettomalta.
"Hetki menee kun siirrän alkion uuteen katetriin."
Nainen katosi taas labran puolelle ja minut nostettiin takaisin korkeammalle.
"On hyvin harvinaista, että näin käy. Ehkä kaksi, kolme kertaa vuodessa alkio palautuu katetriin eikä siirry.
"Niinkö?" kysyin ja mietin hiljaa mielessäni, että jep, tämä oli selkeästi Ninja.
"Yleensä se kertoo vain siitä, että alkion ympärillä on hyvä lima ja se yrittää tarttua."
Lääkärin sanat rauhoittivat jonkin verran, mutta huomasin silti pidättäväni hengitystä kun siirto tehtiin uudestaan. Tällä kertaa nestepilvi näytti hiukan kirkkaammalta kuin ensimmäisellä kierroksella.

"Nyt ainakin näytti hyvältä!"
En ollut huomannut, että laboranttikin jäi kurkkimaan ikkunasta. Hän otti katetrin ja lähti taas tarkistamaan tilannetta. Lääkäri laski minut taas alemmas.
"Luotetaan, että meni!" hän hymyili itsevarmana.
"Joskus nämä alkiot kyllä temppuilevan ihan kunnolla sitten kun sille tuulelle päätyvät. Joskus siirron joutuu tekemään kolmesti tai useamminkin,"
Hetken päästä saimme kuitenkin huikkauksen ikkunasta, että alkio oli siirtynyt. Huokaisin helpotuksesta. Tosin pieni pelon poikanen jäi, että alkio oli nimensä mukaisesti ninja ja karkasi jonnekin ihan muualle kuin kohtuun. Se jäänee nähtäväksi.

Sain luvan käydä vessassa ja sen jälkeen oli vielä lyhyt keskustelu jatkosta lääkärimme kanssa. Jatkaisin molempia lääkkeitä, joita otin jo nyt ja perjantaina laittaisin kertapistoksen alavatsaan kolmatta lääkettä. Kättelimme taas hymyillen lähtiessä ja meille toivotettiin kovasti onnea. Vedin syvään henkeä päästessämme ulos. Tässä sitä taas oltiin, odotuspeli oli alkanut ja Ninja oli, ainakin vielä, nyt mukana matkassa.

Vähän ennen kuin lähdimme alkionsiirtoon sisareni Miss Raspberry laittoi viestiä, että hänen synnytyksensä oli käynnistynyt. Kun me ajoimme pois hedelmöityshoitoklinikalta hän oli samaan aikaan matkalla synnytyssairaalaan. Puistelin päätäni ajoitukselle, miten voi olla, että juuri tänä samana tiistaina kun meille ehkä laitettiin seuraava pulla uuniin oli sisareni poika tulossa maailmaan. En ehtinyt edes keskittyä stressaamaan Ninjaa enää ollenkaan kun odotin vain tietoja Miss Raspberryltä synnäriltä. Myöhään illalla tytärteni serkku saapui maailman ja minä itkin onnesta. Olipa maaginen päivä, minusta tuli täti kolmatta kertaa ja saatoin olla raskaana kolmatta kertaa. Myös se, että Miss Clementinellä ja hänen uudella serkullaan Mr. Chilillä olisi sama ikäero (n. 9kk) kuin Ninjalla, mikäli raskautuminen oli onnistunut ja jatkuisi loppuun asti, tuntui ihan hurjalta yhteensattumalta.

Toki Mr. Chilin syntymä muistutti minua siitä tosiseikasta, että saadakseni kolmannen lapsen, minun olisi kohdattava pelkoni synnytyksestä. Henkilökohtaisesti olen kokenut synnytykset yhtenä helvettinä enkä edelleenkään mistään hinnasta haluaisi uusintaa. Olin kamalan stressaantunut ja jännittynyt jo Miss Raspberryn synnytyksestä, joka kaikille jumalille kiitos meni hienosti. Sisareni on ihan uskomaton soturi ja olen niin ylpeä hänestä, hän selvisi koko päivän rupeamastaan kuin mestari. Olemme kuitenkin samaa mieltä siitä, että synnyttäminen on ihan luolamies (tai oikeammin luolanainen) hommaa kaikessa alkukantaisuudessaan.

Se palkinto tosin, joka sitten lopulta odottaa, se on tietysti monenlaisen tuskan ja kärsimyksen arvoinen. Ei ihan minkä tahansa, mutta monen. Sinä iltana suihkussa huomasin pitäväni käsiäni alavatsani päällä ja juttelevan Ninjalle mahdollisesta tulevaisuudestamme ja kertovani hänelle hänen vastasyntyneestä serkustaan. Juttelinko tyhjälle kohdulle? Ehkä, mutta on sitä hullumpiakin asioita tehnyt. Enkä ehtinyt miettiä mahdollista raskauttani taas hetkeen kun keskityin Mr. Chiliin, jonka näimmekin seuraavana päivänä vieraillessamme synnytysosastolla.

Olin jo unohtanut miten pieniä vastasyntyneet ovat. Tuntuu, että Miss Clementine on ihan pikkuinen, mutta kun ottaa hänen tilalleen syliin Mr. Chilin, joka on vain kolmasosan serkkunsa painosta, tuntuu kuin kannattelisi höyhentä. Mr. Blueberry oli erityisen hämmentynyt ottaessaan pienen käärön käsivarsilleen ja hämmästeli missä se lapsi oikein on. Miss Lemon oli aivan sekaisin innosta ja jännityksestä tavatessaan perheemme uusimman jäsenen ja selitti kovaan tahtiin mitä kaikkea opettaisi ja kertoisi Mr. Chilille kunhan pikkuinen vähän kasvaisi.

Myös Miss Clementine oli kiinnostunut serkustaan, ainakin niin kauan, kunnes äiti otti tuon toisen vauvan syliin. Olisittepa nähneet tytön silmät, jotka olivat yhtäkkiä teelautasen kokoiset. Ilmoille pääsi välittömästi vastalauseiden litanja ja kädet huitoivat stop merkkiä. Toinen vauva minun mammani sylissä? Oh hell no you didn't! Olin aivan äimissäni tyttäreni reaktiosta ja olenkin nyt hiukan huolissani, että mitenhän Miss Clementine mahtaakaan hyväksyä mahdollisen sisaruksen, miköli hedelmöityshoitomme onnistuvat, kun jo pelkkä serkku on täysin sietämätön juttu.

Kuinka alkionsiirrossa sitten lopulta kävi, se selviää kahden viikon päästä verikokeessa. Tänä aamuna tökkäsin mahaani piikillä vähän hormoneja ja nyt vain odotellaan. Vauvakuume on ainakin kohdillaan kun elämässäni on nyt pieni prinssi, tuleva kummipoika. Toivon Mr. Chilipepperin harhauttavan ajatuksiani piinaavasta kahden viikon odotuksesta. Ei ole mitään niin epämiellyttävää kuin epätietoisuudessa eläminen. Tapani mukaisesti päätin purkaa ahdistustani kirjoittamalla tätä blogia ja jakamalla jännitykseni ja toiveeni tulevasta.

Kuinka Ninjan kanssa käy? Haihtuuko hän savupommin lailla tuulen mukaan vai aloitammeko me kohta uuden odotuksen? Jos hän ei tartu on meillä vielä kolme alkiota, Athos, Aramis ja Kilpikonna, joten voimme yrittää pitkälle ensi kevääseen asti onnistumista. Aika näyttää juurtuvatko puutarhamme uudet istutukset vai eivät. Sormet ovat ristissä ja toiveet tulevassa.

Pala istukkaa kohdussa

Pidin uudesta neuvolatädistäni. Hän oli jopa mukavempi kuin edellinen hoitaja, joka oli jäänyt taakse kun olin vaihtanut koko neuvolan. Se oli käynyt yllättävän helposti, vain puhelinsoitto ja tiukka valitus asiattomasta ja törkeästä käytöksestä, enkä päässyt edes selityksen loppuun kun minut ja lapseni oli jo siirretty toisen terveysaseman piiriin. Miten ihanaa, että nykyään saa itse valita hoitopaikkansa. Näin pääsin eroon venäläisistä lääkäreistäni, jotka eivät tehneet edes minimi vaatimuksiin kuuluvia tutkimuksia.

Huolimatta siitä, että tämä uusi neuvolatäti, jota luulin alunperin lapsettomaksi ja n. 28 vuotiaaksi, ja joka osoittautui neljän lapsen alle nelikymppiseksi äidiksi, oli oikein pätevä ja mukava, hän ei osannut auttaa minua kun jälkivuoto jatkui jo yhdeksättä viikkoa. Normaali jälkivuoto kestää n. 4-6 viikkoa. Jälkitarkastuksessa neuvolan lääkäri oli sanonut, että mikäli vuoto ei loppuisi kahdessa viikossa (yhteensä 8vk) olisi minun hakeuduttava takaisin lääkäriin ja käytävä ultrassa. Niinpä olin hieman hämmentynyt kun kaksi viikkoa myöhemmin soitin neuvolaan, eivätkä he voineet auttaa.

Ensinnäkään heillä ei ollut aikoja kahteen seuraavaan viikkoon ja toiseksi heillä ei ollut ultralaitteita. Ainoa vaihtoehto olisi soittaa seuraavana aamuna akuuttiaika jollekin random X lääkärille ja pyytää häneltä lähete naistenklinikalle, josta sitten saisi ajan sen mukaan miten kiireelliseksi siellä vaivani katsottaisiin. Käytin pari tuntia googlettamalla jälkivuotoa, mutta en löytänyt oikein mitään muuta tietoa, kuin ohjeen hakeutua lääkäriin. Kun en pystynyt tekemään wikipedia diagnoosia itse enkä saamaan nopeasti apua julkiselta puolelta katsoin parhaimmaksi venyttää lomapakon nyörejä ja varasta ajan seuraavalle päivälle hedelmöityshoitojamme hoitaneelle Felicitas klinikalle.

Sain haluamani ajan omalle lääkärilleni ja enää piti miettiä kuinka hoitaisimme lapset käynnin ympärillä. Onnekkaasti Mr. Blueberryn tämänkertainen työmaa on aivan klinikan lähellä, joten sovimme, että heittäisimme yhdessä Miss Lemonin esikouluun, ajaisimme siitä keskustaan, mies hoitaisi Miss Clementinen lääkärikäynnin ajan, jonka jälkeen minä heittäisin hänet töihin ja ajaisin sitten kotiin nuorimmaisen kanssa. Paperilla aivan loistava suunnitelma, konkreettinen toteutus testattiin seuraavana aamuna.

Kehdosta kuului kitinää ja pienten käsien viuhtomista. Raotin silmiäni ja arvioin huoneen pimeyttä. Oliko aurinko jo nousemassa? Olin oppinut veikkaamaan kellonaikaa valon määrän perusteella. Miss Clementine parahti ja kuulosti potkivan peittoaan. Oltiin päästy jo yön pimeimmän vaiheen ohi, siitä olin varma. Monelta neiti oli herännyt aikaisemmin? Olin syöttänyt hänet jo kerran. Vai kahdesti? Joskus tein sen kaiken niin horroksessa, etten ollut varma olinko vain nähnyt unta. Vauva alkoi kitistä vaativammin ja yllytin aivojeni muistilokeroita aukeamaan. Olin aivan varma, että olin noussut ylös puoli yhdeltä yöllä. Entä sen jälkeen?

Kampesin itseni huojuen sängystä. Pää tuntui raskaalta ja jalkani eivät olleet kantaa, mutta sain itseni kunnialla kehdon laidalle. Nappasin ensin kännykän yöpöydältä, kello oli 5:15. Jos olin viimeksi herännyt 00:30 nyt olisi tosiaan ruoka-aika. Minulla oli epäilyttävä tunne, että olin ollut hereillä kolmelta yöllä, mutta lapseni parkaisi kehdossa eikä jättänyt epäilyksen varaan, että kohta tulisi itku jos palvelu ei alkaisi pelata.

Kunhan olin imettänyt vauvan vaapuin hänen kanssaan hoitopöydän luokse. Napsautin karttapalloon valon, jolloin huoneen täytti himmeä, sinertävä hohde. Ei liian kirkas häikäisemään, mutta tarpeeksi voimakas, että näin mitä tein ja mitä vaipan sisältä löytyi. Hoitopöydän yläpuolella oli myös kello, ja katselin sen viisareita mietteliäänä. 5:35. Jos vaihtaisin neidin vaatteet nyt niin niitä ei tarvitsisi vaihtaa enää ennen lähtöä kahden tunnin päästä ja tyttö voisi nukkua siihen asti. Mutta hieno idea muuttui huonoksi kun kahden minuutin vaipanvaihdon sijaan taistelin uudet vaatteet vauvan päälle ja herätin hänet oikein kunnolla. Niinpä istuin vielä kello 6:00 sängyn laidalla nukuttamassa Miss Clementineä.

Ehdin torkahtaa vain vartiksi ennen kuin Mr. Blueberryn herätyskello soi. Vedin peiton korviini asti äkäisenä kuin ampiainen. Nukahdin uudestaan kun mies oli siirtynyt pukeutuneena makuuhuoneen ulkopuolelle. Varttia myöhemmin oma herätyskelloni soi. Normaalisti olisin nukkunut 8-9 asti, riippuen Miss Clementinen unista. Ehtiäkseni lääkärikäynnille oli kuitenkin pakko herätä jo ennen seitsemään. Takana oli alle seitsemän tuntia pätkittyä unta, mutta tehtävä ei ollut mahdoton ja lopulta aamu sujui sen verran kivuttomasti, että olimme vartin etuajassa keskustassa.

Tuntui oudolta kävellä tutuista ovista hissiaulaan ja painaa tottuneesti viidennen kerroksen nappia. Aivan kuin edellisestä kerrasta olisi ikuisuus, vaikkei alkion siirrosta ollut vielä vuottakaan, ja sitten toisaalta tuntui kuin olisin ollut täällä vasta viikko sitten viimeksi. Ilmoittauduin tutulla tiskillä vieraalle hoitajalle ja siirryin eri odotustilaan kuin ennen, sillä lääkärimme oli vaihtanut huonetta, mikä sai aivot nyrjähtämään radoiltaan. Kun neljä minuuttia yli sovitun ajan tohtorini tuli hymyillen ottamaan minut vastaan, "Miss Strawberry" hän sanoi ja kätteli minua lämpimästi hymyille, ja vei vastaanotolleen, aivot tekivät vielä uudemman voltin kun kaikki kalusteet olivat ihan eri paikoissa kuin odotin.

"Onneksi olkoon nyt vielä."
"Kiitos" vastasin ja punastuin hiukan.
"Saitte tyttären, eikö niin?"
Oli jotenkin ihanaa, että lääkärini muisti ensinnäkin minut, niin ulkonäöltä kuin nimeltä, että kaiken hoitohistoriastani. Hän muisti Miss Lemonin, hän muisti viimeisimmät keskustelumme. Hyvin nopeasti rupattelu kääntyi kuitenkin itse ongelmaan. Kun asettauduin haarat levälläni tutkittavaksi toivoin ensimmäistä kertaa elämässäni, että tussussa olisi vuotoa. Miten outoa, eikö? Eihän kukaan koskaan toivo, että kukaan menee sörkkimään ja näkemään pillun silloin kun on kuukautiset tai jotain muuta möhnää, mutta nyt oli toisin. Koska jos vuotoa ei olisi, tuntisin, että lääkäri saattaisi olla sitä mieltä, että olin keksinyt koko jutun.

No kyllähän sitä ruskeaa verta löytyi. "Ei haise pahalle" lääkäri arvioi, mikä oli hyvä asia. Piti vain henkisesti päästä yli siitä, että tämä mies nuuskutteli jalkojeni välistä valuvaa nestettä. Yök. Mitään tulehduksen oireita ei siis ollut, vaikka välillä kärsin pienestä alavatsakipuilusta. Se ei kuitenkaan yltänyt edes normaalien kuukautiskipujeni tasolle, ja koska kaikki muu oli juuri niin kuin pitäisikin, miinus vuoto, ei gynekologinen tarkastus paljastanut mitään mitä en olisi jo tiennyt. Niinpä lääkäri kävi sammuttamassa valot ultraa varten ja valmistauduin henkisesti vihdoin kuulemaan missä ongelma oli.

Makasin selälläni, katse tiukasti ruudussa. Sen verran monta kertaa olen nyt nähnyt kohtuni eri tilanteissa ultran kautta, että huomasin heti poikkeavuuden. Iso valkoinen möhkäle. Lääkäri tutki ensin munasarjani (sieviä, pieniä rakkuloita) ja limakalvoni (säälittävän ohut, vain puolet siitä mitä minulla on normaalisti) ennen kuin palasi vaalean pahkuran luokse. Hän varmisti vielä, että eihän kohdustani ole aiemmin löytynyt kalkkeutumia. Tässä vaiheessa säikähdin, sillä ainoa yhteys kohdulla ja kalkkeutumisella, josta minä olin kuullut, oli istukan toiminnan pysähtyminen ja sen aiheuttama kohtukuolema sikiölle. Oliko kohtuni hajonnut synnytyksessä?!?

"Ei ole tietääkseni koskaan ollut kalkkeutumia."
Lääkäri nyökkäsi.
"Tämä on aika selkeästi palanen istukkaa, joka on jäänyt kohtuun ja alkanut kalkkeutumaan."
"Mitä se tarkoittaa?"
"No se kuolee ja painuu kasaan hiljalleen. Tärkeintä on, ettei kohdussa olisi enää elossa olevia istukkasoluja."
"Voinko enää jatkossa raskautua?" kysyä töksäytin.
Lääkäri kohotti katseensä hiukan hätkähtäen.
"Ei tämä raskautumista estä. Joko palanen nyt hiljakseen häviää tai sitten meidän on poistettava se tähystyksessä."
"Eli kalkkeutuminen on hyvä asia?"

Tunsin itseni tyhmäksi kun en tiennyt yhtään mistä puhuttiin. Onneksi lääkäri auliisti selitti, ettei kohdussa itsessään ollut vikaa, ja istukan jäämien kuoleminen oli tosiaan hyvä asia. Toimintasuunnitelmana oli ottaa erityisen herkkä verikoe, joka mittasi istukkahoormonin määrää, jotta saisimme selville oliko kohdussa myös elävää istukkakudosta. Jos elävää kudosta löytyisi olisi tähystys tehtävä heti. Jos sitä ei ollut niin jäisimme odottamaan vielä pääsiäisen yli vuodon loppumista.

"Kohtu vuotaa niin pitkään kuin istukkaa on jäljellä."
Jos vuoto siis loppuu on kalkkeutunut istukan palanen liuennut pois itsekseen eikä mitään operaatiota tarvita. Koska kohtu ei kuitenkaan palaudu normaaliin tilaan ennen kuin kalkkeuma on poistunut ei sitä jäädä loputtomasti odottelemaan. Lääkärini vaikutti kuitenkin hyvin luottavaiselta, että palanen voisi hävitä ihan itsekseenkin ja piti epätodennäköisenä, että elävää istukkakudosta olisi enää jäljellä.

Ihan lopuksi kävimme vielä keskustelun pakastetuista alkioistamme. Koska olin juuri muutaman hetken ehtinyt pelätä, että kohtuni oli pilalla enkä enää koskaan kykenisi saamaan lapsia, tajusin edelleen haluavani niitä lisää. En välittänyt olla uudestaan raskaana enkä missään nimessä halunnut enää koskaan elämässäni synnyttää alateitse, mutta... Sen pienen hetken, kun olin ajatellut, että en pystyisi enää lisääntymään olin kokenut olevani täysin epäonnistunut ja viallinen. Niin ei nyt jumalille kiitos ollutkaan, mutta ymmärsin kuinka paljon se merkitsi minulle.

"Olemme ehkä valmiita yrittämään vielä toista lasta ensi vuonna. Suunnilleen kahden vuoden ikäero olisi meistä ihan järkevä" huomasin sanovani lääkärille. Hän piti suunnitelmaa hyvänä ja olihan meillä tosiaan neljä pakastettua alkiota. Olinko valmis vain hylkäämään lapsemme? Nämä alkiot olivat kuitenkin muutaman päivän vanhoja elämän alkuja. En ollut. Olinko henkisesti valmis raskauteen saati synnytykseen? En jumalauta todellakaan. Jos sijaissynyttäminen olisi Suomessa laillista olisin hypännyt sen vaihtoehdon kelkkaan välittömästi. Valitettavasti se ei ole laillista, joten vuoden päästä minun on varmaan ihan oikeasti päätettävä Athosin, Aramiksen, Ninjan ja Kilpikonnan kohtalosta.

Ja ennen kuin ehditte epäillä, kyllä olemme puhuneet Mr. Blueberryn kanssa asiasta enkä tehnyt tätä päätöstä omatoimisesti. Siitä ei ole viikkoakaan kun makasin nyyhkyttäen miehen sylissä ja avauduin synnytystraumoistani ja peloistani. Mies oli lohduttanut, että vaikka en haluaisi enää ikinä lapsia, hän olisi päätökseeni tyytyväinen eikä koskaan aikoisi vaatia minua käymään läpi sitä mitä olin kärsinyt Miss Clementinen eteen.
"Jos haluat vuoden päästä yrittää toista lasta, se on minulle okei. Mutta jos meidän lapsilukumme oli tässä, sekin käy. Meillä on kuitenkin täydellinen tytär, ja toinen täydellinen tytär joka on vähän minun, vaikkei kokonaan. Kaksi on ihan hyvä luku."
Ottaen huomioon, että Mr. Blueberry on aina halunnut suurperheen niin tämä oli paljon sanottu, ja toisaalta vahva todistus siitä, että olin ruvennut perustamaan perhettä juuri oikean miehen kanssa.

Teoreettisella tasolla olin nyt päättänyt, että kolmas kerta toden sanoo ja vielä lähtisimme tähän vauvanteko hommaan kerran. Elektiivinen keisarileikkaus on kuitenkin Suomessa ihan mahdollista ja jos voin vaihtaa alatiesynnytyksen suunniteltuun sektioon niin kolmas raskaus ei enää tunnu itsemurhaan johtavalta valinnalta. Teoriassa. Mitä konkreettisesti tulevaisuus tuo tullessaan on sitten ihan eri asia. Ja ensin on hoidettava tämä istukan pala kohdussa.

Labraan odotellessani muistelin kätilöideni toimintaa synnytykseni jälkeen. Istukkani oli revennyt ulos tullessaan. Anna ja häntä avustanut kätilö kasasivat istukan paloja vieressäni ja pähkäilivät oliko kaikki nyt tullut ulos vai ei.
"Meneekö tuo tuohon?"
"Jos sen laittaisi näin, niin olisiko se sitten kokonainen?"
"Luulisin niin, kun nämä laittaa yhteen ja sitten tuo pala tuohon..."
Kysyin heiltä, että oliko kaikki nyt varmasti tullut ulos.
"Uskoisin niin."
"Siis onko vai eikö?"
"Kyllä tässä varmaan kaikki on."

En painostanut asiassa sen enempää silloin, mutta nyt kiroilin kiukkuisena mielessäni. Varmaan oli kätilö sanonut, eli hän ei ollut tiennyt oikeasti, eikä ollut jaksanut välittää tarpeeksi selvittääkseen asiaa. Lopputuloksena sisälläni oli nyt palanen, jonka takia vuosin päivittäin verta ja joutuisin mahdollisesti tähystykseen. Osittain olin kuitenkin huojentunut, sillä nyt sentään tiesin mistä oli kyse. Pienessä mielessään sitä ehtii miettiä kaikenlaista kohturepeämästä syöpään kun ei vain tiedä ja alkaa pelätä pahinta. Tieto ja toimintasuunnitelma taas toivat rauhaa sielulle.

Kun lähdin ajamaan takaisin kotiin (Miss Clementine oli nukkunut koko lekurikäyntini ajan ja veteli edelleen hirsiä takapenkillä) ja radiosta pärähti soimaan AC/DCn kappale Stiff Upper Lip huomasin hartioideni päästävän vihdoin irti jännityksestä. En ollut nukkunut kunnolla moneen yöhön miettiessäni mikä minussa oli vialla. Stressi oli tehnyt minusta hermostuneen ja tylyn, mutta nyt vedin syvään henkeä ja nojauduin taaksepäin painellessani kevyttä ylinopeutta moottoritietä pitkin ja hissukseen sormeni ryhtyivät rummuttamaan auton rattia musiikin tahdissa. Kun tätä kappaletta seurasi Ram Jamin Black Betty aloin jo hymyillä. Hyvä musiikki, parempi mieli.

Hyvä olo sai jatkoa kun kännykkääni blingahti iltapäivällä ilmoitus uusista testituloksista. Mehiläisen palveluihin kuului kätevästi nämä ilmoitukset labratuloksien valmistumisesta, eikä tarvinnut koskaan sokkona soitella, että joko tieto oli tullut vai ei. Mukavan oloinen nainen vastasi puhelimeen ja alkoi selata tietojani.

"Juu, testitulos on tullut..."
Hoitaja piti pienen miettimistauon.
"Valitettavasti tämä on negatiivinen."
Minä tein pienen hurraahuudon päässäni kun nainen jatkoi "Olen pahoillani, mutta raskaus ei ole testin mukaan alkanut."
Melkein nauroin ääneen.
"Ei! Ei kun me halusimmekin negatiivisen tuloksen!"
Istukkahormooni on siis se sama mitä mitataan raskaustesteissä. Puhelimen päässä hoitajalla tuntui menevän jauhot suuhun.
"Ööö siis tuota, mitä?"
"Minulla on istukan pala kohdussa. Ei tässä raskautta yritetty vaan on kyse synnytyksen jälkeisestä -"
Hoitaja pääsi vihdoin kärryille.
"Aaaa! Jaa jaa, hetkinen, ehkä minä luen mitä lääkäri on kirjoittanut..."
Pidättelin nauruani joka oli puoliksi huvittuneisuutta ja puoliksi huojennusta.
"Niin, tosiaan, istukkahormoonin arvo on niin matala, että ei, ei pitäisi olla elävää istukkakudosta."
"Hienoa, tosi hieno kuulla."
Hoitaja alkoi naureskelemaan puhelun toisessa päässä.
"Onpa kummallista. Todella harvoin menee näin päin, että negatiivinen tulos on hyvä asia. Mutta kyllä, tämä on selkeästi negatiivinen."

Pystyin rentoutumaan taas hiukan lisää ja naureskelemaan koko tilanteelle kun soitin Mr. Blueberrylle. Ei tässä nyt tietenkään vielä olla selvillä vesillä, mutta paljon lähempänä, eikä tarvitse heti mennä tähystykseen. Nyt pidetään vain sormet ristissä, että tuo viheliäinen, kalkkeutunut istukan palanen tajuaisi ihan itse häipyä kohdustani niin pääsemme jatkamaan muuten hienosti alkanutta elämää vastasyntyneen kanssa.

1/4 raskausviikkoja takana

April rv 9+0

Vuodot loppuivat ennen Juhannusta, mutta odotin silti kuumeisesti toista ultraamme. Halusin olla täysin varma, että Aprilillä on kaikki hyvin. Felicitas klinikan tilat menivät koko kesäksi remonttiin, joten ultra oli varattu väliaikaisiin tiloihin Kampin Inno-taloon. Sisäänkäynnin löytäminen kesti hetken, joten olin kaksi minuuttia myöhässä ilmoittautuessani klinikalle. Kiirehdin ohjeistetun käytävän päähän kuikuillen hermostuneena ympärilleni. Vieras paikka sai minut jännittämään entistä enemmän, sekä se, että olin myöhässä, mistä en lainkaan perusta. Seuraavien 25 minuutin aikana ehdin kuitenkin tulla tutuksi valkoisten käytävien ja epämukavien tuolien kanssa.

Mr. Blueberry oli yli vartin myöhässä, joten oli oikeastaan aika onnekasta, että lääkärimme oli poikkeuksellisen pahasti jäljessä aikataulustaan. Murjotin miehelle kun hän vihdoin saapui paikalle ja alkoi kiukutella kaikkia syitä miksi oli vasta nyt mestoilla eikä minua olisi voinut vähempää kiinnostaa. Meidän molempien verenpaine ehti kuitenkin laskea, sillä jouduimme odotellemaan vielä tovin ennen kuin lääkäri kutsui meidät sisään. Ensitöikseen hän pahoitteli myöhästymistä, joka johtui teknisistä ongelmista, joita oli ilmennyt kun Felicitas oli aamulla siirtynyt näihin tiloihin, eikä ilmeisesti mikään ollut aluksi toiminut, lääkäri ei ollut edes päässyt sisään taloon.

Istuimme alas kliinisen valkoiseen ja kylmään huoneeseen, johon oli ängetty liikaa tavaraa. Kävimme läpi yleisen vointini, joka oli huono; jatkuvaa pahoinvointia, närästystä, väsymystä ja oksentelua. Viimeisimmän kerran olin oksentanut Miss Lemonin nähden ja tytär oli säikähtänyt kunnolla kun äiti yhtäkkiä juoksi ulko-ovelta keittiön lavuaarille (lähempänä kuin vessa) oksentamaan. Vatsassa ei sillä hetkellä tosin ollut muuta kuin vettä, mitä on yllättävän helppo kakoa ylös, joten sinänsä pääsin helpolla ja pystyin yrjöämisen lomassa helposti kommunikoimaan Miss Lemonille ("kaikki hyvin, yöööör, äidillä on vaan vähän paha olo, yöööör, ei hätää").

Pidin vaivoja ja oireita merkkinä terveestä raskaudesta, eikä lääkäri vaikuttanut olevan erimieltä. Sain luvan riisua pöksyt, tosin tällä kertaa ei ollut sermiä, jonka taakse mennä, eikä tutkimustuoli ollut yhtään niin mukava kuin aikaisemmin. Mr. Blueberry ahtautui viereeni seisomaan nähdäkseen monitorin ja lääkäri aloitti tutkimuksen. Sisätutkimus on aina yhtä epämukava, mutta onneksi se on ohi hujauksessa ja sitten sammutettiin vihdoin kattovalo ja päästiin ultraamaan.

Pidätin taas hengitystäni, mutten joutunut jännittämään kauan, sillä April putkahti kuvaruudulle hetkessä. Katkarapumainen toukka oli muuttunut mini-ihmiseksi, jolla oli selkeästi neljä raajaa, vartalo ja iso pää. Monitorilla pieni sydän jyskytti menemään tasaista tahtia ja huomasin hymyileväni korvasta korvaan kuin irvikissa. Lääkäri ei löytänyt mitään vikaa kohdustani tai munasarjoista ja antoi pian tuomionsa, jonka mukaan kaikki oli juuri niin kuin pitäisikin. April itseasissa kasvoi vauhdikkaasti, hiukan edellä keskiarvoa, mikä oli lääkärin mukaan vain hyvä asia. Ja sitten pikkukaveri yllätti meidät alkamalla tanssahtelemaan.

"Kappas, täällä on selkeästi aamujumppa menossa."
Aloin nauraa lääkärin heitolle, jonka takia ultrakuva tietysti hävisi osittain näkyvistä. Yritin hillitä hekotteluani, jotta vatsa pysyisi paikallaan ja näkisimme lisää groovy mooveja. Pienen pienet kädet huitoivat menemään kun vatsa-asukki jammaili menemään omien tahtiensa mukaan. Se on mullistava hetki nähdä oman lapsensa liikkuvan ensimmäistä kertaa. Liikkeessä konkretisoituu paljon todellisemmin se, että kantaa elävää olentoa, kuin pelkästä sydämenlyönnistä. Olisin voinut katsella pikkumiestä (kyllä, jostain syystä minulle tuli heti olo, että April on poika) vaikka koko loppu päivän, mutta kohta oli jo aika pukea vaatteet ja istua pöydän ääreen.

"Eiköhän kaikki mene tästä eteenpäin hienosti" lääkäri totesi hymyillen.
Sovimme keltarauhashormonin että estrogeeni lääkityksen lopettamisesta porrastetusti viikon aikana. Ultra oli maanantaina ja viimeisen kapselin sekä pillerin ottaisin sunnuntaina. Sain neuvolakortin sekä lomakkeen, joka tulisi täyttää ja palauttaa synnytyksen jälkeen. Kohta nousimmekin jo ylös ja kättelimme lääkäriämme, joka onnitteli vielä kertaalleen. Koin hetkellisen tunnemyrskyn sisälläni, kun halusin kiittää häntä kaikesta, mitä tohtorimme oli puolestamme tehnyt. Joskus oikeat sanat eivät vain ota löytyäkseen ja "kiitos todella paljon" ei vain tuntunut kattavan sitä todellista kiitollisuuden määrää, jonka koin tätä ihmeiden tekijää kohtaan.

Mitään sen fiksumpaa en kuitenkaan saanut ulos suustani, toivottelin hyvää kesää ovesta poistuessani ja nojauduin Mr. Blueberryn kainaloon kun kävelimme tiskille maksamaan laskumme. Miten surrealistista, että olimme onnistuneet ja odotin nyt ensimmäistä yhteistä lastamme. Lähetin heti perheelleni kuvan ultrasta ja en malttanut olla esittelemättä sitä työkaverilleni. Kunhan pääsin kotiin ja päivällispöytään Miss Lemonin kanssa kerroimme vihdoin hänellekin, että meille oli tulossa vauva.

Miss Lemonin ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän henkäisi silmät säihkyen, nosti kädet rinnalleen kuin pakahtuvaa sydäntä pidellen ja tivasi, että "Ihan oikeastiko? Ihan oikea vauva?". Sanomattakin selvää, että seuraavana päivänä neiti oli kertonut joka ikiselle lapselle ja aikuiselle tarhassa, että hänestä tulee isosisko. Eniten tytärtä tietysti mietityttää tuleeko meille tyttö vai poika. "No entä jos se on poika?" kysyin häneltä. "Ei se mua haittaa! Tyttö tai poika, ihan kumpi vaan!" Juuri nyt minulla on ihan sellainen tunne, että tulossa on poika, mutta toisaalta olin täysin varma, että Miss Lemon olisi poika kun odotin häntä. Mr. Blueberry uskoo edelleen, että saamme tytön (mikä sopisi kyllä minulle oikein hyvin) koska pahoinvointini on niin pahaa.

Ihan kumpi vaan on kuitenkin kaikkien meidän kolmen mielessä ja pidän vaan sormia ristissä, että kaikki menee hienosti loppuun asti. Perus neuvolakäynnitkin alkavat nyt pyöriä ja kävimme ensimmäisen kerran muutama päivä ultran jälkeen tapaamassa neuvolatätiä. Valitettavasti olin todella pettynyt tähän käyntiin. Meidät otti vastaan nainen, jota voin vain kuvailla pehmeäksi. Hän oli kuin vaahtokarkki, niin ulkoisesti kuin sisäisesti. Sellainen pehmopää, joka puhui pehmeästi ja hitaasti, liikkui samalla tavalla, ja käyntimme venyi ja venyi ja venyi. Aivan turhaa jaarittelua ja kun tunti alkoi olla täynnä tapaamisessa, josta ei ollut oikein mitään hyötyä, aloin jo naputtaa jalalla lattiaan ja tuijottaa kelloa, sillä olin reippaasti myöhässä töistä.

Mr. Blueberryllä meni hermot vielä pahemmin enkä ihmettele, sillä vaikka oli pyydetty erikseen, että hän tulisi paikalle, neuvolatädillä oli miehelle kolme kysymystä, jonka jälkeen hän istui turhanpanttina epämukavalla jakkaralla ja vilkaisi vähän väliä kännykkää, joka piipitti työasioita taukoamatta. "Tämä uusi neuvolakortti on niin hämmentävä, en ole vielä täyttänyt tällaista" nainen rupatteli ja pyöritteli korttia käsissään kuin se olisi maailman seitsemäs ihme. Kunhan kaikki sukusairauteni ja ruokatottumukseni ynnä muu sellainen oleellinen oli kirjattu sain lähetteen verikokeisiin ja pissatestiin, käskyn varata ajan sokerirasitus testiin ja lopulta varattiin vielä uusi aika neuvolaan.

Kihisin turhautumista kun pääsimme vihdoin pois ja päätin, että jos mahdollista, vaihtaisin heti neuvolatätiä johonkin toiseen. En usko, että pystyisin luottamaan tähän naiseen saati kunnioittamaan häntä. En todellakaan halunnut, että ko henkilö olisi se, jonka naamaa joutuisin katselemaan loppu raskauden. Noudatin kuitenkin kiltisti saamiaini ohjeita ja menin heti raskausviikko kymmenen alettua, tarkemmin ottaen rv 10+1 päivänä, verikokeisiin. Käytin siihen lounastaukoni ja yritin olla oksentamatta päälleni kun ajoin labralle. Olin varannut ajan edellisenä päivänä, jotten joutuisi jonoon ja hoitaja tuli huutelemaan minua jo 10 minuttia etuajassa (olin paikalla, koska olin saanut ohjeistuksen istua 15 minuttia rauhoittamassa verenkiertoa ennen testien ottoa).

Olen tottunut verikokeisiin ja piikkeihin ylipäätään lukuisten eri sairasteluiden takia, joita tässä vuosien varrella on ollut, joten minua ei normaalisti juurikaan stressaa tällaiset labrareissut. Nyt kuitenkin huomasin tuijottavani koeputkia kulmat rutussa, kun yksi toisensa jälkeen täytettiin punaisella nesteellä. Minut valtasi jokin käsittämätön huoli siitä oliko tämä nyt turvallista raskaana? Noin paljon verta pois, riittäähän sitä nyt varmasti vauvalle? Totesin nopeasti omat pelkoni järjettömiksi. Ihmisessä on noin 5 litraa verta ja minulta vietiin sitä ehkä desi näissä kokeissa. Jotkin asiat ovat kuitenkin alitajuisia, enkä voinut mitään sille, että halusin kiskaista käteni pois ja tokaista valkotakkiselle naiselle, että nyt riittää kiitos.

Sinnittelin loppuun asti ja olin huokaista helpotuksesta kun käsivarteni laastaroitiin. Kävin vielä hoitamassa virtsanäytteen laboratorion vessassa, mutta koska lounastauko alkoi olla lopussa taisin hoitaa sen osuuden hiukan liian hutiloiden, sain nimittäin tänään soiton tuloksista. Pissatesti oli epäonnistunut, tai ainakin todennäköisesti, kun juuri jokin tietty arvo (jota en enää muista, koska olin juuri vessassa oksentamassa kun labrasta soitettiin enkä oikein pystynyt keskittymään) oli koholla, ja näin käy juuri silloin kun testi on epäonnistunut. Niinpä labra odottaa taas.

Ihan suoraan sanottuna tämä raskaana oleminen on aika rasittavaa. Olen onneni kukkuloilla, että olen raskaana ja saan toisen lapsen, miten superia! Mutta muuten tämä on kyllä ihan perseestä. Minulla on ollut kolme päivää tässä raskauden aikana kun en ole kärsinyt huonoa oloa, muuten minua oksettaa tai närstää 24/7. Herään öisin siihen, että on huono olo, en saa iltaisin unta kun on niin huono olo, joudun syömään minimaalisia annoksia ruokaa, jotten oksenna, mutta jos en vähän väliä syö jotain on vielä huonompi olo. Väsyttä välillä niin paljon, että voisin nukahtaa rattiin. Käyn töissä kitumassa ja sitten menen kotiin makaamaan sänkyyn tai sohvalle pahoinvointiani.

Minkäänlaisesta parisuhteesta ei voi puhua tällä hetkellä. En halua suudella, koska oksettaa, en halua halauksia, koska vatsaan sattuu kun närästää, en halua tehdä mitään kun väsyttää ja on paha olo. Pöydän ääressä yhdessä istuminen ja jutteleminen on usein liikaa, kun tuskan hiki hiipii otsalle ja on siirryttävä sängyn pohjalle. Ruoan tekeminen on haastavaa kun erilaiset hajut saavat oksentamaan ja pitkään jaloillaan oleminen lisää pahoinvointia. Olin oksentaa pyykkien päälle kun ripustin niitä kuivumaan. Olo on siis vain kertakaikkiaan kurja ja koko ajan enkä pysty kuhertelemaan Mr. Blueberryn kanssa kun yritän lähinnä hengittää rauhallisesti, jotta ruoka pysyisi sisällä.

Ainoa, mikä edes hetkellisesti auttaa, on jäätelö. En suoranaisesti himoitse jäätelöä, niin kuin himoitsin kaurapuuroa Miss Lemonia odottaessani, mutta jos jokin pysyy sisällä ja helpottaa oloa edes sen puoli tuntia, niin jäätelö. Varsinkin silloin kun olo on jo aivan sietämätön niin jäätelö pystyy vielä pelastamaan tilanteen. Senpä takia sitä on nyt non-stop pakastimessa ja olen töissäkin käynyt äkkiä hakemassa ravintolan tiskialtaasta tuutin tai puikon kun ei enää pystyisi muuten jatkamaan hommia.

Kaiken kaikkiaan, vauvalla on mitä ilmeisimmin kaikki hienosti, ja minulla menee surkeasti. Onko se sen arvoista? Tietenkin. Odotanko silti malttamattomana päivää kun myös minulla on asiat taas hienosti? Hyvin kiihkeästi. Siihen asti pyrin vain pitämään kiinni siitä mittaamattomasta onnen määrästä, minkä Aprilin pieni tanssahtelu monitorin näytöllä sai aikaiseksi.

Vaikea tie

Kello oli puoli seitsemän aamulla. Asvaltti oli märkä ja tihkusade kasteli tuulilasia. Naksautin pyyhkijät päälle ja ne heilahtivat laiskasti lasin yli. Käännyin kohta moottoritielle ja porhalsin sumuisen maiseman sisään. Tien laidoilla putkahteli esiin tummia puita kuin taivasta kohti kurkottelevia luurankoja keskellä valkoista kanvasta. Myös keskusta oli vaalean verhon peittämä ja rakennukset aivan kuin astuivat estradille sumun takaa tyhjästä. Koleasta säästä huolimatta oloni oli positiivinen kun pääsin vihdoin Felicitas klinikalle minuutilleen aikataulussa. Jo pelkästään se, että mieleni ei ollut musta ja myrskyisä oli niin helpottavaa.

Melkein kaksi viikkoa sitten kun olimme palanneet kotiin munasolujen keräyksestä, ja jokainen töyssy automatkalla oli ollut kuin tarkasti tähdätty nyrkinisku vatsaani, taivas oli ollut teräksen harmaa ja illalla oli myrskynnyt. Pisarat olivat piiskaantuneet keittiön ikkunaan kun istuin pöydän ääressä etukenoon taipuneena, otsalla kevyt tuskan hiki, ilman mitään ruokahalua, ateria kylmenemässä lautasella edessäni. Mieleni oli silloin myllertänyt kuin ulkona puiden latvoja repivä tuuli. Seuraavana päivänä oli paistanut iloinen aurinko lemmikinsiniseltä taivaalta, mutta minä olin jatkanut kivuliasta kärsimistä ja päänisisäistä syöksyä negatiivisuuteen.

Kolmantena päivänä oli satanut lunta, huhtikuussa. Sitä oli leijaillut kaunis kerros mäntyjen oksastojen tummien neulasten päälle. Kuollut ruoho ja hiekkaiset kadut olivat peittyneet päivän kestävään, ohueen höyhenvilttiin ja kaikki oli näyttänyt niin rauhalliselta. Minun mielialani oli kuitenkin jatkanut matkaansa vihaisena ja negatiivisena, kun kivut eivät ottaneet helpottaakseen. En pystynyt välittämään oikein mistään tai kenestäkään. En voinut liikkua, mutta paikallaan olokin sai minut irvistelemään. Mietin, että en ollut varmasti ilmoittautunut tällaiselle matkalle Helvettiin. Tarvitsin tietysti jonkun, jota syyttää loppumattomasta tuskastani ja vuorotelleen päässäni vihasin lääkäriäni tai Mr. Blueberryä.

Osasin sen verran tulkita itseäni, että tunnistin kaiken sen vihan ja epätoivon olevan suora seuraus kivusta, joten pidin mölyt mahassani. En uskonut omia kylmiä tunteitani, joiden perusteella olisin voinut saman tien erota miehestä ja muuttaa Karibialle, jättää koiran ja muksunkin jälkeeni. Tajusin haluavani paeta vain tätä tilannetta, ja kunhan kipu hellittäisi näkisin maailman varmasti taas ihan eri valossa. Niinpä kävin lääkärillä, alkionsiirto suunnitelmat haudattiin, alkiot jäädytettiin ja makasin sängyssä vielä viisi päivää.

Toipuminen oli raastavan hidasta. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että vain makasin ja makasin sängyssä. Tunsin myös suurta ärtymystä siitä, että jouduin pyytämään Mr. Blueberryä tekemään asioita. Halusin hänen tekevän kaiken automaattisesti, mutta mies on tottunut siihen, että minä hoidan tietyt hommat kotona ja hänestä näki kuinka ärtymys hänenkin suunnallaan alkoi kasvaa, eikä sitä varmasti auttanut se, etten minä osoittanut mitään välittämistä hänen suuntaansa. En tiedä miten teidän muiden kohdalla kipu vaikuttaa, mutta minä en vain kykene olemaan hellä tai iloinen tai rakastava muita kohtaan silloin kun minuun sattuu.

Pääsiäisenä poistuin ensimmäisen kerran kotoa mennäksemme juhlimaan pyhää siskoni ja veljeni kanssa. Se sunnuntai oli ensimmäinen päivä kun pystyin jo kävelemään kohtuullisen normaalisti ja piristyin henkisesti kun alkoi tuntua, että elämä palaisi jotenkin raiteilleen. Maanantai oli vielä vapaata ja uskaltauduin kävelylle koko perheen voimin. Koirat ja tytär sinkoilivat kaukana edessä ja Mr. Blueberry jäi vähän väliä odottamaan kun vaapuin muiden perässä kylmässä aamupäivän auringonpaisteessa kuin eksynyt pingviini. Illalla jaksoin siirtyä sohvalle katsomaan elokuvaa sen sijaan, että olisin tuijottanut television ruutua sängyssä maaten ja siirryin viikon tauon jälkeen miehen kainaloon sen sijaan, että olisin pitänyt tiukkaa puolen metrin rakoa.

Sanoisin, että minulla ei ole ollut helppoa, pääni on ollut täynnä pelkkää synkkyyttä ja kroppa kipua, mutta ei ole ollut helppoa muullakaan perheellä. Miss Lemon oli monta päivää hoidossa sukulaisilla ja sittenkin kun hän pääsi kotiin äiti ei tehnyt mitään muuta kuin makasi. Mr. Blueberryn hylkäsin täysin kykenemättä minkäänlaiseen parisuhteeseen saati sympatiaan. Kysyttäessä ilmoitin olevani onneton. Helpotus on ollut siis kaikille suuri kun lopulta kivut väistyivät. Tiistaina tein normaalin työpäivän, käytin koirat pitkällä lenkillä, hain lapsen tarhasta, tein ruokaa ja siivosin keittiön. Koska innostuin näin kovasti heti ensimmäisenä päivänä menin vain "ihan hetkeksi lepäämään" siinä kuuden aikaan iltapäivällä. Nousin ylös 12 tuntia myöhemmin.

Nyt perjantaina tunnen taas olevani oma itseni. Olemme hissukseen päässeet takaisin niin sanottuun normitilaan niin minun vointini, arjen kuin parisuhteemme tilankin kannalta. Niinpä tänään aamulla menin lääkäriin luottavaisin mielin enkä ollut edes yhtään vihainen lääkärilleni vaan hymyilin iloisesti kätellessämme. Ultrassa löytyi vielä jonkin verran nestettä munasarjojen rakkuloista, erityisesti vasemmalta puolelta. Vasenta puolta tutkiessa tuntui taas sitä sietämätöntä, viiltävää kipua ja tunsin kasvojeni valahtavan kalpeaksi kun purin kipua vastaan. Lääkäri joutui vaihtamaan tutkimusotetta monta kertaa ennen kuin löytyi sellainen kulma joka ei sattunut niin paljon, etten pystynyt olemaan aloillani. Vasemmalla on vielä aika paljon nestettä, vaikka sen määrä onkin puoliintunut. Enää yksi rakkula on 20 millin kokoinen.

Ehdin hetken huolestua, mutta lääkäri puolestaan oli tyytyväinen. Hänen mielestään olen parantunut mallikkaasti ja loputkin nesteet lähtisivät kyllä pikkuhiljaa. Pukeuduin sermin takana ja kiroilin kun olin taas liikkeellä hameessa ja sukkahousuissa. Ilmeisesti minun kesti pukea juuri niin kauan kuin kuvittelinkin, koska poikkeuksellisesti lääkäri alkoi puhua minulle jo sermin taakse, mitä hän ei normaalisti koskaan tee. Kipitin lopulta penkille vetämään saappaat jalkaani tohtorin käydessä läpi toimintasuunnitelmaa. Olin edellisenä iltana syönyt viimeisen keltarauhashormonikapselin (Kyllä, syönyt! Niitä samoja kapseleita joita normaalisti lykitään tussuvakoon, lääkäri oli käskenyt syömään niitä nyt viikon. Ja tarkistin häneltä kolme kertaa, että siis suun kautta? Ihan samoja kapseleita? Lopulta lääkäri oli jo vaikuttanut vähän tuskastuneelta kun en meinannut uskoa.) joten nyt odottaisimme kuukautisten alkavan muutaman päivän sisällä.

Koska kroppani oli toipumistilassa ei seuraava ovulaatiokierto välttämättä olisi erityisen hyvä. Luonnollisessa kierrossa myös ajoitus alkionsiirrolle on hankala saada täsmällisesti määriteltyä ja sopiva ajankohta on vain päivän tai kahden marginaalissa. Niinpä lääkärini päätti, että kohdun limakalvoa lähdettäisiin kasvattamaan estrogeeni lääkityksellä kun normaalille ovulaatiolle ei ollut nyt tarvetta. Eli tarkoitus on luoda kohtuun optimaalinen ympäristö alkion kiinnittymistä varten, näin myös alkionsiirron päivä tiedetään tarkalleen etukäteen ja se voidaan jopa tietyissä määrin päättää, jolloin ei ole riskiä, että optimi ajankohta osuisi viikonlopulle eikä siirtoa voitaisi tehdä ollenkaan toukokuun aikana.

En ole aivan varma mitä mieltä olen siitä, että kehoni tungetaan taas täyteen hormoneja kun edellisten vaikutukset ovat vasta hiipumassa. Tämä uusi lääke ei ole yhtään tuttu ja jännitän miten se mahtaa minuun vaikuttaa. Se selvinnee kunhan kuukautiset alkavat ja niiden toisena päivänä alan nappeja napsimaan - sentään ei tarvitse mitään piikittää! Kymmenen päivää siitä eteenpäin on taas aika ultraan, jossa sitten selviää onko kaikki edennyt mallikkaasti ja siirto voidaan ylipäätään tehdä, ja että koska se tehdään. Lääkäri arvioi todennäköiseksi ajankohdaksi viikon 19, eli teemaan sopivasti Äitienpäivä viikon.

Näin sitä taas aloitetaan uudella, tuntemattomalla tiellä kohti määränpäätä. Joko vihdoin saisimme aikaiseksi raskauden? Olen hiukan skeptinen - selkeästi en ole vielä toipunut keräyksen aiheuttamasta negatiivisuudesta täysin. Ne kivut olivat todella iso takaisku yleiselle mielentilalleni koskien hedelmöityshoitoja. Mr. Blueberry sen sijaan vaikuttaa innostuneelta ja luottavaiselta, molemmat tunteita, jotka minulta ovat kadoksissa. Ehkä uskoni tarvitsee vain hiukan lisää aikaa, vähän kuin akku, jota pitää ladata uudestaan. Luovuttamassa ei ainakaan olla, mutta paljon varovaisemmalla mielellä olen liikkeellä ja pieni pelko on jäänyt perseeseen siitä mitä kaikkea tästä voikaan vielä seurata.

Traumoja ja tuloksia

Huh miten traumaattinen kokemus. En osannut pelätä munasolujen keräystä sillä viimeksi se oli sujunut niin helposti.

"Sinullahan on tehty tämä jo kerran? Kuinka viime kerta sujui?" hoitaja kysyi minulta kun hoipertelin toimenpide huoneeseen. Diapam oli saanut pääni sekaisin ja minua huimasi.

"Ihan hyvin, en ainakaan muista, että olisi ollut mitään erikoista."

"Muistaisit kyllä jos olisi. No mutta hyvä."

Jäin vähän ihmettelemää hoitajan sanoja, mutta toinen hoitaja pyysi minua asettumaan makuutuolille spottivalojen alle. "Vedä mekkosi pois takapuolen alta, ettei se sotkeennu." Tein kuten käskettiin ja nostin jalkani telineille. Hymyilin valko-punaraitaisille villasukilleni, jotka saivat kinttuni näyttämään polka karamelleiltä. Olin tosin unohtanut nyppiä niistä koirankarvat. Onneksi sentään olin ajellut kaikki omat karvani, pohdiskelin hajamielisenä samalla kun toiseen kyynärtaipeeseen (olin jo ihan okei sen kanssa, että se meni oikeaan) pistettiin katetri kaikkine letkuineen ja toiseen käteen asetettiin verenpaineen olkavarsimittari sekä sormenpäähän pyykkipoikaa muistuttava pulssimittari. "Ihanan väriset kynnet!" hoitaja kehaisi asettaessaan viimeisimmän paikalleen.

No mutta tietysti, kynnet olivat glitter-pinkit, jotta ne sopivat mekon kirsikankukka-irvikissa kuviointiin ja punaiset hiukseni oli kiharrettu. Sillä ei tietenkään ollut mitään merkitystä operaation onnistumisen kannalta miltä näytin, mutta minun itseni oli paljon mukavempi olla kun kaikki oli tiptop eikä tarvinnut stressata. Verenpainelukemat todistivat sen puolesta, että minua ei painanut mikään maailmassa. Hoitaja ihan hämmästeli, että onpa hienosti, varsinkin kun ottaa huomioon tilanteen, mutta kuten sanottua, en osannut pelätä.

Heti kun lääkäri marssi sisään, tällä kertaa tyylikkään valkoisessa paidassa, jonka alta lihasten muodot paistoivat sen verran hyvin, että aloin miettiä onko tohtorimme sittenkään niin lähellä eläkeikää kuin olin luullut, iskettiin minulle kipulääkkeet suoraan suoneen. Ehdin keskustella henkilökunnalle ehkä kaksi minuutti ennen kuin huone alkoi pyöriä ja oli pakko laittaa silmät kiinni. Ehdin kuitenkin nähdä sen monsterimaisen piikin, mutten ollut huolissani. Lääkäri varoitti ennen kuin työnsi piikin oikealle puolelle, mutta epämiellyttävä rusahdus (jonka enemmänkin tunsin kuin kuulin) ja pieni vihlonta olivat kaikki mitä siitä seurasi. Tuttu juttu.

Oikean puolen kuusi rakkulaa tyhjentyivät vauhdilla, eikä niiden puhkominen tuntunut kuin vähän epämiellyttävältä ronkkimiselta. Ihan niin kuin olin muistellut. Olisin halunnut nähdä mitä sisältäni otettiin ulos, mutten saanut silmäni auki ja olin ehkä jonkinasteisessa horroksessa. Lääkäri varoitti taas ennen kuin pisti piikin vasemmalle puolelle. Vasen puoli oli ehkä aavistuksen mietityttänyt minua etukäteen, sillä se puoli oli ollut kipeä jo kolme päivä. Jos nauroin jouduin pitelemään vihlovaa vatsaa ja jos kävin pissalla vasen puoli säkenöi kipua. Alavatsakipu oli kuitenkin normaalia munasolujen kasvatus vaiheessa, eli olin vain kohauttanut harteitani asialle.

Piikin läpi meneminen sattui vähän enemmän, mutta sitten helpotti. Kuusi munasolurakkulaa puhkesi aika kiltisti ja olo vatsassa oli vain epämukavan vihlova. Mutta sitten lääkäri jäi ronkkimaan seitsemättä rakkulaa mikä sai minut irvistämään kivusta. Toinen hoitajista määrättiin painamaan vatsaani vasemmalta puolelta. Tunsin pienen paniikin pulpahtavan pinnalle kun tuon naisen kädet runttasivat alavatsaani kivuliaasti ja henkäisin terävästi. Lääkäri jatkoi piikillä runnomista ja jokainen liike sattui entistä enemmän. "Muista hengittää!" hoitaja ohjeisti ja painoi vatsaani lääkärin käskystä lisää. "Ai saatana!" kirosin ääneen ja joka ikinen lihakseni jännittyi. "Yritä rentouttaa vatsa!" kuului komento, mutta en pystynyt rentoutumaan, hengittämään tai käsittämään mitä helvettiä tapahtui.

Minulla ei ole kauhean korkea kipukynnys eikä myöskään erityisen hyvää kivunsietokykyä. Yritin tsempata itseäni tuskaa vastaan kun piikki runnottiin kerta toisensa jälkeen syvemmälle munasarjoihini, mutta tahdonvoimani hupeni kuin hiekka tiimalasista. Teki mieleni alkaa kirkumaan kun viimeistä rakkulaa puhkottiin. Se oli ilmeisesti jossain todella ylhäällä ja mutkan takana. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla ja aloin taittua kaksin kerroin. Olisin millä hetkellä hyvänsä ruvennut rimpuilemaan vastaan, sillä nyt mentiin jo sen näkymättömän rajan yli eikä lääkärin pää ollut kovin kaukana jalastani, jolla halusin juuri nyt monottaa mieheltä kallon halki. 

"Noin, otan nyt piikin pois." kuului kuitenkin jalkojeni välistä ja jähmetyin paikoilleni.

"Tarkistan vielä ultralla, että kaikki on nyt kerätty."

Purin hampaani yhteen, etten käskenyt lääkäriä painumaan vittuun. En halunnyt, että kukaan tai mikään koskisi kipua säteilevään kroppaani. Sinne vain se ultrakeppi kuitenkin tungettiin kuin palava hiilihanko. Puristin silmät tiukasti kiinni ja olin taas hengittämättä, yrittäen vain kestää loppuun asti. 

"Hyvä, kaikki on nyt kerätty. Ihan pientä vuotoa, mutta ei mitään huolestuttavaa."

"Hienosti tsempattu" jatkoi hoitaja ja kysyi "kuinka voit?"

Olen niitä ihmisiä, joka vihaa osoittaa heikkoutta, enkä missään nimessä tuntemattomien edessä halua paljastaa heikkouksiani, mutta nyt vain purskahdin itkuun. Yritin nostaa kädet kasvoilleni, mutta toinen oli kiinni letkuissa ja toisessa oli kaiken maailman mittareita, joten jäin vain avuttomana nykimään paikalleni kun kyyneleet vyöryivät poskille. Hoitajille tuli kiire tunkea lisää kipulääkettä suoneeni ja happiviikset katosivat kasvoiltani kun he hääräsivät ympärilläni yrittäen helpottaa oloani. Yritin jotenkin saada itkuni kontrolliin, mutta aloin vain vapista kauttaaltani shokissa. 

Minulta kysyttiin monia kysymyksiä, mutta mihinkään en pystynyt vastaamaan, tuntui kuin olisin hukkumassa itkuuni. Lopulta kipulääke alkoi vaikuttaa ja sain jotenkin änkytettyä vastauksen, että vähän helpottaa. Katsoin ensimmäisen kerran Mr. Blueberryyn, joka istui kalpeana vieressäni ja silitteli kättäni. Lääkäri puhui vielä jotain lähtiessään, mutten rekisteröinyt mitä, keskityin vain pitämään itseni jonkinlaisessa kontrollissa, koska tunteet myllersivät sellaisella vauhdilla pinnan alla, että olisin voinut romahtaa hetkenä minä hyvänsä uudestaan. 

Sain luvan nousta varovaisesti ylös, mutta ponkaisin istumaan niin vauhdikkaasti kuin pääsin, mikä sai hoitajat ottamaan minut kiinni. Halusin pois siitä kidutustuolista ja helvetin nopeasti. Muistin meikanneeni aamulla ja kysyin Mr. Blueberryltä oliko naamani mustana valuneesta maskarasta. Tapansa mukaan hän vastasi rehellisesti, vaikka hoitaja samaan aikaan yritti vähätellä asiaa. Nyökkäsin harmistuneena ja nousin ylös. Tällä kertaa lääkkeet eivät heittäneet tasapainoani, vaan kaikki oli kivuliaan kirkasta. Mikään ei selvitä päätä lääkehuuruista niin kuin sietämätön kipu. Jokainen askel viilsi vatsassa, mutta marssin vuoteelleni niin tarmokkaasti, etteivät muut meinanneet pysyä vauhdissa. Kampesin itseni sängylle ja olin kiitollinen kun hoitaja lähti, kunhan oli ensin peitellyt minut ja asetellut tipan sekä kipulääkkeen pääni yläpuolelle. 

Tällä kertaa ei ollut tietoakaan siitä, että olisin rauhallisesti leijaillut kipulääkkeen siunaamaan horrostilaan, vaan tuijotin kattoa silmiä räpyttämättä, leukapielet kireinä ja keskityin vain hengittämiseen. Olin niin tajuissani kuin ihminen vain voi olla. Mr. Blueberry vaikutti avuttomalta vieressäni ja yritti pariin kertaan kirvoittaa jotain keskustelua, mutta sai vain tylyjä ja lyhyitä vastauksia. Kun hoitaja kävi hän sai yhtä kylmän vastaanoton ja päätti hakea minulle lisää lääkettä. Näin hyvin minä pärjään kivun kanssa. 

Noin tunnin kuluttua painoin vuoteen vieressä olevaa nappia ja ilmoitin, että haluaisin nyt syödä, jotta pääsemme lähtemään. Hoitajilla oli kiire toisen potilaan kanssa, jolla oli komplikaatioita operaation jälkeen ja hänet oli jo viety uudestaan toimenpidehuoneeseen. En kuitenkaan jaksanut enää odottaa tai viettää klinikalla yhtään enempää aikaa kuin oli pakko. Toki lääkärin oli otettava meidät vielä vastaan kunhan olin syönyt ja pukenut. Nilkuttelin vatsaani pidellen tuttuun huoneeseen ja istuin alas yrittäen peitellä vihaani. Koska tietysti tässä tilanteessa syytin lääkäriä siitä kaikesta kivusta mitä minulle oli aiheutunut, mutta myöskin tunnistin tunteeni ehkä väärin suunnatuiksi, joten koitin kovasti käyttäytyä asiallisesti.

Rakkuloita oli ollut yhteensä 18 joista kuusi siis oikealla ja peräti 12 vasemmalla. Niissä oli ollut sisällä yhteensä 14 munasolua. Tulos oli siis oikein hyvä, mutta minun oli vaikea hymyillä. Itsekseni ajattelin vain, että en ikinä koskaan enää mistään syystä tai hinnasta suostuisi tällaiseen operaatioon uudestaan. Mikään ei voinut olla tällaisen kivun ja kauhun arvoista. Ilmoitin saman myös miehelle autossa enkä puhunut hänelle enää koko kotimatkan aikana mitään. Viimeksi oloni oli sentään helpottanut huomattavasti kunhan olin nukkunut päiväunet, mutta vaikka nytkin sammuin neljäksi tunniksi heräsin vain kipeämpänä ja vihaisena.

Kun nosin ylös olin alkanut vuotaa verta. Vain vähän, mutta kuitenkin. Tuntui kuin jokaisella askeleella joku puukottaisi minua vatsaan. Kuseminen sattui kuin sisältäni olisi tullut kiehuvaa vettä. Pienikin yskäisy sai minut taittumaan kaksin kerroin. Alavatsani oli turvonnut, tuskainen pallo, joka laantui jomottavaksi kipupesäkkeeksi kun söin lääkkeitä ja makasin täysin liikkumatta paikallani. Oli kuitenkin vaikea olla vain paikallaan kun olo oli niin tuskainen ja jouduin hengittämään hyvin tietoisesti sisään ulos. En muista koska oloni olisi ollut yhtä kurja. Tuijotin televisiota monta tuntia odottaen, että tilanne paranisi, mutta en uskaltanut edes pieraista, jo sekin sattui kuin veitsellä olisi leikattu. 

Nukkumaan mennessä verta tuli jo reippaammin ja oloni oli itkuinen. En jaksanut uskoa, että tilanne paranisi tästä ja odotin pahinta. Mutta, onnekseni, levottoman yön jälkeen, jonka käytin lähinnä tyynyn halailuun vatsaani vasten, heräsin paremmissa voimissa. Siinä missä illalla sänkyyn kiipeäminen oli tuottanut suunnatonta tuskaa, nyt pääsin jo liikkumaan normaalisti. Toki vatsa särkee vielä, vähän kuin olisi kuukautiset, mutta vannon, ettei se ole sitten mitään eiliseen verrattuna. Kunhan istun tai makaan paikallani niin kaikki on jo aika okei. Seisominen on vielä nou nou, mutta kävin kuitenkin suihkussa, mikä takaa aina varman uudestisyntymä fiiliksen.

Makasin sängyssä puhtaana ja huojentuneena, miettien jaksaisinko tehdä aamiaista, kun lääkäristä soitettiin. Kunhan olin luetellut henkilötunnukseni sain eilispäivän tulokset. Neljästätoista munasolusta kaikki paitsi yksi olivat olleet kypsiä. Siis 13 kypsää munasolua. Viime kerralla olimme saaneet kolme! Niihin kaikkiin oli tehty mikroinjektio ja kymmenen oli hedelmöittynyt. Minulta kesti hetki prosessoida saamaani uutista. Että kymmenen alkiota? Siis yksi ja nolla? Kyllä kyllä, minulle vakuuteltiin. Munasolut olivat olleet hyvin kypsyneitä ja laadukkaita ja kymmenen oli nyt hedelmöittynyt. 

En oikein osannut edes riemuita asiaa, olin niin järkyttynyt. Viimeksi meillä oli kaksi hedelmöittynyttä ja nyt... Puhelimen päässä nainen oli kuitenkin jo seuraavan asian parissa, eli alkion siirron ajankohtaa miettimässä. Jos joku alkio alkaisi jakaantua vahdilla se voitaisiin siirtää jo huomenna, muuten siirto olisi torstaina. Miten haluaisin toimia? Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä, en tiennyt. Sovimme, että he soittaisivat minulle seuraavana päivänä kun alkioiden kehitystä oli ehditty katsella hetki. Suljin luurin vain soittaakseni Mr. Blueberrylle heti perään. "Kymmenen? Siis kymmenen?" Mies alkoi naureskella onnellisena. "Sehän on hienoa!"

En ollut uskaltanut toivoa näin hyviä tuloksia. Toisaalta niistä kymmenestä osa saattaisi kuolla kupsahtaa ennen siirtoa, että ei kannattanut riemastua liikaa. Mutta silti, jos edes puolet selviäisivät nyt muutaman päivän meillä olisi viisi alkiota. Pohdin oliko operaatio sittenkin ollut sen arvoinen. Ehkä... Olihan Miss Lemonin synnytyskin ollut sitten lopulta sen arvoista, vaikka se oli kestänyt 41,5 tuntia ja olin joutunut sen päätteeksi viikoksi sairaalahoitoon. Olin kuitenkin edelleen sitä mieltä, että tämä oli viimeinen hedelmöityshoito kierros johon aion koskaan suostua. Mutta, kun alkioita nyt on kymmenen, ehkä uusintaa ei tarvitakaan. Ehkä joku näistä alkioista (nimesin ne välittömästi: Teini, Mutantti, Ninja, Kilpikonna, April, O'Neil, Athos, Porthos, Aramis ja d'Artagnan) olisi vihdoin se lapsi, jota olemme toivoneet.