Odotuspeliä ja surkeita sattumuksia

Alkionsiirron jälkeen pitää odottaa kaksi viikkoa ennen kuin pääsee verikokeeseen ja saa tietää oletko raskaana vai et. Kuulostaa lyhyeltä ajalta, eikä se aluksi tunnukaan kovin ihmeelliseltä. Kolme päivää hurahtaa ohi vähän kuin ei huomaisikaan. Seuraavat kolme päivää olet vähän hermostunut, kaikki ärsyttää. Rauhallinen ja luottava olotila muuttuu ahdistuneeksi pähkäilyksi viimeistään kun ensimmäinen viikko tulee täyteen. Olenko raskaana? Miksei minusta tunnu siltä, että olen raskaana? Minussa on varmaan jotain vikaa. Tein jotain väärin, ihan varmasti. Ja lopulta, kolme päivää ennen verikoetta, iskee epätoivo. En minä ole raskaana! En koskaan enää saa lapsia!

Odottamisen käsittämätön sietämättömyys murtaa helposti rautaisimmankin naisen. Oikeastaan ainoa asia, mikä venttailua helpottaa, on häiriötekijät. Mitä enemmän on muuta puuhaa sitä vähemmän ehtii miettimään sitä viinilasillista, jonka joi viime kuussa, joka varmasti nyt vaikuttaa jotenkin. Sisareni pojan syntymä toimi erinomaisena ajatusten varastajana, mutta edes se ei vienyt kaikkea aivokapasiteettiä, joten oli keksittävä muutakin puuhaa. Yritinkin siis panostaa laatuaikaan, niin tytärten kuin miehenkin kanssa. Kohta iskisi se alkuraskauden väsymys, jonka perään pärähtäisi jatkuva pahoinvointi, eikä minusta olisi sitten hetkeen iloa kenellekään. Tai jos en ollut raskaana masentuisin ja kiukuttelisin viikon. Niinpä siis päätin lyödä parhaat kortit pöytään ja luoda esimerkiksi hiukan romantiikkaan.

Vaikka pullat laitettiin uuniin kliinisesti laboratorion ja lääkärin käden kautta, niin eihän se tarkoita, ettemmekö voisi tehdä vauvanteko stimulaatiota. Luonnollinen hedelmöitys kun on hiukan hauskempaa touhua kuin mitä klinikalla oli tarjota. Ajatuksena suunnitelma oli hyvä. Seksikkäät alusvaatteet, kynttilöitä, jotain pientä herkkua naposteltavaksi, ja kun tunnelma olisi valmis, niin siirryttäisiin siitä sitten muhinointi puuhiin. En tiedä onnistuvatko tälläiset kuvitelmat muissa lapsiperheissä, mutta ainakin meillä, siinä vaiheessa kun lapset ovat vihdoin saaneet iltapalat syötyä, unohtuneet läksyt on tankattu ihan liian väsyneenä, yllätyskakkavaippa on vaihdettu isän paitaan pyyhkien ja herkut sekä kynttilät unohtuivat kauppaan - niin silloin on yleensä se hetki kun voisi seksiä harrastaa.

Alkutunnelma ei siis ole ihan sitä, mitä oltiin ehkä ajateltu, lähinnä sitä romahdetaan sängylle vaakatasoon ja toinen kysyy, että "nytkö?" johon sitten voi vastata a) kyllä b) ehkä, mutta... c) ei. Meillä valittiin vaihtoehto b) ehkä, mutta otetaan sitten liukkari käyttöön. Keskiyö läheni, untakin pitäisi saada, ei ollut siis aikaa lämppäillä, näin kylmän rehellisesti. Eikä se välttämättä edes auttaisi, sillä vaikka yhdet hormonipillerit lisäsivät luonnollista mehukkuutta, niin ne progesteron kapselit tussuun levitessään tekivät paikoista niin vahaiset (ja valmiiksi valkomälliset), että siinä ei enää oma limantuotanto riittänyt hommaa hoitamaan, ihan sama kuinka pilleribuustattuna.

Niinpä sitten pimeässä sokkona ("Pitäisikö laittaa valot päälle?" "Ehkä pitäisi? Yletytkö katkaisijaan?" "En..." "No ei niitä tarvitse.") pähkäilimme asentoa ja minä keksin, että voisihan sitä kokeilla jotain uutta, ja neuvoin miestä siirtymään vasemmalle kun nostin jalkaani, samalla kun hän kääntyi sivuttain. Harmi vain, että Mr. Blueberry ei nähnyt liukkaripurkkia, joka oli tyynyllä, ja se ottikin hienon kimmokkeen hänen kyynerpäästään ja mäjähti suoraan naamalleni, vasemman silmän päälle niin, että vingahdin kuin koiran purulelu.

"Anteeksi!" Mr. Blueberry henkäisi ensin, mutta sitten katsoimme toisiimme, minä silmää pidellen, jalat solmussa välissämme, mies ihan yhtä hölmössä asennossa, lopen uupuneina, ja yhtäkkiä purskahdimme molemmat nauruun. Tilanne oli siinä väsymystilassa niin hullunkurinen ja surkuhupaisa, että alun pärskähtely ja kikatus yltyi hetkessä kunnon räkätykseksi kun yritimme avata sen solmun, johon olimme toisemme jooganneet, mistä ei tietysti meinannut tulla mitään, joten nauru muuttui jo hirnumiseksi. Mietin vain, että kohta lapset heräävät, kun kiemurtelin miehen alta pois ulvoen pidättelemättömästä naurusta. Siinä sitten keräilimme hetken, mahdollisimman kaukana toisistamme sängyn eri päissä, pyyhkien poskilta naurun kyyneleitä ja heittäen läppää aiheesta ainakin vartin (mikä ei auttanut erityisemmin siihen naurun hillintään).

Toki jonkinlaisesta alkulämmittelystä käynee kai sekin, että saa mieheltä mustan silmän ja melkein pissaa sänkyyn kun nauraa niin paljon. Kun spontaani seksi on pois laskuista (tai ainakaan meillä ei kesken päivällisen kokkailun aleta keittiössä nussimaan tiskikoneen päällä, ihan sama kuinka hyvin lapset viihtyisivät telkan ääressä) niin onhan se tälläinenkin fyysinen läheisyys ihan mukavaa. Purkautuu ainakin jännitteet puolisoiden väliltä ja on helpompi hypätä hommiin kun kaikki on jo mennyt ihan plörinäksi.

Viikonloppu ennen maanantain verikoetta tuntui matelevan kuolettavan hitaasti. Oli ihan sama mihin yritin aikaa kuluttaa, päivät eivät vain tahtoneet edetä. Lauantaina olo oli muutenkin ihan outo ja odottaminen verotti mielialaani jo ihan toden teolla. Leikin väsyneen Miss Clementinen kanssa sohvalla. Oli tytön nukkumaanmenoaika, mutta hän ei suostunut menemään maaten vaan riehui kuin viimeistä päivää. Päätin sitten vielä vähän väsyttää kuopusta kutittelemalla häntä sylissäni. Riemusta kirkuva neiti rimpuili ja nauroi otteessani - ja yhtäkkiä nojautui taakse ja keinautti sitten täydellä vauhdilla eteenpäin paukauttaen otsansa poskipäätäni vasten.

Isku oli niin kova, että silmissä sumeni hetkeksi ja otekin oli herpaantua lapsesta. Silmät täyttyivät kyynelistä ja niistä puolisokeana laskin äkkiä lapsen lattialle, kiroillen samalla kuin rantapiru. Miss Clementine nauroi ja läiski jalkojani, jatkaen selkeesti aikaisempaa leikkiä, mutta minä huusin Mr. Blueberryn paikalle.
"Ota se!" kivahdin kiukkuissani.
"Mitä kävi?"
"Se satutti minua!" sihisin hampaitteni välistä ja pitelin poskeani sydänjuuria myöten loukkaantuneena.
"No eihän Miss Clementine vielä ymmärrä..."
"Ei, kyllä se ihan tahallaan sen teki!"

Aviomies katsoi minuun hiukan kummallisesti ja tajusin ylireagoivani. Eihän tietenkään alle 10 kuukautta vanha lapsi ymmärtänyt vielä satuttavansa, eikä nyt varsinkaan ollut mitenkään pahansuopa ja varta vasten käynyt päälle. Murjotin kuitenkin sohvalla kuin viisivuotias kun Mr. Blueberry laittoi neidin nukkumaan. Laitoin sillä aikaa yhden seuraamistani sarjoista pyörimään siinä toiveessa, että rauhoittuisin hiukan. Tämä oli kuitenkin virhe, sillä kohta lempi hahmoni koko sarjassa hakattiin julmasti kuoliaaksi parhaiden ystäviensä silmien edessä heidän rukoillessa turhaan hyökkääjiltä armoa.

Olen empaattinen ihminen ja itken helposti elokuvien sekä sarjojen tapahtumia. Samaistun aivan liikaa henkilöhahmojen kokemuksiin voidakseni vain kylmästi seurata vierestä kun jotain pahaa tapahtuu. Mutta tämä, tämä oli minulle nyt jotenkin aivan liikaa. Aloin itkeä ihan lohduttomana, laitoin koko ohjelman paussille ja menin keittiöön hakemaan pyyhkeen, jonka sitten tungin naamaani vasten ja itkin lohduttomana. Mr. Blueberry tuli huolissaan halaamaan minua. Jolloin tietenkin ilmoitin, että tämä oli hänen vikansa, kun oli suositellut minulle tuota kirottua sarjaa.
"Anteeksi rakas, voinko tehdä jotain?"
"Nyyh - ei, et voi - nyyh - paska sarja."
"Niin on, ihan paska."

Olin taas kuin joku pikku lapsi, kun hautasin naamani isukin syliin.
"Miksi mua itkettää näin paljon? Eihän tässä ole mitään järkeä!"
"Sä olet raskaana" mies vastasi ja kimpaannuin heti.
"Et voi sanoa noin! Entä jos en olekaan?"
Mies katsoi minuun hymyillen ja päätään pudistellen.
"Kyllä sä olet."
"Se on vaan noista hormooneista."
"Kyllä, kulta."

Seuraavana aamuna raahauduin vessaan. Olin käynyt antamassa kitisevälle Miss Clementinelle tutin ja hän oli jatkanut unia mahallaan maaten, jalat koukussa kuin sammakolla. Olimme taas ostaneen raskaustestin, vaikka sellaista ei olisikaan saanut tehdä, vaan olisi pitänyt odottaa maanantain verikoetta. Halusin kuitenkin vähän tietää mihin suuntaan tulos ehkä kallistuisi, vaikka pidinkin mielessä, että näin varhaisessa vaiheessa tehty pissatesti saattoi antaa valheellisen tuloksen.

Avasin pahvilaatikon ja otin muovikääreessä olevan testin ulos. Olin jo istumassa pöntölle kuin muistin, että tikkuun pissaaminen oli ärsyttävän sotkuista hommaa, sitä kun roiskui käsille ja reisille tikusta kimpoillessa. Miss Clementinen ammeessa oli pieniä kippoja, joilla hän leikki kylvyssä ja päätin, että pissaisin yhteen niistä ja uittaisin sitten tikkua siinä. Voisin huuhdella kipon ja viedä sen sitten tiskikoneeseen, eikä muksu huomaisi mitään, mutta minä säästyisin siivoamiselta. Niinpä istahdin pöntölle punainen kippo kädessäni. En jaksanut edes repiä pissatestiä muovin sisältä vielä, liruttaisin ensin kippoon ja laittaisin sen sitten pesukoneen päälle odottelemaan.

Kaikki alkoi hienosti, lorotin kippoon aamupissaa kovalla paineella ja kun reuna alkoi lähestyä nostin kipon ylös pöntöstä. Sillä samalla sekunnilla tajusin, että ei helvetti, kupin pohjassa oli pari pientä reikää. Ihan sellaisia kynän kärjen kokoisia reikiä, joista nyt suihkusi pissaani pitkin lattiaa. Heilautin äkkiä kupin takaisin haarojeni väliin, mutta tajusin, että aamuvirtsa olisi kohta pöntössä kaikki. Paniikissa nappasin puhtaalla kädelläni (toiselle oli jo loiskunut kusta) raskaustestin, revin sen hampaillani auki, ravistin muovikääreestä testin lattialle, nappasin tikun käteeni, kiskoin hampailla korkin pois ja yritin tunkea kohti kuppia.

Kuppi oli hankalasti haarojeni välissä, kusta enää puolet jäljellä. Helvetin helvetti! Nostin suihkuttavan kupin ylös ja annoin pissan lorotella lattialle samalla kun kallistin kipon kenoon niin, että sain tikun pään upotettu kultaiseen nesteeseen. Kymmenen sekunttia ja samalla hetkellä kun tikun sai ottaa pois kusta lakkasi olemasta tarpeeksi. Ehdin sekunnilleen. Kaadoin silmiäni pyöritellen loput pissat pönttöön, huuhtelin kusisen käteni viereisessä lavuaarissa, puristaen testiä yhä puhtaassa kädessä, etsin sitten testin korkin lattialta ja pyyhin muutamat pissaroiskeet tikusta ennen kuin laitoin sen pesukoneen päälle odottelemaan.

Tuijotin hetken lätäkköä jalkojeni juuressa, roiskeita pöntön reunuksella ja jaloillani, huokaisin sitten syvään, vedin vessan ja aloin siivoamaan. Vilkaisin testiä ylös noustessani ja melkein astuin lammikkoon, kun näin kaksi viivaa. Raskaana viiva oli muodostunut välittömästi. Miss Clementinen kohdalla viiva oli tullut vasta parin minuutin odottelun kohdalla ja hyvin haaleana, mutta nyt... Päätin olla hetkeen ajattelematta asiaa, ehkä viiva katoaisi vielä, joten avasin suihkun hanan ja ryhdyin pesupuuhiin. Palasin lattian kuurattuani seisomaan pesukoneen eteen, kädet tomerasti lanteillani. Räikeän vahva, lila viiva kohdassa "raskaana" ja hiukan vaaleampi/pinkimpi viiva "testi onnistunut" kohdassa.

Pitääkö sen aina olla oikeassa, saatana, oli ensimmäinen ajatukseni. Nappasin testin mukaani ja marssin makuuhuoneeseen kertomaan miehelle uutiset.

Meillä oli koko sunnuntai aikaa sulatella uutista. Minusta tuntui täysin käsittämättömältä, että voisin oikeasti olla raskaana. Tilastollisesti vain joka kolmas siirretty alkio tarttui, ja meillä oli viimeksi onnistunut, niin eihän sen pitäisi heti uudestaan onnistua. En osannut jotenkin edes iloita asiaa, olin niin yllättynyt positiivisesta tuloksesta. Sen sijaan jatkoin toilailua heittämällä muun muassa äitini kupin lattialle niin, että se hajosi tuusan nuuskaksi. "Sirpaleet tuovat onnea, pitäisiköhän lotota!" minulle huikattiin ohimennen. En vastannut mitään, mutta mietin, että taisin jo osua täyspottiin. Vielä oli kuitenkin käytävä verikokeessa varmistamassa, että kaikki oli kuten pitikin. Niinpä maanantaina heti 7:30 olin laboratorion ovella odottamassa.

"Tule sisään vaan!" hoitaja huikkasi minulle. Nousin ylös ja juuri silloin lääkärini käveli ohi ja vaihdoimme huomenet. Hämäännyin hiukan yllätyskohtaamisesta ja olin entistä vapisevampi kun menin huoneeseen. Istuin näytteenottotuoliin ja yritin pysyä rauhallisena.
"Onko ollut mitään tuntemuksia?" hoitaja kysyi näytettä ottaessaan ja epäröin hetken, että kertoisinko itkukohtauksestani. Päätin lopulta ohittaa sen.
"Tein eilen raskaustestin" vastasin sen sijaan.
"Oi niinkö?"
"Se oli positiivinen."
"No mutta sehän on hienoa! Että näkyy näin varhaisessa vaiheessa, se on todella hyvä merkki!"
En osannut kuin hymyillä.
"Katsotaan, katsotaan..." hoitaja mumisi vielä liimaillessaan tarralappua koeputken kylkeen.

Verikokeen tuloksen luvattiin olevan valmis noin kahden aikaan päivällä ja yritin olla miettimättä tulosta kotona Miss Clementinen kanssa puuhaillessa. Sain hänet normaaliin aikaan päiväunille ja melkein heti, siinä vähän kahdentoista jälkeen, puhelimeni ilmoitti, että olin saanut Mehiläiseltä mailia. Testituloksesi ovat valmistuneet luki otsikossa. En edes avannut sähköpostia vaan soitin saman tien Felicitakselle. Miten testi oli kaksi tuntia etuajassa valmis? Pidin sitä huonona enteenä, mutta yritin hillitä paniikkiani.

"Ai nytkö jo on tulos valmis? Olipa se poikkeuksellisen nopeaa tänään."
Hoitajan sanat vain vahvistivat tunnettani siitä, että jotain oli pakko olla pielessä.
"Katsotaan, siis täällä..."
Seurasi painostava, pitkä hiljaisuus.
"Siis, mutta..."
Hoitaja ei edes jatkanut lausettaan loppuun vaan hiljaisuus jatkui. Malttini oli juuri loppua kun vihdoin nainen puhui taas.
"Tässä on nyt tullut joku virhe. Testi on vääränlainen."
"Mitä?"
Se vain töksähti ulos suustani. Väärä testi, eihän se voinut olla mahdollista.
"Niin, en tiedä missä virhe on tapahtunut, onko lähete ollut jotenkin väärä tai vajaa, vai mikä tässä nyt on..."
Taas hetken hiljaisuus ja naputin lattiaa jalallani. Halusin tivata, että mitä se tarkoittaa? Onko minulta otettu joku maksa-arvo vai mitä vittua.
"Tämä on siis raskaustesti, kyllä, mutta meidän pitäisi nähdä siitä hormonin määrä. Raskaushormoonin määrästä kun voi päätellä hiukan tarkemmin, että mikä tilanne on, mutta tässä lukee vain positiivinen."

Minun olisi varmaan pitänyt kimpaantua, että mitä hemmettiä, maksamme tuhansia euroja yksityisistä lapsettomuushoidoista ja heillä ei saada edes verikoetta otettua oikein, mutta kuulin vain sanan positiivinen. Suljin silmäni ja pääni notkahti taaksepäin huojennuksesta.
"Joka tapauksessa, tulos on siis positiivinen. Onneksi olkoon siitä vielä."
"Kiitos" sain vastattua.
"Periaatteessa sinun pitäisi kyllä tulla uuteen verikokeeseen huomenna."
"Ööö tuota..."
Kävin äkkiä läpi kalenteria mielessäni, seuraavat neljä päivää olivat aivan täynnä ohjelmaa, käytännössä aamusta iltaan.
"Tai no..." hoitaja selkeästi huomasi mielipiteeni asiasta.
"Oletko tehnyt raskaustestiä kotona?"
"Kyllä, se oli positiivinen."
"No sitten, teoriassa ei tarvitse tulla uudestaan. Jos tulee verenvuotoa tai kipuja tule heti kontrolliin, mutta muuten, kyllähän tässä voidaan aika turvallisin mielin edetä siihen ultraan kolmen viikon päässä."

Sovimme siis, että en kävisi uudessa verikokeessa. Kaksi positiivista raskaustulosta kahden päivän sisällä ja ultra kolmen viikon päästä. Mietin koko loppu päivän, että olisiko pitänyt sittenkin mennä verikokeeseen. Vahdin pikkuhousujani vainoharhaisena ja katsoin vessapaperin tarkkaan joka pyyhkimisen yhteydessä - eihän vain ollut vuotoa? Meni kolme päivää, ennen kuin tajusin, että kuukautiset olivat nyt jo yhtä monta päivää myöhässä, eikä verta näkynyt tai kuulunut. Viikonloppua kohti jännitys alkoi helpottaa. Ehkä ihan oikeasti olin raskaana?

Miehille tämä vaihe on niin paljon helpompi. Heidän ei tarvitse koko ajan olla tunnustelemassa kroppaansa, miltä minusta nyt tuntuu? Oliko tuo kipristys mahassa keskenmenoa vai suolistokaasua? Vihloi vähän kävellessä, joko meni kesken? Pöksyissä tuntuu kostealta, onkohan se verta? Toki heidän on kestettävä itkuista ja vainoharhaista vaimoaan, mutta sentään heidän kroppansa saa olla rauhassa. Mr. Blueberryn tyyni olemus ja  vahva luottamus siihen, että kaikki on hienosti, on kuitenkin onneksi helpottanut minunkin sekoiluani, ja hissukseen alamme jo innostua alkaneesta raskaudesta.

Tytöille emme vielä kerro asiasta, ehkä sitten niskapoimu-ultran jälkeen. Miss Clementine ei vielä asiaa edes ymmärtäisi ja Miss Lemon innostuisi niin suunnattomasti, että en kestäisi tuottaa hänelle pettymystä, jos hetkeä myöhemmin pitäisi selittää keskenmenosta. Yritämme siis jatkaa tätä normaalia elämää, joka sekin heittää kyllä ihan kohta häränpyllyä kun minä menen ensi viikolla töihin ja Mr. Blueberry jää loppuvuodeksi isyyslomalle. Kuinka äitiysvapaa on voinut kulua näin nopeasti? Yhdeksän kuukautta ja kesäloma päälle. Tyttäremme on jo niin iso, että ihan huimaa.

Vakavan ja itsepäisen Miss Clementinen luonne alkaa pikkuhiljaa esittäytyä paremmin ja vahvemmin. Hän on leppoisa, tyytyväinen ja itsenäinen tapaus, jolla on kuitenkin roimasti omaa tahtoa kaiken sen suloisen tyyneyden päälle. Helppo, on sana, jota käytän kuopuksesta usein, vaikkei sekään oikeastaan kerro koko totuutta. Miss Clementine on niin kovin onnellisen oloinen. Hän selkeästi tykkää kauheasti pienestä perheestämme ja yksinkertaisesta elämästämme. Nukkuminen on kivaa, syöminen on kivaa, kylpeminen on kivaa, haliminen on kivaa, leikkiminen on kivaa. Onko jotain, mistä tämä neiti ei pitäisi?

On jotenkin todella helppo haluta lisää lapsia kun tyttäreni ovat sitä, mitä ovat. Esikko on niin taitava ja positiivinen, yksi auringonpaiste (vaikka vähän diiva) ja tosikko on sanalla sanottuna tyytyväinen. Toki perheemme dynamiikka voi vaihtua paljonkin uuden tulokkaan myötä, mutta en aio murehtia sitä vielä. Kolmas lapsi, hurjaa. Onko Ninja tosiaan edelleen mukana matkassa, piilossa mahassani? Todistusaineisto ainakin puhuu sen puolesta. Totuus selvinnee kolmen viikon päästä ultrassa. Siihen asti yritän pitää itseni kiireisenä muiden asioiden parissa, mikä onnistunee oikein hyvin töihin paluun ja lapsiperhe arjen merkeissä. Jos joku tyhjä hetki sattuisi ilmestymään minulla on vino pino lukemista odottamassa.

Kai sitä saa äiti haaveilla, että hänellä olisi joskus aikaa (ja hiljaisuutta) avata kirja ja upota sen maailmaan?

Rikoinko vauvani?

Heräsin siihen, siihen kammottavaan, pehmeään muksahdus ääneen, whutump, kun vauvani tipahti lattialle. Loikkasin kuin vieteri kohti sängyn reunaa ennen kuin silmäluomet olivat ehtineet edes kunnolla auki, aivoissa kirkuen vain yksi sana "EI!". Miss Clementine räjähti omaan huutoonsa ennen kuin sain hänet näkyviin. Hyppäsin alas selällään makaavan vauvan vierelle ja kaappasin hänet syliini. Huusin Miss Lemonille ja kun isosisko kiirehti kalpeana paikalle ensimmäisenä suustani pääsi "mikset sinä ollut täällä!?" jota kaduin välittömästi, sillä kaadoin vain oman syyllisyyteni esikoisen niskaan. Paska mutsi kertaa kaksi.

Siitä ei ollut viikkoakaan kun vähän yli puoli vuotta vanha tyttäreni oli tipahtanut ensimmäisen kerran, silloin sohvalta. Olin kääntänyt selkäni vain hetkeksi ottaakseni tutin pöydältä ja muksis. Silloin tyttö oli tipahtanut naamalleen, tosin kädet kasvojen edessä, ja lyönyt huulensa jotenkin niin, että siitä tuli pari tippaa verta. Matka maahan oli ollut kolmisenkymmentä senttiä, joten en juuri pelännyt kirkuvan vauvan pääkopan puolesta ja kylmällä vedellä huuhtominen oli tyrehdyttänyt veren alkuunsa. Henkinen paniikki oli kuitenkin ollut aikamoinen ja kun mies oli tullut koirien kanssa lenkiltä (jolloin huutoitku oli jo loppunut ja pikkuneiti leikki iloisesti leluillaan) romahdin ja aloin vollottamaan.

Luulin oppineeni tuosta jotain. Koko päivän stressaaminen siitä, että eihän nyt ole mitään oireita, onhan Miss Clementine varmasti oma itsensä, enhän ole rikkonut lastani, sen olisi luullut jäävän sen verran mieleen, ettei vauva enää koskaan tipu. Pienokaisemme kuitenkin jo viittä vaille konttaa, hänet löytää aina pinnasängystä aamulla ties missä asennossa, ties mistä kohtaa. On siis selvää, että hän osaa jo liikkua. Joten miten tässä taas kävi näin? Miten voin olla niin paska mutsi?

Normaalisti, kun Miss Clementine siinä viiden, kuuden aikaan aamulla ensi kertaa herää, annan hänelle maidon ja vien sitten minun ja miehen väliin meidän sänkyyn. Jos Mr. Blueberry on ehtinyt lähteä jo töihin laitan tyynyn hänen paikalleen blokkaamaan vauvan kääntyilyt jo kauan ennen sängyn reunaa. Eikä hän normaalisti mene minusta kahta senttiä kauemmas vaan kaivautuu kainaloon ihan tukaluuteen asti ja tuhisee siinä onnellisena kaksi tuntia. Näin hän oli tehnyt itseasiassa nytkin, mutta normaalisti kun neitonen sitten herää ja alkaa kujerrella, minä nousen ylös ja menemme aloittamaan aamuhommat.

Tällä kertaa olin lopenväsynyt, enkä jaksanut nousta. Sen sijaan huutelin esikoiselle, joka katseli piirrettyjä olohuoneessa, että tulee pitämään vauvalle seuraa. Näinkin olen tehnyt joskus kun olen todella väsynyt, torkun siinä tyttöjen vieressä vielä hetken ennen kuin jaksan nousta. Miss Lemon ei kuitenkaan jäänyt leikkimään pikkusiskon kanssa kuin hetkeksi, ja minä en herännyt kun hän lähti. En ollut nimittäin nukkunut edes neljää tuntia edellisen yön aikana.

Pari viikkoa sitten Mr. Blueberry aloitti taas keskustelun mahdollisesta perheenlisäyksestä. Meillä on neljä alkiota jäissä ja olimme saaneet kirjeen, jossa pyydettiin päättämään mitä niille tehdään (pidetään jäissä, tuhotaan, luovutetaan jonkun muun käyttöön tai annetaan tietelliseen tutkimukseen). Olimme jättäneet Athoksen, Aramiksen, Ninjan ja Kilpikonnan edelleen jäihin odottelmaan, mutta sen tarkempaa suunnitelmaa emme olleet luoneet.

"Minusta tämä on täysin sinun päätöksesi. Olen tyytyväinen, jos jätämme lapsiluvun tähän. Olen kuitenkin valmis hankkimaan vielä yhden, jos haluat yrittää ja olet valmis raskauteen ja synnytykseen uudestaan. Sinun ei kuitenkaan tarvitse, jos et halua, ja se ei haittaa minua."

Mr. Blueberry oli lykännyt pallon minulle, mutta olin jättänyt vastauksen vain roikkumaan, koska en ollut tiennyt vastausta. Raskaus oli viimeksi ollut ihan perseestä, synnytys aivan järkyttävää. Toisaalta nyt meillä oli ihana ja täydellinen Miss Clementine. Minua ei haittaisi, vaikka saisimme kolme tälläistä lisää. Synnytystä puolestaan en ollut tähän mennessä voinut kuvitellakaan kokevani uudestaan. Traumojeni takia kävin synnytyspelkopolilla psykiatrin kanssa puhumassa ja sain vihdoin jonkinlaisen rauhan asiassa. Minut vastaanottanut nainen osasi erinomaisesti hommansa, parhaita pollatohtoreita mitä olen tavannut, eivätkä painajaiset ja ajatukset synnytyksestä ole enää tuon keskustelun jälkeen häirinneet minua. Tunsin melkein kokeneeni ihmeparantumisen, kun olin yhtäkkiä niin sinut tapahtuneen kanssa.

Niinpä sitten illalla nostin kissan pöydälle ja kerroin, että olen valmis vielä "kolmas kerta toden sanoo" kierrokselle. Puhuimme pitkään siitä, mikä ikäero olisi mielestämme sopiva Miss Clementinelle ja tulevalle pikkusisarukselle. Olin tietysti tutkinut netin syövereitä saadakseni asiasta mahdollisimman paljon tietoa. Koen, että Miss Lemonilla on liikaa ikäeroa Miss Clementineen, 6,5 vuotta ei ollut optimaalinen lasten kannalta, ja kuuden vuoden päästä olisin itse jo 40-vuotias, joten meidän olisi toimittava nopeammin.

Osa vannoi viiden vuoden ikäeron puolesta, perustellen sitä sillä, että lapsi tarvitsi niin paljon huomiota, tukea, kasvattamista ja ohjausta tuon alkutaipaleen, että sisarta ei pitäisi sitä ennen hankki, jotta yksittäisille lapsille jäi tarpeeksi aikaa ja huomiota. Itse koen, että Miss Lemon oli aikalailla "valmis" siinä 4 vuotiaana, puki itse, söi itse, nukkui hyvin, käyttäytyi hyvin jne. Katsoisin siis, että maksimissaan neljä vuotta ikäeroa olisi meille sopiva, Oma ikäni on kuitenkin tässä sitten se ongelmatekijä, kun täytän muutaman viikon päästä 34 vuotta ja 35 jälkeen hedelmällisyys lähtee radikaaliin laskuun.

Monilla on myös näkemys, että mitä nopeammin, sitä parempi. "Kaksi menee siinä missä yksi" sanotaan ja saarnataan kahden vuoden ikäeron on puolesta. Minulla ja veljelläni on 2 vuotta ja 10 päivää ikäeroa ja tappelimme koko lapsuutemme, siksi olisin ehkä taipuvaisempi kolmeen vuoteen. Kolmen vuoden kohdalla on kuitenkin juuri päässyt vaipoista eroon edellisellä ja pitäisi aloittaa koko rumba uudestaan seuraavan kanssa. Ei tämäkään siis mikää patenttiratkaisu. Niinpä lopulta mikään ei tuntunut täydelliseltä valinnalta.

"Mitä jos ei jäädä odottelemaan ja tehdään se mahdollisimman pian? Alle kaksi vuotta ikäeroa."
"No periaatteessa, miksi ei. Eihän ole kuitenkaan mitään takeita, että yksikään alkioistamme edes tarttuu. Ei kannata jäädä odottamaan liian myöhään. Hedelmöityshoidoissa voi kestää kuukausi kaupalla, jossei pidempäänkin."
Muistuttelin itselleni, että alkionsiirron onnistumisennuste oli vain yksi neljästä, eli vaikka meillä oli vielä neljä alkiota oli mahdollista, että vain yksi niistä johtaisi lapsen syntymään asti. Niinpä sovimme, että kunhan olimme käyneet kesälomareissullamme Skotlannissa, Miss Lemon oli aloittanut koulun ja kaikki muu härdelli tässä syksyllä olisi hoidettu, keskittyisimme loppuvuodesta sitten perheenlisäykseen.

Oli jo viikkoja siitä, kun olin käynyt pelkopolilla psykologin juttusilla ja kaiken piti olla kunnossa. Konkreettisen päätöksen tekeminen kuitenkin yllättäen kaivoi taas esille pelkoni ja ahdistukseni hedelmöityshoidoista, raskaudesta ja erityisesti synnytyksestä. Vatvoin päätöstämme ja tulevaa koettelemusta päässäni koko yön. Ajatukseni kääntyivät epävarmuuteen ja eritoten vihaan, kun mietin minua hoitaneita (kiduttaneita) kätilöitä ja kaikkea sitä tuskaa ja kärsimystä, mitä synnytyksistä oli seurannut. Kävin päässäni kaiken maailman scenaarioita ja raivosin ääneti kuvitteelliselle hoitohenkilökunnalle heidän kuvitteellisista virheistään.

Nukahdin kaiketi lopulta yliväsymykseen joskus aamuyön myöhäisillä tunneilla. Vauvat eivät valitettavasti tiedä koska heidän äitinsä ovat pyörineet koko yön valveilla vaan heräävät oman rytminsä mukaan olit sitten levännyt tai et. Niinpä päästään takaisin siihen, että en herännyt, vaikka vauva höpisi ja pyöri vieressäni sängyllä. Taisin hiukan havahtua jossain vaiheessa, kun hän oli onnistunut peruuttamaan polvieni korkeudelle ja muistan laskeneeni käteni pienelle selälle. Seuraavaksi heräsin siihen ääneen, whutump.

Miss Clementine alkoi välittömästi kirkua. Äidit tunnistavat yleensä lastensa huutojen ja itkujen eri nyanssit. On nälkähuuto, kiukkuhuuto, väsyitku, ja sitten on se kipuitku. Se kamala, kamala valitushuuto, että miksi minuun sattuu, mikset sinä suojellut minua, äiti, minulla on paha olla, auta. Ai kamala miten se särkee sydäntä, ja yrität pitää pienokaista sylissä, hyssyttää, rauhoitella ja kyyneleet vierivät pienillä, pulleilla poskilla, kun viaton ja avuton lapsesi on hädissään.

Tässä vaiheessa tosiaan huusin myös vanhemman lapsen paikalle ja mennä möläytin hänelle typeryyksissäni "mikset ollut täällä". Miss Lemon säikähti ja alkoi selitellä; "Anteeksi, äiti! Luulin, että te jatkatte nukkumista!" Yritin olla aikuinen ja olla kohdistamatta omaa tunnemyrskyäni lähimpään kohteeseen.
"Ei tämä ollut sinun vikasi. Minä vain luulin, että olet tässä! Miss Clementine putosi!"
Esikoisen alahuuli alkoi väpättää.
"Ei, lopeta heti alkuunsa!" kivahdin todella aikuismaisesti, mutta minulla ei ollut nyt aikaa kahdelle itkevälle lapselle.
"Sanoin jo, ei ole sinun vikasi! Se on minun vikani!"
Marssin parkuva vauva sylissäni hoitopöydän luokse ja yritin kasata itseni.

Normaalisti, kun jokin yllättävä tilanne tulee kohdalle, jokin ongelma pitää ratkaista, tai onnettomuus on tapahtunut, silloin suljen kaikki tunteeni ulkopuolelle ja vain toimin. Kriisitilanteessa tunteet ovat vain tiellä, silloin tarvitaan järkeä, loogista ja nopeaa reagointia, eikä tunteille ole aikaa. Ihan samalla tavalla ei voi kuitenkaan ryhtyä epäinhimilliseksi koneeksi kun on kyse lapsesta. Säikähtänyt vauva, johon sattuu, tarvitsee turvaa ja lohdutusta, eikä äiti voi olla tunteeton jääkimpale. Niinpä, pala kurkussa, tunteiden sekamelskassa, yritin muistaa miten toimia. Tarkista, että kaikki raajat liikkuvat oikein. Näkyykö jälkiä, selkeitä vammoja? Tunnustele kroppa läpi, tarkista katsekontakti.

En löytänyt Miss Clementinestä mitään vikaa, mutta hän itki ja itki lohduttomana. Hyssyttelin häntä sylissä ja kävelin ympäri asuntoa, tarjosin tuttia, silitin selkää ja päätä varovasti. Lopulta huuto muuttui nyyhkytykseksi ja sitten pienen pieneksi tuhinaksi ja uikutukseksi. Suloinen ja rakas ketun poikanen, joka painoi päätään hartiaani vasten uupuneena koettelemuksesta. Kunhan sain neidin kiinnostumaan lelusta ja leikkimään iloisesti soitin Mr. Blueberrylle. Sarjassamme puheluita, joita ei haluaisi soittaa ja hyökkäsinkin heti aiheeseen ilman pohjustuksia.

"Miss Clementine tippui sängyltä."
Siitä alkoikin sitten tiukka kolmannen asteen kuulustelu, joka päättyi siihen, että Mr. Blueberry oli tyytyväinen vauvan vointiin.
"No sitten uskoisin, että ei ole hätää."
Pala kurkussani paisui, enkä osannut sanoa mitään. Mies luki hiljaisuuden aivan oikein.
"Se ei ollut sinun vikasi."
Purskahdin itkuun.
"Olisi pitänyt herätä!" uikutin surkeana.
"Rakas, se ei ollut sinun vikasi. Kaikki on ihan hyvin."
"Niin... no, minun pitää... mennä laittamaan maitoa. Jos Miss Clementine syö niin... tiedäthän..."
"Okei, soita jos tulee jotain."

Pyyhin kyyneleet naamaltani ja pakotin itseni ruotuun. Missio, tehtävä, hoida lapsi, mieti kaikkea muuta myöhemmin. Yritin muistaa vuosien varrella oppimani tiedot, sillä olihan Miss Lemon kohta seitsemän ikävuotensa aikana putoillut, loukkaantunut, ollut kipeänä, roudattu lääkärissä. Tiesin mitä minun piti tehdä tässä tilanteessa, en ollut enää uusi äiti, joka ei koskaan ennen ollut kohdannut vastaavaa. Silti, kun Miss Clementine söi kiltisti, viihtyi hyvin sylissä ja leikki rauhallisesti matolla itsekseen, aloin epäilemään itseäni. Miksi hän on niin tyyttväinen? Nyt on liian helppo ja sopuisa vauva. Ja näillä oireilla, siis että haluaa olla sylissä paljon ja on rauhallisempi kuin normaalisti, soitin lopulta päivystykseen.

Tipahtamisesta oli jo 1,5 tuntia eikä mitään oikeita oireita ollut, mutta minulta petti pokka. Entä jos sitten kuitenkin pyöri päässä. Olin antanut lapseni pudota kahdesti viikon sisällä, ehkä en ollut niin taitava äiti kuin kuvittelin, ehkä minä en ihan oikeasti osannut tätä hommaa. Päivystyksessä vastasi täpäkän oloinen nainen, joka hyvin nopeasti puhelun edetessä muuttui huolestuneesta hiukan hymyileväksi. Ei oksentelua? Ei tajunnan katkoksia? Syö hyvin? Katsekontakti ja motoriikka pelaa? Ei näkyviä jälkiä tai vammoja? Sitten alkoi tulla se hymyily ja rauhoittelu.

"Eiköhän tämä ollut sellainen niin sanottu pehmeä pudotus. Jos tulee mitään oireita niin soita takaisin tai jos tulee tajunnan menetyksiä niin heti sairaalaan. Muuten pelkkä tarkkailu riittää ja olisi syytä herättää lapsi muutaman tunnin välein yöllä. Älä huolestu vaikka vauva oksentaisi kerran tai kaksi, se on ihan normaalia tuollaisen pudotuksen jälkeen."

Minulla oli tietysti Miss Clementine käsivarrenmitan päässä koko puhelun ajan ja neiti kujerteli ja hihkui iloisena pieni pörriäislelu käsissään.
"Ainakin kuulostaa oikein hyvältä siellä, eikä vaikuttaisi olevan syytä suurempaan huoleen."
"Kiitos kauheasti."
Tunsin itseni idiootiksi, kyllähän minä näin, ettei tyttärellä ollut mitään hätää. Vakuuttelin itselleni, että oli silti parempi soittaa, koska jos nyt vielä tulisi jotain oireita olisi helpompi mennä sairaalaan kun heillä oli jo tilanne kirjattuna ylös ja yksityiskohdat tiedossa.

Tässä vaiheessa kävin myös Miss Lemonin kanssa juttelemassa siitä mitä oli tapahtunut, pyysin anteeksi, jos pahoitin hänen mielensä ja selitin, että minulla oli vain itselläni ollut todella paha mieli ja hätä kun pikkusisko oli pudonnut. Vaikka kaikki oli siis periaatteessa nyt ihan hienosti en onnistunut karsimaan sitä paska mutsi fiilistä. Kunhan aviomies tuli kotiin olin heti hänen sylissään valittamassa miten kamala ihminen olen.

"Etkä ole... mutta jos näin olisi käynyt minulle olisin saanut kuulla siitä seuraavat kaksi kuukautta. Olisit nalkuttanut asiasta loputtomasti."
Tämä sai minut loukkaantuneena ottamaan takapakkia. Halusin sanoa, että en todellakaan olisi tehnyt niin, mutta en ollut ihan varma. Olen niin kontrollifriikki, että ehkä olisinkin reagoinut juuri niin? On ollut kertoja, kun mies on tehnyt jonkin mokan, esimerkiksi hän leikkasi parvekkeelle laitetun kissaverhon väärästä kohdasta ja joutui sitten kursimaan sen takaisin kokoon (minä keksin miten se onnistuisi) ja ensimmäisenä sanoin hänelle "oli sitten pakko mennä leikkaamaan se väärästä kohdasta". Koska tietenkin hän teki sen tahallaan - eli ei. Mutta pyysin tätä kyllä anteeksi ja tunnustin heti käyttäytyneeni sopimattomasti.

Miehen sanat jäivät häiritsemään minua ja myöhemmin, kun Miss Clementine heräsi päiväunilta ja isukki kävi hänet nostamassa sanoi hän jotain muutakin, mistä loukkaannuin.
"Miksi katsot minua noin? Voi, oletko vihainen kun en ollut täällä kun tipuit? Missä sä olit, kun mä tipuin, niinkö?"
Vaikka Mr. Blueberry leperteli siis lapselle, minä koin tämän hyökkäyksenä itseäni kohtaan, että jos hän olisi ollut paikalla näin ei olisi tapahtunut. Niinpä sitten murjotin loppu illan sohvalla, vaikka tiesin, ettei mies ollut tarkoittanut sitä niin. Halusin kuitenkin olla vihainen ja kiukutella. Oli helpompaa olla vihainen jollekin muulle kuin itselleen, vaikka minähän se tässä olin mokannut.

Sanomattakin selvää, että vietin taas yhden unettoman yön. Laitoin kännykän herättämään kahden tunnin välein, mutta ensimmäisen kahden tunnin pätkän kohdalla olin edelleen valveille. Pohdiskelin päässäni, että oliko minulla mitään oikeutta hankkia enempää lapsia, jos en osannut hoitaa edellisiäkään. Tiputtelin pienempää ja huusin kamalia asioita isommalle. Toisin sanottuna olin niin erinomaisen hyvä drama queen ja martyyri kuin vain mitenkään pystyin. Me naiset olemme sitten niin erinomaisia heittäytymään.

Tunnollisesti kävin Miss Clementinen pinnasängyn luona kahden tunnin välein painamassa käteni hellästi hänen selälleen, jolloin tyttö aina alkoi liikkua tai äännehtiä unissaan. Edelleen hengissä. Kunnolla en häntä herättänyt, vaikka niin olisi pitänyt varmaan tehdä, mutta olin aika vakuuttunut, että mitään vikaa ei ollut. Uskalsin jopa kantaa neidin viideltä aamulla minun ja miehen väliin sänkyyn, sillä Mr. Blueberry oli keksinyt uudenlaisen barrikadi systeemin, josta vauva ei ihan hevillä yli pääsisi ja paketoikin meidät sänkyyn noustessaan ylös.

Tänään tuo lapsi on, edelleen, ihan oma ihana itsensä. Alitajunnassani kummittelee edelleen pieni pelko, että olen rikkonut hänet, mutta mitään viitteitä siihen suuntaan ei ole. Miss Clementine nauraa kikatteli kun uitin häntä altaassa, läiskien vettä joka suuntaan. Hän suorastaan kirkui naurua kun isosisko leikki pallolla hänen kanssaan matolla. Piti taas tehdä lentokoneita lusikallisista ja ilmeillä kuin pelle saadakseni hänet syömään aamupuuron. Kun leikkiminen kävi raskaaksi istutin pienokaisen polvelleni ja hyräilin itse keksimääni melodiaa edes takas keinuen kunnes kuopus käänsi kasvonsa rinnalleni ja uinahti.

Ehkä sitten kuitenkaan minun ei tarvitse ristiinnaulita itseäni, vaikka mokasin. Kaikki äidit tekevät virheitä ja meidän onneksemme evoluutio on tehnyt vauvoista kohtuullisen sitkeitä olentoja. Kuhmuilta ei voi loputtomasti välttyä, eikä kukaan koskaan tee aina kaikkea oikein. Vahinkoja tapahtuu aina, eikä ole äitiä, joka ei joskus olisi kääntänyt selkäänsä ja juuri sillä sekunnilla, sen pienen pienen hetken kun irrotat otteesi, katsot muualle, jotain tapahtuu. Niin kamalaa kuin se onkin, se kuuluu äitiyteen. Meidän on välillä tehtävä virheitä, mokattava, siitä me itse opimme ja siitä meidän lapsemmekin oppivat ja kasvavat.

Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään maailmassa ja yritän kasvattaa heidät parhaiksi mahdollisiksi ihmisiksi, mitä vain pystyn. Jos en olisi itseni osalta niin täydellisyyden tavoittelija, muistaisin ehkä, että siinä missä rakastan lapsiani kaikista heidän virheistään, kiukuistaan, vahingoistaan ja puutteistaan huolimatta, minun pitäisi muistaa rakastaa myös itseäni, ja antaa välillä vähän omiakin mokiani anteeksi.