Sydämelle kypärä

Ennen kuin Miss Clementine syntyi olin yrittänyt selittää Mr. Blueberrylle miltä rakkaus omaan lapseen tuntuu. Käytin kaikkia kliseitä, joita on tullut vastaan, mutta eihän kukaan voisi mitenkään ymmärtää, pelkän selityksen perusteella, sitä miltä vanhemman rakkaus tuntuu. Muistan kuinka yritin esimerkiksi selittää fraasia "heart outside my body", jota jenkit erityisesti tykkäävät viljellä. Olin nähnyt siitä suloisen sarjakuvankin, miten sydän hypähti isän rinnasta ulos ja juoksi keinumaan, mutten tietenkään löytänyt sitä siihen hätään. Muistan Mr. Blueberryn katsoneen minuun täysin hämmentyneenä, että mistä ihmeestä oikein hölötin. Miten vauvan saaminen voisi tuntua siltä, kuin lapsi repisi sydämesi irti kehostasi ja juoksentelisi sitten leikkimässä se mukanaan?

Pari kuukautta sitten makoilin sängyllä aamutakissani, Miss Clementine mönkimässä vieressäni. Hän oli oppinut ryömimään ja punkesi itseään eteenpäin kuin itsepintainen perhostoukka. Oli turhan aikainen aamu, mutta näky oli niin suloinen, että edes väsymys ei haitannut. Hymyilin töihinlähtöä tekevälle Mr. Blueberrylle leveästi kun hän ilmestyi makuuhuoneeseen hakemaan tavaroitaan. Miss Clementine näki isänsä ja kujersi hänelle kuin pikkuinen lintu saaden isukkinsa kasvot loistamaan.
"Sielläkö se pieni sydämeni mönkii?" hän vastasi tyttärelleen hellästi.

Muistan sen hetken, koska tajusin, että Mr. Blueberrylle oli selvinnyt mitä olin niin kauheasti yrittänyt selittää. Ei edes teininä koettu ensirakkaus tunnu siltä, kaikessa pakkomielteisyydessään. Silloin kuvittelet, että et voi hengittää, jos kultakäpysi ei ole kanssasi ja kuolet, jos hän jättää sinut. Silti sekään ei vedä vertoja sille täysin hallitsemattomalle luonnonvoimalle, jota vanhemmuus on. Miten tuskin liikkumaan kykenevä, avuton vauva kykenee vaivihkaa repäisemään sydämesi rinnastasi ja pakkaamaan sen muina miehinä mukaansa koko loppu elämäsi ajaksi? Siinä missä tyttö tai poika rikkoo sydämesi, kun jättää sinut, niin lapsesi, hän vie sen mukanaan hautaan saakka, eikä sinulle jää edes palasia.

Olin pakahtua onnellisuudesta, sillä Mr. Blueberry oli löytänyt sen, sen isänrakkauden. Ja kauhukseni huomasin samalla olevani mustasukkainen. Tiesin siitä hetkestä olevani kakkossijalla. Mikään ei koskaan voisi voittaa tuota tunnetta, mikä sitoi isän lapseensa. Ja vaikka puolisoiden lasten takia kokema mustasukkaisuus on täysi tabu, eikä siitä uskalleta kenellekään hiiskua, sanon silti rehellisesti, että hetken aikaa kamppailin itseni kanssa. Tyttäreni oli vienyt sen, minkä halusin kokonaan itselleni, nimittäin aviomieheni sydämen. Onneksi järjellä sitä tajuaa, että aivan samalla tavallahan minä tulisin aina rakastamaan tyttäriäni enemmän kuin yhtään miestä. Hemmetti, olin sanonut Mr. Blueberrylle, kun aloimme seurustelemaan, että mikäli hän ei tulisi toimeen esikoiseni Miss Lemonin kanssa, olisi ihan sama kuinka paljon rakastaisin häntä, hän saisi silti kenkää. Lapset menevät kumppaneiden edelle - piste.

Ei se silti ole helppoa, katsoa vierestä, miten sinun rakkaasi rakastaa jotakuta muuta. Onnekkaasti tässä tapauksessa myös sinä itse olet korviasi myöten rakastunut samaan henkilöön, joten loppupeleissä sitä pystyy sivuuttamaan sen faktan, että joku on mennyt edellesi ja olemaan vain suunnattoman onnellinen, kun lapsellasi on kaksi rakastavaa vanhempaa. Niinpä, kun Mr. Blueberry osoittaa kiintymystään Miss Clementinelle, poljen kipristelevät kateuden pistokset pois vimmatulla päättäväisyydellä ja olen mieluummin ylpeä siitä kuinka nuo kaksi ovat löytäneet toisensa.

Kuopus oppi konttaamaan jo jonkin aikaa sitten ja sen jälkeen oli kova tarve nousta polvilleen seisomaan tai tukea vasten ihan jaloilleen. Motoriikka ei ihan pysynyt mukana matkassa ja tästä seurasikin pari viikkoa muksahtelua, kun neitimme kaatuili yrityksissään. Evoluutiolle kiitos, että vauvojen päät ovat niin juostavaa ja kestävää tavaraa! Jokainen kolahdus ja parahdus kuitenkin riipaisi syvältä sisältä ja valitinkin siitä eräs päivä Mr. Blueberrylle, joka hääräsi keittiössä minun viihdyttäessä tyttöä olohuoneessa.

Mies kurkkasi kulman takaa ja hymyili Miss Clementinelle.
"Pitäisikö sydämelleni hankkia kypärä?"
Lapsi kiljahteli riemuissaan ja minua hymyilytti, kun mies sanoi pientä taas sydämekseen. Keskustelimme kypärästä vähän aikaa ihan tosissaan. Olin kyllä nähnyt instagramissa, että jotkut suojasivat niillä taaperoidensa kuuppaa, mutta jotenkin ajatus tuntui hiukan naurettavalta - kypärähän jäisi hetkessä liian pieneksi ja maksaisi hunajaa. Kun Miss Clementinen taidot kehittyivät ja kaatuilut vähenivät, hautautui kypärä ajatus siinä samalla. Todellisuudessa oli kuitenkin sydän, joka olisi tarvinnut kypärää, nimittäin se omani.

Miss Clementine sairastui virusflunssaan. En tiedä mistä hän sai sen tai miksi, mielestäni olin pukenut hänet koko ajan sään mukaisesti, mutta silti syytin itseäni. Ehkä lopetin imetyksen liian aikaisin, ehkä annoin hänen muskarissa koskea vääriin tavaroihin, tai jos en vain pessyt käsiäni tarpeeksi? Eräs aamu Miss Clementine ei ollut lainkaan oma itsensä, vaan huutava ja kiukkuinen, ja kokemuksella osasin heti epäillä sairastumista, joten ei yllättänyt kun selvisi, että neidillä oli kuumetta. Siitä se sitten lähti, monen viikon taistelu räkää, yskää ja unettomia öitä vastaan. Käytin hänet kolmantena päivänä lääkärissä, varmistamassa, että kuumeilu ei tarkoittanut mitään vakavempaa. Tuomio oli virus, lääkkeet panadol ja burana, ohjeena pelkkä lepo. Käynnistä ei irronnut siis mitään muuta kuin mielenrauha, että tauti ei ollut mennyt korviin.

"Jatkakaa samaan malliin" oli lääkäri kehoittanut, mikä tarkoitti kuumeen pitämistä poissa lääkkeillä. Ja sepäs se vasta onkin projekti, yrittää saada vauvaa nielemään pahan makuisia lääkelitkuja. Voin myös kertoa, että kun 8 kuukautta vanha itsepäisyyden perikuva päättää, että minä en tuota syö, niin sitä tulevat kaikki mahdolliset judo otteet tarpeeseen, kun on väkisin tungettava paracetamolia ruiskulla kurkusta alas. Käytännössä, jos ei halunnut kaikkea kaaressa takaisin ylös, oli pidettävä kirkuvaa mukeloa lähes pää ylös alaisin sylissä, kaikki raajat lukittuna. Ja ennen kuin tuomitset niin kyllä, tietenkin yritimme ensin lääkitä lasta sekoittamalla rohdot lempiruokiin tai viihdyttää häntä kuin apinaorkesteri klovnien kokoontumisessa, sujauttaen mömmöt vaivihkaa lusikalla suuhun - mistään ei kuitenkaan ollut apua ja kuume oli saatava alas.

Aih se korvia särkevä itkun ja huudon määrä ennen kuin lääkkeet vaikuttivat. Pidimme parkuvaa jälkeläistä sylissä vuorotelle ja kävelimme hyssyttäen ympäri asuntoa kunnes neiti sammui silkasta uupumuksesta. On asioita, jotka sattuvat sinuun - pahat sanat, ilkeät teot, vääryys ja epäoikeudenmukaisuus - mutta mikään ei satu samalla tavalla, kuin se epätoivoinen voimattomuuden tunne, kun lapseesi on sairas, etkä pysty auttamaan häntä. Se tunne, kun aiheutat hänelle mielipahaa ja mahdollisesti kipua, tunkiessasi lääkettä väkisin suuhun, on ihan hirveä ja hoet vain itsellesi pään sisällä, että tämä on pakko tehdä, sattuu nyt, mutta auttaa kohta. Silti vihaat itseäsi ja haluaisit itkeä.

Kun lääke oli saatu alas Miss Clementine retkotti isänsä sylissä nyyhkyttäen säälittävästi, pää nuokahdellen, mutta silti vielä vähän hereillä. Minä seurasin isää kuin hai laivaa, hieroen levottomana käsiäni, yrittäen keksiä mitä voisin tehdä. Mr. Blueberry pysähtyi sängyn viereen hytkyttämään tytärtään, josta kuului pieni, piipittävä vaikerrus. Hän katsoi minuun ilmeellä, jollaista en ole aikaisemmin noilla kasvoilla nähnyt, mutta joka heijasti täydellisesti omia tuntemuksiani.
"En pidä tästä tunteesta" hän sanoi leukapielet kireinä.
"Tiedän" vastasin hiljaa.
"Niin voimaton..."
Laskin käden hänen hytkyvälle hartialleen.
"Mistä saadaan meidän sydämille kypärät?"

Lapsen saaminen on ihanaa. Mikään ei voisi vetää vertoja sille ilolle ja onnelle, mitä oma jälkeläinen voi antaa. Mutta Luoja auttakoon, joskus se paniikki, kauhu ja lamaannus, joka syntyy menettämisen pelosta, on niin paljon voimakkaampaa, että kaikki se hyvä ei tunnu riittävän korvaamaan. Sitä voi pelätä itsensä puolesta tiettyyn pisteeseen asti, sitä voi pelätä rakkaimpiensa puolesta tuplasti pidemmälle, mutta siitä potenssiin tuhat tuntee pelkoa lapsensa vuoksi. Välillä tulee pakottava tarve lakata välittämästä lapsestaa, suojellakseen itseään sen aiheuttamalta sydänsurulta, kun olisi vain niin paljon helpompaa tunkea päänsä pensaaseen ja olla tuntematta mitään.

Muistetaan nyt, että noiden pienen pienien nyrkkien puristuksissa on sinun sydämesi. Kaikki paha, mitä lapsesi kokee, sinä tunnet sen. Aina kun häneen sattuu, sinuun sattuu. Kun hän on onnellinen sydämesi pursuaa yli riemusta, mutta kun hän kirkuu kipua ja apua, ai karmea mikä tunne! Lapsi on sinusta täysin riippuvainen ja hän luottaa sinuun sokeasti. Hän odottaa sinun aina vievän pahan pois ja tekevän asiat taas hyviksi. Jos et onnistu siinä hysteria on molemminpuolista. Tarve auttaa lastasi on niin vahva, että tekee mieli juosta pakoon, mutta rakkaus sitoo sinut aloillesi kärsimään.
"Tervetuloa vanhemmuuteen" kuiskasin miehelleni.

Onneksi saimme Miss Clementinen olon paremmaksi, lääkkeet auttoivat ja kun kuumeilu loppui, vaikka räkä ja yskä jäivät vielä pitkäksi aikaa, niin kipu, se tuntui häviävän. Joka kerta kun saimme lapsen yöunille valvoimme sängyssä, tuijottamassa kattoon, kuuntelemassa itkuhälyttimen läpi rohisevaa hengitystä. Tiedän meidän molempien miettineen, että mitä jos se hengitys pysähtyy, vaikka emme koskaan asiasta puhuneet. Sitä vaihtoehtoa ei voinut edes ääneen sanoa. Lapsen menettämisen pelkkä konsepti on niin kivulias, että sen haluaa vain sulkea pois mahdottomuutena. Jos sitä ei ääneen sano, se ei ole totta, eikö niin?

Menettämisen pelko laantui kuitenkin päivien kuluessa ja tyttären puuskuttaessa sitkeästi eteenpäin räästä ja rohinasta huolimatta. Hommattiin lisää lääkkeitä, nenähuuteita ja salvoja, ja yritettiin jatkaa normaalia arkea. Kuten kuka tahansa flunssan potenut tietää, ruoka ei oikein maistu kun makuaisti on poissa ja niinpä helposti ja hyvin ruokailevasta vauvastamme kuoriutui maailmanluokan sottausmestari, oikea ruuoanheiton tarkka-ampuja ja nirsoileva pikku prinsessa. Kun budjetti oli tiukka jo muutenkin yllättävien lääke- ja lääkärikulujen kanssa, alkoi mammalla palaa hermo ruokahävikin määrään (ja koirilla rakkaus uuteen tulokkaanseen nousta samassa suhdanteessa).

Hyvin nukkuva Ruusunen muuttui myös joksikin vampyyrin ja ihmissuden lehtolapseksi, joka heräili jatkuvasti, vaati juotavaa keskiyöllä, yritti paeta sängystä täyden kuun aikaan ja valvotti äitiä ihan tosissaan. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi joutunut heräämään vauvan takia tunnin välein yöllä. Satunnaiset tapaukset eivät ole niin pahoja, mutta kun viikon olet loikannut vieteriukkona sängystä lapsen huutaessa, zombeillut hänen luokseen, viettänyt puoli tuntia nukutus hommissa, sitten saanut juuri uudestaan unen päästä kiinni ja taas heräät parkaisuun - siinä on kuulkaa huumori hukassa.

Yleensä minun on vaikea olla vihainen Miss Clementinelle. Hän on niin herttainen tapaus, kaipailee halejani ja huomiotani, osoittaa välittämistään ja luottamustaan. Noiden öiden jälkeen tosin, ai että välillä kyrpi olla äiti. Mr. Blueberryn maagiset unenlahjat tarkoittivat, että hän nukkui yöt putkeensa, heräten vain aniharvoin tyttären itkuun. Hän häipyi siitä tietysti vielä herättyään töihin ja minä jäin laahustamaan asuntoomme huomiota kinuavan neitisen kanssa, patistamaan Miss Lemonia kouluun, kokkailemaan aamiaista. Niinä hetkinä sitä ihmettelee, että miksi helvetissä halusin lapsia? Ja että haluan niitä vielä lisää? Morjens mikä taliaivo!

Ollappa nuori ja kaunis ja laittautunut ja hyvin nukkunut. En pariin viikkoon katsonut edes peiliin. Suihkussa kävin vain Miss Clementinen kanssa, saadakseni hänen hengitystiensä vähän aukeamaan vesihöyryissä. Koko elämä pyöri kahden lapsen ympärillä ja se minä lakkasi olemasta. Olin vain äärimmilleen venytetty, lopen uupunut äiti-otus, takkuisessa tukassa, pukluisissa säkkivaatteissa, mustine silmänalusineni. On pimeydessä hyvä vaeltaa mutisin mielessäni kuin menninkäinen, kahden ärsyttävän päivänsäteeni kanssa.

Jottei elämä olisi turhan helppoa Miss Clementine päätti myös samoihin aikoihin, että hänelle riitti nyt tämä vaipanvaihto juttu. Kiemurtelu, pyöriminen, vaipan polkeminen ja repiminen, äidin lyöminen, kaiken maailman sanaton kommunikaatio otettiin käyttöön, kun neiti osoitti mieltään hoitopöydällä. Hänelle ei yksinkertaisesti enää käy, että vaippa vaihdetaan selällään maaten. Miksi? Älä helvetti minulta kysy, ei mitään hajua. Erityisesti kakkavaippa tuntuu nyt kuitenkin olevan sellainen, että jos sinappitahnat ovat haaroihin levähtäneet, niin silloin laitetaan pystyyn sellainen show, että paskaa on sitten ihan varmasti joka paikassa. Tässä on nyt sitten siirrytty teippivaipoista housuvaippoihin, jos vaipan saisi vaihtoon vähän niin kuin lennossa, mikä lienee vain toiveajattelua.

Lentävää meininkiä on muutenkin nyt, kun Miss Clementine on hiffannut liikkumisen kunnolla. Neiti ryömii jo niin vauhdilla, että pakoon pyrkiessään hänet täytyy juosta kiinni. Ja miksi hän menee pakoon? Koska hän on jo ymmärtänyt että on asioita, joita saa tehdä, ja sitten paljon kivempia asioita, joita ei saa tehdä. Kirjojen repiminen on ihan ykkösenä neidin parasta ikinä ja äidin kamalinta ikinä listoilla. Vessapaperin repiminen on myös tosi jees. Kylppäriin ei enää päästäkään vapaasti, kun neiti näppärä keksi miten viemärikaivon ritilän saa irti, miten vessanpöntön kansi aukeaa ja kuinka roskiksen voi tyhjentää lattialle.

Kaikkein parasta on kuitenkin koirien vesikipon kaataminen. Vanhemmat pirhana hankkivat vauvaportin eristämään oleskelutilat ja koirien ruokailutilat, mutta aina välillä portti unohtuu auki. Arvatkaa kuka on oppinut huomaamaan tämän unohtamisen välittömästi. Jos portti on auki, katoaa konttaileva pikkuneiti vaivihkaa hiipien eteisen puolelle, olkansa yli kuikuilleen, ja pääsee läiskäisemään molemmilla käsillä kipon reunalle, niin että litra vettä roiskuu päälle ja loput lainehtivat lattialle. Se se vasta on hulvattoman hauskaa!

Olen osittain kyllä ihan hirveän ylpeä siitä, miten Miss Clementine osaa jo salaa selän takana tehdä asioita, jotka tietää kielletyiksi. Miten kohta 10 kuukautta vanha ihmisen alku voi ymmärtää, että hänen pitää hiipiä hiljaa, ettei tule huomatuksi? Ja kun hän kuulee vanhemman lähestyvän, hän ymmärtää välittömästi laittaa kutosen silmään ja rynnätä kohti maailitaulua, saadakseen mitä haluaa. Tai jos oli jo ehtinyt kirjaa repimään, niin rynnätä pois ja pysähtyä sitten vähän matkan päästä kurkkimaan, että huomasiko äiti, mitä äsken tapahtui. Vain kymmenessä kuukaudessa ollaan jo siinä, että lapsi pystyy päättelemään, suunnittelmaan ja ymmärtämään asioiden seuraamuksia.

Siinä missä motoriikka ja henkiset voimavarat ovat ottaneet valtavia harppauksia eteenpäin, on neiti titetysti myös kasvanut ja muuttunut ulkoisesti. Tietyt piirteet vahvistuvat entisestään ja se nainen, joksi Miss Clementine lopulta kasvaa, alkaa jo hissuksen näkyä. Kasvojen piirteet, luonteenpiirteet, persoonan perus rakennuspalikat ovat tulossa esiin. On vaikea vieläkin uskoa, että me Mr. Blueberryn (ja lääkärin) kanssa teimme tämä pienen pienen ihmisen. Hän on ihan oikea, ja meidän. Käsittämätöntä.

Elämän suurinta ihmettä hämmästellessä ei kuitenkaan kulu arkipäivästä kovin suurta osaa. Isompi palanen menee ihan normaalin ahertamisen parissa. Suurimmat hämmästyksen hetket ovat lähinnä siinä, kun yrität päätellä onko ikenen läpi työntymässä taas hammasta ja krokotiili napsauttaakin arvaamatta leuat lukkoon. Älä sörki mun suuta, mutsi! Jep, tästä tytöstä tulee varmasti tosi helppo tapaus teininä.

Nyt kun ollaan taas virallisesti terveen kirjoissa, ruoka ja uni maistuvat jälleen erinomaisesti, niin elämä on taas ihanaa. Joskus teininä istuin sammaleisella mättäällä ja katselin muurahaiskeon hyörinään. Mietin silloin, että ovatkohan nuo päivästä toiseen samalla tavalla raatavat pikkuolennot onnellisia? Onko heistä kiva tehdä samaa juttu päivästä toiseen? Ymmärtävätkö he miten surkean mitättömiä he ovat maailman kokonaiskuvassa? Nykyään samaistun pikku murkkuun paljon enemmän. Se työskentelee aamusta iltaan saman asian parissa, rakenten suurempaa kokonaisuutta, joka ulkopuolisen silmiin ei ehkä näytä etenevän, eikä ole mitenkään merkityksellistä ylipäätään. Minusta tuntuu, että olen tuollainen satunnainen muurahainen, joka rakentaa omaa kotiaan (keko), hankkii ruokaa perheelleen ja hoitaa pesän sisällä munia, joista kasvaa muita murkkuja.

Ulospäin minun elämässäni ei ole mitään ihmeellistä, poikkeuksellista tai merkityksellistä. Silti minulle, tässä pikkuhiljaa uurastamalla, on syntymässä jotain täysin korvaamatonta ja ainutlaatuista. Ja meillä on kivaa sitä tehdessä, niin samanlaista kuin se onkin, päivästä toiseen. Haluan ajatella, että se muurahainenkin oli onnellinen, sillä oli toisia muurahaisia, jotka välittivät siitä, ja se näki, mitä levoton teinityttö ei nähny tai voinut vielä ymmärtää, suuremman kokonaisuuden ja oman tärkeytensä sen pienen pienen maailman palasen rakentamisessa.

Isän vuoro

Keittiön pöytä notkui tiskeistä ja koneessa odottelivat puhtaat. Pyykkikorit tulvivat yli äyräiden, mutta silti pyykkitelineet olivat täynnä pestyjä. Pölypallot juoksivat jo kilpaa koirien kanssa lattialla, ja silti, kunhan Miss Clementine nukahti, en käärinyt hihoja ja ryhtynyt talkoisiin, vaan istahdin tietokoneen äärelle. Aurinko alkoi pilkistellä pilviverhon takaa hyvin harmaan aamun jälkeen ja hiukan samalta tuntui täällä kotona, kun kuopuksen flunssa alkoi vihdoin olla takana.

Viikko oli ollut raskas. Kipeä lapsi ei tietenkään nukkunut kunnolla, vaan heräili, huusi ja itki pitkin yötä. Unenpuute oli alkanut näkyä kasaantuvana negatiivisuutena omalta osaltani. Tyytymättömyys omaan itseensä, elämäntilanteeseen ja erityisesti puolisoon puski pintaan väsymyksen syövereistä. 34 vuotta ikää on kuitenkin onneksi opettanut minut tunnistamaan nämä möröt, joita maalaan seinille uupuessani. Kun Mr. Blueberry viime yönä hoiti yövuoron olinkin tänään taas kuin uusi ihminen.

Hyräilin keittiön kaaoksessa kun kokkailin aamiaista koko pienelle perheellemme. Laitoin kahvin tippumaan Mr. Blueberrylle, mikä on hyvin harvinaista, kun en itse juo tuota mustaa myrkkyä. Kun Miss Clementine heräsi kesken aamupalan laittamisen kävelin kevein askelin neidin huoneelle sen sijaan, että olisin kironnut mielessäni kun puuhat jäivät kesken. Hymyilin pinnasängyn laitaa vasten polvillaan seisovalle tytölle iloisesti.
"Heiiii! Kuka heräsi? Onko se äidin rakas?"

Istuimme kohta kaikki neljä pöydän ääressä aamiaisen äärellä. Lusikoin vuoroin itselleni ja vuoroin vauvalle suuhun ruokaa, höpistessä samalla hyväntuulisesti Mr. Blueberrylle (joka haukotteli leuat naksuen) ja Miss Lemonille (joka maiskutti ruokaa suu auki, vaikka siitä oli sanottu hänelle lukemattomia kertoja). Kävimme yhdessä käyttämässä koirat aamulenkillä ja annoimme karvaturrien riehua pensaikossa kunnes isännällä meni hermot. Tälläisiä täydellisiä hetkiä oli aniharvoin. Lapsiperhearki on yleensä lähinnä selviytymistä, rasittavaa puurtamista aivan liian väsyneenä, ylikuormittuneena ja suurimman osan aikaa se tehdään yksin.

Jompi kumpi meistä on aina jossain, jossei mies töissä, niin sitten viemässä Miss Lemonia balettitunneille tai tallille ratsastamaan. On vauvauintia ja muskaria Miss Clementinen kanssa. Välillä yritämme nähdä kavereita tai tehdä jotain omaa juttua. Sellaiset ovat kuitenkin harvassa, koska arjen pyörittäminen ilman toista aikuista on turhan ahdistavaa ja uuvuttavaa. Mr. Blueberry oli yhden viikonlopun kalastamassa ja minulla oli palaa pinna kolmen päivän yksinhuoltajuuden kanssa. Ei se toki ole mitään uutta, mutta se ei vain ole millään tavalla kivaa.

Monesti kun Mr. Blueberry tulee kotiin se on läpsystä vaihto. Hän ottaa mukelon ja minä aloitan kokkaus, siivous, pyykkäys, Miss Lemonin läksyt tai harrastukset operaation. Kummallakaan meistä ei oikeastaan ole hetkeäkään lepoa ennen kuin molemmat lapset ovat nukkumassa. Siinä sitten röhnötetään sohvalla vierekkäin, jotain aivotonta televisiossa pyörien ja mietitään kumpi käy suihkussa ensin vai voisiko mennä suoraan nukkumaan. Parisuhde on lähinnä muisto vain, mikä on harmi, koska meillä on (vai oli?) niin hauskaa yhdessä. Silti, kahdenkeskistä laatuaikaa enemmän haluan mieheltä osallistumista lasten- ja kodinhoitoon.

Saisiko olla seksiä? Mitä jos viikkaat mieluummin pyykit tai laitat tiskit. Miten olisi vähän romantiikkaa? Voisitko viedä vaipparoskiksen ja imuroida vähän? Lähdetäänkö jonnekin? Voidaanko vaan romahtaa sohvalle ja olla hiljaa? Entä yhdessä salille? Saisinko mieluummin suklaata? Onneksi Mr. Blueberry vaikuttaa aikalailla tyytyväiseltä ihan vain satunnaisten halien, satunnaisten suukkojen ja arjen pienten kohteliaisuuksien kanssa. Minäkin olen sitä onnellisempi mitä enemmän teemme yhdessä perheenä. Ja onneksi meillä myös iskä osaa hoitaa niin pienen kuin ison pennun.

Kun olimme kesällä mökkeilemässä (ihan helvettiä puolivuotiaan kanssa, mitä oikein mietin?) ja Mr. Blueberry vaihtoi Miss Clementinen vaipan, koin aikamoisen järkytyksen kun paikalla ollut vanhempi rouvanhenkilö häkeltyi näkemästään.
"Siis vaihtaako isä teillä vaippaa? Ei meidän aikana vaan isät sellaista tehneet."
En ihan oikeasti tiennyt mitä sanoa. Siis, että isä ei koskaan vaihda vaippaa, on ollut joskus se normi? Uskon vakaasti nykypäivän pyrkimykseen tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Sanon "pyrkimykseen", koska mielestäni olisi hyvin poikkeuksellista, mikäli vanhemmuus ihan oikeasti menisi 50/50. Toinen vanhempi on aina vähän enemmän lapsen kanssa (ainakin jos molemmat eivät ole kotona) ja hoitaa vähän enemmän, vaikka samoja asioita tehtäisiinkin. Jos lapsi ei ole lainkaan pulloruokinnassa niin imetys myös rajaa toisen vanhemman osallistumisen pienempään prosenttiin.

Aikakausi, jolloin ei ole ollut päivänselvää yrittää hoitaa yhteistä jälkeläistä yhtä paljon, tuntuu minusta käsittämättömältä. Joskus kyllä pohdin, että tuntuuko miehistä vähän päinvastaiselta? Evoluutio ei ole tehnyt miehistä yhtä herkkiä ja tunteellisia kuin naisista (minkä perimmäinen tarkoitushan on olla parempi lähivanhempi lapselle) ja yhteiskuntammekin on pitkään muokannut miehiä sulkemaan tunteensa. Kunnon mies kun ei puhu eikä pussaa, eikä ainakaan itke! Niin miten nämä parrakkaat kaksijalkaiset löytävät sen pehmo-iskän kovan kuorensa alta säilyttäen edelleen yhteiskunnan vaatiman machomiehen pinnan?

Moni isukki on kuin kala vedessä kun kyse on kauppakassien kantamisesta, miljoonien lastentavaroiden pakkaamisesta farkun peräkonttiin, pinnasängyn kokoamisesta tai sopivan itkuhälyttimen metsästämisestä elektroniikkakaupasta. Äiti saattaa delegoida isälle söpöjen taulujen naulaamisen seinälle, kukkakuvioisen tapetin ja pinkin maalin hoitamisen lastenhuoneeseen tai vanhemman lapsen viemisen kalastusretkelle, eikä ukko ole moksiskaan. Jopa silloinkin, kun lapsi pitää rokottaa tai kaatuessa haavoittunut polvi pitää laastaroida, isi saattaa olla se rauhallinen ja turvallinen vanhempi, joka hoitaa tilateen parhaiten.

Isällä on ehkä maaginen kyky sietää muksun kiukuttelua ja huutoa ihan toisin kuin äidillä, jonka hermot hormonit ovat virittäneet äärimmilleen reagoimaan salamana pienimpäänkin vikinään. Tutkimusten mukaan isät puskevat lapsia kokeilemaan rajojaan ja mitä enemmän pieni on dädin kanssa, sitä nopeammin he yleensä kehittyvät. Isukkien suojeluntarve jälkeläistään kohtaan on hyvin erilainen kuin äitien, jotka pakkaisivat vauvat pysyvästi pumpuliin, jos voisivat. Huomaan sen meidänkin arjessamme jatkuvasti. Minä hermostun kun Mr. Blueberry heittelee vauvaa ilmaan ("ei niin korkealle!"), kutittelee häntä mahasta ("joko riittäisi?"), pyörittää häntä sylissä ("ei niin rajusti!") tai auttaa kävelemään käsistä pitäen ("ethän uuvuta lasta liikaa?").

Jos en olisi myös lukenut tutkimuksista miten oleellista äitien empatia ja hoivaaminen on, minua ehkä harmittaisi, etten ole yhtä huoleton ja vaativa Miss Clementinen kanssa kuin hänen isänsä. Evoluutio ei ole tehnyt virhettä muokatessaan äidit ja isät erilaisiksi, vaan sillä on tarkoituksensa. Niinpä onkin hiukan nurinkurista, että tänä päivänä molemmilta vanhemmilta yritetään vaatia samaa, kun meidät on kuitenkin pohjimmiltamme rakennettu toimimaan eri tavoin. Voisiko se myös osaltaan selittää sen, miksi kaikki ovat tekemässä hurraahuutoja ja ampumassa raketteja kun he näkevät isän hoitavan vauvaa kuten äiti sen tekisi, kun taas mamman uurastus ohitetaan olankohautuksella?

Monelle naiselle isä ja pieni vauva on vastustamaton yhdistelmä. Vastasyntyneen kanssa ulkoilemassa oleva mies kääntää naisten päät aikalailla yhtä tehokkaasti kuin paidaton lenkkeilijä. Myönnän itsekin katsovani vaunuja työtelevää ukkoa kuin hän olisi harvinaista herkkua, jota ei juuri koskaan kaupan tiskillä näy. Myönnän myös salaa pohtivani onko mies homo? Tai kenties yksinhuoltaja? Mietin jopa onko äiti sairas, kuollut, tai kolmen muun lapsen kanssa jossain. Mies yksin vauvan kanssa on kas poikkeus eikä sääntö.

Sen sijaan se, että jotkut naiset ovat iskemässä tuoretta isukkia, on minusta käsittämätöntä. Aika törkeää, yrittää ryöstää toisen naisen mies, juuri kun nainen on käynyt läpi helvetillisen vaivan kantaa ja sitten synnyttää tälle urokselle jälkeläinen. Tämä sama jamppa kun ei baarissa ehkä kostuttaisi näiden ihailijoiden pöksyjä pätkääkään, niin sitten jonkun muun naisen vauvan kanssa hän onkin saalis? Yritän kuitenkin muistaa, että tämä kiinnostus lähtee jostain alkukantaisesta vaistosta naisissa, kun he bongaavat lisääntymiskykyisen ja hoivaviettisen kaksijalkaisen.

Todellisuus vauvaa kantorepussa kirpakassa syysauringossa kanniskelevasta isästä on kuitenkin ihan sama kuin muidenkin miesten kohdalla. Hän herää aamulla haisevana, muniaan raaputtelevana tuppisuuna, joka muistuttaa enemmän simpanssia ajamattoman partansa ja hoipertelevan askeleensa kanssa, kuin naisten unelmien prinssiä - ainakin ennen kuin on saanut aamukahvin. Tai ainakin Mr. Blueberry on välillä enemmän eläinkuntaa kuin priimaa, karvaisine käsineen ja rintoineen, muristessaan sängyn pohjalla herätyskellolle, ihan sama kuinka monta vaippaa hän vaihtaa myöhemmin.

Isän ei ehkä ole myöskään aina helppo ymmärtää lapsensä äitiä, sillä kommunikaatio tässä vauva-arjen keskellä on hippasen hataraa. Mies saattaa olettaa, että riittää, kun hän töistä tullessaa hiukan auttelee siellä täällä, mitä vaimo nyt pyytää, mutta jättää päätäntävallan ja vastuun sille kontrollifriikille mammalle. No tokihan väsynyt äiti saattaakin räjähtää, jos hänen kulahtaneille aamutohveleilleen astutaan, ja isä mennä olettaa tietävänsä jotain paremmin, mutta ei silti ole äitiä (tai ainakaan minä en ole tavannut) joka ei haluaisi mieheltä oma-alotteisuutta.

Kuten kaikessa miehen ja naisen välisessä kommunikaatiossa, pitäisi kepinheiluttajan tietää mitä nainen ajattelee ja haluaa, hänen sitä ääneen sanomatta. Miehen pitäisi myös ymmärtää, että se on hänen vikansa. Hänen vikansa, että mitä? Sillä ei oikeastaan ole merkitystä, mutta vika on silti miehen. Esimerkiksi, meillä se, että äiti on unohtanut tutin olohuoneeseen, on irrelevanttia ja vain sillä on merkitystä, että kissa rakastaa syödä tutteja, ja kissa on miehen, joten jos tutti on tuhottu, kenen vika se on? Aivan.

Haluamatta lainkaan aliarvioida vastakkaisen sukupuolen älykkyyttä, sillä historia on pullollaan käsittämättömän fiksuja kaksilahkeisi, ja todistetusti heitä kyllä löytyy, niin tahdon kuitenkin huomauttaa, että isät ovat joskus aikamoisia putkiaivoja. Isän ollessa töissä hän unohtaa helposti, että myös äiti on töissä, se työpaikka vaan on kotona. Mies tulee kotiin räjähtäneen näköisen eukon ja asunnon luo, ihmetellen miten emäntä on saanut niin vähän aikaiseksi 10 tunnin aikana (itsehän hän menetyksekkäästi rakensi puoli taloa sillä välin). Itsesuojeluvaiston omaavana nisäkkäänä hän ei tosin todennäköisesti sano ajatuksiaan ääneen, mutta ymmärrys voi silti olla heikoilla jäillä, jos vaimo räjähtää, kun otat pleikkarin esiin ja alat pelaamaan.

Yleensä mies ymmärtää äidin työtaakan vasta siinä vaiheessa, kun hän on itse joutunut lapsenvahdiksi pidemmäksi aikaväliksi. Mikäli mies tosissaan rakastaa puolisoaan, ja kun nainen ei ole nukkunut moneen viikkoon pienen koliikkivauvan kirkuessa 24/7, ja hän lähettää vaimon kylpylään yön yli, sitten puoliso yleensä vasta saa kunnolla käsityksen siitä, mitä vauva oikein vaatii. Harmi vain, suurin osa äideistä ei ole valmis jättämään miestä yksin pärjäämään kuin ihan pariksi tunniksi - ja ollaanpa nyt rehellisiä, kuka tahansa selviää muutamasta tunnista millaisen vauvan kanssa vain. Otetaan pari päivää ja nimenomaan pari yötä niin sitten se todellisuus paljastuu.

Mitä nyt tuttavapiirissäni olen asiasta jutellut, niin yleensä miehet yrittävät kyllä astua niihin isukin isoihin saappaisiin. He ottavat tarvittaessa kopin yövorosta päivän työvuoron lisäksi. He vaihtavat vaipoja, kylvettävät, pukevat ja yrittävät epätoivoisesti lusikoida sosetta oikeaan osoitteeseen. Isyys on kuitenkin vaikeaa, ja mitä vähemmän äiti antaa miehen hoitaa, sitä vähemmän isä yleensä edes yrittää osallistua. Koska miksi kukaan väen väkisin yrittäisi oppia hoitamaan jotain, mitä ei osaa, jos sen joku muu paremmin handlaa?

Itse huomaan välillä rajoittavani Mr. Blueberryn tekemistä "menemällä avuksi". Eikö lapsi lopeta huutamista heti? Äiti hyppää kehään, vaikka äidilläkin menee vartti saada lapsi hiljaiseksi. Huomasin eräs ilta makaavani sängyssä, rutistaen silmiä kiinni, mutisten hiljaa "anna sille tutti ja sitten maitoa kun se rauhoittuu". Mies oli käskenyt minut, lopenuupuneen vaimonsa, sänkyyn sanoin "minä hoidan" ja nyt kuuntelin rääkymistä seinän toiselta puolelta. Laskin minuutteja kellosta, että koska voin mennä takaisin auttamaan. Lopulta en antanut isälle tilaisuutta keksiä itse mikä temppu toimisi, vaan palasin takaisin olohuoneeseen.

Totuus kun on, että me äiditkin opimme kantapään kautta mikä toimii juuri tälle vauvalle, ja jos isällä ei ole samaa tilaisuutta tehdä virheitä, kokeiluja ja hakea sitä yhteyttä lapseensa, niin miten hän ikinä voi oppia käsittelemään lasta kuten sinä? Itse koen paljon helpommaksi olla edes katsomatta sinne päin kun Mr. Blueberry syöttää Miss Clementineä, ja kun hän vaihtaa vaippaa tai pukee neidille päälle en ole edes samassa huoneessa. Näin varmistan, että en voi puuttua siihen, miten hän homman hoitaa. Koska vain jos isi hoitaa, voi hän ihan oikeasti olla niin ihana prinssi, kuin ohikulkevat naiset hänestä unelmoivat.

Isälle on varmasti ihan yhtä iso kynnys ottaa vauva vastuulleen kuin äidille on siitä vastuusta hetkellisesti luopua. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole vain vauvalle hyödyksi, vaan myös isälle ratkaisevaa. Miehet harvemmin pitävät asioista, joita he eivät pysty hoitamaan. Jos vauva aiheuttaa heille jatkuvaa osaamattomuuden ja vähemmyyden tunnetta on heidän helpompi etäännyttää itsensä jälkeläisestä. Kuka nyt haluaisi koko ajan tuntea olonsa paskaksi, siis yhtään missään? Jos kuvittelee itse yrittävänsä ja yrittävänsä, ja koko ajan epäonnistuvansa, niin onhan se ihan kauhean lannistavaa.

Positiivinen assosiaatio tulee pienistä onnistumisista, pienistä kehuista ja niiden hiljalleen muodostamasta purosta, joka lopulta muuttuu suuremmaksi virraksi, jota satunnaiset epäonnistumiset eivät enää patoa. Miten kamalaa olisi, jos sitä virtaa ei syntyisi, eikä isä saisi kunnon kiintymyssuhdetta lapseensa? Tavoitteena on kuitenkin se meidän iskä on paras iskä rakkaussuhde lapsen ja isän välille. Miesten pitäisi antaa löytää oma, haparoiva tiensä isyyteen, ja ainakin itse unohdan välillä kuinka tärkeää se äidin kannustus ja tilan antaminen siinä on.

Pitäisi muistaa, että on okei, että virheitä tulee, ihan meille molemmille. Onneksi lapset kasvavat hyvin solidaarisiksi ja antavat virheen toisensa perään anteeksi, näkevät vanhempansa vaaleanpunaisten laisen läpi, aivan kuten me teemme heidän kohdallaan. Ei pieni vauva edes muista enää huomenna, että huusit hänelle väsyneenä "turpa kiinni". Sen hän kyllä muistaa, että olit läsnä, olit avoin syli, johon hän pääse leikkimään, syömään, lohduttautumaan ja nukkumaan. Olit aina siinä, hyvässä ja pahassa, mutta siinä.

Mikä sitten on tämän päivän isukin osa? Miten paljon isän pitäisi tehdä, ja mitä kaikkea? Väsyneenä tuntuu aina siltä, että Mr. Blueberry tekee liian vähän. Minä vaihdoin enemmän vaippoja, minä annoin useammin ruokaa, saatan mietiä kiukkuisena. Sitten kuitenkin on miehiä, jotka eivät vaihda vaippaa kertaakaan, eivät koskaan hoida sitä ruokkimista. Miksei hän välillä jää kotiin Miss Clementinen kanssa ja minä voisin lähteä jonnekin? Ja sitten en kuitenkaan jaksa lähteä minnekään, kun mies voisi jäädä hoitamaan lapsen. Kuinka paljon isän osallistuminen ja tekeminen on lopulta meistä äideistä kiinni?

En minä tiedä, tiedätkö sinä? Mutta tiedän olevani onnellinen, kun näen tyttäreni kiljuvan ja huitovan kaikilla raajoillaan innosta, kun hänen isänsä tulee kotiin.

Elämää vastasyntyneen kanssa

Olin juuri käynyt suikussa ja heittäydyin nyt epävarmana selälleni sängylle levittämään haarani. Mr. Blueberry kurkisti varoen alas. Olipa hermostuttava tilanne, kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen, antaa aviomiehen katsoa miltä se toosa nyt näytti. Aluksi paikat olivat olleet kipeät ja ensimmäisen viikon jälkeen oli tuntunut siltä, että repeämäni oli tulehtunut. Kaikki oli ollut punaista, turvonnutta ja tuskaista. Neuvolassa oli käsketty pesemään värkkiä koko ajan, siis ihan niin paljon kuin vain pystyi. Ja kävelemään ympäriinsä ilman pikkareita, mitä en todellakaan ollut tehnyt, sillä verta ja muuta mukavaa oli valunut niin paljon, että olin tarvinnut vaipat.

Kaksi viikkoa synnytyksestä tilanne oli kuitenkin rauhoittunut normaalin menkkavuodon tyyppiseksi enkä enää tuntenut tikkejä (niitä kolmea, jotka repeämään oli ommeltu) joten olin hermostueena nakittanut miehen tarkistamaan tilanteen. "Sinä sitä useammin katselet kuin minä" olin perustellut hänelle päätöstäni. Niinpä makasin nyt selälläni malttamattomana. "No?" Tikit olivat kuulemma lähteneet eivätkä paikat näyttäneet tulehtuneelta.

"Mutta kulta, vuodat verta."
"Ai niinkö" hengähdin punastuen, kiskaisin polvet äkkiä yhteen ja ponkaisin pois sängyltä ennen kuin sotkisin lakanat (punaiset lakanat, olin kas ajatellut asiaa vähän pidemmälle). Punastelulleni ei kyllä sinänsä ollut mitään syytä, pieni noro verta tuskin hätkähdyttäisi miestän enää sen jälkeen kun hän oli nähnyt minun synnytyssalissa valuvattavan punaista elämän eliksiiriä melkein litran haaroistani. Se oli jo kuulemma ollut hiukan karmivaa ja "enemmän verta kuin olen koskaan nähnyt" kuten Mr. Blueberry oli kommentoinut.

Verta olikin vuotanut tavallista enemmän (normaali on noin puoli litraa), minkä kätilö oli epäillyt johtuneen synnytyksen hurjan nopeasta etenemisestä loppuvaiheess ja kohtu oli jäänyt vuotamaan istukan ponnistuksen jälkeen hälyyttävän runsaasti. Joka kerta kun kätilö oli painellut vatsaani veri oli oikein tursunut ulos kunnes tilanne oli onneksi lopulta rauhoittunut. Tämän hetkinen maltillinen jälkivuoto ei siis ollut mitään siihen verrattuna.

Muutamaa päivää myöhemmin päätin, että paikat olivat sen verran parantuneet, että oli aika kokeilla seksiä. Kyllä, juuri näin romanttisesti ilmoitin asian myös aviomiehelle. Mr. Blueberry ei aivan hirveästi innostu verileikeistä ja ehdottikin, että mitä jos hoidetaan homma kakkoseen kun ykkösessä on vielä punaiset valot päällä. Totesin tähän, että kiitos synnytyksen aiheuttaman ummetuksen suklaatähti on nyt pois laskuista ja ihan yhtä tomaattikastikkeinen kuin ykkönen. Hemmetin ällöttävää, tiedän, mutta tätä se totuus synnytyksenjälkeisestä elämästä on.

Ensimmäinen yhdyntäkerta vauvan saamisen jälkeen on aina pelottavaa ja jälkikäteen voin todeta, että kiirehdin sitä hiukan liikaa. Puolinaisesti palautuneet paikat eivät arvostaneet lemmiskelyä, mutta sentään saatoimme todeta, että välineet toimivat edelleen kuten niiden pitäisikin. Repeämäni oli niin lähellä klitorista (miten helvetissä sieltä repesin en todellakaan tiedä), että olin ollut vähän huolissani, mutta onneksi turhaan. Olen myös parantunut nopeasti ja kolmen viikon kohdalla vuoto oli enää sottaista tuhruttelua eikä kipuja suuntaan tai toiseen tuntunut, mikä oli jo paljon parempi alusta nussimiselle. Jota ei kuitenkaan päästy tuosta vain toteuttamaan.

Seksin harrastaminen ei ole enää niin yksinkertaista kuin ennen. Sen lisäksi, että on huomioitava välineiden kunto, mahdollisuuksia itse aktin harrastamiseen saa hakemalla hakea. Jos ryhdyt kuhertelemaan siinä vaiheessa kun vauva on nukkunut jo kaksi tuntia, voit syyttää vain omaa tyhmyyttäsi, kun hän herää vaatimaan maitoa tai vaipanvaihtoa siinä vaiheessa kun olette juuri siirtyneet lämppäämisestä tositoimiin. Se on kylmä suihku molemmille (erikseen, ei yhdessä, jonkunhan on hoidettava mukelo) haaveillun kuuman lemmen sijaan.

Synnytyksenjälkeinen baby blues iskee erityisesti iltaisin, joten kun ajoitus vauvan osalta on kohdillaan on miehen paras varoa sanojaan. Pienikin vitsin heitto, jonka voi tulkita synnytyksen jälkeisissä hormoonihöyryissä väärin (kuten jos mies erehtyy olemaan samaa mieltä, kun sanot vatsasi näyttävän puhjenneelta ilmapallolta), aiheuttaa itkun ja masennuksen puuskan, jota parempaa cockblockia ei olekaan. Loppuilta meneekin sitten vaimoa rauhoitellessa, ei suinkaan tyydytellessä. Vaikka onneksi mielialan heittelyt alkavat olla takana päin nyt kun kuukauden mittari on kohta täynnä.

Ongelmia tuottaa kuitekin se, että jälkeläisiä on enemmän kuin yksi. Kun viereisestä huoneesta kuuluu "Äiti, mulla on pissahätä" keskeytyvät tohinat välittömästi, mutta "Äiti, mä oon kakalla" se vasta tunnelman latistaakin. Sittenkin kun molemmat lapset on saatu samaan aikaan unten maille on vielä hoidettava karvaiset perheenjäsenet ja mielellään pestävä pois vauvan lahjoittamat eritteet (onko mitään seksikkäämpää kuin puklun tuoksuinen ja pissaroiskeinen äiti)? Aivan kuin omissa eritteissä ei olisi tarpeeksi, tissit kun tiputtelevat maitoa heti kun paidan riisuu päältä, toosa valluttaa edelleen epämääräisiä menkkojen rippeitä ja kainalot hikoavat ihan niin kuin ennen, niin ei siihen päälle tarvitsisi enää lisää herkkuja.

Kun miehen on näistä seikoista huolimatta jotenkin saanut kiinnostumaan seksin harrastamisesta hän saattaa yllättyä kun koirien ulkoiluttamisen ja suihkussa käynnin jälkeen löytää puolison sängystä, ei täydessä valmiudessa, vaan täydessä unessa. Väsymys on nimittäin jatkuvasti läsnä tuoreiden vanhempien arjessa. Neljän viikon ikäisen vastasyntyneen kanssa voidaan jo alkaa puhumaan vakiintuneesta rytmistä, kun vauva aloittaa kitinän joka ilta siinä kahdeksalta, lopettaa sen siinä 11-12 aikaan yöllä ja heräilee sitten 2-4 tunnin välein noin 8-9 asti aamulla.

Se, että Miss Clementine herää ei suinkaan tarkoita, että hän avaisi silmänsä, parkaisisi pari kertaa ja jatkaisi sitten unia. Ei, vaan hänen kanssaan pitää nousta ylös, rauhoitella, imettää yksi rinta, vaihtaa vaipat, imettää toinen rinta, lämmittää mahdollisesti korviketta pulloon ja tuudittaa sitten uneen. Tämä operaatio vie suunnilleen 30-40 minuuttia, jonka jälkeen neiti nukkuu sen keskimäärin 3 tuntia. Meillä on siis tosi perus vauva, joka tuntuu toimivan vakio asetuksilla. Toki lapsi ei ole kone, eli se ei käyttäydy aina samalla, ennakoitavalla tavalla. Välillä Miss Clementine ei vain ole tyytyväinen ja huutaa/kitisee keskellä yötä vaikka mitä tekisi.

Olemme pyrkineet siihen, että pienokaisemme nukkuisi omassa sängyssään, sitterissä tai kiikkukehdossa eikä sylissä tai ainakaan meidän kanssamme. Tästä periaatteesta kun sitten mennään lipsumaan, koska tietenkin lapsi nukkuu paremmin juuri vanhempien käsivarsilla tai meidän sängyssä, niin neiti pääsee tottumaan siihen, eikä enää tyydy muuhun. On pirun vaikea nukkua itse silloin kun 37 asteinen patteri potkii, mätkii ja kitisee rintaasi vasten. Eikä hän vie vain mittojensa mukaista tilaa (huimat 5005g ja 56,5cm jo!) vaan tarvitsee turva-alueen ympärilleen, jottei litisty vanhempiensa isojen ruohojen alle. Jos siis onnistut olemaan putoamatta sängyn reunalta lattialle ja saamatta mustaa silmää pienen jalan tai nyrkin iskusta, pystyt mahdollisesti nukkumaan silmällisen tai kaksi lapsen vieressä.

Aamuyön herääminen kuuluu jokaisen vanhemman velvollisuuksiin. Se vain on yksi osa lapsen saamista ja hengissä pitämistä. Oman mukavuutensa hyläten ja väsymyksensä ohittaen äiti siis nousee ylös kun pentu alkaa huudella (en jostain syystä ikinä onnistu makuullaan syöttämisessä, ehkä tissini ovat vain väärän malliset...) ja yrittää osoittaa rakkautta ja läheisyyttä yön pimeydessä. Niinpä tuntuukin äärimmäisen epäkiitolliselta kun vauva päättää haistatella vitut. Ensin neiti repii nänniä nälissään niin, että on ihme, ettei saa rintaleikettä maidon sijaan, ja kunhan masu on täynnä käyttää nänniä sitten huvituttina eli pureskelee ja muljuttelee sitä ikeniensä välissä saaden aikaan tuskan parkaisuja. Vaipan vaihdossa pissitään tietysti juuri siinä muutamankymmenen sekunin välissä kun vanha vaippa on otettu pois ja äiti ei ole vielä ehtinyt siirtää puhdasta alle, joten kusi on satavarmasti kaikkialla missä sen ei pitäisi olla.

Isukki yleensä nukkuu autuaasti koko tämän rituaalin ohi (mikä on teoriassa hyvä, jotta hän jaksaa töissä seuraavana päivänä eikä hitsaa vahingossa omia raajojaan), mutta on myös öitä, jolloin äidiltä loppuvat konstit ja hermot ja silloin periaatteet vievät voiton, eli tässä tapauksessa ruvetaan vaatimaan 50/50 osallistumista. Joskus näet Miss Clementine ilmeisesti vain päättää, että tämä ei nyt kelpaa, ja tissimaito ei riitä, senkin mitä on syönyt voisi puklata takaisin mamman rinnuksille, ja tuo äiti on ihan osaamaton ja tyhmä. Silloin jo aavituksen äkäiseksi ja kylmäksi muuttunut, tissit jomottaen kiroileva naaras, potkii puolison ylös ja luovuttaa olympiakapulan eteenpäin. Sinä tämän teit, ole hyvä ja hoida se.

Yöt saattavat olla kaikkein haasteellisin osuus vanhemmuudesta ainakin henkisesti. Itse en koe vaipanvaihtoa mitenkään ällöttävänä vaan luonnollisena osana äitiyttä. Pikku bebe on osoittautunut kuitenkin aikamoiseksi paskapistooliksi. Kun menet vaihtamaan kakkavaippaa ja nostat neitiä nilkoista (kuten aina vaippaa vaihdettaessa) se on vähän kuin lataisit haulikon. Se on lock and load kun löysä, rakeinen, kellertävän ruskea paska roiskahtaa neljään ilmansuuntaan pikkuriikkisestä peräaukosta. Kantama ei onneksi ole kauhean pitkä vielä, mutta kyllä sitä paidalle, housuille, sängylle, lattialle ja hoitopöydälle riittää. Sitä päivää odotellessa, että tähtäys yltää kasvoihin asti. Ja tällainen keissi tapahtuu yleensä juuri silloin kun pitäisi lähteä jonnekin. Siinä sitten päiväkodissa selität myöhästymistä aloittaen "no meillä oli vähän sellainen paska tilanne kotona...".

Osaan onneksi olla aikamoinen jääkuningatar kakkaongelmissa. Kun hoitopöydän ja lavuaarin välillä paskat valahtavat lattialle ja onnistun tallomaan niiden päälle osaan ajatella tyynesti, että se on vain kakkaa, enkä menetä hermojani helposti. Toisin kuin Mr. Blueberry, jolla on vielä tottumista siihen, että joskus on otettava vähän osumia ja hymyiltävä silti kullanmurulle (koska eihän hän sitä tahallaan tee - koska ei vielä osaa, vasta myöhemmin sitten). Hermojen menettäminen ei sitä paitsi auta, ja vaikka kuinka kiroisit sitä, että vauva paskantaa jo kolmanteen vaippaan sarjatulena, etkä meinaa millään saada hänelle puhtaita päälle, niin keep calm and carry on on ihan oikeasti se ainoa vaihtoehto.

Mr. Blueberry yrittää olla tukena ja tehdä mahdollisimman paljon silloin, kun on kotona eikä töissä. Isyysvapaalta töihin palaaminen on kuitenkin ilmeisesti tuntunut ihanalta. Pääsee juttelemaan aikuisten kanssa aikuisten jutuista. Pääsee tekemään metallimiehen miehekkäitä töitä (en siis toisin sanottuna tiedä mitä hän tekee), rakentamaan taloja, syömään pihviä lounaaksi, olemaan äijä. Voi hetkeksi unohtaa pinkit rusetit, pikkuiset töppöset ja suloiset lellittelyt. Ilmeisesti aikuisten oikeasti maailmasta palaaminen takaisin vauvamaailmaan onkin välillä vähän vaikeaa, ja jotkin asiat ovat nyt pysyvästi jääneet mamman vastuualueelle - kun niistä kerran pystyy luistamaan, niin saavutetuista vapauksista ei luovuta.

Itsestä tuntuu monesti epäreilulta, että ukko häipyy aamulla (käytettyään koirat ja vietyään esikoisen tarhaan) jatkamaan vanhaa elämäänsä ja itse jää jumittamaan neljän seinän sisälle pikkuisen toukan kanssa. On helppo ajautua siihen ajatusmaailmaan, että "minä joudun hoitamaan kaiken!" vaikkei se pitäisi paikkaansa. Miss Clementinen ruokkimisen, nukuttamisen ja puhtaana pitämisen lisäksi on hoidettava pyykit (joita tulee yhä enenevässä määrin), tiskit ja yleinen siisteys (kiitos kissa, kun oksensit karvapalloja taas tänä aamuna). Eivätkä sellaisetkaan asiat kuin budjetointi, laskut, neuvolakäynnit, lasten asioiden (mm. kouluun ilmoittautuminen, kastejuhlan järjestäminen) hoitaminen ynnä muut jää odottamaan.

Missä vaiheessa pääsen siis keskittymään minuun? Hyvällä onnella ehdin aamulla pestä hampaat ja harjata hiukset, aina ei tosin ehdi molempia. Vaatteiden pukeminen menee periaatteella ensimmäinen mitä kaapista käteen osuu ja monesti sekin puetaan vahingossa väärin päin päälle. Ulkonäkö on jotain, mikä on nyt niin taka-alalla, että ei meinaa peiliin uskaltaa katsoa. Kaikkein kovin pala on se maha, joka on raskausarvista kirjava ja roikkuu ällöttävästi housujen päälle. En olisi uskonut, että minulle tulee näin kova ikävä raskausmasua, sitä valtavaa rantapalloa. Viimeisilläni paksuna näin peilistä mielestäni oikein viehettävän ja kauniin naisen. Nyt näen vain löllön ja löysän rumiluksen - huolimatta siitä, että vaaka väittää minun laihtuneen 8 kiloa ennen raskautta painostani.

Veikkaan vaa'an valehtelevan jo ihan senkin takia, että ruokailutottumukseni ovat menneet ihan hirvittävän huonoiksi sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Aamiaista en ehdi syödä yhtenäkään aamuna, hörppään vain vitamiiinijuoman ja sitten onkin jo mentävä. Lounaaksi ei ehdi valmistamaan kuin palan leipää ja lasillisen mehua, ja päivät vedetään lähinnä kalorittoman energiajuoman voimin. Kun haemme Miss Lemonin kotiin tarhasta päivän ainoan happihyppelyn aikana, rullaamme vaunujen kanssa yleensä kaupan kautta (perheen ruokailu on edelleen minun vastuullani) ja ostan pienissä vapinoissa aina jonkin suklaapatukan, jonka ahmin kotiin päästyäni saadakseni sen verran sokeria, että jaksan vielä keskittyä tekemään päivällisen.

Kaikki, jotka ovat laihduttaneet tai noudattaneet jotain ruokavaliota tietävät, että tällainen epäsäännöllinen syöminen on pahasta, yksi iso ateria päivässä ja muuten paastoaminen on pahasta, jokapäivänen suklaan syöminen on pahasta, energiajuomien (vaikka kuinka kalorittomien) juominen on pahasta. Paha, paha, paha tyttö. Living on the razors edge vai mitä? No en minä nyt ehkä ihan niin pahis ole miltä kuulostaa. Innostuin naistenklinikan potilashotellissa taas salaateista sillä hyvää päivää, että ne olivat siellä hyviä! Ihan orgastisen hyviä! I kid you not, sillä koko ajan syödessä päästelin epämääräistä voihkintaa ja toistelin sitä miten hyvää se oli. Niinpä jokatoinen päivä illalliseksi on nyt kotonakin (verrattuna säälittävä yritelmä) salaattia vaihtelevalla lisukkeella.

Useammin kuitenkin kävelen kaupassa hevi osaston ohi ja latoan kärryihin mitä ikinä sillä hetkellä tekee mieli (ja loputtomasti vauvatarvikkeita). Niinpä voinenkin varmasti hylätä haaveet siitä, että olisin kesäkunnossa tänä vuonna. Ja vaikka hyljekin on rantakunnossa, niin en ole nyt tasaisen pyöreä pullukka, mikä jotenkin vielä menettelee, vaan näen sieluni silmin miten tulen pursuilemaan yli uimapuvustani kuin paksun hameen laskokset. Ennen jälkitarkastusta ja lääkärin lupaa ei ole vielä asiaa salille, ja sittenkin kun lupa irtoaa, niin riittääkö aika ja jaksaminen? Todennäköisesti turha toivo.

Elämässä on toki tärkeämpiäkin asioita kuin ulkonäkö, ja näin lohduttelen itseäni peilin edessä. Miss Clementine on kaiken kärsimyksen arvoinen, sen tiedän. Olen jo kiintynyt häneen tiukasti ja olen hurjan onnellinen tuplaäitiydestäni. Kaikesta sanotusta huolimatta tämä on toisella kertaa paljon helpompaa kuin silloin kuusi ja puoli vuotta sitten kun ummikkona opettelin Miss Lemonin kanssa olemaan äiti. Jokseenkin yllättäviäkin puolia on tosin paljastunut luontaisen äitileijonan kuoriutumisen myötä, olisin nimittäin voinut repiä kaulan auki eräältä hoitajalta.

Osallistuimme kätilön suosittelemaan tutkimukseen perinnöllisistä suolistosairauksista ja veimme siis Miss Clementinen verikokeeseen kun hän oli viikon vanha. Niin pieneltä otetaan verikoe kantapäästä ja hoitaja otti tukevan otteen silloin vielä ryppyisestä jalasta, jossa oli ihan liian vähän rasvaa. Lapseni päästi tuskaisan parkaisun neulan pistoksen myötä ja tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn kuin sudella. Jos olisin ollut eläin olisin ryhtynyt murisemaan. Hoitaja valutti haavasta verta ensin yhteen näytteeseen, sitten toiseen, ja tässä vaiheessa minun oli pakko tarttua Mr. Blueberryn käsivarteen.

Mies katsoi minuun vähän hölmistyneenä kun aloin kuristamaan hänen raajaansa kuin Homer Simpson Bartin kaulaa. Todellisuudessa olisin halunnut käydä käsiksi naistenklinikan hoitajaan. Mielihalu oli niin pakottava ja vahva, että oikein säikähdin itseäni. Ja siinä se eukko valutti lisää verta lapseni jalasta. Jokainen pisara lisää sai minut entistä murhanhimoisemmaksi ja itsehillintäni joutui koetukselle kun yritin kaikin vaivoin olla repäisemättä lastani pois hoitajan käsistä. Se oli aivan kamalaa, taistella primitiivistä suojeluhalua vastaan, ja vain antaa veren vähentyä tyttärestäni siinä silmieni edessä samalla kun aivoni huusivat, että lapsi tarvitsee tuota sisällään, älä anna niiden viedä sitä!

Neljännen verinäytteen jälkeen venytin huuleni väkisin hampaitteni eteen (olin paljastanut ne kuin peto irvistykseen) ja yritin esittää tyyntä naamaa puoleemme kääntyvälle naiselle samalla kun äkkiä kaappasin jälkeläiseni takaisin käsivarsilleni ja haudoin murhanhimoisia ajatuksiani. Odotan kauhulla kuukauden päästä annettavia, ensimmäisiä rokotuksia ja reaktiotani niihin. Selviääköhän neuvolatäti ilman mustaa silmää?

Olen nyt muutaman kerran viimeisen neljän viikon aikana päässyt ihmisten ilmoille, saanut mahdollisuuden ottaa lasin viiniä ja tuntea itseni persoonaksi, eikä vain äidiksi. Mistä sitten olen jutellut näinä hetkinä? Niin, no vauvasta. Puklu, pissa, kakka, katso nyt tätä söpöä kuvaa. Eihän minun elämässäni tällä hetkellä tapahdu mitään muuta ja kaikki pyörii Miss Clementinen ja Miss Lemonin ympärillä. Jännittävintä kerrottavaa, mitä minulla on, on että minulla meni kaksi tuntia saada lihapata uuniin kun vauva vaati niin paljon huomiota ja lopulta ruoka ei siis ollut valmis tarpeeksi ajoissa päivälliselle vaan jouduin tekemään kanasalaatin ja pata syötiin seuraavana päivänä. Jopas oli seikkailu...

Kuulostaako liioittelulta? Eihän vauva voi viedä kaikkea aikaani. Yritän kyllä saada sitä sun tätä aikaiseksi (olen kirjoittanut tätä blogia nyt neljä päivää), kitisevä vauva sylissä. Tosiasiassa sitä tarvitsisi oikeasti lisäkäden, kolmannen yläraajan, jotta pystyisi jatkamaan tekemistä kuten ennen. Nyt tuntuu, että ei vain ulokkeet riitä, varsinkaan silloin kun on lastenvaunut tai turvakaukalo yhdessä kädessä ja toisessa kädessä käsilaukku, hoitolaukku, koirien remmit, kotiavaimet, ruokakassit ja Miss Lemonin käsi. Joskus sitä toivoisi, että olisi yksi hindulaisuuden jumalista, joilla on neljä kättä. Norsun pääkään ei olisi pahitteeksi, koska kärsä kelpaisi myös työvälineeksi.

Konkreettisen tasapainoilun lisäksi, jossa yrittää saada tavarat pysymään käsissään, jokainen äiti joutuu paljon haastavamman tasapainoilun eteen, yrittäessään saada vuorokauden ajan riittämään kotitalouteen, vanhemmuuteen, parisuteeseen ja omaan hyvinvointiin. Oikean balanssin löytämisestä pitäisi antaa jokaiselle naiselle mitalli. Suurin osa tosin ei ikinä saa jaoteltua tarpeeksi aikaa kaikkeen ja tuntee vähintään yhdellä osa-alueella epäonnistuneensa. Itse yritän olla tyytyväinen niiden valontojen ja uhrauksien kanssa, mitä tässä nyt on joutunut tekemään, sillä priorisointi on oltava, ainakin vielä, lapsissani.

Ihan kaikkea ja koko ajan ei voi kuitenkaan äitikään pistää muita etusijalle. Välillä on yritettävä saada omaa aikaa tai tehtyä jotain itseään miellyttävää. Helpommin sanottu kuin tehty, kuten tämä kirjoitusoperaatio. Koko ajan joku tarvitsee äitiä tai vaatii huomiota. Esikko haluaa askarrella yhdessä, tosikko tarvitsee tissimaitoa, koira kaipaa lenkille, aviomies tahtoo halia. Haaveilen, että pääsisin jatkamaan öljymaalaustani, turha toivo. Sain inspiraation piirustukseen, mutta se joutuu odottamaan. Kunpa pystyisin välillä teleporttaamaan itseni autiolle saarelle, jossa olisi täysin varustettu taidehuone ja erinomainen wifi.

Välillä ihme tapahtuu, lapset ja eläimet nukkuvat, mies katsoo tyytyväisenä töllöä ja minulla on mahdollisuus tehdä ihan mitä tahansa haluan! Valitettavasti samaan yhteyteen iskee yleensä ääretön väsymys, writers block, inspiraatiokato ja unenpuute. Sitä voi väkisin yrittää luoda jotain taiteellista, lähteä kahville kaverin kanssa, tai noudattaa kropan lähettämiä viestejä ennen kuin sammuu rattiin tai räpeltää koneella lukukelvotonta roskaa blogiin. Nukkumista (ja suihkussa käymistä) on kuitenkin pakko harrastaa sitäkin, ja silloin kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Kuinka sitten käy kun et hyödyntänyt tarjoutunutta lepotaukoa? No sitten sinusta kuoriutuu se hermot kireällä asioille kiroileva kiukkuperse. Vauva kusee käsillesi ja suusta pääsee vittuperkele, lapsi kitisee etkä ehdi (taaskaan) syödä lounaaksi kuin kovan käntyn leipää ja mutiset helvetinperse mennessäsi, kompastut elukoihin, jotka pyörivät jaloissasi ja melkein kolautat sylissä hyssyttelemäsi pienokaisen pään kaapin kulmaan, joten kiroat säikähtäen jumalautasaatana. Miehen kysyessä mitä hän voisi laittaa iltapalaksi saattaa suusta lipsahtaa yks paskanhailee ja koirien haukkuessa postimiehelle huudat täyteen ääneen nyt turpa kiinni kyrpänaamat.

Vanhemman tärkein tehtävä on toimia lapsensa esikuvana. Voinkin siis jo ennakoida mikä on Miss Clementinen ensimmäinen sana. Onko se äiti? Isä? Koira (kuten Miss Lemonilla)? Ainakin tuollaisen väsyneen ja hermoheikon päivän päätteeksi koen todennäköisemmäksi vitun, perkeleen tai helveitin. Saan sitten hävetä silmät päästäni kun meidän tyttö on se, jolta tarhan kaikki muut kakarat oppivat rumat puheensa. Well done, mama!

Oman ajan lisäksi sitä tosiaan kaipaa sitä parisuhteen laatuaikaa. Rakkaus mieheen kun ei suinkaan ole raskauden ja synnytyksen jälkeen kadonnut minnekään, päin vastoin! Olemme ihan hullaantuneita toisiimme. Tuntuu, että suhteemme on vahvemmalla pohjalla kuin koskaan ennen ja tunteet leiskuvat metsäpalon lailla. Ystävänpäivä oli juuri ja vuosipäivämme on ihan kohta. Voisi siis kuvitella, että romantiikkaa on siirappisuuteen asti liikenteessä. Ajatuksissani heittäydyn Mr. Blueberryn syliin kuin ihastunut teini hänen saapuessaan kotiin. Haaveissani hän kaappa minut syliin ja suutelee intohimoisesti kesken ruoan laiton.

Todellisuus harvoin vastaa mielikuvia. Hyvä jos ehdimme pikaisen pusun jakaa yhteisen illan aikana. Jomman kumman kainalosta löytyy melkein aina toinen tyttö. Koemme vuorotellen tulevamme hylätyiksi ja jäävämme vaille huomiota. Molemmat saavat vuorotellen vakuutella, että tunteet ovat kohdillaan, vain aika ja paikka puuttuu niiden ilmaisemiseen. Kun ystävänpäivänä ei tullut kukkia ja suklaata miehen kiirehtiessä töistä kotiin auttamaan lasten hoidossa ja skipatessa ostoksilla käyminen, olin ihan murtunut. Emmekä sitten päässeet edes ulos ravintolaillalliselle, kun Miss Clementine oli liian levoton vatsavaivojensa kanssa, että päätimme lopulta, ettei riskin ottaminen kannattaisi jos lapsi huutaisi täydessä raflassa kaikkien illan pilalle (ei tosin olisi voinut olla parempaa ehkäisyn varmistusta kaikille lapsettomille pareille, joten toisaalta olisimme tehneet yhteisölle palveluksen). Niinpä söimme ruokamme vuorotellen yksin keittiössä kun toinen käveli ympäriinsä rauhoitellen vauvaa sylissään.

Elämä vastasyntyneen ja esikoululaisen kanssa voi olla haasteellista, mutta on se myös palkitsevaa. Edellisiltana mies veti minut kainaloonsa sohvalla ja totesi "olen sinusta niin ylpeä" mikä sai sydämeni lepattamaan. Mikä voisikaan tuntua paremmalta, kuin kumppanin arvostus silloin, kun on yrittänyt parhaansa ihan voimiensa loppuun asti. Sekin, kun Miss Clementine vihdoin nukahtaa vaipat puhtaana, masu täynnä syliisi, kasvoillaan autuaan luottavainen ja tyytyväinen ilme, on palkinto itsessään. Kun toinen on niin äärimmäisen tyytyväinen tiedät kyllä onnistuneesi. Ja kun Miss Lemon on onnesta soikeana joka päivä ollessaan ensimmäinen, joka haetaan tarhasta, ja vielä onnellisempi kun saa olla koko ensi viikon kotona, tiedät tekeväsi jotain oikein kun kotona oleminen on lapsen mielestä kaikkein suurin palkinto ja hän hihkuu, että olet "maailman paras äiti".

Kyllä se parisuhdekin pysyy kasassa kun puhaltaa yhteen hiileen ja tekee toimivasta arjesta sen tavoitteen. Pienten pusujen varastaminen tavallisten asioiden lomassa saa nyt toimia romantiikkanamme, keskellä vaippoja, harrastuksiin roudaamista ja sohvalla piirrettyjen katsomista. Tämäkin kaikki voi tehdä onnelliseksi, sehän on vain asenteesta kiinni.

Rakastan sinua

Katselin keittiön ikkunasta kuinka lumihiutaleet pörräsivät ilmassa. Suuret, raskaat hiutaleet näyttivät ihan albiino kimalaisilta, parveillessaan pyörteilevän tuulen mukana kuin maan vetovoima ei koskisi niihin lainkaan. Puiden oksat notkuivat lumesta kuin talven ihmemaassa ja minä pitelin sylissäni vastasyntynyttä tytärtäni. Kaikki tuntui jotenkin surrealistiselta, eikä vain sen takia, että Helsingissä oli kerrankin kaunista ja talvista.

Olin käärinyt Miss Clementinen peittoon, jottei hänelle tulisi kylmä. Kiskoin keltaista nuttua paremmin hänen päähänsä. Kaikki pipot  - ja tämä oli nyt viiden yksilö kokeilussa - tuntuivat rullaavan pois tai valuvan silmille. Mr. Blueberry nauroi, että pään muoto oli sitten peritty isukilta, yksikään hattu ei tulisi koskaan olemaan juuri sopiva. Isukki. Katselin kuinka aviomieheni hääräsi tuttipullon kanssa, hän oli lämmittämässä korviketta heikosti nousseen äidinmaidon lisäksi. Oliko kukaan mies koskaan näyttänyt yhtä seksikkäältä farkuissa ja mustassa T-paidassa?

Se on hämmentävää miten raskaus muuttaa rakkauttasi puolisoon, siihen tulee jokin uusi ulottuvuus kun kannat yhteistä lastanne. Varsinkin raskauden loppuvaiheessa, kun aloin voimaan hyvin, tuntui kuin olisin löytänyt jonkin uuden tavan rakastaa Mr. Blueberryä. Silti, se ei ole mitään verrattuna siihen, miltä tuntuu, kun lapsi on syntynyt. Aivan kuin rakastuisit ihan uudestaan tai ensi kertaa. Eihän tuo mies ollut enää sama henkilö, hän oli nyt isukki. Vastasyntyneelle hölmönä lässyttävä, vaippoja taitavasti vaihtava, ihan hukassa isojen käsiensä ja pienen ihmisen kanssa oleva muukalainen. 

Jotain hormoneja on kaiketi syyttäminen tästäkin tunteesta. Kun et tiedä kumpaa oikein katsoisit kaihoisammin, pientä nyyttiä, jonka mies on antanut sinulle, vai häntä itseään. Järjellä jos ajattelen, niin evoluutiohan tämän rakastumisenkin on hoitanut. Se on tapa varmistaa, että ihmisalun vanhemmat pysyvät yhdessä, että uros jää pitämään huolen lapsesta ja äidistä kunnes jälkeläinen pärjää ja naaras pysyy kyseisen yksilön rinnalla, varmistaen hänen geeniensä jatkumisen. Ei kuulosta yhtään niin romanttiselta kuin ajatus siitä, että olemme luodut toisillemme ja siksi saimme luotua uutta elämää. 

Aivoilla onkin kova työ käsittää, että Miss Clementine on todellinen. Laitan kädet välillä vatsalleni hämmentyneenä siitä, että valtava pallomasu on kadonnut. Missä se on? Miksi keskivartaloni on pehmeää pullataikinaa eikä sisälläni tunnu enää liikehdintää? Aivan kuin olisin hukannut jotain. Eikä tunnu millään tavalla realistiselta, että vauva olisi kasvanut sisälläni ja tullut ulos minusta. Muistoni synnytyslaitokselta ovat kuin unta. Seisoinko tosiaan vain viikko sitten kahden sairaalasängyn välissä ja olin tehnyt lasson aamutakin vyöstä, ja humoristisena kevennyksenä yritin sillä lassota kikattavaa sisartani ja hirnuvaa miestäni? Olimmeko me istuneet kuin tuhmat teinit hihittämässä epäsopivia vitsejä viereisessä huoneessa kun naapurissa joku huusi tuskissaan?

Tai entä sitten hauskanpidon muututtua painajaiseksi ja siitä maailman suurimmaksi ihmeeksi, olinko tosiaan hengähtänyt ensimmäisenä lapsen synnyttyä, että "Luojan kiitos!" ja sitten heti perään, unohtaen kaikki omat tuskani "Onko se elossa?". Sitä on mahdoton unohtaa, sitä sekunin murto-osaa kun ensin mikään ei olisi voinut olla tärkeämpää, kuin että oma tuskani loppuu vihdoin, ja sitten seuraavana hetkenä olisin ottanut mitkä tahansa tuskat, jotta lapsi vain olisi hengissä. Niks naks äidinvaistot päälle.

Siitä huolimatta, että muistan kirkkaasti sen kun Miss Clementine vahvisti minulle olevansa hengissä huudoillaan, minun on silti vaikea käsittää, että hän on nyt täällä, tässä, lämmin, hengittävä, todellinen. Tai juuri nyt hän nukkuu isänsä rintakehän päällä olohuoneen sohvalla, päästellen pienen pientä kuorsausääntä, joka kuulostaa enemmänkin ketunpoikasen naukumiselta. Maailman suloisinta tuhinaa. Sydämeni oli ihan pakahtua kun peittelin kaksikon viltin alle ja sipsuttelin tietokoneen luokse kirjoittamaan. Ja silti, vauvaan kiintyminen ei ollut mitenkään välitöntä.

Miss Lemonin kanssa minulla meni huomattavan pitkään, ennen kuin eräs päivä sanoin hänelle ääneen, että rakastan sinua. Olin maistellut sitä mielessäni jo viikon tai pari, mutta oikea, rehellinen tunne rakkaudesta otti aikansa. Jotkut sanovat, että rakastuvat vauvaan heti kun se ensi kerran nostetaan syliin. En kiellä, etteikö se herättäisi valtavia tunteita, mutta minulla meni tälläkin kertaa tovi, ennen kuin todella löysin sydämestäni sen rakkauden tunteen. Ehkä se johtuu traumaattisista synnytyksistäni, ja Miss Lemonin kanssa myös siitä, että hän ja minä olimme eri osastoilla tehohoidossa aluksi, mutta synnytyksessä minulla on syttynyt vain hoivaamisen ja suojelun tarve vastasyntyneeseen, rakkaus on tullut sitten myöhemmin. 

Miss Clementinen kanssa ei onneksi mennyt kuukausia, vain kaksi päivää, kun huomasin tuijottavani häntä käsivarsillani ja sanovani rakastan sinua. Ja minä kun olin huolissani, etten voisi rakastaa häntä kuten esikoistani. Onneksi sydämellä on kyky laajentua niin, että sen, minkä luulit olevan ainutkertaista elämässä, voikin monista, ilman, että se edes vähentää rakkauttasi edelliseen. Vanhemman ja lapsen välinen side on toiseksi ihmeellisin asia tässä maailmassa. Ensimmäinen on ylipäätään jälkeläisten luominen, että kahdesta ihmisestä voi tehdä yhden, joka on puoliksi molempien geenejä. Käsittämätöntä. Ja siinä hän nyt on, tyttäremme.

Vahdittuaan synnytyksen jälkeen muutaman tunnin, että olimme kunnossa, doulana toiminut sisareni painoi otsansa otsaani vasten, ennen kuin lähti synnytyssalista. Jos olisimme kissoja olisimme kehränneet toisillemme, mutta jotkut tunteet voi välittää ilman ääntäkin. Oven sulkeuduttua jäin hymyillen miettimään, että nyt vihdoin Miss Lemonilla myös oli sisko, jonka kanssa hän toivottavasti muodostaisi edes puoliksi yhtä syvän yhteyden, kuin minä omaani. Neiti tulikin heti seuraavana aamuna isovanhempien kanssa tapaamaan Miss Clementineä.

Kun kultahiuksinen esikoiseni käveli huoneen ovesta sisään tunsin hymyileväni korvasta korvaan - väsymyksestä huolimatta. Vihdoin molemmat lapseni saman katon alla. Hyvin epävarmasti ja jännittyneesti hymyilevä tyttäreni riensi halaamaan minua, mutta malttoi tuskin keskittyä vaan kurkki selkäni taakse silmät suurina. Hänkin oli odottanut tätä hetkeä pitkään ja pääsi nyt vihdoin näkemään sen kauan kaivatun ja pyydetyn siskon.

"Ja sitten seuraavaksi voitaisiin tehdä poika Mr. Blueberrylle" Miss Lemon ilmoitti istuessaan sylissäni, vastasyntynyt Miss Clementine käsivarsillaan.

Nauroin ja sanoin, että "katsotaan nyt" vaikka päässäni kiljuin, että hell no, never again!

Isosisko on joka ilta esikoulun jälkeen pitänyt uinuvaa pikkuista sylissään jonkin aikaa ja auttanut kaikessa, missä vain saa auttaa. Hän haluaisi olla mukana kaikessa, vaipanvaihdosta navan puhdistamiseen. Yritän antaa hänen tehdä, vaikka Miss Clementine on niin kauhean pieni ja tuntuu särkyvältä kuin kristallimaljakko. Toivon kuitenkin, että pääsemällä mukaan vauvan hoitoon Miss Lemon saisi aikaiseksi tunnesiteen vauvaan, eikä tunne itseään ulkopuoliseksi. Samalla tietysti yritän varoa kuormittamasta esikoista, jottei hän tunne kaiken pyörivän siskon ympärillä. Niinpä olemme leiponeet kahdestaan pullaa ja neiti on kuskattu kaikkiin harrastuksiin kuten normaalistikin. 

Yllättävän vaikeaa on taas tämä lasten kasvattaminen ja sen kultaisen keskitien löytäminen. Hankalinta vanhemmuudessa on, että yleensä virheitään ei tajua kuin vasta jälkikäteen, ja sittenhän on jo myöhäistä. Silti, se on elämän suurimpia rikkauksia, ja kun eilen illalla katselin tyttäriäni sylikkäin sohvalla mietin, että Miss Lemonin ehdotus yhdestä lapsesta lisää on houkutteleva - ihan vain, koska mikään maailmassa ei tunnu niin hyvältä kuin äidinrakkaus. Ja jos elämälläni joku suurempi tarkoitus on, niin se on olla niin hyvä vanhempi tyttärilleni kuin mahdollista. Perhe on elämän suola, eikä tässä tapauksessa suolaa voi olla liikaa. Sitten kun joku muu vielä hoitaisi sen synnyttämisen.

Todellinen työ alkaa tietysti vasta synnytyksen jälkeen, mutta yösyöttäminen, valvominen, murehtiminen, jälkivuoto, jälkisupistukset, kaikki nämä ovat sentään vähemmän kivuliaita. Ällöttävintä ei edes ole vaippojen vaihtaminen, vaikka kotiin päästyämme maanantaina saimme Mr. Blueberryn kanssa kokea kuinka vaippaan jo kertalleen kakkinut vauva alkoi pissata juuri maton päällä kun toimme häntä pesulta. Ryntäsin kohti hoitopöytää juuri ajoissa kun myös kakka alkoi valua pitkin lapsen jalkoja ja siinä sitten yritettiin käsiä ja pyyhkeitä tunkea väliin kun limaista, vihreää paskaa ja kirkasta kusta levisi joka paikkaan Miss Clementinen huutaessa samalla kuin syötävä.

Lopulta tytön huuto loppui, mutta hoitopöytä, lattia, pyyhe ja vaatteet olivat sotkussa ja katsoimme toisiimme Mr. Blueberryn kanssa keskellä katastrofia. Purskahdimme nauruun samalla hetkellä, eikä siivoamisesta tai vaipanvaihdosta ollut tulla mitään kun hirnuimme samalla kippurassa. Kakan kanssa emme ole tämän jälkeen päässeet leikkimään, mutta eilen Miss Clementine tarjoili golden showerin vasta vaihdetulle paidalleni kantaessani häntä taas pesulta hoitopöydälle. En ehtinyt juostenkaan pelastamaan tilannetta, eikä siinäkään auttanut muu kuin huudella mies olohuoneesta avuksi jatkamaan vaippailua kun itse menin suihkun puolelle peseytymään.

Mutta eivätpä nuo eritteet koirataloudessa ole vieraita. Aina välillä joku oksentaa syötyään ulkoillessa jotain sopimatonta, tai ripulipaskoo, jos on syönyt jotain vielä sopimattomampaa, ja kaiken kukkuraksi pojat välillä kusevat toistensa päälle kiirehtiessään merkkaamaan samoja spotteja. Periaatteessa ei kai ole ällöttävää sekään, että nyt kun maito vihdoin nousi, jätän sänkyyn märkiä lammikoita, toinen tissi suihkuaa valkoista nestettä sen aikaa kun Miss Clementine imee toista tissiä ja olen vuotava lavuaarin hana, tiputelleen paitani märiksi, jos edellisestä imetyksestä on yli kolme tuntia.

Imettäminen muuttui myös nopeasti kivuliaaksi, sillä Miss Clementinellä sattuu olemaan erinomaisen hyvä imuote. Hän kävi alusta asti nänniin kiinni kuin peto saaliiseen. Kun maitoa ei sitten herunut kuin tippa tai pari ja tissillä oltiin kuitenkin usein, menivät nänninpäät rikki. Vielä pari päivää sitten ne olivat halkeilleet, turvonneet ja olo oli kuin uhrattavalla lampaalla aina kun vauvan joutui laittamaan rinnalle. Jonkin sortin kannibalismia kai sekin on, että nänneistä irtoaa ihon palasia samalla kun vauva juo maitoa? Ainakin oli helppo tietää koska imuote oli oikea, kun se sattui niin maan vitusti. 

Onneksi paraneminen on alkanut ja nännit jo lähes täysin palautuneet (nännirasva alkaakin loppua, joten parempi ollakin parantunut). Paraneminen on alkanut myös siellä alapäässä, josta päästäänkin siihen kaikkein ällöttävimpään osuuteen - jälkivuotoon. Synnytyksen jälkeen sitä "synnyttää" lapsen ja istukan (roippeineen) lisäksi vielä muutamia päiviä limavauvoja, tai niiksi minä ainakin kutsun niitä verisiä hyytymiä, jotka luiskahtavat emättimestä ulos kun luulet meneväsi paskalle ja huomaatkin vain ponnistaneesi kananmunan kokoisen verihyytymän. 

Kaikki pingispalloa pienemmät sitten päätyvät vaippoihin, joita ensimmäisen viikon joutuu käyttämään, oksettaen sinua aina kun käyt kusella. Eihän tämä verellä läträäminen tietysti ole vierasta yhdellekään naiselle, jolla on kuukautiset, mutta ällöttävää se on sitäkin enemmän. Neuvolatädin uhkailut kuuden viikon jälkivuodosta kammottavat, mutta koska tänään olen jo vaihtanut vaipoista siteisiin, ja verenvuoto on vuorokauden aikana tyrehtynyt ihan siedettäväksi, alan elätellä toiveita, että selviän siinä kahdessa viikossa, joka yleensä on vuodon minimiaika. Enään imetys ei edes aiheuta jälkipolttoja, joka oli vittumainen uudelleensynnyttäjän yllätys. Ensin nännit särkevät kuin niitä revittäisiin irti ja sen lisäksi kohtu supistelee kuin aikoisi synnyttää uudestaan. Aika haista vittu meininkiä luontoäidiltä.

Syöksysynnytys lopusta huolimatta ei synnytys aiheuttanut minulle sellaisia repeämiä kuin esikoisen aikana. Vauvoilla oli vain sata grammaa eroa (Miss Lemon 3830g ja Miss Clementine 3730g) joten tilanne olisi voinut olla yhtä paha. Tällä kertaa ei kuitenkaan puhuta kymmenistä tikeistä, vain kolmesta. Kolmesta vittumaisesta, kiristävästä ja särkevästä tikistä, mutta kuitenkin. En kävele käytävillä haarat levälläni kuin länkisääri, pystyn istumaan ilman tuskanhuutoja ja ei tarvitse miettiä onko kaikki oikeat palat muistettu kiinnittää vastakappaleisiinsa. 

Viimeinen ja oikeasti ainoa huolestuttava tekijä synnytyksen jälkeen on ollut Miss Clementinen napa. Aloimme ihmetellä kotiutuessamme, että miten vauvan vaippa haisee koko ajan pahalle, vaikka sinne olisi tullut pelkkä pissa. Lopulta tajusimme, että haju tuli navasta. Se oli päässyt tulehtumaan ja valui keltaharmaata mömmöä mustuvan ja kuivuvan napatyngän alta. Yök oksennus miten ällöttävää, mutta ei auttanut muu kuin alkaa riehumaan septidinen ja vanupuikkojen kanssa joka vaipanvaihdon yhteydessä. Napatyngän irrottua hajut ja mömmöt ovat kadonneet, mutta nyt napa tiputtelee verta ja sen sisällä on pieni sienipiikki, jota yritämme saada häipymään. Naikkarille ja neuvolaankin on soiteltu, mutta siellä ei oltu huolissaan, tarkistus on vasta viikon päästä. 

Kohtuullisen pienillä murheilla on siis selvitty. Vaikea ajatella, että Miss Clementine on jo viikon vanha. Ja toisaalta, että vasta viikon. On tapahtunut niin paljon! Ja samalla olemme vasta raapaisseet pintaa. Pieni neitonen availee nyt jo vähän enemmän silmiään ja yrittää selkeästi nähdä naamoja tuttujen äänien takana. Rassu ei näe kuin alle puolen metrin päähän vasta. Itse sitä puolestaan tuijottaa kaikkia piirteitä, ilmeitä ja yksityiskohtia kuin mikroskoopin läpi. Vauvan kasvot alkavat hitaasti piirtyä mieleen ja nenän muoto, huulten kaari ja silmien tumman tumma sininen tuntua tutuilta. Hän ei näytä enää vauvalta vaan meidän lapselta.

Vauva jatkaa ensimmäiset kaksi viikkoa elämästään "kohtuelämää", näin meille kerrottiin. Hän siis lähinnä syö ja nukkuu ilman varsinaista valveillaoloaikaa. Kun kaksi viikkoa on ohi alkaa sitten mahdolliset koliikkioireet, pidempiaikaiset huudot ja vauva alkaa hakea rytmiä elämäänsä. Vielä nyt hänellä on sama rytmi kuin vatsassa ollessa, eli hän on jatkuvasti hereillä ja kitisemässä ruokaa siinä keskiyön ja aamuyön aikaan, kun taas nukkuu pidimmät pätkänsä aamupäivällä ennen lounasta. Tähän meidän on ollut hiukan hankala aamuihmisinä sopeutua ja olemmekin suurimman osan aikaa kuin kaksi zombia. Mutta sentään kaksi silmittömän rakastunutta zombia, jotka molemmat haluavat helliä ja lelliä lastaan, vaikka ei meinaa väsymykseltä jaloillaan pysyä.