Sekundaarinen lapsettomuus

Äitiyslomani oli nyt virallisesti ohi. Onneksi minulla oli täysi neljä viikkoa "kesälomaa" vielä siihen perään ja sitten Mr. Blueberry puolestaan jäisi kuukaudeksi kotiin. Yritimme pitkittää Miss Clementinen tarhaan laittoa mahdollisimman lähelle yhden vuoden ikää. Ajatus töihin palaamisesta oli kuitenkin hyvin ahdistava, eikä vain sen takia, että joutuisin kohta laittamaan lapseni jonkun muun hoidettavaksi ja kasvatettavaksi, vaan myös siksi, että olin juuri saanut tietää, että minut uudelleensijoitettaisiin ja koko työnkuvani tulisi muuttumaan. Työmatka olisi myös yli tunnin mittainen suuntaansa, joten noin 10 tuntia päivästä olisin jatkossa poissa perheeni luota.

Kaikki äidit osaavat varmaan samaistua tähän ongelmaan, kodin ja työn tasapainoittamiseen. Kun 8 tuntia menee nukkumiseen ja 10 tuntia töihin, niin jäljelle jää mitättömät 6 tuntia, joista siitäkin on vähennettävä tunti ilta- ja aamupuuhiin. Neljä tuntia perheelleni, lapsilleni. Se tuntuu rikollisen pieneltä ajalta. Eihän Miss Clementine kohta edes tunne minua! Olenkin epätoivoisena laskeskellut, että olisinko voinut mitenkään jäädä kotiin hänen kanssaan pidemmäksi aikaa, mutta tulotason tippuminen tästäkin vielä vähemmäksi ei mitenkään ole mahdollista ilman, että laskut jäävät maksamatta.

Stressi tulevasta alkaa olla huipussaan kun töihin paluu lähenee. Joskus tuntuu, että kodin ja työn paineet litistävät minut alleen. Olen kiukuspäissäni välillä heittänyt Mr. Blueberrylle, että "jää sinä kotiin, kun kerran tiedät paremmin, ja minä menen töihin". Kaiketi silloin hetkellisesti sitä tarkoitinkin, kun seinät kotona kaatuivat päälle syystä tai toisesta, mutta suurimman osan ajasta olen ollut todella tyytyväinen mammailuun pienen vauvani kanssa, enkä missään nimessä haluaisi takaisin töihin. Kun hoitovapaalle jääminen ei ole nyt ollut vaihtoehto olen päätynyt siihen ratkaisuun, mihin moni muukin äiti minun asemassani. Tehdään yksi lapsi lisää.

Tämä älynväläys ei nyt tietenkään johdu vain siitä, että haluan olla kotona enemmän ja panostaa perheeseeni enkä uraan. Olemme molemmat Mr. Blueberryn kanssa aina halunneet ison perheen ja nyt jos milloin on hyvä aika toteuttaa tuo suunnitelma, ennen kuin minä olen liian vanha raskautumaan. Miss Clemetine on ollut "happy baby" alusta alkaen, helppo ja ihana, joten hänen seurakseen voi kevein mielin hommata sisaruksen. Meille lasten hankkiminen ei kuitenkaan ole yhtä helppoa kuin monille muille. Toiset jättävät ehkäisyn pois ja laittavat peiton heilumaan niin muutaman kuukauden jälkeen tikku näyttää plussaa. Me kuitenkin kärsimme sekundaarisesta lapsettomuudesta.

Ei voi sanoa, varsinkaan enää, että olisimme lapsettomuudesta kärsivä pari, kun meillä on nyt kaksi pientä perheessä. Se totuus, että meillä on alle prosentin mahdollisuudet saada vauva luomusti ei ole kuitenkaa hävinnyt minnekään. Ilman lääketieteellistä avustusta tämä perhe ei kasva mihinkään. Sekundaarisesti, eli toissijaisesti lapsettomuus on edelleen elämässämme ja tulee aina olemaan. Meidän tiemme vanhemmuuteen on erilainen, kalliimpi ainakin, jos ei muuta.

Tällä kertaa tunne kävellessä Felicitas klinikalle oli hyvin erilainen kuin kaksi vuotta sitten. Kun menimme lapsettomuustesteihin "varmuuden vuoksi" emme tienneet mitä odottaa, pelko ja epävarmuus olivat silloin päälimmäisenä mielessä. Nyt tilanne oli ihan eri, eikä edellisestä käynnistä edes ollut niin pitkä aika, sillä olin viimeksi käynyt täällä synnytyksen jälkeen selvittämässä miksi jälkivuoto ei vain ottanut loppuakseen ja hedelmöityslääkärimme oli löytänyt sen istukanpalan, joka oli aiheuttanut vielä paljon päänvaivaa ja lopulta hysteroskopia operaation. Siitäkin oli kuitenkin jo yli neljä kuukautta ja hormonitoimintani oli palautunut normaaliksi, mikä tietysti oli jokseenkin oleellista, mikäli halusi lisää lapsia.

Eniten jännittikin, että miten kohtuni oli palautunut ja olin onnellinen, että Mr. Blueberry oli tukenani. Lääkärin tuttu hymy ja vakaa kädenpuristus muistuttivat taas siitä miksi kävimme yksityisellä, emmekä julkisella puolella. Täällä meitä hoitava henkilö pysyi koko ajan samana eikä ollut "kuka nyt ikinä sattui olemaan vuorossa". Hän myös muisti meidät, muisti lastemme nimet ja iät, tiesi tarkalleen kaikki hoidot mitä minulle oli tehty ja lääkkeet, joita olin syönyt sekä niiden vaikutuksen kroppaani.

Odotin hermostuneena, että miltä kohtuni ultrassa näyttäisi, mutta turhaan, kaikki oli hienosti.
"Limakalvo on 14 milliä, oikein hyvä."
Teki mieli tuulettaa. Muistin edelleen, että vähintää 7mm tarvittiin että voisi edes unelmoida raskautumisesta ja minulla oli tuplat siitä. In your face, bitches! Munasarjatkin läpäisivät tarkastuksen mallikkaasti, vaikka niitä ei nyt tarvittukaan kun alkiot olivat jo olemassa. Lääkärimme näytti vihreää valoa hoidoille ja niinpä pakastetun alkion siirto sovittiin seuraavaan kuukautiskiertoon.

Se kierto on nyt. Malttamattoman odottelun ja yhden hormonilääkityksen jälkeen olimme taas takaisin klinikalla ja ultrassa. Lääkrimme mielestä keinotekoinen eli lääkkeillä tehty kierto ilman ovulaatiota oli tälläkin kertaa paras vaihtoehto. Näin varmistuttiin siitä, että alkio siirretään juuri oikeana ajankohtana ja että limakalvo on sopivan paksuinen. Ultrassa paljastui, että kierron päivänä 11 limakalvoni oli jo 11mm paksu. Olimme alustavasti puhuneet, että alkio siirrettäisiin loppuviikosta, mutta koska tilanne oli jo niin kypsä varattiin aika alkuviikolle, tiistaille.

"Voidaanko alkioita siirtää kaksi?" kysyin kun lääkäri kirjasi paperille yksi alkio.
"Ei missään tapauksessa."
Punastuin hiukan.
"Ajattelin vain, että se parantaisi onnistumisen mahdollisuutta."
"Onnistumisprosentti on oikein hyvä yhdelläkin alkiolla, ja silloin vähennettään kaksosten mahdollisuutta, jotka taas ovat aina riskiraskaus. Teidän alkionne ovat erittäin laadukkaita, ihan niin kuin tekin, joten kahden alkion siirto ei ole tarpeen."
Olin otettu kehuista, ja kun juttelimme vielä hetken aikaa kaksosten keskoisuus ongelmista olin myös vakuuttunut, että tämä oli parasta niin minulle kuin tulevalle vauvalle.

Lääkäri kätteli meidät taas lähtiessämme.
"Eikö olekin helpompaa, kun tällä kertaa ei ole paineita onnistua."
Virnistin hänelle, tämä kierros tuntui tosiaan ihan erilaiselta. Vähemmän paineita, vähemmän stressiä. Meillä oli neljä alkiota, minun kohtuni vaikutti toimivan moitteettomasti ja vaikka emme onnistuisi, meillä olisi silti Miss Clementine ja Miss Lemon. Olisi tosin ihana olla taas raskaana, ison mahan kanssa, ja odottaa uutta perheenjäsentä tähän maailmaan.

Ei niin, ettenkö muistaisi edelleen raskauden huonoja puolia, selkäkipuja ja puolen vuoden pahoinvointia. Oli osia siitäkin ajasta, joita kammosin. Silti, se loppuvaiheen taianomaisuus, kun masu oli iso ja vauva liikkeet tunsi hyvin, se korvasi paljon. Ja tietysti palkinto lopussa oli ihan omaa luokkaansa. Nyt pitäisi sitten vaan onnistua siinä raskautumisessa.  Neljä mahdollisuutta, Athos, Aramis, Ninja ja Kilpikonna, meidän alkiomme, odottelivat pakkasessa, mikä jo itsessään oli ihan utopistista. Munasolut oli hedelmöitetty kohta kaksi vuotta sitten ja elämän alku odotteli tuubissa. 90% selvisi sulatus prosessista ja alkionsiirroista noin joka neljäs johti terveen lapsen syntymään, joten lukemat olivat meidän puolellamme.

Olimme päättäneet, että emme kertoisi Miss Lemonille vauvasta ennen niskapoimu ultraa sinä raskausviikon 12 tienoilla. Oli mielestäni parempi odottaa ensimmäinen kolmannes ja saada yhdistelmäseulonnan tulokset ennen kuin antaisimme isosiskolle turhia toiveita. Hän oli kysellyt meiltä jo, että eikö näitä sisaruksia voisi saada lisää, joten tiesin raskausuutisen olevan toivottu enkä halua tuottaa tytölle pettymystä. Henkisen preppaamisen mahdolliseen perheenlisäykseen ajattelin kuitenkin aloittaa ajoissa ja puhua siitä mahdollisuudesta, että kohta kaksi olisikin kolme.

"Sitten pitäisi kyllä hankkia poika" Miss Lemon sanoi minulle vakavana.
Naurahdellen yritin selittää, että ei se mene ihan niin. Isosisko on kuitenkin hyvin tiukkana poikavaatimuksessaan. Hän sanoi hyväksyvänsä kolmannen tytön vain jos lupaisimme sen jälkeen tehdä vielä neljännen lapsen - sen poika. Järkipuheista huolimatta neiti ei jousta tässä, mikä minusta on äärimmäisen hellyyttävää, mutta lisää jännitysmomenttia raskautta kohtaan. Mitään tietoahan meillä ei ole alkioidemme sukupuolesta, sellaisen selvittäminen on Suomessa laitonta. Olen oikeastaan myös hyvin onnellinen, että emme tiedä niitä, jotkin asiat kun on vain parasta jättää Pandoran lippaaseen.

Alkionsiirtomme oli sovittu tiistaille ja minua jännitti heti aamusta vaikka tiesin operaation olevan kivuton ja ohi parissa minuutissa. Eipä siinä vauvan sisälle laitamisessa normaalistikaan montaa minuttia kulu, mutta sentään luomusti paikalla ei ole lääkäri, hoitaja ja laborantti miehesi lisäksi. Tämä kimppakiva kuvio tuntui sekin kuitenkin aika luonnolliselta jo, koska olihan tämä nyt kolmas alkionsiirto, mitä minulle tehtäisiin. Takana oli yksi epäonnistuminen ja yksi täysi kymppi, joten odotukset ovat nytkin 50/50.

Inhottavasti alkionsiirrot ovat aina iltapäivisin, mikä tietysti antaa klinikalle aikaa sulattaa tarvittaessa toinen alkio, jos ensmmäinen ei selviä prosessista, mutta se jättää minulle ihan liikaa aikaa stressaantua. Olinkin hyvin jännittynyt kun kävelimme tuttuja käytäviä pitkin odotustilaan. Halusin ehdottomasti, että Mr. Blueberry oli paikalla alkionsiirrossa, vaikka se tarkoittikin työpäivän keskeyttämistä ja lastenhoitajan hankkimista Miss Clementinelle. Kyllä isän nyt piti olla paikalla kun hänen lapsensa laitettiin sisään. Yritimme jutustella mukavia sohvalla istuskellessamme ja lääkäriä odotellessa.

Onneksi kaikki tapahtui ihan aikataulussa ja operaatiossa sattui olemaan mukana myös tuttu hoitaja, joka tunnisti meidät heti ja alkoi kysellä miten vauvan kanssa oli sujunut. Joka kerta kun meidät spontaanisti tunnistetaan olen hiukan hämmetynyt siitä miten intiimi hoitosuhde yksityisellä klinikalla muodostuu. Sitä ei ole vain nimi jossain paperissa vaan henkilö, joka muistetaan ja tunnetaan. Olikin luottavainen olo kiivetessä siihen toimenpidetuolille, jalat kohti kattoa.

Alkionsiirron inhottavin osuus on ehkä se puhdistaminen. Tällä hetkellä minulla on kahdet hormonilääkkeet päällä, joista toiset ovat niitä tussuun työnnettäviä kapseleita. Niistä jä vahamaiset kuoret ja paljon sotkua joka paikkaan, joten lääkärin oli ensin hoidettava alakerta siedettävään kuntoon ennen levittimien tunkemista. Kunhan alkupreppaus oli tehty laborantti kurkkasi seinässä olevasta ikkunasta.
"Mrs. Strawberry? Sanoisitko vielä henkilötunnuksesi?"
Kun oli varmistettu, että alkio ja henkilö olivat oikeat nainen katosi labran puolelle siirtämään alkion petrimaljasta katetriin.

"Alkio on ollut lämpimässä odottamassa, se siirretään mahdollisimman lyhyeksi ajaksi pois lämmöstä" lääkärini selitti minulle.
"Sulatus meni oikein hienosti, alkio voi oikein hyvin."
Tuntui rohkaisevalta kuulla, että meillä oli laadukas yksilö siirrossa. Olimme Mr. Blueberryn kanssa mietiskelleet kuka neljästä lapsenalusta siirrettäisiin tällä kertaa ja olin kallistunut eniten Ninjan puolelle.
"Millä perusteella siirrettävä alkio valitaan niistä neljästä mitä meillä on?" utelin odotellessa.
"Ihan numerojärjestyksessä. Kaikki olivat niin laadukkaita, että eroahan ei juuri ole."

Laborantti toi katetrin, varmisti vielä henkilöllisyyden ja sitten seurasimme monitorista sumeaa, harmaata kuvaa, johon tuli pieni valkea piirto. Piirron päästä pursui kohta sumea pilvi limakalvon keskelle.
"Noin, siirto on tehty. Nyt tarkistetaan, että alkio on varmasti poistunut katetrista."
Lääkäri laski minut jo alas, mutta pyysi, etten nouse heti.
"Tämä on ihan vain varmuuden vuoksi" tohtori ehti juuri hymyillen kertomaan kun laborantti ilmestyi luukulle.
"Valitettavasti alkio palautui katetriin. Meidän täytyy tehdä siirto uudestaan."

"Oho, no jopas se tempun teki!"
Olisin ehkä säikähtänyt enemmän tilannetta, jos lääkäri ei olisi kuulostanut niin huolettomalta.
"Hetki menee kun siirrän alkion uuteen katetriin."
Nainen katosi taas labran puolelle ja minut nostettiin takaisin korkeammalle.
"On hyvin harvinaista, että näin käy. Ehkä kaksi, kolme kertaa vuodessa alkio palautuu katetriin eikä siirry.
"Niinkö?" kysyin ja mietin hiljaa mielessäni, että jep, tämä oli selkeästi Ninja.
"Yleensä se kertoo vain siitä, että alkion ympärillä on hyvä lima ja se yrittää tarttua."
Lääkärin sanat rauhoittivat jonkin verran, mutta huomasin silti pidättäväni hengitystä kun siirto tehtiin uudestaan. Tällä kertaa nestepilvi näytti hiukan kirkkaammalta kuin ensimmäisellä kierroksella.

"Nyt ainakin näytti hyvältä!"
En ollut huomannut, että laboranttikin jäi kurkkimaan ikkunasta. Hän otti katetrin ja lähti taas tarkistamaan tilannetta. Lääkäri laski minut taas alemmas.
"Luotetaan, että meni!" hän hymyili itsevarmana.
"Joskus nämä alkiot kyllä temppuilevan ihan kunnolla sitten kun sille tuulelle päätyvät. Joskus siirron joutuu tekemään kolmesti tai useamminkin,"
Hetken päästä saimme kuitenkin huikkauksen ikkunasta, että alkio oli siirtynyt. Huokaisin helpotuksesta. Tosin pieni pelon poikanen jäi, että alkio oli nimensä mukaisesti ninja ja karkasi jonnekin ihan muualle kuin kohtuun. Se jäänee nähtäväksi.

Sain luvan käydä vessassa ja sen jälkeen oli vielä lyhyt keskustelu jatkosta lääkärimme kanssa. Jatkaisin molempia lääkkeitä, joita otin jo nyt ja perjantaina laittaisin kertapistoksen alavatsaan kolmatta lääkettä. Kättelimme taas hymyillen lähtiessä ja meille toivotettiin kovasti onnea. Vedin syvään henkeä päästessämme ulos. Tässä sitä taas oltiin, odotuspeli oli alkanut ja Ninja oli, ainakin vielä, nyt mukana matkassa.

Vähän ennen kuin lähdimme alkionsiirtoon sisareni Miss Raspberry laittoi viestiä, että hänen synnytyksensä oli käynnistynyt. Kun me ajoimme pois hedelmöityshoitoklinikalta hän oli samaan aikaan matkalla synnytyssairaalaan. Puistelin päätäni ajoitukselle, miten voi olla, että juuri tänä samana tiistaina kun meille ehkä laitettiin seuraava pulla uuniin oli sisareni poika tulossa maailmaan. En ehtinyt edes keskittyä stressaamaan Ninjaa enää ollenkaan kun odotin vain tietoja Miss Raspberryltä synnäriltä. Myöhään illalla tytärteni serkku saapui maailman ja minä itkin onnesta. Olipa maaginen päivä, minusta tuli täti kolmatta kertaa ja saatoin olla raskaana kolmatta kertaa. Myös se, että Miss Clementinellä ja hänen uudella serkullaan Mr. Chilillä olisi sama ikäero (n. 9kk) kuin Ninjalla, mikäli raskautuminen oli onnistunut ja jatkuisi loppuun asti, tuntui ihan hurjalta yhteensattumalta.

Toki Mr. Chilin syntymä muistutti minua siitä tosiseikasta, että saadakseni kolmannen lapsen, minun olisi kohdattava pelkoni synnytyksestä. Henkilökohtaisesti olen kokenut synnytykset yhtenä helvettinä enkä edelleenkään mistään hinnasta haluaisi uusintaa. Olin kamalan stressaantunut ja jännittynyt jo Miss Raspberryn synnytyksestä, joka kaikille jumalille kiitos meni hienosti. Sisareni on ihan uskomaton soturi ja olen niin ylpeä hänestä, hän selvisi koko päivän rupeamastaan kuin mestari. Olemme kuitenkin samaa mieltä siitä, että synnyttäminen on ihan luolamies (tai oikeammin luolanainen) hommaa kaikessa alkukantaisuudessaan.

Se palkinto tosin, joka sitten lopulta odottaa, se on tietysti monenlaisen tuskan ja kärsimyksen arvoinen. Ei ihan minkä tahansa, mutta monen. Sinä iltana suihkussa huomasin pitäväni käsiäni alavatsani päällä ja juttelevan Ninjalle mahdollisesta tulevaisuudestamme ja kertovani hänelle hänen vastasyntyneestä serkustaan. Juttelinko tyhjälle kohdulle? Ehkä, mutta on sitä hullumpiakin asioita tehnyt. Enkä ehtinyt miettiä mahdollista raskauttani taas hetkeen kun keskityin Mr. Chiliin, jonka näimmekin seuraavana päivänä vieraillessamme synnytysosastolla.

Olin jo unohtanut miten pieniä vastasyntyneet ovat. Tuntuu, että Miss Clementine on ihan pikkuinen, mutta kun ottaa hänen tilalleen syliin Mr. Chilin, joka on vain kolmasosan serkkunsa painosta, tuntuu kuin kannattelisi höyhentä. Mr. Blueberry oli erityisen hämmentynyt ottaessaan pienen käärön käsivarsilleen ja hämmästeli missä se lapsi oikein on. Miss Lemon oli aivan sekaisin innosta ja jännityksestä tavatessaan perheemme uusimman jäsenen ja selitti kovaan tahtiin mitä kaikkea opettaisi ja kertoisi Mr. Chilille kunhan pikkuinen vähän kasvaisi.

Myös Miss Clementine oli kiinnostunut serkustaan, ainakin niin kauan, kunnes äiti otti tuon toisen vauvan syliin. Olisittepa nähneet tytön silmät, jotka olivat yhtäkkiä teelautasen kokoiset. Ilmoille pääsi välittömästi vastalauseiden litanja ja kädet huitoivat stop merkkiä. Toinen vauva minun mammani sylissä? Oh hell no you didn't! Olin aivan äimissäni tyttäreni reaktiosta ja olenkin nyt hiukan huolissani, että mitenhän Miss Clementine mahtaakaan hyväksyä mahdollisen sisaruksen, miköli hedelmöityshoitomme onnistuvat, kun jo pelkkä serkku on täysin sietämätön juttu.

Kuinka alkionsiirrossa sitten lopulta kävi, se selviää kahden viikon päästä verikokeessa. Tänä aamuna tökkäsin mahaani piikillä vähän hormoneja ja nyt vain odotellaan. Vauvakuume on ainakin kohdillaan kun elämässäni on nyt pieni prinssi, tuleva kummipoika. Toivon Mr. Chilipepperin harhauttavan ajatuksiani piinaavasta kahden viikon odotuksesta. Ei ole mitään niin epämiellyttävää kuin epätietoisuudessa eläminen. Tapani mukaisesti päätin purkaa ahdistustani kirjoittamalla tätä blogia ja jakamalla jännitykseni ja toiveeni tulevasta.

Kuinka Ninjan kanssa käy? Haihtuuko hän savupommin lailla tuulen mukaan vai aloitammeko me kohta uuden odotuksen? Jos hän ei tartu on meillä vielä kolme alkiota, Athos, Aramis ja Kilpikonna, joten voimme yrittää pitkälle ensi kevääseen asti onnistumista. Aika näyttää juurtuvatko puutarhamme uudet istutukset vai eivät. Sormet ovat ristissä ja toiveet tulevassa.

Rikoinko vauvani?

Heräsin siihen, siihen kammottavaan, pehmeään muksahdus ääneen, whutump, kun vauvani tipahti lattialle. Loikkasin kuin vieteri kohti sängyn reunaa ennen kuin silmäluomet olivat ehtineet edes kunnolla auki, aivoissa kirkuen vain yksi sana "EI!". Miss Clementine räjähti omaan huutoonsa ennen kuin sain hänet näkyviin. Hyppäsin alas selällään makaavan vauvan vierelle ja kaappasin hänet syliini. Huusin Miss Lemonille ja kun isosisko kiirehti kalpeana paikalle ensimmäisenä suustani pääsi "mikset sinä ollut täällä!?" jota kaduin välittömästi, sillä kaadoin vain oman syyllisyyteni esikoisen niskaan. Paska mutsi kertaa kaksi.

Siitä ei ollut viikkoakaan kun vähän yli puoli vuotta vanha tyttäreni oli tipahtanut ensimmäisen kerran, silloin sohvalta. Olin kääntänyt selkäni vain hetkeksi ottaakseni tutin pöydältä ja muksis. Silloin tyttö oli tipahtanut naamalleen, tosin kädet kasvojen edessä, ja lyönyt huulensa jotenkin niin, että siitä tuli pari tippaa verta. Matka maahan oli ollut kolmisenkymmentä senttiä, joten en juuri pelännyt kirkuvan vauvan pääkopan puolesta ja kylmällä vedellä huuhtominen oli tyrehdyttänyt veren alkuunsa. Henkinen paniikki oli kuitenkin ollut aikamoinen ja kun mies oli tullut koirien kanssa lenkiltä (jolloin huutoitku oli jo loppunut ja pikkuneiti leikki iloisesti leluillaan) romahdin ja aloin vollottamaan.

Luulin oppineeni tuosta jotain. Koko päivän stressaaminen siitä, että eihän nyt ole mitään oireita, onhan Miss Clementine varmasti oma itsensä, enhän ole rikkonut lastani, sen olisi luullut jäävän sen verran mieleen, ettei vauva enää koskaan tipu. Pienokaisemme kuitenkin jo viittä vaille konttaa, hänet löytää aina pinnasängystä aamulla ties missä asennossa, ties mistä kohtaa. On siis selvää, että hän osaa jo liikkua. Joten miten tässä taas kävi näin? Miten voin olla niin paska mutsi?

Normaalisti, kun Miss Clementine siinä viiden, kuuden aikaan aamulla ensi kertaa herää, annan hänelle maidon ja vien sitten minun ja miehen väliin meidän sänkyyn. Jos Mr. Blueberry on ehtinyt lähteä jo töihin laitan tyynyn hänen paikalleen blokkaamaan vauvan kääntyilyt jo kauan ennen sängyn reunaa. Eikä hän normaalisti mene minusta kahta senttiä kauemmas vaan kaivautuu kainaloon ihan tukaluuteen asti ja tuhisee siinä onnellisena kaksi tuntia. Näin hän oli tehnyt itseasiassa nytkin, mutta normaalisti kun neitonen sitten herää ja alkaa kujerrella, minä nousen ylös ja menemme aloittamaan aamuhommat.

Tällä kertaa olin lopenväsynyt, enkä jaksanut nousta. Sen sijaan huutelin esikoiselle, joka katseli piirrettyjä olohuoneessa, että tulee pitämään vauvalle seuraa. Näinkin olen tehnyt joskus kun olen todella väsynyt, torkun siinä tyttöjen vieressä vielä hetken ennen kuin jaksan nousta. Miss Lemon ei kuitenkaan jäänyt leikkimään pikkusiskon kanssa kuin hetkeksi, ja minä en herännyt kun hän lähti. En ollut nimittäin nukkunut edes neljää tuntia edellisen yön aikana.

Pari viikkoa sitten Mr. Blueberry aloitti taas keskustelun mahdollisesta perheenlisäyksestä. Meillä on neljä alkiota jäissä ja olimme saaneet kirjeen, jossa pyydettiin päättämään mitä niille tehdään (pidetään jäissä, tuhotaan, luovutetaan jonkun muun käyttöön tai annetaan tietelliseen tutkimukseen). Olimme jättäneet Athoksen, Aramiksen, Ninjan ja Kilpikonnan edelleen jäihin odottelmaan, mutta sen tarkempaa suunnitelmaa emme olleet luoneet.

"Minusta tämä on täysin sinun päätöksesi. Olen tyytyväinen, jos jätämme lapsiluvun tähän. Olen kuitenkin valmis hankkimaan vielä yhden, jos haluat yrittää ja olet valmis raskauteen ja synnytykseen uudestaan. Sinun ei kuitenkaan tarvitse, jos et halua, ja se ei haittaa minua."

Mr. Blueberry oli lykännyt pallon minulle, mutta olin jättänyt vastauksen vain roikkumaan, koska en ollut tiennyt vastausta. Raskaus oli viimeksi ollut ihan perseestä, synnytys aivan järkyttävää. Toisaalta nyt meillä oli ihana ja täydellinen Miss Clementine. Minua ei haittaisi, vaikka saisimme kolme tälläistä lisää. Synnytystä puolestaan en ollut tähän mennessä voinut kuvitellakaan kokevani uudestaan. Traumojeni takia kävin synnytyspelkopolilla psykiatrin kanssa puhumassa ja sain vihdoin jonkinlaisen rauhan asiassa. Minut vastaanottanut nainen osasi erinomaisesti hommansa, parhaita pollatohtoreita mitä olen tavannut, eivätkä painajaiset ja ajatukset synnytyksestä ole enää tuon keskustelun jälkeen häirinneet minua. Tunsin melkein kokeneeni ihmeparantumisen, kun olin yhtäkkiä niin sinut tapahtuneen kanssa.

Niinpä sitten illalla nostin kissan pöydälle ja kerroin, että olen valmis vielä "kolmas kerta toden sanoo" kierrokselle. Puhuimme pitkään siitä, mikä ikäero olisi mielestämme sopiva Miss Clementinelle ja tulevalle pikkusisarukselle. Olin tietysti tutkinut netin syövereitä saadakseni asiasta mahdollisimman paljon tietoa. Koen, että Miss Lemonilla on liikaa ikäeroa Miss Clementineen, 6,5 vuotta ei ollut optimaalinen lasten kannalta, ja kuuden vuoden päästä olisin itse jo 40-vuotias, joten meidän olisi toimittava nopeammin.

Osa vannoi viiden vuoden ikäeron puolesta, perustellen sitä sillä, että lapsi tarvitsi niin paljon huomiota, tukea, kasvattamista ja ohjausta tuon alkutaipaleen, että sisarta ei pitäisi sitä ennen hankki, jotta yksittäisille lapsille jäi tarpeeksi aikaa ja huomiota. Itse koen, että Miss Lemon oli aikalailla "valmis" siinä 4 vuotiaana, puki itse, söi itse, nukkui hyvin, käyttäytyi hyvin jne. Katsoisin siis, että maksimissaan neljä vuotta ikäeroa olisi meille sopiva, Oma ikäni on kuitenkin tässä sitten se ongelmatekijä, kun täytän muutaman viikon päästä 34 vuotta ja 35 jälkeen hedelmällisyys lähtee radikaaliin laskuun.

Monilla on myös näkemys, että mitä nopeammin, sitä parempi. "Kaksi menee siinä missä yksi" sanotaan ja saarnataan kahden vuoden ikäeron on puolesta. Minulla ja veljelläni on 2 vuotta ja 10 päivää ikäeroa ja tappelimme koko lapsuutemme, siksi olisin ehkä taipuvaisempi kolmeen vuoteen. Kolmen vuoden kohdalla on kuitenkin juuri päässyt vaipoista eroon edellisellä ja pitäisi aloittaa koko rumba uudestaan seuraavan kanssa. Ei tämäkään siis mikää patenttiratkaisu. Niinpä lopulta mikään ei tuntunut täydelliseltä valinnalta.

"Mitä jos ei jäädä odottelemaan ja tehdään se mahdollisimman pian? Alle kaksi vuotta ikäeroa."
"No periaatteessa, miksi ei. Eihän ole kuitenkaan mitään takeita, että yksikään alkioistamme edes tarttuu. Ei kannata jäädä odottamaan liian myöhään. Hedelmöityshoidoissa voi kestää kuukausi kaupalla, jossei pidempäänkin."
Muistuttelin itselleni, että alkionsiirron onnistumisennuste oli vain yksi neljästä, eli vaikka meillä oli vielä neljä alkiota oli mahdollista, että vain yksi niistä johtaisi lapsen syntymään asti. Niinpä sovimme, että kunhan olimme käyneet kesälomareissullamme Skotlannissa, Miss Lemon oli aloittanut koulun ja kaikki muu härdelli tässä syksyllä olisi hoidettu, keskittyisimme loppuvuodesta sitten perheenlisäykseen.

Oli jo viikkoja siitä, kun olin käynyt pelkopolilla psykologin juttusilla ja kaiken piti olla kunnossa. Konkreettisen päätöksen tekeminen kuitenkin yllättäen kaivoi taas esille pelkoni ja ahdistukseni hedelmöityshoidoista, raskaudesta ja erityisesti synnytyksestä. Vatvoin päätöstämme ja tulevaa koettelemusta päässäni koko yön. Ajatukseni kääntyivät epävarmuuteen ja eritoten vihaan, kun mietin minua hoitaneita (kiduttaneita) kätilöitä ja kaikkea sitä tuskaa ja kärsimystä, mitä synnytyksistä oli seurannut. Kävin päässäni kaiken maailman scenaarioita ja raivosin ääneti kuvitteelliselle hoitohenkilökunnalle heidän kuvitteellisista virheistään.

Nukahdin kaiketi lopulta yliväsymykseen joskus aamuyön myöhäisillä tunneilla. Vauvat eivät valitettavasti tiedä koska heidän äitinsä ovat pyörineet koko yön valveilla vaan heräävät oman rytminsä mukaan olit sitten levännyt tai et. Niinpä päästään takaisin siihen, että en herännyt, vaikka vauva höpisi ja pyöri vieressäni sängyllä. Taisin hiukan havahtua jossain vaiheessa, kun hän oli onnistunut peruuttamaan polvieni korkeudelle ja muistan laskeneeni käteni pienelle selälle. Seuraavaksi heräsin siihen ääneen, whutump.

Miss Clementine alkoi välittömästi kirkua. Äidit tunnistavat yleensä lastensa huutojen ja itkujen eri nyanssit. On nälkähuuto, kiukkuhuuto, väsyitku, ja sitten on se kipuitku. Se kamala, kamala valitushuuto, että miksi minuun sattuu, mikset sinä suojellut minua, äiti, minulla on paha olla, auta. Ai kamala miten se särkee sydäntä, ja yrität pitää pienokaista sylissä, hyssyttää, rauhoitella ja kyyneleet vierivät pienillä, pulleilla poskilla, kun viaton ja avuton lapsesi on hädissään.

Tässä vaiheessa tosiaan huusin myös vanhemman lapsen paikalle ja mennä möläytin hänelle typeryyksissäni "mikset ollut täällä". Miss Lemon säikähti ja alkoi selitellä; "Anteeksi, äiti! Luulin, että te jatkatte nukkumista!" Yritin olla aikuinen ja olla kohdistamatta omaa tunnemyrskyäni lähimpään kohteeseen.
"Ei tämä ollut sinun vikasi. Minä vain luulin, että olet tässä! Miss Clementine putosi!"
Esikoisen alahuuli alkoi väpättää.
"Ei, lopeta heti alkuunsa!" kivahdin todella aikuismaisesti, mutta minulla ei ollut nyt aikaa kahdelle itkevälle lapselle.
"Sanoin jo, ei ole sinun vikasi! Se on minun vikani!"
Marssin parkuva vauva sylissäni hoitopöydän luokse ja yritin kasata itseni.

Normaalisti, kun jokin yllättävä tilanne tulee kohdalle, jokin ongelma pitää ratkaista, tai onnettomuus on tapahtunut, silloin suljen kaikki tunteeni ulkopuolelle ja vain toimin. Kriisitilanteessa tunteet ovat vain tiellä, silloin tarvitaan järkeä, loogista ja nopeaa reagointia, eikä tunteille ole aikaa. Ihan samalla tavalla ei voi kuitenkaan ryhtyä epäinhimilliseksi koneeksi kun on kyse lapsesta. Säikähtänyt vauva, johon sattuu, tarvitsee turvaa ja lohdutusta, eikä äiti voi olla tunteeton jääkimpale. Niinpä, pala kurkussa, tunteiden sekamelskassa, yritin muistaa miten toimia. Tarkista, että kaikki raajat liikkuvat oikein. Näkyykö jälkiä, selkeitä vammoja? Tunnustele kroppa läpi, tarkista katsekontakti.

En löytänyt Miss Clementinestä mitään vikaa, mutta hän itki ja itki lohduttomana. Hyssyttelin häntä sylissä ja kävelin ympäri asuntoa, tarjosin tuttia, silitin selkää ja päätä varovasti. Lopulta huuto muuttui nyyhkytykseksi ja sitten pienen pieneksi tuhinaksi ja uikutukseksi. Suloinen ja rakas ketun poikanen, joka painoi päätään hartiaani vasten uupuneena koettelemuksesta. Kunhan sain neidin kiinnostumaan lelusta ja leikkimään iloisesti soitin Mr. Blueberrylle. Sarjassamme puheluita, joita ei haluaisi soittaa ja hyökkäsinkin heti aiheeseen ilman pohjustuksia.

"Miss Clementine tippui sängyltä."
Siitä alkoikin sitten tiukka kolmannen asteen kuulustelu, joka päättyi siihen, että Mr. Blueberry oli tyytyväinen vauvan vointiin.
"No sitten uskoisin, että ei ole hätää."
Pala kurkussani paisui, enkä osannut sanoa mitään. Mies luki hiljaisuuden aivan oikein.
"Se ei ollut sinun vikasi."
Purskahdin itkuun.
"Olisi pitänyt herätä!" uikutin surkeana.
"Rakas, se ei ollut sinun vikasi. Kaikki on ihan hyvin."
"Niin... no, minun pitää... mennä laittamaan maitoa. Jos Miss Clementine syö niin... tiedäthän..."
"Okei, soita jos tulee jotain."

Pyyhin kyyneleet naamaltani ja pakotin itseni ruotuun. Missio, tehtävä, hoida lapsi, mieti kaikkea muuta myöhemmin. Yritin muistaa vuosien varrella oppimani tiedot, sillä olihan Miss Lemon kohta seitsemän ikävuotensa aikana putoillut, loukkaantunut, ollut kipeänä, roudattu lääkärissä. Tiesin mitä minun piti tehdä tässä tilanteessa, en ollut enää uusi äiti, joka ei koskaan ennen ollut kohdannut vastaavaa. Silti, kun Miss Clementine söi kiltisti, viihtyi hyvin sylissä ja leikki rauhallisesti matolla itsekseen, aloin epäilemään itseäni. Miksi hän on niin tyyttväinen? Nyt on liian helppo ja sopuisa vauva. Ja näillä oireilla, siis että haluaa olla sylissä paljon ja on rauhallisempi kuin normaalisti, soitin lopulta päivystykseen.

Tipahtamisesta oli jo 1,5 tuntia eikä mitään oikeita oireita ollut, mutta minulta petti pokka. Entä jos sitten kuitenkin pyöri päässä. Olin antanut lapseni pudota kahdesti viikon sisällä, ehkä en ollut niin taitava äiti kuin kuvittelin, ehkä minä en ihan oikeasti osannut tätä hommaa. Päivystyksessä vastasi täpäkän oloinen nainen, joka hyvin nopeasti puhelun edetessä muuttui huolestuneesta hiukan hymyileväksi. Ei oksentelua? Ei tajunnan katkoksia? Syö hyvin? Katsekontakti ja motoriikka pelaa? Ei näkyviä jälkiä tai vammoja? Sitten alkoi tulla se hymyily ja rauhoittelu.

"Eiköhän tämä ollut sellainen niin sanottu pehmeä pudotus. Jos tulee mitään oireita niin soita takaisin tai jos tulee tajunnan menetyksiä niin heti sairaalaan. Muuten pelkkä tarkkailu riittää ja olisi syytä herättää lapsi muutaman tunnin välein yöllä. Älä huolestu vaikka vauva oksentaisi kerran tai kaksi, se on ihan normaalia tuollaisen pudotuksen jälkeen."

Minulla oli tietysti Miss Clementine käsivarrenmitan päässä koko puhelun ajan ja neiti kujerteli ja hihkui iloisena pieni pörriäislelu käsissään.
"Ainakin kuulostaa oikein hyvältä siellä, eikä vaikuttaisi olevan syytä suurempaan huoleen."
"Kiitos kauheasti."
Tunsin itseni idiootiksi, kyllähän minä näin, ettei tyttärellä ollut mitään hätää. Vakuuttelin itselleni, että oli silti parempi soittaa, koska jos nyt vielä tulisi jotain oireita olisi helpompi mennä sairaalaan kun heillä oli jo tilanne kirjattuna ylös ja yksityiskohdat tiedossa.

Tässä vaiheessa kävin myös Miss Lemonin kanssa juttelemassa siitä mitä oli tapahtunut, pyysin anteeksi, jos pahoitin hänen mielensä ja selitin, että minulla oli vain itselläni ollut todella paha mieli ja hätä kun pikkusisko oli pudonnut. Vaikka kaikki oli siis periaatteessa nyt ihan hienosti en onnistunut karsimaan sitä paska mutsi fiilistä. Kunhan aviomies tuli kotiin olin heti hänen sylissään valittamassa miten kamala ihminen olen.

"Etkä ole... mutta jos näin olisi käynyt minulle olisin saanut kuulla siitä seuraavat kaksi kuukautta. Olisit nalkuttanut asiasta loputtomasti."
Tämä sai minut loukkaantuneena ottamaan takapakkia. Halusin sanoa, että en todellakaan olisi tehnyt niin, mutta en ollut ihan varma. Olen niin kontrollifriikki, että ehkä olisinkin reagoinut juuri niin? On ollut kertoja, kun mies on tehnyt jonkin mokan, esimerkiksi hän leikkasi parvekkeelle laitetun kissaverhon väärästä kohdasta ja joutui sitten kursimaan sen takaisin kokoon (minä keksin miten se onnistuisi) ja ensimmäisenä sanoin hänelle "oli sitten pakko mennä leikkaamaan se väärästä kohdasta". Koska tietenkin hän teki sen tahallaan - eli ei. Mutta pyysin tätä kyllä anteeksi ja tunnustin heti käyttäytyneeni sopimattomasti.

Miehen sanat jäivät häiritsemään minua ja myöhemmin, kun Miss Clementine heräsi päiväunilta ja isukki kävi hänet nostamassa sanoi hän jotain muutakin, mistä loukkaannuin.
"Miksi katsot minua noin? Voi, oletko vihainen kun en ollut täällä kun tipuit? Missä sä olit, kun mä tipuin, niinkö?"
Vaikka Mr. Blueberry leperteli siis lapselle, minä koin tämän hyökkäyksenä itseäni kohtaan, että jos hän olisi ollut paikalla näin ei olisi tapahtunut. Niinpä sitten murjotin loppu illan sohvalla, vaikka tiesin, ettei mies ollut tarkoittanut sitä niin. Halusin kuitenkin olla vihainen ja kiukutella. Oli helpompaa olla vihainen jollekin muulle kuin itselleen, vaikka minähän se tässä olin mokannut.

Sanomattakin selvää, että vietin taas yhden unettoman yön. Laitoin kännykän herättämään kahden tunnin välein, mutta ensimmäisen kahden tunnin pätkän kohdalla olin edelleen valveille. Pohdiskelin päässäni, että oliko minulla mitään oikeutta hankkia enempää lapsia, jos en osannut hoitaa edellisiäkään. Tiputtelin pienempää ja huusin kamalia asioita isommalle. Toisin sanottuna olin niin erinomaisen hyvä drama queen ja martyyri kuin vain mitenkään pystyin. Me naiset olemme sitten niin erinomaisia heittäytymään.

Tunnollisesti kävin Miss Clementinen pinnasängyn luona kahden tunnin välein painamassa käteni hellästi hänen selälleen, jolloin tyttö aina alkoi liikkua tai äännehtiä unissaan. Edelleen hengissä. Kunnolla en häntä herättänyt, vaikka niin olisi pitänyt varmaan tehdä, mutta olin aika vakuuttunut, että mitään vikaa ei ollut. Uskalsin jopa kantaa neidin viideltä aamulla minun ja miehen väliin sänkyyn, sillä Mr. Blueberry oli keksinyt uudenlaisen barrikadi systeemin, josta vauva ei ihan hevillä yli pääsisi ja paketoikin meidät sänkyyn noustessaan ylös.

Tänään tuo lapsi on, edelleen, ihan oma ihana itsensä. Alitajunnassani kummittelee edelleen pieni pelko, että olen rikkonut hänet, mutta mitään viitteitä siihen suuntaan ei ole. Miss Clementine nauraa kikatteli kun uitin häntä altaassa, läiskien vettä joka suuntaan. Hän suorastaan kirkui naurua kun isosisko leikki pallolla hänen kanssaan matolla. Piti taas tehdä lentokoneita lusikallisista ja ilmeillä kuin pelle saadakseni hänet syömään aamupuuron. Kun leikkiminen kävi raskaaksi istutin pienokaisen polvelleni ja hyräilin itse keksimääni melodiaa edes takas keinuen kunnes kuopus käänsi kasvonsa rinnalleni ja uinahti.

Ehkä sitten kuitenkaan minun ei tarvitse ristiinnaulita itseäni, vaikka mokasin. Kaikki äidit tekevät virheitä ja meidän onneksemme evoluutio on tehnyt vauvoista kohtuullisen sitkeitä olentoja. Kuhmuilta ei voi loputtomasti välttyä, eikä kukaan koskaan tee aina kaikkea oikein. Vahinkoja tapahtuu aina, eikä ole äitiä, joka ei joskus olisi kääntänyt selkäänsä ja juuri sillä sekunnilla, sen pienen pienen hetken kun irrotat otteesi, katsot muualle, jotain tapahtuu. Niin kamalaa kuin se onkin, se kuuluu äitiyteen. Meidän on välillä tehtävä virheitä, mokattava, siitä me itse opimme ja siitä meidän lapsemmekin oppivat ja kasvavat.

Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään maailmassa ja yritän kasvattaa heidät parhaiksi mahdollisiksi ihmisiksi, mitä vain pystyn. Jos en olisi itseni osalta niin täydellisyyden tavoittelija, muistaisin ehkä, että siinä missä rakastan lapsiani kaikista heidän virheistään, kiukuistaan, vahingoistaan ja puutteistaan huolimatta, minun pitäisi muistaa rakastaa myös itseäni, ja antaa välillä vähän omiakin mokiani anteeksi.