Pelkopolin lääkärikäynti

Naputtelin punaiseksi lakattuja kynsiäni auton rattiin ja tuijotin kaukaisuuteen. Aurinko paistoi ja useampi lakaisuauto pesi pääkatua. Jäin tuijottamaan pyöriviä harjaksia taulu tyhjänä kunnes takana oleva bussi tööttäsi. Valot olivat vaihtuneet ja viereistä kaistaa huristi jo autoja. Kiirehdin punastuneena pois dösän alta ja puistelin päätäni kuin se olisi selvittänyt ajatuksiani. Olin kertakaikkisen hämmentynyt. Aivoihini ei vain tuntunut uppoavan pelkopolin lääkärikäynnin tapahtumat, josta olin nyt suunnistamassa pois.

Olin lähtenyt lääkäritapaamiseen äärimmäisen hyvin valmistautuneena. Jo kuukausia olin tutkinut netistä tietoa sektiosta ja potilasoikeuksistani. Lukemattomia öitä olin maannut sängyssä valveilla kuvittelemassa lääkärin potentiaalisia väitteitä ja kehitellyt niihin täydellisiä vasta-argumentteja. Olin myös ammentanut traumatukiryhmästäni kaikki mahdolliset kokemukset, joita muilla oli ollut vastaavista tilanteista. Koska olin sairaslomalla keuhkoputkentulehduksen takia minulla oli myös ollut koko aamu aikaa ladata itseäni henkisillä luodeilla kuin Rambon konekivääriä.

"Käänny seuraavasta risteyksestä oikealle" navigaattori ilmoitti minulle ja laitoin automaattisesti vilkun päälle. Vilkaisin hartian yli, ettei sokeassa kulmassa ollut ketään ja käännyin vasemmalle. Hajamielisenä ihmettelin miksi navista kuului outo pingahdus, jollaista ei ennen ole tullut vastaan.
"Tee u-käännös."
Katsoin hiukan hämmentyneenä karttaa ja aivoillani kesti hetken muistaa, että laite oli käskenyt kääntyä toiseen suuntaa. Puistelin päätäni taas ja mietin pääsisinköhän ehjin nahoin kotiin asti.

Oli outoa, että olin niin poissa tolaltani lääkärikäynnin jälkeen, sillä vaikka olin marssinut paikalle soihdun ja hiilihangon kanssa, olin joutunut laskemaan ne jo melkein kättelyssä. Sen verran pitkään olen ollut asiakaspalvelussa töissä, että en saapastellut vastaanotolle nokka pystyssä vaan yritin aloittaa tapaamisen neutraalisti. Ei koskaan kannata olla se, joka ampuu ensimmäisen laukauksen, tai lähteä liikkeelle pelkistä ennakko-odotuksista kuuntelematta toista osapuolta lainkaan. Silti jo se, että meidät haki käytävältä (vartin myöhässä) kätilö, sai niskavillani pystyyn.

Minun kirjoissani kätilö on helposti synonyymi sadistiselle kusipäälle - kokemusta on. Seurasin kuitenkin hoikkaa naista peremmälle huoneeseen ja tunsin vajoavani jäiseen veteen. Vastassa oli kuitenkin nuori naislääkäri, joka hymyili leveästi ja näytti missä naulakko oli. Istuin alas ja yritin hengittää normaalisti, vaikka tuntui, että hyinen kylmyys puristi minua joka puolelta ympäriltä. Mr. Blueberry heittäytyi rennosti viereiselleni tuolille ja näin hänen leukojensa tiukasta linjasta, että siellä oli jo pari sanaa valmiina.

"Kuinka olet nyt voinut?" lääkäri aloitti ystävällisesti.
"Ihan - " vedin syvään henkeä, rauhallisesti nyt vaan, "ihan hyvin. Tai ainakin paremmin kuin aluksi."
"Onko vielä painajaisia?"
"Ei niin paljon - välillä. On öitä kun en nuku ollenkaan, mutta niitä on vähemmän."
"Katsoin, että kävit jo heti synnytyksen jälkeen psykologin juttusilla, onko sitä jatkettu?"
"Ei. Tai siis, että vasta nyt kun raskauduin uudestaan. Kävin silloin kahdella lääkärillä ja yhdellä psykologilla."
"Ja nyt taas psykologilla?"
"Kyllä, neuvolan kautta. Hän itseasiassa laittoi minulle mukaan lausunnon."

Kaivoin laukusta allekirjoitetun psykologin arvion kuin se olisi "the golden ticket" ja toivoisin pääseväni sillä suklaatehtaalle. Lääkäri ei ollut nähnyt tätä vielä, kuten psykologi oli arvellut, koska ilmeisesti heidän järjestelmänsä keskustelivat huonosti keskenään. Tohtori pyysi kohteliaasti hetken saada tutustua lappuun ja niinpä istuimme jonkin aikaa hiljaa, minä hermostuneena mieheeni vilkuillen. Mietin mitähän mieltä nainen olisi "Potilaan on vaikea uskoa, että henkilökunta olisi hänen puolellaan ja tukena" tai "Synnytyksen suunnittelun osana olisi suositeltavaa rakentaa potilaan kanssa luottamuksellista yhteistyösuhdetta" lausahduksista.

"Voimmeko ottaa tästä kopion?" lääkäri kysäisi kohta ja myönnyin tietysti.
Kätilö lähti samoin tein sukkelasti tulostelemaan.
"Olen tutustunut aikaisempiin synnytyksiisi tiedoistamme. Annettiinko sinulle niihin vaihtoehtona edes koskaan sektiota?"
Hämmennyin hiukan keskustelun aloituksesta ja tuhahdin: "No ei todellakaan, ei millään tavalla."
Lääkäri nyökkäsi.
"Onko kukaan käynyt kanssasi sektion riskejä?"
"Ei, mutta olen niihin itse paljon perehtynyt tässä viime kuukausina."
Minua alkoi pelottaa, että nyt vihdoin päästäisiin siihen taisteluun asiasta.

"Ne olisi tässä nyt hyvä käydä läpi. Hyvin sujuva alatie on äidin ja lapsen kannalta tietysti se riskittömin vaihtoehto, jos kaikki menee hyvin."
"Mutta se ei ole minulle vaihtoehto" puutuin ärhäkästi lääkärin selitykseen.
Hän kohotti kättään kuin rauhan eleenä ja nyökytteli.
"Kyllä, niin. Tässä tapauksessa sektio on se synnytystapa, millä lähdetään liikenteeseen. Voimme tehdä synnytyssuunnitelman sen mukaan, että sinulle tehdään suunniteltu sektio, joka on hyvin turvallinen toimenpide, vaikka onkin iso leikkaus. Se olisi hyvä tehdä mahdollisimman myöhäisillä viikoilla, siinä suunnilleen 39:llä raskausviikolla, jotta vauva on mahdollisimman valmis tulemaan tähän maailmaan ja saadaan minimoitua mahdolliset hengitys- ja sopeutumis vaikeudet, joita joskus on, vaikkakin siis harvoin."

Minä kuulin tästä puheesta nyt lähinnä fraasin "lähdetään liikenteeseen" ja "raskausviikko 39" jotka saivat hälytyskellot soimaan päässäni.
"Haluan kuitenkin ehdottomasti kirjallisena omaan kantaan niin suunnitellun sektion päätöksen kuin päivystyssektio päätöksen. Muuten en voi mitenkään rentoutua koko raskauden aikana."
Lääkäri nojautui eteenpäin sympaattisesti kuin rauhoitellakseen.
"Ja lupaan ne myös sinne kantaan kirjata, älä siitä huoli. Tarkkaa synnytys päivää ei voida vielä lyödä lukkoon, kun emme tiedä kuinka loppuraskautesi menee. Voi tosiaan olla, että lapsi lähtee syntymään etuajassa ja silloin sektio tehdään päivystyksessä."

Ilmeisesti myös Mr. Blueberryllä oli hieman valikoiva kuulo, sillä nyt hän puuttui keskusteluun.
"Miten niin ei voida antaa sektiopäätöstä vielä? Jotkut ovat saaneet todella varhaisilla viikoilla sektio päätöksen, jo ensimmäisellä kolmanneksella. Ei voi olla, että te ette voisi toimia samalla tavalla."
"Ihan tarkkaa päivää ei ole vielä mitään mieltä kirjata kun emme tiedä kuinka loppu raskaus sujuu. Raskausviikko 39 on keskimäärin hyvä, eikä silloin suurin osa vauvoista ole lähtenyt vielä spontaanisti syntymään."
"Kyllä meillä on oikeus saada sektiopäivä aikaisemmin tietoomme. Ja kyllähän vauva voi syntyä ennen laskettua aikaa."
Lääkärillä oli taas kädet rauhoittelevasti ylhäällä.
"Kyllä kyllä, tästä ei tarvitse riidellä. Te saatte sektion, ja jos lapsi syntyy ennen sovittua päivää hänet leikataan päivystyksessä. Päivää ei kuitenkaan ole vielä järkevää sopia kun raskautta on näin paljon jäljellä, vaan katsotaan sitä sitten viimeistään raskausviikolla 36. Silloin voidaan raskauden etenemisen ja mahdollisten komplikaatioiden mukaan sopia päivä aiemmin kuin 39 viikkoa, jos se on tarpeen. Mutta vielä kun ei voida tietää miten loppu odotus menee."

Kätilö, joka oli palannut tulostus hommista jo hetki sitten, puuttui ensimmäisen kerran keskusteluun.
"Jos synnytys lähtee käyntiin missä vaiheessa tahansa tämän käynnin jälkeen, niin soitat vain Jorviin ja kerrot että nyt meni vaikka vedet tai supistaa kovasti, ja sanot, että sinulla on sovittu sektio niin silloin synnytyssali ehditään valmistella sinua varten ennen kuin tulet paikalle ja pääset sitten mahdollisimman nopeasti leikkaukseen."
Lääkäri nyökytteli tälle.
"Se, että synnytys ehtisi vähän jo käynnistymään ennen sektiota ei ole paha asia sinänsä, koska spontaani käynnistyminen herättelee vauvaa siihen, että hän on kohta ulos tulossa. Sillä voi olla paljon hyviä vaikutuksia vauvaan, jos vähän ehtii supistaa ennen leikkausta, silloin syntyminen ei tule niin isona yllätyksenä, vaikka hän tulisikin vähän ennenaikaisena."
Tästä olin itseasiassa lukenutkin jo paljon tutkimustietoa ja nyökkäilin myöntyvästi.
"Sinullakaan ei ole hätää kun tulet tänne. Myös päivystys sektio voidaan tehdä hyvässä järjestyksessä ja rauhallisesti, mikä on kaikkein turvallisin tapa tietysti edetä eikä kiireessä. Jos synnytys tuntuu lähtevän käyntiin muistat vain olla syömättä ja noudattaa muita ohjeita, mitä saat puhelimessa."

"Sen verran pitää mainita sektiosta, että se on kuitenkin kohtuullisen suuri leikkaus vatsan alueelle ja muuta kuin vauvaa ei sitten oikeastaan saa nostaa."
Tässä vaiheessa lääkäri kääntyi katsomaan Mr. Blueberryyn.
"Oikeastaan ihan kaikki muu pitäisi sitten jonkun muun hoitaa sen kolme neljä viikkoa leikkauksen jälkeen vähintään. Ruokakassien nostamiset, kaikki vähänkään enemmän rasittava kotityö, kuten vaikka imurointi."
Näin Mr. Blueberryn kulmien kohoamisesta, että hän ei yhtään pitänyt siitä, että tästä hänelle erikseen mainittiin, hän kun oli jo itse kotona puhunut hoitavansa kaiken. Puutuinkin äkkiä tilanteeseen.
"Olemme jo alkaneet valmistautumaan tähän, Mr. Blueberry on sopinut olevansa viisi viikkoa kotona. Sen järjestäminen on kuitenkin paljon kiinni siitä, että saamme tietää sen päivämäärän hyvissä ajoin etukäteen. Haluaisimmekin maininnan omaan kantaan, että alustava suunnitelma on se rv39."

"Toki se voidaan sinne kirjata, ja tarkan päivän saatte sitten seuraavalla kerralla. Mutta onko sinulla nyt mitään kysyttävää itse sektiosta? Tai jotain, mikä huolettaa, toiveita?"
Hämmennyin hetkeksi taas, sillä olin tullut tänne riitelemään enkä kertomaan huoliani. En ollut edes ajatellut, että lääkäriä kiinnostaisi.
"Oikeastaan, toivoisin vaan, että sektiota ei jouduta tekemään nukutuksessa."
Lääkäri hiukan naurahti.
"Se olisi toki ideaali tilanne, myös sinun ja vauvan ensikohtaamisen kannalta, että molemmat teistä olisivat tajuissaan."
Hymyilin tälle itsekin.
"Tarkoitan siis, että minulla on ollut vaikeuksia herätä nukutuksesta. Kun nielurisani leikattiin olin päivän ensimmäinen leikkauksessa ja viimeinen joka heräsi. Meillä on suvussa tätä ongelmaa, ihan muutaman päivänkin on voinut kestää herätä."

Lääkäri vakavoituikin hyvin nopeasti tästä lisätiedosta. Ennen kuin huomasinkaan hän oli jo määräämässä kätilöä varaamaan minulle anestesialääkärin kanssa konsultaation, jotta selkäni voitaisiin katsoa valmiiksi ja tietoihini voitaisiin merkitä kaikki mahdollinen, jotta puudutus hereillä onnistuisi mahdollisimman hyvin.
"Saisimme sinulle ajan raskausviikolle 35 niin, että voisit sitten samalla tulla myös tänne käymään ja saamaan ohjeet leikkaukseen, tukisukat ja juoman aamuksi, ja sen tarkan päivämäärän. Kävisikö se?"
No miksipä ei olisi käynyt.
"Nyt voisimme vilkaista vähän ultralla, että mitä sille pienelle kuuluu?"
"Oikein mielellään" vastasin ja hymyilin.

Kohta makasinkin sitten selälläni katselemassa monitorista kuinka pieni Mr. Pomegranate vipelsi menemään. Samalla lääkäri kyseli oliko ollut supistuksia, miten raskauspahoinvointi, kuinka liikkeet tuntuivat ja höpöttelin hänelle iloisesti vastauksia. Kaikki mitat otettiin ja herra oli edelleen noin +5 päivää isompi kuin viikkonsa lasketun ajan perusteella, mutta lääkäri vakuutti tämän olevan normaalia, varsinkin kun kaikki mitat olivat samalla tavalla hiukan yläkäyrällä.
"Mutta niin muistaakseni oli edellisessäkin raskaudessasi?"
Minua ilahdutti, että hän muisti sellaisekin yksityiskohdan. Siitä päädyimme rupattelemaan pakastetun alkion siirrosta samalla kun lääkäri nappasi meille liudan kuvia ja esitteli vielä pojan sukukalleudet varmistettuaan ensin, että haluamme tietää. Myös kohdunkaulan tilanne varmistettiin ultralla ja kaikki oli visusti kiinni.

"Mikä sinulla on nyt olo oman jaksamisen kanssa?" tohtori kysyi noustessani ylös.
"Voimme varata sinulle toisen ajan ennen tuota raskausviikkoa 35 jos haluat tulla juttelemaan."
En olisi aamulla voinut kuvitellakaan tulevani tänne avautumaan peloistani ja hakemaan tukea, mutta nyt... Kieltäydyin kuitenkin hymyille.
"Uskon pärjääväni näillä puheilla ja näen kuitenkin psykologia tässä välissä."
"Selvä, mutta jos muutat mielesi voit milloin vain soittaa meille ja varataan sitten aika. Jos alkaa ahdistamaan ja tuntuu, että tarvitset apua jaksamisessa voit aina tulla takaisin."
Yllätyksekseni huomasin kyynelten kohoavan silmiini, olin niin liikuttunut lääkärin vilpittömyydestä.

Varmistin nyt vielä milloin merkinnät sovituista asioista näkyisivät omassa kannassa, vähän ehkä muistutuksena lääkärille, että aioin pitää hänen puheistaan kiinni. "Suunnilleen kaksi viikkoa" oli vastaus, minkä olin tiennytkin jo etukäteen. Teki mieleni virnistää voitonriemuisena, mutta samalla olin aivan häkeltynyt. Näinkö helppoa se oli sitten kuitenkin? Olin henkisesti valmistautunut kuukausien tappeluun ja lukuisiin reklamaatioihin. Se sijaan olinkin nyt hypähtelemässä ulos päivänpaisteeseen sektiolupaus takataskussa. Muistui mieleeni psykologin kirjoittama tavoite "jotta potilas voi tulla käytännön tasolla, kivun hoidossa ja myös tunnetasolla kohdatuksi ja kannatelluksi" ja huomasin tuntevani tämän nyt toteutuneen.

Niin monen negatiivisen kohtaamisen jälkeen tällainen kokemus synnytyksiä hoitavasta henkilökunnasta oli suorastaan friikkiä. Se ei mahtunut aivoihini, koska sille ei ollut lokeroa mihin laittaa. Ehkä sen takia olin niin poissa tolaltani kun ajoin kotia kohti. Pääkoppani yritti rakentaa uutta arkistohyllyä "hyvät tyypit suomalaisissa synnytyssairaaloissa" joka uhkasi jäädä ylitsepursuavan "paholaisen kätyrit ja ammatti kiduttajat" kaapin varjoon. Enkä toki vieläkään voinut olla satavarma mitä tekstiä sieltä omasta kannasta sitten kahden viikon päästä löytyisi, tai millainen hyyppäri olisi vastassa rv35, mutta juuri nyt halusin nauttia tästä toivon ja uskon tunteesta, joka niin nautinnollisesti täytti rintakehäni.

Kirsikkana kakun päällä olimme nähneet pienen poikamme vipellystä. "Onpa hän vilkas tapaus" oli ollut lääkärin tuomio. Vilkaisin ultrakuvaa pienen pienestä jalkapohjasta ja hymyilin taas. Tämä raskaus oli ollut niin värittynyt negatiiviseen tähän mennessä, kaikkien sairasteluideni, oksentelujen ja painajaisten kanssa, että tälläiset onnellisuuden aallot olivat enemmän kuin tervetulleita.
"Pysyhän nyt vielä matkassa neljä kuukautta, Mr. Pomegranate."
Silitin mahaani ja sain muljahteluja vastaukseksi.

Rakenneultra

Taskuparkkeerauksesta ei ollut tulla mitään kun rintakehää puristi jännitys ja ajatukset poukkoilivat jossain ihan muualla. Sain auton kiilattua kahden muun väliin vasta toisella yrittämällä ja huokaisin helpotuksesta voidessani keskittyä taas oleelliseen. Yritin muistaa katsoa molempiin suuntiin tietä ylittäessä ja kaivoin juuri puhelinta laukusta soittaakseni Mr. Blueberrylle kun kännykkä jo soikin. 

”Olen tässä klinikan ovella, missä sinä?”

”Tulossa! Sain auton sinne, minne neuvoitkin.”

”Hyvä, hyvä, nähdään kohta.” 

Oli kylmä ja harmaa päivä. Tuuli kävi viileästi jalkoihini, joita suojasi vain ohuet sukkahousut. Olin pähkäillyt asuvalintaa taas aamulla vaikka kuinka pitkään. Sillä ei sinänsä ollut mitään merkitystä, ultra kun tehtiin paljaalla iholla, mutta se oli jotain, mitä pystyin kontrolloimaan. En ole tullut yhtään paremmaksi odottamisessa tässä vuosien varrella ja kompensoidakseni kaikkea sitä, mitä en pystynyt hallitsemaan, keskitin kaiken huomioni niihin pieniin asioihin, mihin pystyin vaikuttamaan. 

Siihen sarjaan kuului tämä kevyt, sininen mekko, jossa oli beigejä kukkia. Korvakorut oli valittu tarkasti mekon sävyjen mukaan ja kynnet oli lakattu sinisen ja violetin värejä vaihtelevalla lakalla. Tarkasti mietitty asukokonaisuus toimi rauhoittavana lääkkeenä paniikin partaalla olevalle mielelleni kun pelkäsin pahinta ja toivoin parasta. Onneksi pääsin tarrautumaan Mr. Blueberryn käsivarteen kuin pelastuslauttaan meidän kävellessä yhdessä klinikan ovesta. 

Käytännössä minulla ei ollut mitään syytä olla niin hermostunut ja stressaantunut kuin olin. Minulla ei ollut kipuja, ei supistuksia, ei vuotoja, ei minkäänlaisia epämääräisiä tuntemuksia. Raskauspahoinvointi oli hellittänyt otteensa jo niin hyvin, että parina edeltävänä viikkona olin oksentanut vain kahdesti viikossa – enkä kahdesti päivässä, kuten pahimmillaan. Silti minulla oli olo, että jotain oli nyt eri tavalla.

 Muistan, miten oma äitini oli kertonut kolmannen eli sisareni kohdalla miettineen, että hänellä ei voisi olla niin hyvä tuuri, että saisi kolme tervettä lasta putkeen. Jotain oli vain yksinkertaisesti pakko olla vialla ja osasin nyt hyvin samaistua tuohon fiilikseen. Ylipäätään tämä raskaus oli alusta lähtien tuntunut erilaiselta. Pahoinvointi, mielialan vaihtelut, päänsäryt, väsymys, kaikki olivat ilmenneet eri tavalla kuin olen tottunut. Himoitsin eri ruokia kuin aikaisemmin - ylipäätään halusin ruokaa, eikä sen näkeminen ja haistaminen etonut. Saatoin myös ehkä kuvitella, mutta mielestäni mahakin näytti eri muotoiselta.

"Joko tässä lapsessa on jotain vikaa, tai sitten se on poika.”Näin olin julistanut Mr. Blueberrylle jo kaksi viikkoa positiivisen raskaustestin jälkeen. Tänään sitten selviäisi, että kummasta oli kyse (vai olinko kenties vain sekaisin päästäni). Olin kuitenkin miettinyt jo valmiiksi nimen tytölle, mikäli oli vain vainoharhainen hupsu. Erittäin vainoharhaiselta minusta ainakin tuntui istuessamme pitkän käytävän puisille penkeille odottelemaan.

Olimme viisi minuuttia etuajassa, mutta kuten näyttäisi aina kohdallamme olevan, oli vastaanottaja puolestaan myöhässä. Kymmenen minuuttia kun oltiin aikataulusta jäljessä rupesimme molemmat hermostumaan. Yritin muistutella, että Miss Clementinen rakenneultraa olimme odottaneet tuntikaupalla, että kymmenen minuuttia ei ollut vielä mitään. Onneksi kätilö tulikin sitten vihdoin kutsumaan niemeämme ovelta. 

Meidät vastaanotti ehkä nelikymppinen, pitkä ja hiukan tanakka nainen, jonka ruskeat hiukset oli pitkällä ponihännällä. Silmälasien alla oli iloiset silmät ja kaikin puolin kätilö vaikutti rempseältä persoonalta. Nostin hameeni kelmat kainaloihin ja laskin sukkahousut lanteille asettautuessani ohjeiden mukaan makaamaan ultraus laitteen viereen. Mr. Blueberry istui vierelleni ja vilkaisimme toisiimme pikaisesti ennen kuin geelit olikin jo pruitattu mahalle ja kuvaruudulle ilmestyi harmaata mössöä. 

Vuosien varrella olen oppinut lukemaan ultrakuvaa jo kohtuullisella taidolla, joten bongasin nopeasti selkärangan ja mahan sekä pään pyöreät muodot. ”Se on siellä” ajattelin huojentuneena, vaikka eihän tässä vaiheessa raskautta sikiö voinut minnekään enää hävitäkään. Mutta absurdisti olin ruokkinut pelkoa, että ehkä en ollut lainkaan raskaana, kun liikkeitä tuntui niin harvakseltaan. Raskaana kuitenkin olin ja seuraavana kuvassa olikin sykkivä sydän. 

En voinut kuin hymyillä. Pikku Ninja oli ihan kippuralla, kädet ja jalat kropan suojana. Ultratessa hän pakeni koko ajan napani taakse, haudaten kasvonsa navan ”kaiku varjoon”, joten emme saaneet yhtään hyvää kuvaa edestä. Kaikki rakenteelliset asiat kätilö pystyi kuitenkin tarkistamaan ja oloni keventyi joka kerta kun sain kuulla kommentin ”normaali, hyvä”. 

Kaikkien mittojen perusteella Ninja oli kasvanut tasaisesti ja sopusuhtaisesti. Hän oli hiukan pidempi ja isompi kuin raskausviikon 20+4 keskiarvo, mutta kätilön mukaan kuitenkin ”viikon sisällä” mitoista, mikä oli kaiketi ratkaiseva määrite siinä oliko kasvu ja kehitys normaalia. Sydämen kammiot ja eteiset, aivojen lohkot, sisäelimet ja kaikki merkittävät osat löytyivät juuri sellaisina kuin pitäisikin. Ja vaikkei Ninja halunnut kasvojaan esitellä saatiin häntä sen verran liikuteltua, että huulihalkio pystyttiin pois sulkemaan. 

Siinä missä vauvamme piiloutui äitinsä navan ja omien käsiensä taakse, hän oikein mielellään esitteli jalkoväliään ja heilutteli jalkojaan.

”Onko tuossa sukupuolielimet?” kysäisin jo ihan ultrauksen alussa kun Ninja näytti meille takapuoltaan.

”Juu kyllä. Mitenkäs on, haluatteko tietää sukupuolen?”

”Oiken mielellämme.”

”Teillä oli jo kaksi lasta? Ovatko he kumpaa?”

”Tyttöjä molemmat.”

”No sittenhän on ihan mukava, että täällä näyttäisi olevan poika.” 

Räpäytin silmiäni ja huomasin puolittaisen hymyn hiipivän kasvoilleni.

”Ai poika?”

”Juu, tuossa näyttäisi olevan kivespussi ja tuossa sitten pippeli.”

Virnistin ja katsoin Mr. Blueberryyn, joka yritti selkeästi pidätellä innostustaan, mutta näytti muikean tyytyväiseltä kuin kissa, joka on juuri latkinut kermaa.

”No sehän sopii isännälle varmaan ihan hyvin, että tulee poika.”

Mr. Blueberry ei ehtinyt vastata kun kätilö kiirehti lisäämään: ”Tietenkään en voi satavarmaksi luvata, mutta pojalta minusta vahvasti näyttää.” 

Myöhemminkin meille esiteltiin pikkumiehen pikku vehjettä, mikä sai minut naureskelemaan hiljaa mielessäni. Tunsin yhtä aikaa vahvaa onnistumisen tunnetta naisena (aivan kuin eläisin keskiajalla) tietäessäni kantavani mieheni ”perillistä” – ja sitten samalla olin hiukan paniikissa, että miten ihmeessä selviäisin pojan äitinä. Tytöistä minulla oli kokemusta, mutta että poika? Onneksi hyvä ystäväni oli saanut poikalapsen neljä kuukautta Miss Clementinen syntymän jälkeen, eikä pitänyt unohtaa sisareni Miss Raspberryn poikaa, jolla tulisi Ninjan kanssa olemaan ikäeroa vain yhdeksän kuukautta. 

Siskonpoika Mr. Chili on jo ehtinyt totuttaa minua hiukan tähän poika maailmaan ja tiedän saavani siskon kautta vaikka mitä ”poikajuttuja” tulevalle pienokaisellemme. Hänestä ja Ninjasta – tarkoitan siis Mr. Pomegranate, kuten täällä hänet jatkossa nimeän – tulee toivottavasti läheiset serkukset, kun syntyvät vajaa vuoden ikäerolla. Onnekkaasti minulla on monta numeroa, joihin soittaa, jos en tiedä mitä tälläisen poika otuksen kanssa tehdään. Ensin hänet on tosin saatava elävänä tähän maailmaan, ja raskautta on vielä puolet jäljellä. 

Se, että en tunne liikkeitä kuin satunnaisesti ja aika heikkoina, johtuu jälleen kerran ja edelleen siitä, että istukka on kiinnittynyt kohdun etuseinämään ja peittää käytännössä koko vatsan puolen. Etinen se ei kuitenkaan ole, eli kohdun kanava on vapaa esteistä. Mikäli pikkumies siis lähtisi syöksyllä syntymään hän pääsisi hienosti ulos tulemaan, mikä on lohduttava kuulla, onpahan ainakin yksi murhe vähemmän. 

Ihan vielä hän ei kuitenkaan (kaikki sormet ja varpaat ristissä) ulkomaailmaan putkahda, sillä painoa on vasta arviolta 400g ja pituus jotain 25 sentin luokkaa. Teoreettisesti mahdollisuuksia selvitä hengissä on jo parin viikon päästä, mutta se olisi niin pitkä ja vaarallinen tie, että jos nyt kuitenkin pidetään Mr. Pomegranate turvassa mahamatkustajana vielä se toinenkin puoli tästä raskaudesta. Kaikki edellytykset onnistuneelle loppuraskaudelle pitäisi nyt ainakin olla kun ultrasta saatiin kymmenen pistettä ja papukaijan merkki. 

Askel olikin keveä kun kävelimme klinikalta ulos lopputalven kylmään tuuleen ja keskustan liikenneruuhkaan. Mitään fiksua sanottavaa kumpikaan ei keksinyt, sen verran huojentuneita ja häkeltyneitä olimme hyvistä uutisista. Kiiruhdimme käsikynkkää suojatien yli ja pysähdyimme hetkeksi ennen kuin lähtisimme eri suuntiin, molemmat omille työpaikoillemme, omilla autoillamme. Hymyilin onnellisena Mr. Blueberrylle, joka sanoi vain: ”Vai että poika.” En edes muista mitä vastasin, mutta annoin hänelle suukon perään ennen kuin kiirehdin talvisaappaiden korot asvaltilla kopsuen kohti autoa. 

"Hän on elossa ja terve” oli päälimmäinen ajatukseni, ja jossain sen alla kummitteli vielä se ”poika” sana. Jätin tiedon muhimaan alitajuntaan, kunhan olin ensin ilmoittanut perheelleni ilouutisen. Olin valitellut stressiäni heille jo monta päivää ja kaikki iloitsivatkin kuullessaan, että olin murehtinut ihan turhaan. En voinut olla hymyilemättä korvasta korvaan miettiessäni mitähän Miss Lemon (joka oli niin kauheasti pikkuveljeä tässä toivonut) sanoisi, kun saisi kuulla.

Miksi sitten edes hankit lisää lapsia?

Raskasta, märkää lunta tipahteli katolta. Aamulla oli taas pyryttänyt, nyt kenties tihutti vettä. Oli vaikea sanoa, sillä ikkunaruudut olivat pisaranauhojen raidoittamat ja niin taivas kuin maa olivat valkoiset. Ainoan kontrastin antoivat koivujen harmaat, paljaat oksat, jotka huojuivat tuulessa kuin vanhat luurangot. Nojauduin taaksepäin työtuolissani, kuppi kuumaa kaakaota käsissäni ja mietin pitäisikö vihdoin yrittää kirjoittaa uusi blogipäivitys.Blogini on maannut hiljaa kuin lumipeittoon haudattu Suomen luonto, muttei suinkaan sen takia, ettei minulla olisi ollut mitään sanottavaa tai kerrottavaa tänä aikana. Olen vain yksinkertaisesti ollut niin huonossa kunnossa, että en ole pystynyt kirjoittamaan. Useamman kerran olen maannut sängyssä, sikiöasennossa, oksennusämpäri lähellä päätä lattialla odottelemassa, ja miettinyt kaikkea mitä kirjoittaisin, jos pysytyisin edes istumaan. Raskauspahoinvointi ei ole mikään vitsi meille, jotka kärsivät siitä 24/7.

Kaiken kukkuraksi minä ja tytöt sairastuimme virusflunssaan. Jatkuva räkä ja yskiminen pahensi myös pahoinvointia, joten kaksi viikkoa oksensin joka päivä vähintään kahdesti päivässä. Hyvällä onnella yksi päivän aterioista pysyi vatsassa. Lääkärikin varoitteli, että mikäli yhtään tuntuisi siltä niin pitäisi lähteä sairaalaan tiputukseen. Itsepäisesti kärsin kotona, liikkuen lähinnä sängyn, sohvan ja vessan väliä, vaikkei makaaminen aina onnistunutkaan kipeää taaperoa hoitaessa.

Taapero, voitteko kuvitella? Kun miettii sitä mistä tämä blogi alkoi, lapsettomuudesta ja hedelmöityshoidoista, niin nyt meillä on jo vuoden virstapylvään ylittänyt pikkuihminen touhu mouhuamassa. Miss Clementine on aloittanut päiväkodissa ja pärjännyt kaiken lisäksi todella hienosti! Olen niin ylpeä joka kerta kun kuulen hänen leikkineen, syöneen ja nukkuneen hyvin. Tarhassa neiti ei pura eroahdistustaan, mutta kotona sitten kyllä.Ennen niin hyvin nukkunut pienokaisemme herää nykyään joka yö monta kertaa huutamaan. Välillä hän huutaa unissaan ja välillä taas hereillä ja niin pitkään, kunnes pääsee syliin nukkumaan. Jos uskallat laskea hänet alas herää tyttö välittömästi ja alkaa parkua. Niinpä Miss Clementine menee illalla oman huoneensa pinnasänkyyn nukkumaan, mutta herää 3-4 aikaan yöllä ja rauhoittuu vasta kun pääsee nukkumaan joko minun tai Mr. Blueberryn rintakehän päälle.

Onneksi tilanne on nyt viime aikoina sen verran rauhoittunut, että Miss Clementine suostuu melkein joka yö nukkumaan meidän välissämme, eikä päällä, koska siinäpä vasta selkä tulee kipeäksi kun 11,6kg tajutonta taaperoa röhnöttää rintakehälläsi puolen yötä. Tarhan aloitus on siis tuonut mukanaan juuri niitä asioita, joita osasin odottaa. Tiesin, että Miss Clementine oireilisi jollain tavalla ja tiesin, että hän alkaisi sairastelemaan. Ihan perus kaavalla ollaan menty ja tuskin ihan hetkeen ovat asiat siitä miksikään muuksi muuttumassa.

Myös Miss Lemonilla on omat ongelmansa koulussa, eikä hänkään säästynyt virus pöpöltä, vaikka ei sairastunut yhtä pahasti kuin minä ja pikkusiskonsa. Sairastelun lisäksi koulussa on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Miss Lemon onnistui pihaleikeissä lyömään päänsä kiipeilytelineen metallitankoon kaatuen siitä taaksepäin ja löi takaraivonsa seuraavaan. Tästä seurasi ensin päänsärkyä ja lopulta oksentamista. Lievän aivotärähdyksen oireet menivät kuitenkin kahdessa päivässä ohi ja selvisimme säikähdyksellä ja yhden yön herättelyillä.

Opintiellä ei silläkään ole mennyt aivan ruusuisesti, sillä Miss Lemon kärsii lievästä hahmotusviasta, joka hidastaa hänen lukuopintojaan. Jostain syystä kirjainten erottaminen ja niiden nimien muistaminen aiheuttaa haasteita, mutta viikottaisesta tukiopetuksista alkaa selkeästi olla apua ja eiköhän se meidänkin sinisilmämme opi lukemaan. Syytän itseäni tyttären ongelmista, lukihäiriö kun on periytyvä, mutta sentään nykypäivänä siihen osataan antaa jo aikaisessa vaiheessa apuja.

Poden huonoa omaatuntoa, että en ole pystynyt auttamaan Miss Lemonia niin paljon ensimmäisen luokan aloittamisessa kuin olisin halunnut. Töihin palaaminen, kamalasta työpisteetä toiseen vaihtaminen ja aivan erityisesti jo neljännelle raskauskuukaudelle jatkunut pahoinvointi ovat kuitenkin vieneet hurjasti voimavarojani. Ostin monta kirjaa, joita meidän oli tarkoitus yhdessä lukea Miss Lemonin kanssa tukeakseni hänen oppimistaan, mutta kaikki niistä pölyttyvät tällä hetkellä hyllyssä.

Onko äideillä koskaan sellaisia kausia, että he eivät soimaisi itseään asiasta tai toisesta? En koe ikinä tekeväni ”parastani” kun kyse on lapsistani. Yritän ja yritän, mutta silti jokin menee aina pieleen, ei ole aikaa, tuli jotain muuta. Erityisen haastavaa tämä on minusta nyt, kun yritän tasapainoitella taaperon ja koululaisen välillä. Koen, etten pysty antamaan kummallekaan täyttä panostusta, eikä tilanne varmasti helpotu sitten kun kolmas kullanmuru saapuu maailmaan.

Kävimme jo aikaa sitten ensimmäisessä ”virallisessa” ultrassa eli np-ultrassa, jossa niskaturvotusta tarkkaillaan ja selvitetään yhdistelmäseulonnalla downin syndrooman riskiä. Koska nämä ovat nykyään keskitetty Bulevardille oli pelkästään paikalle pääseminen ja lumikaoottisilta teiltä parkkipaikan löytäminen jo haaste itsessään. Navigaattori ohjasi minut kyllä uskollisesti perille, mutta sitten alkoikin pää pyöriä kuin pöllöllä yrittäessäni löytää autolle majapaikkaa.

Puhelin soi ja vilkaisin ärsyyntyneenä näyttöä. ”Rakkaani” se ilmoitti.
”Yritän juuri etsiä parkkipaikkaa” vastasin murahtaen.
”Tiedän, näin sinut paikantimella. Käänny seuraavasta vasemmalle.”
”Oletko ihan varma?”
”Sieltä tulee juuri valkoinen Volvo, seuraa sitä, olen valloittanut kaksi parkkipaikkaa.”
Käännyin kuuliaisesti vasemmalle.
”Näen sinut. Olen pakettiauton jälkeen vasemmalla, aja lumikinoksen ja minun väliin parkkiin.”

Mr. Blueberry peruutti pois tieltä ja pääsin puikahtamaan yksisuuntaisella kadulla hienosti lumisohjon päältä tien reunaan. Olimme vain nurkan takana klinikalta ja taapersimme käsikynkkää (minä pitäen itseäni pystyssä miehen vakaammilla jaloilla) aulaan. Siellä odottikin mukava yllätys kun hissi ei liikkunut ja sille oli jonoa. Minä en olisi halunnut kiivetä ties kuinka monta kerrosta ylös vanhan talon kierreportaita, mutta meillä oli vain viisi minuuttia aikaa, joten Mr. Blueberry lähti reippaasti harppomaan ylös.

Pari kerrosta ja hissi tuli meitä vastaan, tai pikemminkin ohitimme sen, sillä se oli rikki eikä liikkunut mihinkään. Puuskutin ylös päästyäni ja murisin Mr. Blueberrylle, joka kiltisti piti minulle ovea auki, että ei raskaana olevia saisi juoksuttaa tällä tavalla. Sain kuitenkin lepäillä ihan tarpeekseni, sillä lääkärimme oli myöhässä. Niin paljon myöhässä, että näimme käytävien tyhjenevän ja täyttyvän istuessamme itse tympääntyneinä penkeillä.

Mr. Blueberry ei ole maltillisimpia ihmisiä, jopa minuun verrattuna, ja alkoi kiehua kirosanoja kuin räpättävä papupata. Se lisäsi minun hermostuneisuuttani ja ilmeisesti viereinen pariskunta huomasi tyytymättömyytemme kun he alkoivat kysellä, että kuinkas kauan täällä oikein sitten joutuu odottamaan. Mies ehti juuri avata heille mielipidettään asiasta kun vastapäinen ovi aukesi.
”Mrs. Strawberry?”
”No päästiin sitten kuitenkin!” Mr. Blueberry letkautti ja marssi ovelle.
”Anteeksi, että jouduitte odottamaan. Tämä lumi on aiheuttanut paljon asiakkaiden myöhästelyjä tänään.”

Minua ei kiinnostanut enää pätkääkään paljon kello oli sillä halusin kuumeisesti nähdä Ninjan. Olin kärsinyt koko päivän kauheista ennakkoaavistuksista, että jotain oli pielessä. Entä jos ultratessa lääkäri löytäisi sikiön kuolleena? Entä, jos siinä oli vakavia rakennepoikkeamia? Mitä jos joutuisimme miettimään raskauden keskeytystä?
”Kuinka monta lasta?” lääkäri kysyi.
”Kaksi” vastasin tottuneesti, koska kaksihan minulla oli.
”Kaksoset?” lääkäri toisti yllättyneenä.
”Siis – ei! Ei kun ennestään kaksi, mahassa yksi!”

Poskeni helahtivat punaisiksi, mutta lääkäri vai puisteli päätään ja pyysi neuvolakorttia. Asettauduin selälleni housut polvissa ja paita kainaloissa. Lääkäri pruittasi tottuneesti geeliä mahalleni ja alkoi ultrata. Palkinto oli onneksi lähes välitön. Huitovat raajat ja iso pää ilmestyivät näkyviin enkä voinut kuin vinistää.

”Siinä hän on” lääkäri totesi ja ryhtyi sitten liikuttamaan laitetta ja selostamaan samalla kaikkea mitä ruudulle näkyviin tuli. Normaali, normaali, hyvä, hyvä, hienosti näkyy. Tässä vaiheessa sikiöt näyttävät jotenkin kammottavilta pikku luurangoilta, ja omalla tavallaan hyvin suloisilta alieneilta. Pää on ihan liian iso muuhun kroppaan verrattuna, jalat liian lyhyet käsiin verrattuna. Aivot paistavat läpi kallosta ja naama näyttää pääkallolta. Silti sikiössä on jo jotain äärimmäisen inhimillistä, kiemurrellessaan, haparoidessa sormillaan, kääntäessään selkänsä ultraajalle kun alkaa oikein ärsyttää tökkiminen.

Saimme hetken kuunnella sikiön sydämen sykettä kun Ninja pysähtyi juuri oikeaan kohtaan. 160 kertaa minuutissa. Niskaturvotus oli todella pientä ja kaikki oli ihan mallillaan. Pikkuinen oli hiukan isompi kuin arvioitu laskettu aika antoi ymmärtää, mutta koska kyseessä oli pakastetun alkion siirto ei päivämäärään kajottu. Kaiken kaikkiaan saimme olla äärimmäisen tyytyväisiä ja olisin voinut jäädä vaikka koko päiväksi katselemaan pienen pienen pientä elämän ihmettämme.

Lääkärillä oli kuitenkin seuraava jonossa, joten saimme ultrakuvat ja meidät passitettiin matkoihimme. Olo oli kuin pilvien päällä olisi pomppinut. Kikatellen ja halaillen kävelimme ulos aurinkoiseen talvipäivään ja päätimme mennä juhlistamaan tapahtumaa lounaalla Naughty Burgerissa. Vertasimme ruokaa odotellessa edellistä rv9 kuvaa uuteen rv13 ultraukseen. Muutos oli ihan käsittämätön. Miten niin pienessä ajassa saattoi tapahtua niin paljon kehitystä?

Kuvassa ylhäällä oikea ja vasen rv 12+5 ja alhaalla vasemmalla rv 8+6, alhaalla oikealla rv 7+2.

Vaikka alkion matka syntyväksi vauvaksi on minusta yksi elämän käsittämättömimpiä ihmeitä, niin kyllä myös vastasyntyneestä yksivuotiaaksi on sellainen harppaus, että aivan suu auki välillä jää tuijottamaan, että oliko tuo tomera, höpöttävä, kävelevä, itsepäinen tyttö vasta vähän aikaa sitten toukka, joka tuskin pystyi omaa päätään nostamaan ja makasi vain sylissä syömässä ja paskomassa? Eikä välillä meinaa vieläkään uskoa, että me teimme tuon pienen, itsenäisesti ajattelevan olennon. Meidän geenimme siinä mennä viuhottavat uudessa olomuodossa.

Mikä voisi antaa elämälle enemmän merkitystä kuin lapset? Mikä voisi antaa lapselle enemmän kuin sisarukset? Kun katson tyttöjäni tiedän miksi jaksan päivästä toiseen. Jopa pahimpien raskauspahoinvointien kanssa muistan Miss Lemonin ja Miss Clementinen touhuja seuratessa, että palkinto kaiken tämän päätteeksi on jotain, mitä mikään muu maailmassa ei voi tarjota. Siksi minusta onkin hassua, että olen saanut niin paljon negatiivista palautetta uudesta raskaudesta.

Seulontaa varten kävin verikokeissa ja hoitaja yritti pitää yllä mukavaa chit chattiä.
”Kuinka olet voinut?”
”Kovasti on pahoinvointia. Mutta niin oli edellisissäkin raskauksissa, joten osasin odottaa.”
”No voi kauhea. Onneksi kaikki se loppuu viimeistään synnytykseen. Menivätkö edelliset hyvin?”
”Ihan hirveää helvettiä.”
”No voi! Eihän se toki koskaan mukavaa ole, mutta Suomessa on onneksi todella hyvä henkilökunta auttamassa.”
”Itselläni on ollut huonompi kokemus, kauheita sadistisia kusipäitä.”
”No hurjaa!... Suomessa ei kuitenkaan kuolla synnytykseen kuten muualla maailmassa.”
”Ei se kyllä ensimmäisessä synnytyksessä kaukana ollut – itsellä eikä lapsella.”
”Ei kai? Kamalaa! Miksi edes enää hankit lisää lapsia?”

Lähes täysin samanlaisen keskustelun kävin erään neuvolatädin kanssa, joka tuurasi omaani. Hän kuunteli naama valkoisena synnytyskokemuksiani ja tokaisi: ”Miksi sitten hankit lisää lapsia?” Tämä on minusta äärettömän hämmentävää. Ja nimenomaan terveydenhoitoalalla työskentelevät ihmiset ovat möläytelleet tätä suorana päin naamaa. Jotkut muotoilevat sen nätimmin ”olen yllättynyt, että haluat vielä lisää lapsia” tai ”uskomatonta, että uskallat vielä yrittää uutta raskautta” mutta tarkoittavat kaikki samaa. Ja auta armias, jos puhut jollekin siitä, miten tuntuu, ettei aika riitä Miss Lemonille ja Miss Clementinelle niin välitön kommentti on ”entäs sitten kun niitä on kolme?”.

Niin, sitten jos kun niitä on kolme, niin sylini on täydempi ja sydämeni vielä enemmän. Käsiä ei ehkä kasva lisää, mutta sydän laajenee ja antaa tilaa uudelle rakkaudelle. Miksi antaisin lääkäreiden ja kätilöiden hoitovirheiden ja epäinhimillisen kohtelun muuttaa sitä hartainta toivetta, joka minulla on ollut lapsesta asti? Iso perhe, paljon lapsia. Se on ensimmäinen asia, jonka muistan koskaan halunneeni. Kaiken sen kidutuksen ja vääryyden jälkeen, mitä olen kokenut, minun pitäisi vielä antaa niiden paholaisen kätyreiden tekojen muuttaa koko elämäni? Minulta on jo tuhottu synnytyskokemukset, viety vanhemmuuden onnelliset ensihetket, mutta tätä en anna heidän minulta viedä.

Kun tarkastelee lapsen ja vanhemman yhteistä matkaa on synnytys hyvin pieni osa sitä. Puhutaan kuitenkin vain parista päivästä koko elinkaaren aikana. Minusta on ilmiselvää, että se synnytys ei ole ratkaisevassa asemassa lapsen hankkimisen kannalta niin kauan kun sektion mahdollisuus on olemassa. Se on viimeinen oljenkorteni. Toki, jos sektio osoittautuu yhtä kammottavaksi helvetin esikartanoksi kuin alatiesynnytykset, niin sitten voi olla, että lapsilukuni jää kolmeen. Elättelen kuitenkin toiveita, että se on inhimillisempi ja hallitumpi tapahtuma kuin se teurastus, mitä ”luonnollinen” synnyttäminen tähän mennessä osoittanut olevansa.

Jotkut ovat kuitenkin olleet ihan suoraan sitä mieltä, että mikäli ei ole valmis luomusti tunkemaan neljää kiloa elävää olentoa sukupuolielimestään halvaannuttavissa kivuissa, niin ei pitäisi tehdä lapsia enää ollenkaan. Se pitää tehdä luonnollisesti tai ei ollenkaan. Minusta tämä ajatus on naurettavan kaksinaismoralistinen jo sen takia, että jos mentäisiin ”luonnollisesti” niin ihminen ei saisi valita hankkiiko lisää lapsia vai ei, vai väitättekö tosiaan hormonikierukoiden yms. kavereiden olevan ”luonnon omaa valintaa”?

Ehkäisy jo itsessään on luonnotonta ja mikäli katsotaan taaksepäin historiassa, niin myös kuoleminen synnyttäessä on ihan täysin luonnollista. Ilman nykyaikaista lääketiedettä olisin ensimmäisessä synnytyksessäni kuollut raskausmyrkytyksen, kohtutulehduksen ja infektion aiheuttaman lapsivuodekuumeen kultaiseen kombinaatioon, todennäköisesti lapsi jumittuneena edelleen synnytyskanavaan. Se olisi ollut täysin luonnollista.

Toinen synnytykseni oli ihan yhtä luonnoton kuin leikkaus, sillä se käynnistettiin lääkkeillä ja supistukset tuotettiin oksitosiinilla, eikä koko hommassa ollut rahtustakaan luomua. Silti katsotaan, että käynnistyhelvetti oli ”luonnollinen” synnytys kun vauva nyt tuli oikeasta kolosta syöksyen ulos. Naurettavaa. Valitsen ehdottomasti option ”epäluonnollinen, kliininen” ja sikiön kannalta kaikkien tieteellisten datojen perusteella turvallisin tapa syntyä – sektio.

Mietin välillä miltähän niistä naisista tuntuu kaikki nämä keskustelut ”luonnottomasta syntymisestä” joilla ei ole ollut muuta vaihtoehtoa oman tai lapsen elämän pelastamiseksi kuin sektio. ”Et ole synnyttänyt” heille sanotaan, aivan kuin he eivät olisi oikeita äitejä sen takia, että valitsivat säilyä hengissä ja pelastaa lapsensa sen sijaan että olisivat kokeilleet alatiesynnytyksen luonnonvalinta rulettia. Ja entäpä järkisektion valinneet, jotka ovat huomanneet tilastoista, että vauvalla on parhaat mahdollisuudet selvitä ilman mitään vaurioita sektiolla? He taitavat olla täysin kelvottomia vanhemmiksi.

Miten voi olla, että nainen, joka on 9 kuukautta kantanut lasta sisällään, ravinnut ja kasvattanut sitä omalla kehollaan, suojannut ja vaalinut päivästä toiseen, ei muka yhtäkkiä ole ”koskaan synnyttänyt vauvaa” vain sen takia, että hänen sukupuolielimiään ei ole silpottu vaan vatsa leikattu? Ihan höpö höpöä sanon minä. Jos miesten pitäisi peniksestään tunkea ulos lapsia niin, että vehje repeytyisi, virtsaputki vaurioituisi eikä paskaakaan ehkä pystyisi enää pidättämään, niin sektio olisi ainoa synnytystapa mitä nykymaailma enää tuntisi.

Minä olen sentään kahdesti läpäissyt ”naisten intin”, ja koska olen saanut pysyviä vaurioita niin katsotaan minun ottaneen tarpeeksi monta sota-arpea, että ehkä on ihan ok, että minulle tehdään sektio. Ehkä. Tosin voisihan se olla, että kolmas kerta olisi voimauttava naiseuden kokemus, joka eheyttäisi kaikki aikaisemmin kokemani traumat ja vääryydet. Se, että siitä saattaisi seurata kohdun laskeuma, virtsanpidätysvaurioita, kroonisia kipuja ynnä muita ei ole merkityksellistä. Jos vauva tulee ulos elävänä synnytys on onnistunut – piste.

Jos haistatte tekstistäni katkeruutta ja vihaa olette aivan oikeassa. On enää vaikea suhtautua neutraalisti synnyttämiseen kun on kokenut sen mitä minä olen. Vielä vaikeampaa on niellä sitä kritiikkiä, mitä toiset äidit suoltavat suustaan kuullessaan sanan sektio. Miten voikin olla, että nimenomaan muut naiset ovat sitä mieltä, että et sinä nyt ilman kipuja jollain kirurgisella toimenpiteellä voi mitään lasta saada. Sehän olisi helppo, kivuton, hallittu toimenpide, jossa sinä saat päättää.

Minulle luetellaan mielellään sektion mahdollisia komplikaatioita ja minua huvittaa kun olen kokenut ne ihan samat alatiesynnytyksissä. Runsasta verenvuotoa kun kohtu ei supistu kunnolla? Lapsella hengitysvaikeuksia syntymän jälkeen? Kohtutulehdus? Monien kuukausien pitkittynyt parantuminen? Istukanpala jäi kohtuun? On kaikki kuulkaa saatu ihan sillä luomu menetelmällä ja paljon, paljon pahempaa päälle. Jos et ole valmis synnyttämään niin kuin naisen pitäisi sinun ei pitäisi hankkia lapsia ajatusmaailman ihmisiä mitkään perustelut eivät vain hetkauta.

Saa nähdä mitä täytyy pelkopolilla perustella ennen kuin lääkäri suostuu kirjaamaan sektiolupauksen omakantaan. Ennen raskautta minulle jankattiin fraasia ”Suomessa ei ketään pakoteta alatiesynnytykseen”, mutta sillä siunatulla sekunnilla kun tulin raskaaksi ääni muuttui kellossa. Nyt minulle on kerrottu ihan kylmästi, että minun on taisteltava saadakseni päättää synnytystapani. Sillä mitä ilmeisimmin naisen itsemääräämisoikeus omasta kehostaan lakkaa kun hänestä tulee hautomokone.

Raskaana oleva tarvitsee yhteiskunnan mielestä holhousta. Siinä missä kenelle tahansa potilaalle kerrotaan rehellisesti toimenpiteiden riskeistä tai sairauksien kulusta, raskaana olevaa ei saa pelotella kertomalla hänelle alatiesynnytyksen mahdollisista komplikaatioista. Synnytysvalmennuksissa ei koskaan kerrota niistä toimenpiteistä, joita alatien aikana voidaan joutua tekemään. Imukuppi? Pihdit? Välilihan leikkaus? Ne ovat kaikki tabuja asioita, joita ei saa mainita vaan odottava äiti viedään synnyttämään kuin lammas teuraaksi, naiivin sinisilmäisenä ja luottavaisena.

Tämä perustuu edelleen siihen, että kaikki alatiesynnytyksessä tapahtunut on luonnollista ja kuuluu asiaan. Mitä seuraumuksia kaikella sillä on naiselle ei ole väliä, niin kauan kun lapsi (joka ilmeisesti on se todellinen potilas synnytystilanteessa ja synnyttäjä itse vain vauvantekoväline) saadaan hengissä ulos. Myös minun molemmat synnytykseni on merkitty papereihin onnistuneiksi ja hyvin menneiksi. Sait elävän lapsen, jolle ei jäänyt pysyviä vaurioita (toisin kuin sinulle), mitä ihmettä oikein valitat? Olet vain kokenut tapahtuneen väärin.

Voitteko kuvitella lääkärin missään muussa tilanteessa selittävän sinulle näin, kun olet kokenut henkistä ja fyysistä väkivaltaa, alapääsi on revitty ja tikattu, olet ollut puolustuskyvytön ja järjettömissä tuskissa? Niinkö lääkärit sanovat raiskatuille? Olen pahoillani, että sinusta tuntui siltä, että asiat eivät menneet kuten olisit toivonut. Mutta koska sinulle ei jäänyt mitään sellaisia vaurioita, joista voisi suoraan syyttää hoitovirheestä, pesemme kätemme koko asiasta. Hyvää päivänjatkoa. Tiivistettynä näin luki vastauksessa reklamaatiooni tapahtuneesta.

Miten näin ajattelevaan ja toimivaan henkilökuntaan pystyisi enää millään tasolla luottamaan? Ymmärrän miksi on paljon niitä naisia, jotka eivät sitten vain yksinkertaisesti hanki enempää lapsia, nykyaikana kun sekin mahdollisuus on. Miksi kukaan haluaisi asettaa itsensä niin avuttomaan tilaan, joutua nöyryytetyksi, kidutetuksi ja hylätyksi pelkonsa ja tuskansa kanssa? Jos sattuu olemaan luonnollinen synnyttäjä, sellainen joka olisi satoja vuosiakin sitten selvinnyt vauvoineen alatieteurastuksesta, niin miksipä tuo nainen ei polkisi lisää lapsia? Mutta me, jotka emme anno domino olisi alkujaankaan selvinneet koettelemuksesta, ja emme siitä nykypäivänäkään oikein meinaa selvitä, niin miksi me hankkisimme lisää lapsia?

Tunnustan, että minua pelottaa, pelottaa aivan helvetisti tämä uusi raskaus. En ole paljoa pystynyt iloitsemaan uudesta vauvasta, sillä muistan joka kerta Ninjaa ajatellessani, että jotenkin sen on uloskin tultava. Olenkin hakenut pelkooni apua psykoterapeutilta, joka onneksi puoltaa sektiotoivettani ja ymmärtää täysin miksi. Pelkkä pelon käsittely ei kuitenkaan auta kun tiedän, että Suomessa ei saa lain mukaan itse valita sektiota. Tämä on mielestäni hassu paradoksi, että ”ketään ei pakoteta alatiehen”, mutta sitten kuitenkaan naisella ei ole laillista oikeutta sektioon ilman lääkärin määräystä.

Et saa valita, sinun täytyy rukoilla, anoa ja taistella, jotta voit synnyttää veitsen alla. Jos tiedoissasi ei ole kirjallisesti lupausta sektiosta mikään ei sido synnytyssairaalaa tai sinua hoitavaa kätilöä eikä heidän tarvitse reagoida kun kiljut, että leikkaa se ulos. Tiedän, olen ollut siinä tilanteessa. Passiivinen pakottaminen kun ei virallisesti ole pakottamista. Jos kätilö vain istuu vieressä ja lisää oksitosiinia tippaan vähän kerrallaan, sitä ei lasketa itsemääräämisoikeuden riistämiseksi. Hän vain antaa luonnollisen synnytyksen tapahtua, mitä ei lasketa lääketieteelliseksi toimenpiteeksi, joten sen tapahtumisesta ei häntä voida syyttää.

Tällä kertaa asiat tulevat menemään toisin. Niin vakuutan itselleni. Niin tosin sanoin itselleni jo edelliselläkin kerralla ja kuinkas kävi? On karmeaa vain odottaa ja miettiä, että entä jos kuitenkin olen taas kohta siellä synnytyssalissa jonkun sadistisen hirviön kanssa, jota ei kiinnosta mitä minulle tapahtuu, hänen duuninsa on vain saada se lapsi ulos elävänä. Toki sekin on ihan hyvä tavoite, mutta millä hinnalla? Ja siksipä odotan kuumeisesti, että pääsen pelkopolin lääkärin puheille, hänellä kun on valta antaa sektiopäätös vaikka heti tänään. Sen jälkeen ei tarvitsisi stressata enää, että kuinka Ninja syntyy maailmaan ja saattaisin ehkä pystyä ihan oikeasti iloitsemaan tästä raskaudesta.

Jonkinasteista pahoinvoinnin hellittämistä alkaa myös olla ilmoilla. Olen ollut kolme päivää oksentamatta! Ja siis ihan putkeen eikä viimeisen kuukauden sisällä, ai että miten kiva! Pidän sormet ristissä, että muutos olisi pysyvä ja pääsisin taas kuukautta vähemmällä kuin viimeksi. Silloin pahoinvointisaldoni olisi Miss Lemon 6kk, Miss Clementine 5kk ja Ninja 4kk. Kauniisti laskeva suora, eikö olisi?

”Hetkinen, et ole oksentanut tänään!” Mr. Blueberry tokaisi toissailtana käydessämme nukkumaan.
”Eikö olekin jotenkin tosi outoa?” vastasin virnistäen.
Niin sitä vain tottuu kaikenlaiseen kamalaan. Mies tosin otti minut halaukseen ja toivoi kovasti, että saisi kohta iloisen ja eläväisen vaimonsa takaisin pahoinvoinnin ja väsymyksen syövereistä. On joskus vaikea muistaa, että tämä raskaus ja kaikki sen mukanaan tuomat ongelmat eivät koske vain minua. Koko perhe kärsii kun yksi pelaaja on poissa pelistä, eikä varsinkaan lapsille tunnu olevan helppoa, että se henkilö on nimenomaan äiti. Äiti, maailman paras ja maailman vaativin duuni. Niin parasta tässä maailmassa, vaikkei todellakaan mitään ruusilla tanssimista. Silti se on elämän suola ja ainakin minulle se kaiken tarkoitus.

Saanen esitellä; Ninja alkio!

Ninja alkio raskausviikolla 7+2
Laskettu aika 27.7.2019
Kokoa noin. 11.1 mm

Istuin vessassa ja mietin jotain aivan muuta. Positiivisesta raskaustestistä oli jo yli viikko ja olin ehtinyt hyväksyä raskauden faktana. Mietin ehkä sitä, mitä laittaisin illalliseksi perheelle, tai ehkä että miten jääzombit saivat kahleet järveen vajonneen lohikäärmeen ympärille, jos eivät kerran olleet uimakykyisiä. Valtavien ketjujen alkuperä oli sekin yksi suuri kysymysmerkki, sillä tuskin jääzombit olivat niitä itse takoneet, tuli kun oli niiden vihollinen. Ajatuksiini uponneena pyyhin tottuneesti alapään ja vilkaisin sitten rutiininomaisesti paperia, kuten varmasti monet muut naiset ovat opetelleet tekemään (seuratakseen mahdollista kuukautiskierto ja kehonsa toimintaa).

Käteni pysähtyi ja aivoillani kesti hetken prosessoida silmien lähettämää viestiä. Kirkasta verta. Tuijotin paperia pääkopan harmaan aivomassan vetäessä tilt reboot tilassa kuperkeikkaa. En ollut odottanut vuotoa, olin raskaana, eli ei kuukautisia. Verta oli yhtä kuin ei raskaana. Päässäni oli selkeä error 404 tilanne, jota aamu-uninen ja ajatuksiin uponnut päätietokone ei hetkeen kyennyt käsittelemään. Onneksi muistialueet aktivoituivat ja totesin, että ei syytä paniikkiin, vuodin verta alkuraskaudesta myös Miss Clementinen raskaudessa. Minulla ei ollut kipuja, eli keskenmenosta tuskin oli kyse, ja verta oli vain pari teelusikallista.

Keep calm and carry on, kehoitin itselleni ja toiminkin sen mukaan. Ilmoitin hyvin rauhallisesti vessasta päästyäni sunnuntaiaamun kahviaan hörppivälle Mr. Blueberrylle, että "Houston, we have a problem". Verrattuna edellisen kerran paniikkiin ja epätoivoon handlasimme tilanteen paljon paremmin tällä kierroksella. Toki kokemus tuo varmuutta, mikä pitää erityisen hyvin paikkansa näissä lastenteko hommissa. Soitin maanantaina aamulla silti klinikallemme, vaikka vuorokaudessa verenvuoto oli ensin muuttunut ruskeaksi ja sitten loppunut. Koska verikokeeni oli käsitelty väärin minut kutsuttiin uuteen, jotta saisimme tarkan raskaushormoni arvon.

Olin kuitenkin palannut jo takaisin työelämään ja niinpä meni kaksi päivää ennen kuin ehdin labraan. Sinä aikana verta ehti tiputella uudestaan (mikä omalta osaltaan vauhditti verikokeeseen menoani), muttei mitenkään hälyttävästi, vaikka tällä kertaa alavatsaa jomotti menkkamaisesti vuodon aikana. Tämänkin tiesin tosin olevan ihan normaalia. Olin siis suhteellisen luottavaisilla mielin kun vihdoin istahdin näytteenottotuoliin ja paljastin vasemman käsivarteni.

"Kuinka voit tänään?" hoitaja kysyi ystävällisesti.
Kertasin hänelle tilanteen nopeasti.
"Ahaa, no katsotaanhan sitten. Virtsakoe ja edellinen verikoe olivat kuitenkin positiivisia?"
Vastasin myöntävästi.
"Pientä verenvuotoahan voi ilmetä alkuraskaudessa, että sinänsä... mutta kohta tiedämme tarkemmin."

Töissä oleminen toimii hyvänä ajatusten harhauttajana, mutta sekään ei saanut minua unohtamaan tilannetta täysin. Entä, jos alkio oli kuollut? Vaikkei se ollut tullut ulos eihän ollut mitään takeita, että kaikki oli kunnossa. Iltapäivällä sain taas sähköposti-ilmoituksen, että tulokset olivat valmistuneet ja karkasin äkkiä vessaan soittamaan hoitajalle. Puoliksi odotin, että verikokeessa olisi taas käynyt jokin fiblu kun nainen langan toisessa päässä rullasi tietojani epäilyttävän pitkään.
"Raskaushormoniarvo on 8770."
"Ahaa" vastasin ja aivoni etsivät jostain lokerosta tietoa, että mitä tulos tarkoitti.
"Viitearvona on 3500-7500 eli jos sen sisään osuu niin on hyvä."
"Eli, eli kun se on yli niin...?"
"Niin siis tämä on oikein hienosti, ei tarvitse huolestua siitä, että arvo on yli! Raskaushormonin taso nousee niin nopeasti tässä alussa, ja tuo 8770 on oikein hyvä - oikein hyvä."

Hengähdin huojennuksesta. Enemmän kuin tarpeeksi, sehän oli hienoa. Sovimme, että muuta seurantaa ei tarvittaisi, ellei tilanne nyt radikaalisti muuttuisi suuntaan tai toiseen. Pari päivää myöhemmin, kun verta tuli kolmannen ja viimeisen kerran soitimme vielä klinikalle varmuudeksi, mutta edelleen siellä oltiin sitä mieltä, että voisimme hyvillä mielin odottaa seuraavan viikon ultraan. Pientä epävarmuutta oli kuitenkin ilmassa kun kiirehdimme Felicitakselle seitsemältä aamulla sovittuna ajankohtana.

Odotimme hermostuneina aulassa, kahvikoneen viereisellä sohvalla. Olin alkanut kärsimään taas raskauspahoinvoinnista ja viimeiset kolme iltaa olo oli ollut aika surkea - mikä ironisesti oli hyvä asia. Lääkärimme otti meidät hymyillen vastaan ja pääsin purkamaan huoliani hänelle pöydän yli. Varsinainen helpotus oli saatavilla kuitenkin vasta ultran kautta, kun pääsimme omin silmin näkemään kohdun. Siinä missä normaalisti oli se paksu ja vaalea limakalvo, oli nyt iso musta "aukko", jonka keskellä majaili kaksi harmaata möykkyä. Pienemmän ja selkeästi pyöreän palluran lääkäri esitteli ruskuaispussina, isompi ja epämääräisempi möykky oli alkio itse.

"Tuossa on sydän, joka sykkii."
Aina yhtä maaginen hetki. Nuppineulan pään kokoinen pieni pallura väpätti tiuhaa tahtia keskellä harmaata möykkyä. Miten se onkin niin, että sydän on ihmisen ensimmäinen valmis osa ja aivot viimeinen? Siinä on jotain kaunista symboliikkaa. Nytkin Ninja alkio oli muuten täysin tunnistamattomissa minkäänlaiseksi ihmisolennoksi - paitsi, että sillä on sydän, joka lyö. Ja se lyö vielä mahdollisesti sata vuotta. Hymyni oli levinnyt korvasta korvaan ja kun katsoi Mr. Blueberryyn hän hymyili ihan yhtä onnellisena.

Lääkäri tarkisti varmuudeksi munasarjat eikä löytänyt niistä tai kohdusta mitään vikaa.
"Kyllä nyt sanoisin, että verenvuoto on ollut istukan kehittymiseen liittyvää, enkä oleta sitä tulevan enempää."
Sainkin siis luvan nousta ja tyytyväisyyttä hymisten pukeuduin verhon takana tohtorin naputellessa tietokoneellaan.
"Voimme edetä tässä luottavaisin mielin, Mrs. Strawberry. Jatkat lääkkeiden ottamista kuten tähän asti ja tarkistetaan tilanne kahden viikon päästä uudella ultralla. Siihen asti olisin vielä julkisesti mainostamatta raskaudesta."
Hätkähdin hiukan tätä jälkimmäistä, sillä olin jo päässäni alkanut kirjoittamaan iloista blogia onnistumisesta. En kuitenkaan alkanut kiukuttelemaan asiasta lääkärille (kiukuttelin myöhemmin Mr. Blueberrylle), joka toivotti meille kädestä pitäen kovasti onnea jo tässä vaiheessa.

Oli vaikea pidätellä hihkumista ja hyppelehtimistä poistuessamme lääkärin huoneesta. Yritin muistuttaa itselleni, että muilla aulassa odottavilla ei ehkä olisi yhtä mukavia uutisia ja hillitsin itseäni niin hyvin kuin nyt tässä tilanteessa oli mahdollista. Aluksi oli vaikea keskittyä töihinkään kun mielessä pyöri vain kuvat pienestä Ninjasta. Illalla makoilimme sylikkäin sängyssä Mr. Blueberryn kanssa ja pohdimme lapsen nimiä päätyen kahteen vahvaan ehdokkaaseen niin tytön kuin pojan osalta.

Luulisi, ettei oikein mikään voisi latistaa sitä riemua, jonka onnistuminen toi tullessaan, mutta alkuraskauden järkyttävä pahoinvointi ja väsymys ovat tehneet parhaansa. Verta ei ole enää vuotanut, kuten lääkärimme ennusti, mutta oksennusta on lentänyt ihan senkin puolesta. Kun laattaat keittiön lavuaarilla, vessanpöntöllä, suihkun lattialla, koiria ulkoiluttaessa ja saat vain vaivoin ruoan pysymään mahassa työajalla, niin ei voida enää puhua puhtaasta riemusta, mitä raskauteen tulee. Olen edelleen onnessani, että olen raskaana - en vain välitä tavasta, jolla luontoäiti haluaa minua muistuttaa asiasta. Tuli jo selväksi, kiitos. Alas, mikäli raskaus etenee kuten edelliset, tätä on tiedossa sellainen 4kk vielä!

Olen yrittänyt noudattaa lääkärin ohjetta ja olla mainostamatta ympäriinsä raskauttani, mutta koska seuraava ultra on parin päivän päästä selkärankani taipui vihdoin. Jos Ninjassa on jotain vikaa minun on kohdattava se tragedia aikanaan, mutta juuri nyt, vielä tämän pienen hetken, haluan juhlia, hehkuttaa ja iloita. Olemme raskaana, odotamme puutarhaan uutta elämää (Mr. Pomegranate vai Miss Goldenberry?) ja onnistuimme pääsemään jo näin pitkälle! Onhan sekin, ainakin minun mielestäni, juhlimisen arvoinen saavutus. Sitten vain kaikki sormet ja varpaat ristissä, että pääsemme loppun asti.

Verta ja kyyneleitä

Olen halunnut kirjoittaa uuden blogin jo vaikka kuinka monesti viimeisen kolmen viikon aikana. Vähän väliä tapahtuu jotain, mistä ajattelen "tästä saisi hienon tekstin!" tai "haluan jakaa tämän kokemuksen muiden kanssa". On kuitenkin tapahtunut niin paljon, etten yksinkertaisesti ole ehtinyt, ja silloinkin kun olisin ehtinyt, on huomioni vienyt elämäni uusi, suuri rakkaus.

Tänään hänet on puettu valkoiseen bodyyn, jossa on pinkkejä kolibreja, valkoisissa housuissa on pilvenhattaroita ja sukat näyttävät ihan lenkkitossuilta. Isä puki hänelle nämä ja se tuntuu kovin hämmentävältä. Yksi ihanuus vauvoissa tai lapsissa ylipäätään on se, että heitä pääsee stailaamaan, vähän kuin lapsuuden leikeissä nukkejaan ja barbejaan. Ja aina kun joku muu on sen tehnyt kokee pienen ahaa elämyksen, kuin olisi tutustumassa toisen designerin mallistoon.

Kuin lintu, pieni neitini kujertaa minulle keinutellessani häntä sylissä. En voi olla hymyilemättä.
"Nukkuessa ei seurustella, neitiseni."
"Huuuu!"
"Shhh, nukutaan nyt ja jutellaan sitten."
"Gurrr guuu grrrrll!"
"Ai niinkö? Niin minäkin sinua, rakas."
"Hau! Gii, gii! Aung!"

Pikkuvauvan jogellus, voisiko olla suloisempaa? Suunnilleen tasan kahden kuukauden kohdalla Miss Clementinen yksittäiset äännähdykset alkoivat tulla monen sanan ryppäissä ja nyt hän höpöttää ja höpöttää jo vähän väliä. Vaipanvaihto avaa sanaiset nyörit poikkeuksetta, kun seinään kiinnitetyille hymynaamakuville pitää kerrata viimeisimpiä tapahtumia. Isosiskolle pitää kertoa kaikki äidin salaisuudet kun hän tulee tarhasta kotiin ja tietysti isukin kanssa on ihan omat jutut.

Kun olemme ihan kahden voimme makoilla sängyssä torisemassa vaikka kuinka pitkään. On vaikea irroittaa katsettaan onnellisesti hymyilevästä, pienillä käsillään huitovasta vauvasta, joka vastailee vuorollaan kysymyksiisi. Olen aivan hullaantunut Miss Clementineen. Hän saa minut hymyilemään korvasta korvaan kiukkuisimpanakin hetkenäni. Olen aivan rakastunut ja tuon tunteen sokaisema, joten siksi kai Mr. Blueberry kysyi, että pidänkö nuorimmaisesta enemmän kuin esikoisesta.

Voitte kuvitella järkytykseni. Siltäkö se näyttää? Äidit tietävät vastauksen tähän. En tietenkään! Meillä vain on suhteemme kuherruskuukausi menossa Miss Clementinen kanssa. Hän on uunituore ihastus, jonka näen ruusunpunaisten lasien läpi. Haluan olla hänen kanssaan taukoamatta, koskea ja pitää sylissä koko ajan, koska hän on uusi ja ihmeellinen. Mutta se ei tarkoita, etteikö tämä tunne laantuisi ja arkistuisi jossain vaiheessa tasaisen kyteväksi ja vahvaksi rakkaudeksi, kuten Miss Lemonin kanssa. Jos joku nyt laittaisi aseen molempien tyttärien ohimolle ja pakottaisi valitsemaan, en voisi sitä tehdä, en mitenkään. Rakastan heitä ihan yhtä paljon - vain eri tavalla. Äidinrakkaus ei sorsi.

Lasten osalta menee tällä hetkellä muutenkin ihan hirveän hyvin. Miss Lemon pärjää esikolussa erinomaisesti ja on ihastunut isosisko, joka ei osoita mustasukkaisuutta nimeksikään. Miss Clementine voi hyvin, kasvaa hienosti, napatyrä on kadonnut, vatsa toimii ja uni maistuu. Asiat eivät voisi olla paremmin! Koirat ja kissa ovat sopeutuneet uuteen tulokkaaseen, koko perheellä on uusi rytmi ja arki, joka rullaa pitkälti omalla painollaan. Asiat, joiden pelkäsin olevan vaikeita ovat lutviutuneet paikoilleen helpommin kuin olisin voinut edes kuvitella.

Kun siis sanon ihmisille, että hienosti menee se on täyttä totta. Vaikka ihan kaikki ei tietenkään ole kunnossa. Miten menee vauvan kanssa? No ihan super hyvin! Miten menee isosiskon kanssa? Ihan super hyvin siinäkin! Näitä kahta asiaa meiltä kysytään (ja joskus eläimistä). Harvemmin kukaan kysyy, että no entä kuinkas sinulla menee? Ei niin hyvin kuin haluaisin.

Kaksi viikkoa sitten makasin Mr. Blueberryn karvaista rintaa vasten ja vollotin lohduttomana. Maidon tulo oli yhtäkkiä loppunut kuin seinään edellisenä yönä. Olin nostanut Miss Clementinen kehdosta yön pimeydessä ja asettanut rinnalle unenpöpperöisenä. Pikkuneiti oli käynyt kiinni kuin sika limppuun, kuten yleensäkin. Hetken hän imi, mutta päästi sitten irti ja kitisi minulle. Kurtistin kulmiani ja asettelin tytön paremmin. Hän lähti imemään kuuliaisesti. Kuuntelin, mutta lapsi ei niellyt. Tappelimme yhden rinnan kanssa pitkään, mutta tuloksetta, joten vaihdoin puolta.

Miss Clementine on rauhallinen ja helposti tyytyväinen lapsi. Hän ei pienistä hermostu, joten rintaa vaihtaessa lapsi jaksoi nälästään huolimatta yrittää imemistä. Minä yritin rentoutua ja sulkea silmät, jotta maito varmasti virtaisi. Yritimme ja yritimme, mutta lopulta vauva alkoi itkeä turhautuneena. Voi sitä alahuulen väpätystä, niitä valtavia kyyneleitä, jotka vierivät silmäkulmista. Minulle tuli niin paha mieli lapsen puolesta. Hän oli yrittänyt ja yrittänyt, kiltisti tehnyt kaiken oikein, ja sitten äiti ei anna ruokaa.

No olisinhan minä tietysti antanut, ja suunnilleen juoksin jääkaapille kunhan olin iskenyt vauvan unestaan hätkähtävän Mr. Blueberryn syliin. Kunhan Miss Clementine sai pullon suuhunsa hän alkoi ahmia kuin viimeistä päivää ja minä istuin sängyn laidalla kiikkuen, ehkä enemmän itseäni rauhoittaen kuin lasta. Vielä seuraavana iltanakaan ei maitoa tullut, vaikka olin yrittänyt sitkeästi imettää koko päivän, aiheuttaen mielipahaa niin vauvalle kuin itselleni.

Lopulta tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi äidiksi ja löysin itseni itkemässä Mr. Blueberryn sylistä. Miksi? Miksi tässä kävi näin? Johtuiko se siitä, että Miss Clementine oli puolittain pulloruokinnassa eli korvikkeella? Olinko mokannut kaiken tekemällä sen päätöksen? Miten maito vain yhtäkkiä loppui? Kuinka kävisi nyt lapseni vastustuskyvyn ilman äidinmaitoa? Miehellä ei tietenkään ollut vastauksia näihin, hän yritti vain parhaansa mukaan raihoitella minua.
"Jos maito loppui, se loppui, ei se tee sinusta huonoa äitiä. Miss Clementine kyllä pärjää. Sinä olet paras äiti maailmassa."

Hautasin naamani miehen litimärkään rintaan vielä surkeampana. Ei minusta ole mihinkään, ajattelin. Valvoin keskiyöhön odottaen kauhulla sitä hetkeä, että vauva heräisi. Ilmeisesti telepaattinen yhteytemme kuitenkin edelleen toimii tai sitten päivä oli vain ollut todella rankka myös neidille, sillä hän vetäisi maagiset seitsemän tuntia unta putkeen. Tästä minä nukuin vain viisi, mutta se oli tarpeeksi palauttamaan voimia uuteen koitokseen, ja koska tämän yhden syötön jälkeen nukuimme molemmat vielä leppoisasti kolme tuntia, ajattelin asioista jo paljon järkevämmin ylös noustessa.

Sisareni avulla tongin netistä neuvoja imettämiseen, ja vaikka mitään uutta ei tuntunut irtoavan, alkoivat rintanikin tehdä yhteistyötä ja muutamassa päivässä pääsin takaisin siihen, että jokainen syöttökerta alkoi imettämisellä ja jatkui sitten tuttipullolla. Vaikka en ole niitä ihmisiä, jotka kokevat tarpeelliseksi imettää lapsiaan kolmeen ikävuoteen asti, koen sen kuitenkin tärkeänä osana äitiyttä. Pidän siitä sen suoman läheisyyden takia. Vauva on ensimmäiset yhdeksän kuukautta osa äidin kehoa ja kun hän syntyy ja napanuora katkaistaan on imetys se osa, joka pitää fyysistä yhteyttä yllä. Rinnalla hän on myös lähinnä sydäntä, mikä tuntuu lohdulliselta ja ihanalta. Pelkät käytännön asiat, kuten vastustuskyky ja helppo ruokinta eivät ole se suurin suru imetyksen lopettamisessa vaan se fyysisen yhteyden lopullinen katkeaminen.

Sain kuitenkin maidontuotannon takaisin käyntiin ja pyrin muutenkin itsepintaisesti normalisoimaan elämääni, vaikka jälkivuoto ei vain ottanut loppuakseen. Kirjoitinkin viimeksi siitä istukan palasta kohdussani ja toivoin niin hartaasti, että se lähtisi itsekseen pois. Vuoto niukkenikin pääsiäisen jälkeen muutaman pisaran tiputteluksi ja kun sain kolme kokonaista päivää taukoa ajattelin vihdoin olevani selvillä vesillä. Varasin ajan zumba tunnille ja päätin aloittavani taas salitreenit ja saavani kroppani takaisin. Vuoto kuitenkin alkoi uudestaan.

Halusin uskoa, että kuukautiseni olivat vain lähteneet käyntiin ja menin varatulle tunnille ihan itsepäisyyttäni. En odottanut pysyväni täysin vieraassa koreografiassa mukana ja välillä nauratti kun lähdin ihan eri suuntaan kuin kaikki muut. Nautin kuitenkin täysin rinnoin liikkumisesta, varsinkin kun tämä (suosikki-) opettajani pitää tuntia kuin zumba olisi vetänyt crackiä ja lähtenyt sitten reiveihin. Tempo on hurja eivätkä liikkeet rajoitu pelkkiin lattari tansseihin. Vähemmän nauratti mennä pukuhuoneeseen ja huomata valuneensa verta suojan yli pöksyt märäksi.

Siitä alkoikin sitten kunnon valumiset. Ulos tuli isoja hyytymiä ja ihan puhtaan kirkasta verta. Meno yltyi päivä päivältä, joten kolmantena soitin naistenklinikalle herättyäni kolmesti yöllä siihen, että sänky oli veressä eikä yöside riittänyt kuin pariksi tunniksi.
"Valitettavasti tämä asia ei kuulu meille enää, koska olet jo käynyt jälkitarkastuksessa. Emme ota sinua hoitoon ilman lähetettä. Soita terveysasemalle."
Hiukan kiukustuneena soitin terveysasemalle ja kun kerroin vuotavani verta kuin seula sain ajan tunnin päähän.
"Varaudu tosin odottamaan pitkään, sillä suurin osa henkilökunnastamme on koulutuksessa."
Mahtavaa.

Syötin Miss Clementinen, vaihdoin vaipan (hänelle ja itselleni) ja pakkasin meidät autoon. Koska en tee tätä ensimmäistä kertaa tajusin pakata hoitolaukkuun ekstra vaatteita, ekstra vaippoja ja maitoa että pulloja. Olisi tosin pitänyt tajuta pakata itsellekin vaihtovaatteita, sillä siinä vaiheessa kun pääsin lääkärin vastaanotolle olin jo valunut pienen lammikon vihreälle odotuspenkille käytävällä.

Minut otti vastaan reilu kolmekymppinen, blondi naislääkäri, jolle selitin tilanteeni maltillisesti. Miss Clementine nukkui edelleen turvakaukalossa talvihaalarissaan, joten minulla ei ollut kiire. Pitkän keskustelun jälkeen siirryimme vihdoin tarkastukseen. Huomasin jättäneeni taas pienen lammikon tuolille ja pahoittelin tätä.
"Oho, no kyllä tosiaan vuotaakin paljon" olivat lääkärin ensimmäiset sanat kun kävin makuulleni ja levitin haarani.
Tohtori haki tukon paperia ja kohta kuului loiskahdus kun jotain märkää putosi lattialle ja taas "oho" lääkärin suusta. Sotkuisen sisätutkimuksen jälkeen en saanut lupaa nousta ennen kuin minulle oli tuotu iso läjä paperia ja lääkäri oli siivonnut lattian.

"Kirjoitan sinulle lähetteen naistenklinikalle, kyllä tämä pitää tarkistaa" lekuri kertoi samalla kun minä vaivihkaa vaihdoin siteen, siistin housujani parhaani mukaan ja puin päälleni.
Saatuani käskyn mennä suoraan päivystykseen näytille lähdin neuvolasta. Miss Clementine nukkui nyt jo toista tuntia ja nostin hänet takapenkillä olevalle telakalle. Kun turvakaukalo oli loksahtanut paikalleen soitin Mr. Blueberrylle.
"No voi vittu, sehän kiva! On se nyt saatana, että koko ajan pitää olla jotain. Kerrot sitten naistenklinikalla, että tämä on heidän syynsä kun ne kätilöt eivät synnytyksessä hoitaneet hommiaan kunnolla, vitun apinat."

Minun pitäisi tuntea mieheni jo sen verran hyvin, että olisin osannut odottaa tätä räjähdystä. Hän on huono käsittelemään takaiskuja ja tällainen negatiivinen ensireaktio on nähty ennenkin. Olin kuitenkin tähän asti pitänyt itseni vain vaivoin kasassa kaiken stressin ja pelon keskellä (se on aika kammottavaa kun valuu verta lakkaamatta) enkä pystynyt hillitsemään itseäni enää. Purskahdin itkuun, mikä tietysti muutti äänen kellossa luurin toisessa päässä.
"Mikä hätänä?"
"No mitä luulet!" kivahdin.
"Miksi rupeat heti huutamaan kun soitan näin tärkeässä asiassa."
"Anteeksi, en minä sinulle ole vihainen. Ei se sinun vikasi ole."
"Ei se siltä kuulostanut. Soitan joskus myöhemmin."

Suunnilleen löin luurin miehen korvaan kun hän yritti sanoa rakastavansa minua ja itkin hetken hysteerisenä rattia vasten. Muutaman reippaan hengenvedon jälkeen pakotin itseni kasaan, pyyhin naamani, tarkistin lapsen olevan edelleen unten mailla ja asetin sitten navigaattorin ohjaamaan minut perille. Vilkaisin puhelinta kun Mr. Blueberryltä tuli huolestunut anteeksipyyntöviesti, mutta en voinut edes ajatella vastaavani ilman kyyneleiden kohoamista. Naksautin itseni toiminta moodiin ja lähdin ajamaan keskustaan pyrkien tietoisesti sulkemaan kaikki tunteet ulkopuolelleni.

Sain auton parkkiin tien laitaan pienen kävelymatkan päähän naistenklinikalta. Joka askeleella kohti määränpäätä tunsin verta valuvan lisää. Kun vihdoin pääsin etuovista sisään en edes vilkaissut katossa olevia kylttejä vaan marssin infopisteelle saadakseni ohjeita. Löysin helposti perille ilmoittautumiseen saaduilla neuvoilla ja minut otti vastaan kaksi hyvin ystävällistä kätilöä.
"Onko vuoto ollut samanlaista synnytyksen jälkeen koko ajan?"
"Ei, hyvin vaihtelevaa. Välillä ei ole tullut mitään ja nyt verta on niin paljon, että housutkin ovat ihan veressä enkä viitsi edes istua alas" vastasin nojaillessa tuolin selkämykseen seisaaltaan.

Vaikka kätilöt naurahtivat hymyssäsuin annetulle vastaukselle he olivat seuraavaksi hyvin hienotunteisesti kertomassa missä oli lähin vessa ja että siellä olisi paksuja siteitä, joita voisin käyttää. "Voit siistiytyä kaikessa rauhassa ennen kuin menet odotustilaan. Sinua ennen on yksi potilas, joten odotus ei varmaan ole kauhean pitkä."
Kuhan olin saanut nimellä ja henkilötunnuksella merkityn rannekkeen käteeni siirryin invavessaan pesemään itseni. Miss Clementine uinui yhä tyytyväisenä istuimessaan ja sain suoriutua siistiytymisestä rauhassa. Toivoin neidin jaksavan nukkua vielä lääkärin tapaamisen yli, mutta naistenklinikan kauhean pitkään aikamäärite ei ollut ihan niin pian kuin olin kuvitellut.

Istuin aulassa yksin puoli tuntia. Hoitaja kävi välissä ottamassa minulta useamman verikokeen, jotka tehtiin siinä paikanpäällä kun paikalla ei kerta ollut muita potilaita, vain henkilökuntaa. Mietin tylsistyneenä olivatkohan penkit tarkoituksella tummanpunaisia kun paikalle vihdoin saapui seuraava asiakas, tummaihoinen nainen miehensä kanssa. Ja ennen kuin ajattelette somali, niin ei, nämä kaksi olivat jotain sellaista afrikkalaista heimoa, joka kasvaa kaksimetriseksi ja nainen oli pukeutunut tiukkoihin farkkuihin, tyköistuvaan paitaan ja rastatukka oli korkealla ponnarilla. Mies heitti omistajan elein jalkansa yhdelle pöydistä ja valloitti yksin kokonaisen sohvan.

En ehtinyt kuunnella pariskunnan kummallista kieltä kuin viitisen minuuttia ennen kuin vihdoin kuulin jonkun kutsuvan sukunimeäni. Nousin kiireesti ylös noukkien kaikkia kasseja, ulkovaateita ja turvaistuinta maasta. "Täällä" huusin ja ihmettelin missä lääkärini oli. Löysin hänet kulman takaa ihan eri suunnasta kuin olisin luullut. Keski-ikäinen nainen hymyili lämpimästi, mutta ei tarjoutunut auttamaan, vaikka kannoin tavaraa kaksin käsin, vaan käänsi selkänsä ja käveli huoneeseensa katsomatta peräänsä.

Kiirehdin kantamuksieni kanssa perässä suureen tutkimushuoneeseen. Siellä meitä odotti valkotakkinen nuori mies, joka esittäytyi lääkäri kandiksi. Miss Clementine heräsi kun istuuduin alas. Neiti kuitenkin katseli hiljaa mietteliäänä koko sen ajan kun kävin taas läpi tilanteeni. Pienet nyrkit alkoivat huitoa vasta siinä vaiheessa kun alettiin puhua sisätutkimuksesta.
"Otan vain haalarin pois tältä neidiltä ensin."
Lääkäri tarjoutui ottamaan Miss Clementinen syliinsä siksi aikaa kun minä menin riisumaan housuja. Kilttinä vauvana tytär ei ollut moksiskaan vieraasta sylistä ja jatkoi maailman ihmettelemistä varsin tyytyväisenä. Kun minulta kysyttiin voisiko kandi tehdä sisätutkimuksen epäröin hetken.
"Paikat ovat aika kipeinä" sanoin varovasti, haluamatta teilata ajatusta ihan suoralta kädeltä.
"Varmasti, olemme varovaisia. Olisi kuitenkin hyvä kandin saada harjoitusta ennen kuin hän joutuu isoon maailmaan ja aloittaa työt ihan itsekseen. Jos sinulle siis sopii...?"

Päätin olla rohkea ja annoin suostumukseni. Mies aloitti ensin yhdillä välineillä, mutta verta oli niin reippaasti, että lääkäri neuvoi käyttämään toisia. Seuraavat välineet olivat äärettömän epämukavat ja huomasin kyynelten alkavan valua pitkin poskiani.
"Tekeekö kipeää?" lääkäri kysyi ja laski Miss Clementinen kaukaloon.
"Vähän" sanoin äääni väristen.
Kyyneleet jatkoivat norumistaan kun kaksikko pähkäili tilannetta ja yritti saada kohtuun jonkinlaista näkyvyyttä.
"Olen pahoillani, ei ole tarkoitus satuttaa."
"Tämä on enemmän henkistä herkistymistä" vastasin nyyhkyttäen ja pyyhin kasvojani.

Lopulta välineistä ei ollut juuri hyötyä ja ne otettiin pois. Kun pieni kipu lähti sain nieleskeltyä itseni rauhallisemmaksi, vaikka kandi jatkoi tutkimusta käsin. Se ei kuitenkaan tuntunut pahalta eikä mitään poikkeavaa löytynyt. Miss Clementine kitisi hiukan istuimessaan, mutta lähinnä tylsistymistä, joten lääkäri jatkoi seuraavaksi ultraamalla kohdun. Bongasin melkein heti istukan palan. Lääkärikin selke'sti huomasi sen, mutta kävi tarkoituksella ensin kaiken muun läpi (kunnossa oli) ennen kuin palasi mittailemaan kalkkeutunutta vihulaista.
"Ei täm' mikään kauhean iso kyllä ole" lääkäri pohdiskeli ääneen.
Mittojen mukaan palanen oli lähes täsmälleen saman kokoinen kuin viime ultrassa.

Minua kiellettiin taas nousemasta heti tutkimuksen loputtua ja lääkäri pyyhki paikat ensin suurimmasta verimäärästä ja antoi käteen vielä tupon paperia. Kunhan olin saanut vaatteet päälle ja tyttären syliin kävimme läpi tilanteen.
"Periaatteessa tuollainen pieni pala voisi poistua itsekseen, mutta tämä on ollut nyt jo hyvin pitkään kohdussa. Mitä mieltä sinä olet, haluatko odottaa vielä ennen toimenpiteitä?"
En halunnut odottaa, vaikka olinkin hyvin varovaisella mielellä, sillä mahdolliset toimenpiteet pelottivat.
"Tilanne ei ole niin paha, että sinut pitäisi laittaa heti kaavintaan" lääkäri oikein irvisti sanan kaavinta kohdalla, joten laskin, että se olisi inhottava vaihtoehto.
"Sen sijaan voisit saada, no ensinnäkin lääkityksen, joka vähentää ja hillitsee verenvuotoa, mutta myös keltarauhashormooni kuurin. Syöt keltarauhashormoonia kymmennen pävää, joka lopettaa tämän vuodon, mikäli se on hormooniperäistä, ja sitten kun kuuri on ohi aloittaa uuden, niin sanotun tyhjennysvuodon. Tämän tyhjennysvuodon aikana syöt taas verenvuotoon lääkkeitä, jottei se ylly liian runsaaksi ja kunhan vuoto lakkaa tulet tänne tähystys operaatioon. Tähystyksellä voidaan sitten nähdä tarkemmin mitä kohdussa on, kun se on tyhjä verestä, ja poistaa kaikki istukan jäämät, jos sellaisia vielä on."

Tämä kuulosti hyvältä, eli sama setti mitä yksityisellä lääkärini oli ehdottanut. Varmistettuani vielä, että toimenpide ei ollut erityisen kivulias (ei ilmeisesti oikeastaan lainkaan ja lisäksi saisin paikallispuudutuksen) sovimme etenevämme sillä.
"Tämä on sinänsä helppo toimenpide, että pääset vielä samana päivänä kotiin, jos ei tule jotain ihmeellistä."
Nyökyttelin, kuulosti hyvältä.
"Minun täytyy vain käydä varmistamassa milloin ja kuka sen voi tehdä, itse kun olen normaalisti töissä TYKSissä ja olen täällä vähän kuin vaihdossa vain. Jos odotat tuossa ulkopuolella, selvitän asian ja siihen mennessä verikokeidenkin tulokset pitäisi olla jo valmiina."

Siirryin odotusaulaan nyt jo kiukkuisemmin kiemurtelevan lapsen ja kaikkien tavaroideni kanssa. Kysyin heti ensimmäiseltä kätilöltä, joka käveli vastaan, että missä on mikro - Miss Clementine huutaisi kohta päänsä irti jos ei saisi maitoa.
"Tuotaa... no meillä on täällä tällainen olohuone, se on varmaan nyt tyhjänä..."
Kätilö vei minut tilaan, joka taisi olla lähinnä henkilökuntaa varten, mutta oli tosiaan tyhjä ja pääsin lämmittämään pullon. Istuimmekin sitten ihan rauhassa mukavassa nojatuolissa, minä hiljaa pulloa lutkuttavalle neidille höpötellen. Laitoin samalla viestiä Mr. Blueberrylle tilanteesta, taiteillen kännykän ja pullon kanssa - kaikki onnistuu kunhan käyttää leukaa ylimääräisenä raajana.

Kun olimme selvinneet ruokailusta kunnialla olikin seuraava operaatio vaipan vaihto. Tarkistin kaikki vessat, jotka löysin, mutta niissä ei ollut mitään sellaista alustaa tai pöytää, jossa olisin voinut hoitaa homman. Niinpä lähestyin taas kätilöä.
"Jaa meillä ei tosiaan ole... tuota, odota hetki, tarkistan onko joku synnytyssaleista vapaana."
Nainen palasi kohta, tarjoutui kantamaan tavaroitani, ja vei minut tyhjään neljän hengen huoneeseen. Sairaalasängyt toivat takaisin flash back muistoja kahden kuun takaa.
"Vähän hassua, ettei meillä tosiaan ole mitään hoitopöytää täällä."
"Niin, eihän täällä tosiaan vauvoja hoideta."
Sarkasmin pieni vivahde sai kätilön punastumaan.
"No, periaatteessa täällä hoidetaan vain äitejä..."

Olin kiitollinen ystävällisestä avusta mitä sain, ja kun olin vaihtanut iloisena jogeltelevan vauvani vaipan lähdin takaisin kohti odotus aulaa. Taas joku kätilö oli menossa ohi (heitä hääräsi kyllä kuin muurahaisia täällä) ja tarjoutui auttamaan tavaroiden kanssa. Kiitellessä mietin, että olin saanut erinomaista palvelua tähän mennessä. En joutunut odottamaan lääkäriäkään kuin vartin ja olinkin sitten takaisin toimenpidehuoneessa.
"Varasimme sinulle hysteroskopian," (onpa hysteerisen hassu sana) "eli kohtuontelon tähystyksen, yhdeksäs toukokuuta. Jos kuitenkin tulee tulehduksen oireita, kovia kipuja, runsaampaa verenvuotoa tai mitään kummallista, tulet tänne heti ja operaatio tehdään kiireellisenä päivystyksessä."
Lääkäri painotti tätä hyvin selvästi, ei ollut kyseessä mikään leikin asia. Hoitaja kävi vielä läpi tarkemmat toimenpiteen yksityiskohdat ja sitten pääsimme lähtemään kohti apteekkia.

Suurin osa päivää oli hurahtanut jo ohi enkä ilahtunut lainkaan nähdessäni miten pitkä jono apteekissa oli. Onneksi Miss Clementine jaksoi olla hyvällä tuulella ja jonokin eteni nopeammin kuin olisin odottanut. Kun meidän vuoromme tuli vastassa oli mukava, nuori farmaseutti. Nainen selasi reseptejäni hiukan kysyvä ilme kasvoillaan. Tajusin, että siellä oli varmaan vielä joitain reseptejä hormonihoidoista.
"Vain tänä päivänä kirjoitetut lääkkeet, kiitos."
"Ahaa, no sitten."
Hetken naputeltuaan nainen katsahti Miss Clementineen.
"Imetätkö vielä?"
"Kyllä."
"Tuota, sanoiko lääkäri mitään tästä keltarauhashormoonista."
Yritin muistella. Olin sanonut lääkärille, että imetin vain osittain ja lapsi sai suurimman osan korvikkeena pullosta.
"Hän sanoi, että saan imettää, jos haluan."
"Niinkö?"
Farmaseutti vaikutti yllättyneeltä.
"Tämä on kyllä aika korkean tason varoitusmerkillä. Siis lähinnä, koska lääkkeen vaikutusta vauvaan ei ole tutkittu."

Kävimme pitkän keskustelun siitä pitäisikö minun imettää vai ei, joka päättyi siihen, että farmaseutti totesi kuin pesten kätensä asiasta: "Mutta toki, jos lääkäri sanoi, voit imettää."
Mietin tätä koko ajomatkan kotiin. Olin juuri saanut maidon taas tulemaan paremmin ja nytkö minun pitäisi olla kymmenen päivää imettämättä. Sehän tappaisi maidon herumisen aivan varmasti! Eikä minulla ollut pumppua jolla ylläpitää maidontuotantoa sen aikaa kun en imettäisi. Kunhan Mr. Blueberry parin tunnin päästä tuli kotiin kysyin hänen mielipidettään.

"Älä imetä" sieltä tuli heti.
"Mutta sitten maidon tulo loppuu kokonaan."
En oikeastaan väittänyt vastaan, totesin vain todellisuuden ja surin asiaa. Halusin parhaan mahdollisen lähtökohdan lapselleni, tietenkin, ja imetyksen myötä katoava vastustuskyky huoletti minua. Omalta osaltani itkin sydämessäni sen yhteyden katkemista, joka minulla ja Miss Clementinellä oli, ja jonka nyt menetin.
"Hän pärjää kyllä ilman" mies yritti lohduttaa, mutta sai oloni vain pahemmaksi.
En toki ollut aikonutkaan imettää kuin puoli vuotta, ja maidon herumisen kanssa oli ongelmia jo nyt, mutta pikkuisen vaille 3 kuukautta oli paljon vähemmän kuin olin halunnut. Enkä sitä
paitsi itsekkäästi vielä halunnut, että vauva pärjäisi ilman minua.

Jatkoin keskustelua puhumalla jostain muusta, mitä lääkärissä oli tapahtunut, johon mies vastasi vain "okei" ja alkoi sitten puhumaan töistään. Vetäisin tästä jaakon pavunvarsineen nenääni.
"Kiitos kun vaihdoit aihetta."
"Anteeksi, mitä halusit vielä sanoa?"
"Ai minä, ei minulla mitään sanottavaa ole, kerro vain töistäsi."
"No mitä?"
"Mitä mitä, ei sinua kiinnosta."
"Kiinostaapas."
"Niin varmaan. Puhu nyt vain niistä töistä sitten."

Koska olen aikuinen, järkevä ihminen, murjotin puolisolleni loppu illan. Kunhan lapset oli saatu nukkumaan oli koko asia tietysti paisunut päässäni ja kaikki edellispäivien stressi ja murhe, pelot ja harmitus räjähtivät sitten ulos niin, että saimme oikein hienon riidan aikaiseksi kun olisi pitänyt mennä nukkumaan ja levätä. Tajusin onneksi jo yöllä, että ylireagoin ja saimme sovittua. Lääkkeetkin toimivat sen verran nopeasti, että sänky säästyi vereltä, vaikka side pitikin vaihtaa pari kertaa.

Nyt kaksi päivää myöhemmin tilanne on huomattavasti rauhoittunut, mutta siitä huolimatta huristelin taas autolla kohti naistenklinikkaa, sillä minulla oli aika synnytyskeskusteluun. Tällä kertaa minulla oli varattu aika, joten ilmoittauduin yläkerran automaateilla ja kipitin sitten karttakuvan mukaisesti alakertaan odottelemaan, itseasiassa täysin samaan paikkaan kuin missä olin odottanut sikiön kokoarvio ultraan. Kävi mielessä, että toivottavasti tällä kertaa lääkäri ei olisi myöhässä puoltatoista tuntia, sillä vaikka Miss Clementine erinomaisena matkustajana taas veteli hirsiä turvakaukalossaan, ei hän iltapäivisin nukkunut koskaan mitään kolmen tunnin unia ja heräisi varmasti ihan näillä näppäimillä.

Lähteminen oli tällä kertaa viivästynyt kun syömisessä ja vaipanvaihdossa oli kestänyt pidempään kuin olin arvioinut, niinpä olin ollut minuutin myöhässä. Hurjaa, tiedän, mutta eipä tarvinnut odotella kun lääkäri melkein heti alas istuttuani kutsui meidät sisään. Tämä tohtori, kolmikymppinen vaaleaverikkö, tarjoutui heti kantamaan osan tavaroista. Seurasin naista kiitollisena oikeaan paikkaan ja näin ovessa lapun "ei lapsia toimenpidehuoneeseen". Räpäytin silmiäni, hetkellisesti hätääntyen, että tietysti minulla oli vauva mukanani, mutta sitten muistin vielä erikseen kysyneeni puhelimessa voiko Miss Clementine tulla mukaan. "No tietysti, ei siinä mene puolta tuntiakaan" oli ollut vastaus, joten varauduin henkisesti puolustautumaan, mutta lääkärini höpisi iloisesti tyttärelleni eikä näyttänyt olevan yhtään pahoillaan vauvan läsnäolosta.

Tohtori oli myös lukenut potilaskertomukseni etukäteen ja oli jo tietoinen istukan palasta että vuodosta.
"Koska olet käynyt juuri tutkimuksissa meidän ei tarvitse tänään tehdä sisätutkimusta."
En ollut edes osannut odottaa sellaista, joten hyvä.
"Tietojesi mukaan synnytys oli aika raju kokemus."
"Kyllä. Erittäin traumaattinen. En pysty vieläkään puhumaan siitä itkemättä, joten kannatta varautua kyyneliin."
Siitä se itkeminen sitten suunnilleen lähtikin. Vajaa kymmenen minuuttia ja lääkäri oli jo varaamassa minulle aikaa pelkopolille.
"En ollut itse sinua hoitanutta henkilökuntaa, mutta haluan pahoitella sitä miten asiat menivät. Olen todella pahoillani. Olisi hyvä, jos kirjoittaisit palautetta meille. Ihan kirjallisesta palautteesta olisi hyötyä jatkotoimintamme kannalta."

Olin tyytyväinen siihen, että tunteeni ja pelkoni otettiin tosissaan, mutta hiukan jäi vaivaamaan jotkin lääkärin valitsemat sanamuodot. Kun kerroin, että minuun satui niin paljon, että olisin mieluummin kuollut kuin kestänyt yhtään enempää hän vastasi "olen todella pahoillani jos sinusta tuntui siltä". Jos, miten niin jos? KYLLÄ minusta tuntui siltä. Kun sitten kerroin, että minusta tuntui, että itsemääräämisoikeuteni riistettiin minulta kun kätilö ei edes harkinnut keisarinleikkausta vaikka sitäkin rukoilin, ja ihan kohta toisen asian yhteydessä lääkäri sanoi "ketään ei täällä pakoteta alatiesynnytykseen" se räsähti korvaani pahasti.

Avauduin myös siitä, että ajatus uudesta raskaudesta kammottaa niin, että oksettaa, koska pelkään synnytystä niin paljon. Lääkäri huitaisi kädellään ja sanoi: "Älä sitä mieti, kyllä Suomessa saa sektion, ja lähtökohtaisesti alatiesynnytykseen ei pakoteta. Pelkopolilta laitetut merkinnät otetaan muutenkin huomioon seuraavalla kerralla ja sinulla on tapaamisia ennen synnytystä, joissa käydään kaikki läpi. Jos niidenkin jälkeen tuntuu siltä, että haluat sektion saat sen kyllä, mutta seuraavalla kerralla, kun pelkosi ja kokemuksesi tiedetään, toimitaan muutenkin eri tavalla, että alatiesynnytys voisi olla hyvin erilainen kokemus."
"Ei missään nimessä, ei enää ikinä."
"No kuten sanoin, älä sitä murehdi, vaan nauti uudesta vauvastasi ja ajasta sen kanssa. Turha keskittyä siihen mitä jos, varsinkin kun kyllä sen sektion saa."

Lääkärin mielestä olisi ollut hyödyllistä, että olisin puhunut minua hoitaneen kätilön kanssa kasvotusten kokemukseni läpi. Totesin, että ajatuskin siitä oli pelottava, sillä en usko, että pystyisin olemaan asiallinen, vaan olisin todennäköisesti hyvin agressiivinen ja järkevästä keskustelusta ei tulisi mitään. En sanonut sitä ääneen, mutta mietin jo pesäpallomailaa. Aikaa ei siis varattu. Sen sijaan aika pelkopolille tosiaan tuli, 25 toukokuuta. Lääkäri pahoitteli, että jouduin nyt ramppaamaan heillä ja käyntejä tuli niin monia. Ylipäätään hän vaikutti hyvin aidosti välittävän voinnistani ja antoi minulle vähän väliä nenäliinoja kun vollotin menemään.

30 minuuttia ei kuitenkaan riittänyt käsittelemään traumojani kuin pintaraapaisulta. Sen olin kyllä tiennytkin. Seuraavalle kerralle lääkäri suositteli jättämään vauvan kotiin, jotta voisin keskittyä kunnolla, ei niin, että olisin nytkään häiriintynyt siitä, että jouduin ottamaan Miss Clementinen syliini keskustelun ajaksi, jotta hän pysyi rauhallisena. Tyttö on niin leppoisa, ettei hänestä ole vaivaa. Hän on perinyt isänsä luonteenlaadun, rauhallinen, tyytyväinen ja maltillinen. Yritäppä tosin saada hänet tekemään jotain mitä hän ei halua, siitä laukeaa ihan käsittämätön raivari muuten niin tasaisen onnelliselta olennolta. Unenlahjatkin on selkeästi peritty isukilta kun neiti nukkuu nykyään vähintään viiden tunnin, yleensä kuuden tunnin putkia yöllä. Jos neiti on kymmeneltä nukkumassa tietää, ettei tarvitse ennen kolmea herätä. Luksusta.

Lepoa tarvitaankin, sillä viime päivät ovat olleet verta ja kyyneleitä pullollaan. Kuten lääkärikin neuvoi, olen pyrkinyt nauttimaan tästä äitiyden alkutaipaleesta täysin rinnoin, ja Miss Clementine tekee siitä helppoa. Joka hetki kun en kuhertele hänen kanssaan tuntuu tuhlatulta, vaikka yritän muistaa, ettei lasta saa opettaa siihen että hän saa katkeamatonta huomiota. Jos sille linjalle lähtee ei pääse edes pissalle ilman lasta sylissä. Vanhemmuus onkin jatkuvaa tasapainoilua, kuten elämä ylipäätään. Kova on nyt yritys saada keikkuva vaaka tasapainoon ja löytää vähän rauhallisempia vesiä näiden isojen aaltojen keskeltä.