Isän vuoro

Keittiön pöytä notkui tiskeistä ja koneessa odottelivat puhtaat. Pyykkikorit tulvivat yli äyräiden, mutta silti pyykkitelineet olivat täynnä pestyjä. Pölypallot juoksivat jo kilpaa koirien kanssa lattialla, ja silti, kunhan Miss Clementine nukahti, en käärinyt hihoja ja ryhtynyt talkoisiin, vaan istahdin tietokoneen äärelle. Aurinko alkoi pilkistellä pilviverhon takaa hyvin harmaan aamun jälkeen ja hiukan samalta tuntui täällä kotona, kun kuopuksen flunssa alkoi vihdoin olla takana.

Viikko oli ollut raskas. Kipeä lapsi ei tietenkään nukkunut kunnolla, vaan heräili, huusi ja itki pitkin yötä. Unenpuute oli alkanut näkyä kasaantuvana negatiivisuutena omalta osaltani. Tyytymättömyys omaan itseensä, elämäntilanteeseen ja erityisesti puolisoon puski pintaan väsymyksen syövereistä. 34 vuotta ikää on kuitenkin onneksi opettanut minut tunnistamaan nämä möröt, joita maalaan seinille uupuessani. Kun Mr. Blueberry viime yönä hoiti yövuoron olinkin tänään taas kuin uusi ihminen.

Hyräilin keittiön kaaoksessa kun kokkailin aamiaista koko pienelle perheellemme. Laitoin kahvin tippumaan Mr. Blueberrylle, mikä on hyvin harvinaista, kun en itse juo tuota mustaa myrkkyä. Kun Miss Clementine heräsi kesken aamupalan laittamisen kävelin kevein askelin neidin huoneelle sen sijaan, että olisin kironnut mielessäni kun puuhat jäivät kesken. Hymyilin pinnasängyn laitaa vasten polvillaan seisovalle tytölle iloisesti.
"Heiiii! Kuka heräsi? Onko se äidin rakas?"

Istuimme kohta kaikki neljä pöydän ääressä aamiaisen äärellä. Lusikoin vuoroin itselleni ja vuoroin vauvalle suuhun ruokaa, höpistessä samalla hyväntuulisesti Mr. Blueberrylle (joka haukotteli leuat naksuen) ja Miss Lemonille (joka maiskutti ruokaa suu auki, vaikka siitä oli sanottu hänelle lukemattomia kertoja). Kävimme yhdessä käyttämässä koirat aamulenkillä ja annoimme karvaturrien riehua pensaikossa kunnes isännällä meni hermot. Tälläisiä täydellisiä hetkiä oli aniharvoin. Lapsiperhearki on yleensä lähinnä selviytymistä, rasittavaa puurtamista aivan liian väsyneenä, ylikuormittuneena ja suurimman osan aikaa se tehdään yksin.

Jompi kumpi meistä on aina jossain, jossei mies töissä, niin sitten viemässä Miss Lemonia balettitunneille tai tallille ratsastamaan. On vauvauintia ja muskaria Miss Clementinen kanssa. Välillä yritämme nähdä kavereita tai tehdä jotain omaa juttua. Sellaiset ovat kuitenkin harvassa, koska arjen pyörittäminen ilman toista aikuista on turhan ahdistavaa ja uuvuttavaa. Mr. Blueberry oli yhden viikonlopun kalastamassa ja minulla oli palaa pinna kolmen päivän yksinhuoltajuuden kanssa. Ei se toki ole mitään uutta, mutta se ei vain ole millään tavalla kivaa.

Monesti kun Mr. Blueberry tulee kotiin se on läpsystä vaihto. Hän ottaa mukelon ja minä aloitan kokkaus, siivous, pyykkäys, Miss Lemonin läksyt tai harrastukset operaation. Kummallakaan meistä ei oikeastaan ole hetkeäkään lepoa ennen kuin molemmat lapset ovat nukkumassa. Siinä sitten röhnötetään sohvalla vierekkäin, jotain aivotonta televisiossa pyörien ja mietitään kumpi käy suihkussa ensin vai voisiko mennä suoraan nukkumaan. Parisuhde on lähinnä muisto vain, mikä on harmi, koska meillä on (vai oli?) niin hauskaa yhdessä. Silti, kahdenkeskistä laatuaikaa enemmän haluan mieheltä osallistumista lasten- ja kodinhoitoon.

Saisiko olla seksiä? Mitä jos viikkaat mieluummin pyykit tai laitat tiskit. Miten olisi vähän romantiikkaa? Voisitko viedä vaipparoskiksen ja imuroida vähän? Lähdetäänkö jonnekin? Voidaanko vaan romahtaa sohvalle ja olla hiljaa? Entä yhdessä salille? Saisinko mieluummin suklaata? Onneksi Mr. Blueberry vaikuttaa aikalailla tyytyväiseltä ihan vain satunnaisten halien, satunnaisten suukkojen ja arjen pienten kohteliaisuuksien kanssa. Minäkin olen sitä onnellisempi mitä enemmän teemme yhdessä perheenä. Ja onneksi meillä myös iskä osaa hoitaa niin pienen kuin ison pennun.

Kun olimme kesällä mökkeilemässä (ihan helvettiä puolivuotiaan kanssa, mitä oikein mietin?) ja Mr. Blueberry vaihtoi Miss Clementinen vaipan, koin aikamoisen järkytyksen kun paikalla ollut vanhempi rouvanhenkilö häkeltyi näkemästään.
"Siis vaihtaako isä teillä vaippaa? Ei meidän aikana vaan isät sellaista tehneet."
En ihan oikeasti tiennyt mitä sanoa. Siis, että isä ei koskaan vaihda vaippaa, on ollut joskus se normi? Uskon vakaasti nykypäivän pyrkimykseen tasa-arvoisesta vanhemmuudesta. Sanon "pyrkimykseen", koska mielestäni olisi hyvin poikkeuksellista, mikäli vanhemmuus ihan oikeasti menisi 50/50. Toinen vanhempi on aina vähän enemmän lapsen kanssa (ainakin jos molemmat eivät ole kotona) ja hoitaa vähän enemmän, vaikka samoja asioita tehtäisiinkin. Jos lapsi ei ole lainkaan pulloruokinnassa niin imetys myös rajaa toisen vanhemman osallistumisen pienempään prosenttiin.

Aikakausi, jolloin ei ole ollut päivänselvää yrittää hoitaa yhteistä jälkeläistä yhtä paljon, tuntuu minusta käsittämättömältä. Joskus kyllä pohdin, että tuntuuko miehistä vähän päinvastaiselta? Evoluutio ei ole tehnyt miehistä yhtä herkkiä ja tunteellisia kuin naisista (minkä perimmäinen tarkoitushan on olla parempi lähivanhempi lapselle) ja yhteiskuntammekin on pitkään muokannut miehiä sulkemaan tunteensa. Kunnon mies kun ei puhu eikä pussaa, eikä ainakaan itke! Niin miten nämä parrakkaat kaksijalkaiset löytävät sen pehmo-iskän kovan kuorensa alta säilyttäen edelleen yhteiskunnan vaatiman machomiehen pinnan?

Moni isukki on kuin kala vedessä kun kyse on kauppakassien kantamisesta, miljoonien lastentavaroiden pakkaamisesta farkun peräkonttiin, pinnasängyn kokoamisesta tai sopivan itkuhälyttimen metsästämisestä elektroniikkakaupasta. Äiti saattaa delegoida isälle söpöjen taulujen naulaamisen seinälle, kukkakuvioisen tapetin ja pinkin maalin hoitamisen lastenhuoneeseen tai vanhemman lapsen viemisen kalastusretkelle, eikä ukko ole moksiskaan. Jopa silloinkin, kun lapsi pitää rokottaa tai kaatuessa haavoittunut polvi pitää laastaroida, isi saattaa olla se rauhallinen ja turvallinen vanhempi, joka hoitaa tilateen parhaiten.

Isällä on ehkä maaginen kyky sietää muksun kiukuttelua ja huutoa ihan toisin kuin äidillä, jonka hermot hormonit ovat virittäneet äärimmilleen reagoimaan salamana pienimpäänkin vikinään. Tutkimusten mukaan isät puskevat lapsia kokeilemaan rajojaan ja mitä enemmän pieni on dädin kanssa, sitä nopeammin he yleensä kehittyvät. Isukkien suojeluntarve jälkeläistään kohtaan on hyvin erilainen kuin äitien, jotka pakkaisivat vauvat pysyvästi pumpuliin, jos voisivat. Huomaan sen meidänkin arjessamme jatkuvasti. Minä hermostun kun Mr. Blueberry heittelee vauvaa ilmaan ("ei niin korkealle!"), kutittelee häntä mahasta ("joko riittäisi?"), pyörittää häntä sylissä ("ei niin rajusti!") tai auttaa kävelemään käsistä pitäen ("ethän uuvuta lasta liikaa?").

Jos en olisi myös lukenut tutkimuksista miten oleellista äitien empatia ja hoivaaminen on, minua ehkä harmittaisi, etten ole yhtä huoleton ja vaativa Miss Clementinen kanssa kuin hänen isänsä. Evoluutio ei ole tehnyt virhettä muokatessaan äidit ja isät erilaisiksi, vaan sillä on tarkoituksensa. Niinpä onkin hiukan nurinkurista, että tänä päivänä molemmilta vanhemmilta yritetään vaatia samaa, kun meidät on kuitenkin pohjimmiltamme rakennettu toimimaan eri tavoin. Voisiko se myös osaltaan selittää sen, miksi kaikki ovat tekemässä hurraahuutoja ja ampumassa raketteja kun he näkevät isän hoitavan vauvaa kuten äiti sen tekisi, kun taas mamman uurastus ohitetaan olankohautuksella?

Monelle naiselle isä ja pieni vauva on vastustamaton yhdistelmä. Vastasyntyneen kanssa ulkoilemassa oleva mies kääntää naisten päät aikalailla yhtä tehokkaasti kuin paidaton lenkkeilijä. Myönnän itsekin katsovani vaunuja työtelevää ukkoa kuin hän olisi harvinaista herkkua, jota ei juuri koskaan kaupan tiskillä näy. Myönnän myös salaa pohtivani onko mies homo? Tai kenties yksinhuoltaja? Mietin jopa onko äiti sairas, kuollut, tai kolmen muun lapsen kanssa jossain. Mies yksin vauvan kanssa on kas poikkeus eikä sääntö.

Sen sijaan se, että jotkut naiset ovat iskemässä tuoretta isukkia, on minusta käsittämätöntä. Aika törkeää, yrittää ryöstää toisen naisen mies, juuri kun nainen on käynyt läpi helvetillisen vaivan kantaa ja sitten synnyttää tälle urokselle jälkeläinen. Tämä sama jamppa kun ei baarissa ehkä kostuttaisi näiden ihailijoiden pöksyjä pätkääkään, niin sitten jonkun muun naisen vauvan kanssa hän onkin saalis? Yritän kuitenkin muistaa, että tämä kiinnostus lähtee jostain alkukantaisesta vaistosta naisissa, kun he bongaavat lisääntymiskykyisen ja hoivaviettisen kaksijalkaisen.

Todellisuus vauvaa kantorepussa kirpakassa syysauringossa kanniskelevasta isästä on kuitenkin ihan sama kuin muidenkin miesten kohdalla. Hän herää aamulla haisevana, muniaan raaputtelevana tuppisuuna, joka muistuttaa enemmän simpanssia ajamattoman partansa ja hoipertelevan askeleensa kanssa, kuin naisten unelmien prinssiä - ainakin ennen kuin on saanut aamukahvin. Tai ainakin Mr. Blueberry on välillä enemmän eläinkuntaa kuin priimaa, karvaisine käsineen ja rintoineen, muristessaan sängyn pohjalla herätyskellolle, ihan sama kuinka monta vaippaa hän vaihtaa myöhemmin.

Isän ei ehkä ole myöskään aina helppo ymmärtää lapsensä äitiä, sillä kommunikaatio tässä vauva-arjen keskellä on hippasen hataraa. Mies saattaa olettaa, että riittää, kun hän töistä tullessaa hiukan auttelee siellä täällä, mitä vaimo nyt pyytää, mutta jättää päätäntävallan ja vastuun sille kontrollifriikille mammalle. No tokihan väsynyt äiti saattaakin räjähtää, jos hänen kulahtaneille aamutohveleilleen astutaan, ja isä mennä olettaa tietävänsä jotain paremmin, mutta ei silti ole äitiä (tai ainakaan minä en ole tavannut) joka ei haluaisi mieheltä oma-alotteisuutta.

Kuten kaikessa miehen ja naisen välisessä kommunikaatiossa, pitäisi kepinheiluttajan tietää mitä nainen ajattelee ja haluaa, hänen sitä ääneen sanomatta. Miehen pitäisi myös ymmärtää, että se on hänen vikansa. Hänen vikansa, että mitä? Sillä ei oikeastaan ole merkitystä, mutta vika on silti miehen. Esimerkiksi, meillä se, että äiti on unohtanut tutin olohuoneeseen, on irrelevanttia ja vain sillä on merkitystä, että kissa rakastaa syödä tutteja, ja kissa on miehen, joten jos tutti on tuhottu, kenen vika se on? Aivan.

Haluamatta lainkaan aliarvioida vastakkaisen sukupuolen älykkyyttä, sillä historia on pullollaan käsittämättömän fiksuja kaksilahkeisi, ja todistetusti heitä kyllä löytyy, niin tahdon kuitenkin huomauttaa, että isät ovat joskus aikamoisia putkiaivoja. Isän ollessa töissä hän unohtaa helposti, että myös äiti on töissä, se työpaikka vaan on kotona. Mies tulee kotiin räjähtäneen näköisen eukon ja asunnon luo, ihmetellen miten emäntä on saanut niin vähän aikaiseksi 10 tunnin aikana (itsehän hän menetyksekkäästi rakensi puoli taloa sillä välin). Itsesuojeluvaiston omaavana nisäkkäänä hän ei tosin todennäköisesti sano ajatuksiaan ääneen, mutta ymmärrys voi silti olla heikoilla jäillä, jos vaimo räjähtää, kun otat pleikkarin esiin ja alat pelaamaan.

Yleensä mies ymmärtää äidin työtaakan vasta siinä vaiheessa, kun hän on itse joutunut lapsenvahdiksi pidemmäksi aikaväliksi. Mikäli mies tosissaan rakastaa puolisoaan, ja kun nainen ei ole nukkunut moneen viikkoon pienen koliikkivauvan kirkuessa 24/7, ja hän lähettää vaimon kylpylään yön yli, sitten puoliso yleensä vasta saa kunnolla käsityksen siitä, mitä vauva oikein vaatii. Harmi vain, suurin osa äideistä ei ole valmis jättämään miestä yksin pärjäämään kuin ihan pariksi tunniksi - ja ollaanpa nyt rehellisiä, kuka tahansa selviää muutamasta tunnista millaisen vauvan kanssa vain. Otetaan pari päivää ja nimenomaan pari yötä niin sitten se todellisuus paljastuu.

Mitä nyt tuttavapiirissäni olen asiasta jutellut, niin yleensä miehet yrittävät kyllä astua niihin isukin isoihin saappaisiin. He ottavat tarvittaessa kopin yövorosta päivän työvuoron lisäksi. He vaihtavat vaipoja, kylvettävät, pukevat ja yrittävät epätoivoisesti lusikoida sosetta oikeaan osoitteeseen. Isyys on kuitenkin vaikeaa, ja mitä vähemmän äiti antaa miehen hoitaa, sitä vähemmän isä yleensä edes yrittää osallistua. Koska miksi kukaan väen väkisin yrittäisi oppia hoitamaan jotain, mitä ei osaa, jos sen joku muu paremmin handlaa?

Itse huomaan välillä rajoittavani Mr. Blueberryn tekemistä "menemällä avuksi". Eikö lapsi lopeta huutamista heti? Äiti hyppää kehään, vaikka äidilläkin menee vartti saada lapsi hiljaiseksi. Huomasin eräs ilta makaavani sängyssä, rutistaen silmiä kiinni, mutisten hiljaa "anna sille tutti ja sitten maitoa kun se rauhoittuu". Mies oli käskenyt minut, lopenuupuneen vaimonsa, sänkyyn sanoin "minä hoidan" ja nyt kuuntelin rääkymistä seinän toiselta puolelta. Laskin minuutteja kellosta, että koska voin mennä takaisin auttamaan. Lopulta en antanut isälle tilaisuutta keksiä itse mikä temppu toimisi, vaan palasin takaisin olohuoneeseen.

Totuus kun on, että me äiditkin opimme kantapään kautta mikä toimii juuri tälle vauvalle, ja jos isällä ei ole samaa tilaisuutta tehdä virheitä, kokeiluja ja hakea sitä yhteyttä lapseensa, niin miten hän ikinä voi oppia käsittelemään lasta kuten sinä? Itse koen paljon helpommaksi olla edes katsomatta sinne päin kun Mr. Blueberry syöttää Miss Clementineä, ja kun hän vaihtaa vaippaa tai pukee neidille päälle en ole edes samassa huoneessa. Näin varmistan, että en voi puuttua siihen, miten hän homman hoitaa. Koska vain jos isi hoitaa, voi hän ihan oikeasti olla niin ihana prinssi, kuin ohikulkevat naiset hänestä unelmoivat.

Isälle on varmasti ihan yhtä iso kynnys ottaa vauva vastuulleen kuin äidille on siitä vastuusta hetkellisesti luopua. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että yhdessä oleminen ja tekeminen ei ole vain vauvalle hyödyksi, vaan myös isälle ratkaisevaa. Miehet harvemmin pitävät asioista, joita he eivät pysty hoitamaan. Jos vauva aiheuttaa heille jatkuvaa osaamattomuuden ja vähemmyyden tunnetta on heidän helpompi etäännyttää itsensä jälkeläisestä. Kuka nyt haluaisi koko ajan tuntea olonsa paskaksi, siis yhtään missään? Jos kuvittelee itse yrittävänsä ja yrittävänsä, ja koko ajan epäonnistuvansa, niin onhan se ihan kauhean lannistavaa.

Positiivinen assosiaatio tulee pienistä onnistumisista, pienistä kehuista ja niiden hiljalleen muodostamasta purosta, joka lopulta muuttuu suuremmaksi virraksi, jota satunnaiset epäonnistumiset eivät enää patoa. Miten kamalaa olisi, jos sitä virtaa ei syntyisi, eikä isä saisi kunnon kiintymyssuhdetta lapseensa? Tavoitteena on kuitenkin se meidän iskä on paras iskä rakkaussuhde lapsen ja isän välille. Miesten pitäisi antaa löytää oma, haparoiva tiensä isyyteen, ja ainakin itse unohdan välillä kuinka tärkeää se äidin kannustus ja tilan antaminen siinä on.

Pitäisi muistaa, että on okei, että virheitä tulee, ihan meille molemmille. Onneksi lapset kasvavat hyvin solidaarisiksi ja antavat virheen toisensa perään anteeksi, näkevät vanhempansa vaaleanpunaisten laisen läpi, aivan kuten me teemme heidän kohdallaan. Ei pieni vauva edes muista enää huomenna, että huusit hänelle väsyneenä "turpa kiinni". Sen hän kyllä muistaa, että olit läsnä, olit avoin syli, johon hän pääse leikkimään, syömään, lohduttautumaan ja nukkumaan. Olit aina siinä, hyvässä ja pahassa, mutta siinä.

Mikä sitten on tämän päivän isukin osa? Miten paljon isän pitäisi tehdä, ja mitä kaikkea? Väsyneenä tuntuu aina siltä, että Mr. Blueberry tekee liian vähän. Minä vaihdoin enemmän vaippoja, minä annoin useammin ruokaa, saatan mietiä kiukkuisena. Sitten kuitenkin on miehiä, jotka eivät vaihda vaippaa kertaakaan, eivät koskaan hoida sitä ruokkimista. Miksei hän välillä jää kotiin Miss Clementinen kanssa ja minä voisin lähteä jonnekin? Ja sitten en kuitenkaan jaksa lähteä minnekään, kun mies voisi jäädä hoitamaan lapsen. Kuinka paljon isän osallistuminen ja tekeminen on lopulta meistä äideistä kiinni?

En minä tiedä, tiedätkö sinä? Mutta tiedän olevani onnellinen, kun näen tyttäreni kiljuvan ja huitovan kaikilla raajoillaan innosta, kun hänen isänsä tulee kotiin.

Unelmien äiti

Oli sellainen päivä, että olo oli kuin supersankarilla. Kaikki meni niin kuin haluaisitkin. Esikoinen lähti ajoissa kouluun, hyvin syöneenä, hyvin puettuna, tukka laitettuna. Itse jaksoi tunnin kävelylenkille ja kuopus viihtyi rattaissa koko reissun. Syötöt menivät ilman ongelmia, päiväunille mennään ilman huutoa, kakka kulkee ja vauva nauraa. Sitä erehtyy ajattelemaan, että minähän olen ihan uskomaton mutsi, todellinen ammattilainen ja ihan unelmien äiti.

Minut palautettiin kuitenkin maantasalle hyvin nopeasti ja kaikki alkoi siitä, että odottelin vanhemman tyttären balettitunnin loppumista ja päätin antaa Miss Clementinelle maitoa. Hän on juonut tuttipullosta ja rinnasta molemmista jo ensimmäisestä päivästä alkaen, mikä on aiheuttanut neuvolassa sen pelätyn tuomion "osittaisimetyksellä", koska kaikki täydelliset äidit täysimettävät ainakin puoli vuotta. Vielä pahempi leima lyötiin kuitenkin otsaan kolmen kuukauden jälkeen kun siirryimme kokonaan korvikkeeseen ja lapsestani tuli "pulloruokittu" kuin jostain tehtaan elukasta.

Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun julkisella paikalla sain äärimmäisen arvostelevan ja koppavan mulkaisun toiselta äidiltä, ja hän mulkoili nimenomaan tuttipulloa, jonka tungin innoissaan hamuilevan lapsen suuhun. Nenä pystyssä tuo muukalainen käänsi katseensa pois kun Miss Clementine alkoi syödä tyytyväisenä. Toinen alemmuuskopleksi hetkeni oli kun 8kk ryhmäneuvolassa terveydenhoitaja aloitti toteamalla: "Teillä onkin varmasti kaikilla vielä vauvat imetyksessä, joten puhutaan ensin siitä kuinka se sujuu." Siinä sitten hiukan punastuen keskeytin, että meillä on kyllä pulloruokinnassa ja kun muut ottivat tissit esiin minä katselin varpaitani (Miss Clementine oli syönyt maidon juuri ennen kuin tulimme paikalle).

Kolmas hetki, kun tajusin oman epätäydellisyyteni oli, kun heittäydyin sohvalle pläräämään instagramia saatuani vauvan päiväunille. Fiidini oli täynnä äitejä, joiden kuvat olivat aivan toista luokkaa kuin minulla. Kaikki oli valkoista, vaaleanpunaista ja vaaleansinistä. Äidit oli täydellisesti laitettuja, asunnot hohtavan kirkkaita, puhtaita ja virheettömiä. Mietin omia kuviani, joissa saatoin olla hupparissa, yökkärissä, ilman meikkiä, finni leuassa, lapsella sosetta paidalla ja kuolaa naamalla. Ne ovat vain feikkejä, vakuuttelin itselleni, kunnes eräs vastaava tapaus käveli ohi livenä, kahden täydellisesti käyttäytyvän tyttären kanssa.

Internet luo nykyäideille ihan käsittämättömiä paineita. Lähdin oikein urakalla tutustumaan lapsenkasvatusohjeisiin, mitä tämän hetken äideille tyrkytetään ja haluaisinkin nyt kasata tässä muille hukassa oleville mammoille muutamia poimintoja siitä, kuinka minun ja sinun pitäisi kasvattaa lapsemme kohdataksemme unelmien äidin vaatimukset.

Korvike. Ensinnäkin, korvike on saatanasta ja pilaa lapsen. Jos äidinmaitosi loppuu, olet tehnyt jonkin virheen, äidinmaitoa ei koskaan tule liian vähän eikä se lopu liian aikaisin. Jos imetys ei onnistu, niin valitettavasti pullo tuhoaa lapsen imuotteen lopullisesti. Mikäli pulloa on pakko käyttää, muista, että sinä olet lypsylehmä ja maito on saatava ulos utareista, vaikka se kuinka sattuisi ja veisi koko hereilläoloajan. Korvike nimittäin pilaa lapsen, tuhoaa hänen immuniteettinsä, aiheuttaa allergioita tai vähintäänkin herkän vatsan ja huonon kakan.

Tutti. Tuttia ei saa käyttää ikinä, missään tilanteessa. Olet huono äiti, jos et saa lasta rauhoittumaan ilman tuttia. Tutti myöskin pilaa lapsen hampaat ja saa ne kasvamaan ihan vinoon, sojottamaan minkä minnekin. Sen sijaan peukalon syöminen on luonnollista eikä haittaa, vaikka lapsi imisi peukaloa vielä yläasteikäisenä, sillä peukulla ei ole mitään negatiivisia vaikutuksia fyysisesti tai sosiaalisesti.

Hoito. Lasta ei saa laittaa kenellekään hoitoon ennen kouluikää, paitsi isälle, mutta vain silloin, kun äiti käy suihkussa, lääkärissä tai muussa hygienialle ja hengelle välttämättömässä aktiviteetissa. Muuten lapsen ainoa hoitaja on äiti ja lapselle voi tulla kehityshäiriö tai vähintään tunnevamma, jos hän joutuu olla erossa synnyttäjästään vähänkään. Omat harrastukset pitäisi säilyttää niin, ettei lasta koskaan laske sylistä, mutta raskaudestahan palautuu ihan vain imettämällä ja kuka omaa aikaa kaipaisi?

Vaippa. Vaipan tulee olla luomu, käsin pesty, uusiokäyttöinen ja kemikaaliton. Lasta ei nosteta nilkoista vaippaa vaihtaessa, se rikkoo lapsen lonkat. Vauvaa tulee pyörittää kyljeltä kyljelle, kun vaippa vaihdetaan, vähän kuin kaulinta piparkakkutaikinan päällä (voitte arvata mikä on sitä taikinaa). Ja muista kysyä lapselta aina lupa vaipan vaihtoon, muuten voit syyllistyä seksuaaliseen hyväksykäyttöön. Lapsella on myös oikeus kieltäytyä vaipanvaihdosta esimerkiksi taaperoiässä, eikä häntä tule siitä rangaista (ja se, että hän kaivaa kakkaa vaipastaan ja heittelee sitä ympäri asuntoa kuin apina, on vain luonnollinen vaihe, joka menee ohi itsestään).

Kosteusliina. Älä koskaan, missään tilanteessa, käytä kosteusliinaa lapsen intiimialueen tai kasvojen pyyhkimiseen. Ainoa hyväksyttävä tapa siivota kakka pepusta on ihokontkatissa ja suomalaisella hanavedellä. Auta lasta vielä esikouluiässä pesemään peppunsa joka kakan jälkeen.

Talkki. Talkkia ei saa käyttää, sillä sitä saatetaan vahingossa laittaa sinkin kanssa yhtä aikaa. Urbaani legenda, ilman mitään tieteellistä todistusaineistoa, on myös se, että talkki aiheuttaa syöpää, joten pelataan varman päälle tässä asiassa.

Bumbo. Bumbo on kirosana, eikä sitä saa käyttää koskaan. Miksi, on hieman epäselvää, mutta jotenkin se pilaa lapsen, sillä hänellä ei ole valmiuksia olla istuimessa, joka on suunniteltu tukemaan istumista.

Hyppykiikku. Hyppykiikku on saatanasta. Se pilaa kävelyn, selän, seisomisen ja lonkat. Voisit saman tien ripustaa lapsesi pyykkinarulle.

Imetys. Imetys on ainoa oikea tapa ruokkia vauvaa vuoden ikään asti. Äidin ruokavaliolla on todettu olevan minimaalinen vaikutus maidon koostumukseen, mutta se mini aiheuttaa valtavat ongelmat, joten imetysdieetti on tiukempi kuin raskausajan ruokarajoitteet. Jos vauvalle tulee vatsanpuruja imetysaikana on vika lähes poikkeuksetta siinä, mitä äiti on tehnyt tai syönyt. On tärkeää imettää tarpeeksi pitkään, mutta ei liian kauan. Imettää lapsentahtisesti, mutta kuitenkin oikeilla syöttöväleillä. On okei, jos vauva haluaa tissiä yöllä, mutta yösyötöistä pitää silti nopeasti päästä eroon. Maitoa pitää saada tarpeeksi, vaikkei imetysmääriä voi mitenkään mitata, mutta silti niitä pitää vähentää kun maistelu aloitetaan ja kiinteiden kanssa imetystä pitää rajoittaa, kuitenkaan kieltämättä tissiä vauvalta. Muista myös, että vaikka menisit takaisin töihin voit silti jatkaa aktiivista imetystä, se on vain järjestelykysymys.

Ruoka. Vauvan ruoka tulee aina olla itse tehtyä, luomu raaka-aineista, maustamatonta, suolatonta, sokeritonta, lisäaineetonta ja poressoimatonta. Sen tulee olla samaa, mitä kotona muutenkin syödään, mutta täyttää edellä mainitut kriteerit. Ja lisäksi se pitää olla kaikkea mitä kaupasta löytyy, jotta ei tule allergioita. Valmisruokia ei saisi antaa ennen 18 vuoden ikää. Älä koskaan maista lapsen ruokaa itse, ainakaan hänen ruokailuvälineillään, mutta muutenkaan. Älä puhalla lapsen ruokaan, siitä leviää bakteereja. Peruna on hyvä ruoka-aine vauvalle, mutta toisaalta perunaa olisi syytä välttää. Muista kiehauttaa vesi aina ennen käyttöä, myös jääpalojen vesi pitää keittää ja jääpala pitää sopivassa määrin sulattaa ennen käyttöä. Metallilusikan käyttö on hyvä syy lastensuojeluilmoitukselle.

Soseiden aloitus. Muista lapsen valmiudet. Sinun on tunnistettava lapsen sigaaleista koska hän on valmis kiinteille ja mille niistä. Voit osallistu myös vauvan tulkinnan MM-kisoihin. Syömisessä on tärkeää lapsentahtisuus, kunhan noudatat tarkasti neuvolan suosituksia ruokailurytmistä ja ruokamääristä, niistä lainkaan poikkeamatta. Liian myöhäinen aloitus aiheuttaa allergioita, liian aikainen aloitus pilaa lapsen suoliston. Vauvasta pystyy lukemaan koska on näiden kahden välinen, maaginen aloitushetki.

Vesi. Vettä ei saa antaa vauvalle. Sitä olisi kuitenkin hyvä tarjota ruoan yheydessä pieniä hörppyjä. Nokkamuki pilaa lapsen purennan, mutta myös tuttipullopäät ovat pahasta.

Sormiruokailu. Anna lapsen syödä itse. Hävikki on odotettavaa ja se ei saa harmittaa. Sotku kuuluu asiaan ja se ei saa harmittaa. Jos lapsi ei osaa sormiruokailla kaikkea tarvitsemaansa ravintoa on kuitenkin mentävä lapsentahtisesti ja se, että lapsi huutaa nälkäänsä on sinun vikasi ei hänen. Jos syötät häntä lusikalla hidastat lapsen kehitystä. Lapsi päättää itse koska syö, mitä syö ja hänellä on oikeus kieltäytyä. Muista kuitenkin opettaa hänet syömään kaikkea.

Huom. Lasta ei saa syöttää sylissä, ei sitterissä, ei tuolissa istuttamalla, eikä selällään maatessa. Suosittelemme levitaatiota täydellisessä, matemaattisesti lasketussa kulmassa, jossa ruoka laskeutuu nielaisematta ja lapsi kykenee halutessaan kakomaan oikeaoppisesti.

Lapsen liikkuminen. Liikkumista tulee tukea, mutta lasta ei saa yliaktivoida. Lattia täytyy olla desinfioitu, kuten kaikki tasot, joille lapsen hetkeksikin laskee. Muista kontata tai ryömiä (lapsen liikkumiskyvystä riippuen) lattialla ensin, jotta tunnistat ongelmakohdat ja vaarat. Liikkumisalustan pitää olla sopivan pehmeä, ettei lapseen satu, mutta sopivan kova, jotta siitä saa tukea ja kitkaa liikkumiseen.

Uni. Sopivasti aktivoitu, ulkoillut ja oikein ruokittu lapsi nukkuu kyllä. Hän ei saa nukkua yksin, mutta oma sänky olisi silti suotava. Lapsen olisi hyvä nukkua vanhempien vieressä kouluikään asti, mutta vanhempien vieressä ei saa nukkua tukehtumisriskin takia. Itsenäistymiselle olisi hyväksi nukkua eri huoneessa. Läheisyyden vuoksi olisi syytä nukkua samassa huoneessa. Lasta ei saa nukuttaa tissille, maidolla, ei viereen, ei sänkyyn. Hän ei saa nukkua mahallaan, ei saa olla tyynyä, ei peittoa. Kääntele säännöllisesti, vähän kuin ranskalaisia uunissa, jotta vauvan paikat eivät jumiudu eikä hänestä tule toispuoleista.

Unipesä. Ei, tukehtuu.
Kantoliina. Ei, tukehtuu.
Makuupussi. Ei, tukehtuu.
Kapalo. Ei tukehtuu.
Pinnasänky. Kuten edelliset, lapsen liikkumista rajoittava unipaikka on vapaudenriistoa. Pinnasängyssä on tukehtumisvaara. Pinnojen väliin voi jäädä raajoja. Pinnoja ei saa peittää reunasuojilla, tukehtumisvaara.

Vapaus. Lasta ei saa millään tavalla rajoittaa liikkumisen osalta esimerkiksi ruokaillessa. Vauvaportit eivät takaa lapsen turvallisuutta esimerkiksi portaissa tai muuten vaarallisissa käytävissä, vaan estävät hänen oppimistaan ja oikeuttaan liikkua. Jos vauva ei kävele 8kk mennessä olet riistänyt hänen vapauttaan liikkua. Muista kuitenkin pitää lapsella aina kypärää. Varo kuitenkin tukehtumisvaaraa. Ei kävelytuolia, se pilaa lapsen oman oppimisen, lonkat ja selän. Ensikenkien sopiva hinta on noin 1000€ joka kertoo oikeasta laadusta. Käytössä n. 2kk.

Turvakaukalo. Muista, että jokainen turvakaukalo vanhenee ja maagisesti muuttuu käyttökelvottomaksi kylkeen merkittynä päivänä, vaikka olisi käyttämätön. Edellisenä päivänä toimii moitteettomasti, mutta erääntymisen jälkeen murhaat sillä lapsesi. Lasta ei saa laittaa mihinkään turvaistuimeen ulkovaatteissa, tai hän luiskahtaa 5-piste turvavöistä sekunnissa. Toppavaatteet päällä murhaat lapsesi. Jos auto hajoaa tien varteen pakkastalvella ja lapsi on ilman ulkovaatteita, tai jos kylmälle autolle on pitkä matka kotiovelta, on lapsen paleltuminen sinun vikasi. Lämmitä auto aina ennen kuin viet lapsen sinne, mutta muista, että tyhjäkäynti on laitonta.

Rattaat. Älä laita lasta koskaan rattaisiin kasvot menosuuntaan tai aiheutat hänelle pysyvän trauman. Lapseen on pidettävä jatkuva katsekontakti. Muista turvavyöt. Mutta älä rajoita lapsen oikeutta liikkua.

Kantoreppu. Tukehtumisvaara. Älä laita lasta koskaan kantorepuun kasvot menosuuntaan tai aiheutat hänelle pysyvän trauman. Lapseen on pidettävä jatkuva katsekontakti. Muista kuitenkin huomioida liikenne ja ympäristö.

Tumput. Vauvalla ei saa käyttää tumppuja, se rajoittaa hänen oikeuttaan vapaaseen liikkumiseen. Älä anna lapsen raapia itseään. Keskustele ja neuvottele asiasta.

Rutiinit. Lapsi tarvitsee selkeät rutiinit ja rajat. Ne täytyy kuitenkin tehdä lapsentahtisesti ja hänen oikeuksiaan riistämättä. Muista kysyä häneltä millaiset rajat lapsi itse haluaisi ja toimi sen mukaan.

Tarha. Tarhaan ei ole hyvä laittaa liian aikaisin. On parempi viedä harrastuksiin, puistoihin, muskariin, ynnä muihin paikkoihin, joissa lapsi saa jatkuvaa kontaktia muihin lapsiin ja aikuisiin. Kotona ei saisi koskaan olla kokonaista päivää. Älä kuitenkaan altista lasta tautitartunnoille.

Rokotukset. Muista aina ottaa kaikki rokotukset lapsille. Rokotuksista lapsille tulee autismia ja kymmenen muuta vaivaa. Ota vain tietyt rokotukset, yleinen suoja kattaa loput. On sinun vikasi, että yleinen rokotussuoja heikkenee koko ajan. Sinulla on oikeus valita rokotetaanko lapsesi, mutta kaikilla on oikeus tuomita sinut, valitsit kummin tahansa.

Sairastelu. Olet tehnyt jotain väärin, jos lapsi sairastuu. Kuumetta ei saa mitata pepusta, se on seksuaalista hyväksikäyttöä. Lääkkeitä ei saa antaa lapselle, on vaarallista täyttää hänet kemikaaleilla. Antibiootit tuhoavat lapsen suoliston ja immuniteetin. Vanhan kansan parannustavat ovat paremmat, meidän pitäisi palata niihin.

Sauna. Älä vie lasta saunaan ennen vuoden ikää. Sen jälkeen hän voi osallistua saunomisen SM kisoihin. Vanha kansa ei tiennyt mitään kun vei lapsia saunan alalauteille. Saman tien voisit laittaa lapsen grilliin ja paistaa burgerin väliin.

Aurinko. Aurinko on pahasta, vältä aurinkoa. Muista, että lapsen on oltava ulkona joka päivä ja saatava tarpeeksi auringonvaloa. Käytä aurinkorasvaa. Aurinkorasvoissa on kemikaaleja, älä laita niitä lapsen iholle.

Televisio. Ei koskaan, ikinä, missään televisiota lapsille ennen 18 vuoden ikää. Jos he näkevät television, he eivät koskaan saa olla yksin sen kanssa samassa tilassa. Ei kännykkää, ei tablettia ennen yläastetta. Lapsella pitää olla tylsää, muuten hänen aivonsa eivät kehity.

Virikkeet. Lapsella pitää allla jatkuvia virikkeitä taataksesi aivojen optimaalisen kehityksen. Muista värikylpy ja klassinen musiikki. Hänelle pitää jo syntymästä opettaa useampaa kuin yhtä kieltä. Laula jatkuvasti, lue kirjoja, mutta muista tehdä kaikki lapsen valmiuksien mukaisesti.

Sukupuolineutraali. Lapsi ei saa olla tyttö tai poika, vaan hän. Hänelle ei saa pukea pinkkiä eikä sinistä. Leluiksi ei saa valita mitään sukupuolisidonnaista, kuten nukkea tai autoa. Lapsille täytyy sanoa, että kaikki ovat poikkeuksetta aina samanlaisia, huolimatta fyysistä piirteistä. Pituus, paino, väri, kieli, uskonto, sukupuolielimet tai mikään muukaan ei erota lapsia toisistaan. Kaikkien on oltava samanlaisia ja samalla tasolla, yhtä hyviä tai huonoja, yhtä taitavia ja samoista asioista kiinnostuneita. Kaikki erittely on syrjintää.

Sosiaalinen media. Älä koskaan, missään tilanteessa laita lapsesta kuvaa sosiaaliseen mediaan. Jos laitat, peitä naama sydämellä tai hymiöllä. Jos annat naaman näkyä niin pue ainakin vaatteisiin varpaista leukaan asti, ettei kukaan saa epäpyhiä ajatuksia. Aiheutat lapselle identiteettikriisin, jos hän on mukana perhekuvassa tai joulukortissa.

Jos epäonnistut edellä mainittujen kohtien noudattamisessa, tai mikäli olet jostain syystä eri mieltä asioista, olet sopeutumiskyvytön, välinpitämätön, tunnevammainen vastarannan kiiski. Tavoittelet vain sitä helpompaa tietä etkä oikeasti välitä jälkikasvustasi. Miksi edes hankit lapsia, kun olet tuollainen vapaan kasvatuksen ja itsekeskeisyyden kannattaja? Vihaat varmaan myös vegaaneja? Sinut pitäisi laittaa lisääntymiskieltoon.

Olethan muuten tietoinen, että jos hankit vain yhden lapsen pilaat hänet ja teet yhtä itserakkaan kuin itse olet? Mutta jos hankit hänelle sisaruksen pilaat lapsen, hylkäät hänet, aiheutat tunnevamman ja trauman, etkä voi mitenkään kasvattaa häntä yhtä hyvin kuin ainoaa lasta? Oikea määrä saada lapsia olisi kuitenkin 2,5 sillä muuten meiltä loppuu suomalaiset. Miksi siis hankit 3 lasta, yritätkö ylikansoittaa maailmaa? Muistathan kuitenkin hankkia tasamäärän tyttöjä ja poikia, etkä suosi yhtä sukupuolta?

Muista tehdä lapsistasi esimerkillisesti käyttäytyviä kansalaisia, joilla on vähintään 3 harrastusta jo vauvaiästä asti. He eivät koskaan saa olla kiukkuisia, väsyneitä, meluta, riehua tai osoittaa mieltään. Heillä pitää kuitenkin olla kyky ilmaista tunteitaan monipuolisesti, ettei tule uutta tunnevammaista suksupolvea. Muistathan, että tärkeintä lapsen kanssa on kiintymyssuhde, eikä se kehity jos lasta kielletään, hänelle korotetaan ääntä (edes vaaratilanteissa) tai annetaan mitään negatiivista palautetta. Et saa koskaan menettää malttia, huutaa tai olla vihainen. Silti lapsen tulee oppia sinun esimerkistäsi miten vihaa käsitellään, jottei hän pado niitä tunteita sisälleen.

Tärkeintä on, ettei sinusta tai sinun lapsistasi ole kanssakävijöille koskaan mitään vaivaa. Jos olisitte näkymättömiä, ettekä veisi tilaa, se olisi kaikkein parasta. Muista, että kaikilla, jotka sinut ja lapsesi näkevät, on oikeus arvostella sinua ja heitä, eikä siitä saa suuttua. Sinun tulee myös taikasauvaa heilauttamalla pystyä lopettamaan lapsen itku, kitinä ja kiukku aina kun olette julkisella paikalla, huolimatta siitä johtuuko se väsymyksestä, nälästä, kivusta tai jostain "vaiheesta".

Menen joskus toiste aiheeseen "tasa-arvoinen vanhemmuus" ja hyvä äiti versus hyvä puoliso syndrooma. Kunhan nyt ensin saan blakkariin kaikki yllä mainitut kohdat voin sitten keskittyä täyttämään ympäristön odotukset muista elämäni osa-alueista.

Kotiäidin duunikiireet

Yritin saada unta. Makasin mieheni kainalossa uusien lakanoidemme välissä ja purisin tiukasti silmiäni kiinni. Kello lähenteli kahtatoista. Nuku, nuku, nuku, muuten et jaksa huomenna. Olin visusti päättänyt, että huomenna on se päivä kun kirjoitan taas blogia. Luomieni läpi välähti valoa ja avasin silmät ihmeissäni. Mikä se oli? Oli aivan hiljaista - mikä meillä tarkoittaa sitä, että Mr. Blueberry kuorsasi vaimeasti, koirat tuhisivat lattialla sängyn molemmin puolin ja kissa kiipeili puussaan heti makuuhuoneen ulkopuolella. Ehkä vain kuvittelin sen? Jyrähdys ja sitä seuraava taivaiden murahtelu paljasti vihdoin syyllisen, ukkonen. Herätin mieheni.
"Kuuntele, siellä on ukkonen!"
"Mmmm-mitä?"
"Ukkonen, äsken salamoi ja jyrisi."
Mies oli hetken aivan hiljaa ja meinasin jo tökätä häntä kylkeen, mutta hän olikin hereillä.
"Minä laitan keittiön ikkunat kiinni."
"Minä hoidan tyttöjen huoneet."

Hiipparoin hiljaa Miss Lemonin huoneeseen. Esikoinen nukkui puoliparvisängyssään niin hiljaa, että oli pakko käydä tökkäämässä häntä. Ei reaktiota, mutta rintakehä kohoili tasaisesti. Tytär pelkäsi ukkosta, joten parempi vain, ettei hän herännyt. Kuopus nukkui kehdossaan ihan yhtä sikeästi ja hiljaa, eikä hän vielä osannut pelätä myrskyjä. Tehtävän suoritettuani hiipparoin takaisin sänkyyn, jossa mies jo jatkoi kuorsaamistaan. Taivas välkehti ja jyrisi kun kömmin peiton alle. Mietin pitäisikö mennä parvekkeelle katselemaan Thorin ja Zeuksen mahtitöitä, johon isä minut jo pienenä totutti seisomalla kanssamme terassin katoksen alla taivasta ihailemassa. Ei, sinun pitää nukkua! Muistutin itseäni ja puristin silmäni kiinni syvään huokaisten.

Minkä takia oli niin tärkeää yrittää nukkua? No koska täydellinen, helppo vauvamme käy läpi jotain ihmeen vaihetta juuri nyt ja kahden kuukauden 10 tunnin yöunien jälkeen hän on viimeiset kaksi viikkoa ruvennut heräämään öisin. En ole ehtinyt kirjoittamaan blogia kaiken tämän kiireen ja väsymyksen keskellä, kun jonkin aikaa elämämme pyöri muuttamisen, remppaamisen ja tupareiden ympärillä, ja sitten tuli tämä vaihe. Täydellisesti nukkuva lapsi ei nuku. Miksi? No en hemmetti tiedä.

Kun muutimme uuteen asuntoomme siirsimme Miss Clementinen omaan (pieneen) huoneeseensa ja vaikka panikoin ja sydätä särki, hän siirtyi kehdosta viereltämme pinnasänkyyn ihan omaan rauhaansa vailla mitään ongelmia! Ensimmäisestä yöstä lähtien neiti nukkui täysin rauhassa ja samassa rytmissä kuin ennenkin. Kun aloitimme soseiden maistelun neuvolan yllytyksestä heti 3kk jälkeen olin varma, että se näkyisi jossain, mutta ei. Ensinnäkin, neiti söi kiltisti mitä tahansa hyvällä ruokahalulla ja vatsa jatkoi toimintaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Joten kertokaahan minulle miksi 3kk ja 4kk eivät tuottaneet mitään päänvaivaa, mutta nyt 5kk minulla onkin yhtäkkiä käsissäni kiukutteleva, tyytymätön, huonosti nukkuva pienokainen? Kaksi viikkoa sitten kun olimme 5kk neuvolassa olin pelkkää hymyä, sillä kaikki oli ihan täydellistä, eikä tyttärestämme löytynyt mitään mainittavaa - sen sijaan hän hurmasi kaikki neuvolassaan ja naureskelin, että neidin lisänimi onkin "happy baby" sillä sitä hän oli yli 80% ajasta. Lisäksi Miss Clementine oli niin vaivaton, tyytyi vähään, ja suurin huoli oli se, että hän ei halunnut olla sylissäni yhtä paljon kuin minä olisin halunnut häntä halia.

Mutta nyt, mitä tämä on? Joku on kaapannut päivänsäteeni ja laittanut tilalle huonosti nukkuvan, päiväunilta jatkuvasti heräilevän, vähintään kerran yössä huutavan, loputonta viihdytystä vaativan mörrimöykyn. Nyt muistan taas miksi en Miss Lemonin kanssa halunnut olla kotiäiti ja menin töihin takaisin nopealla aikataululla. Äitiyslomasta on lomailu kaukana kun päivät että yöt menevät loputtomaan lastenhoitoon, viihdytyskeskuksena toimimiseen ja tahtojen taisteluun. Vanhempainvapaa ei sisällä vapaa-aikaa vaan orjatyötä minimipalkalla. Kun muut painavat 8h päiviä ja saavat ylityökorvauksia pidemmästä ajasta, nauttivat lounastauoista ja tuuraajista, ovat äidit 24/7 päivystäjiä.

Jos aloitetaan ruokailusta niin äidinmaidonkorvike ei jostain syystä nyt kelpaa. Ennen meni 180ml heittämällä ja nyt pullo ei ole edes puolessa välissä kun päätä käännetään pois, avataan suu niin, että maito valuu poskille tai läiskitään äitiä naamaan, jos ei siis saada tiukkaa otetta tukasta tai poskesta ensin. Silti on kuitenkin nälkä kun ruoka jää kesken ja raivareita onkin tiedossa jos pullo viedään pois. Alleista on myös kiva nipistellä tai äitiä raapia kun protestoidaan ruokailua.

Aluksi Miss Clementine söi ihan mitä tahansa soseita. Hassuja naamanväänteitä kikateltiin uusia makuja tarjoillessa, mutta mitään ei jäänyt lautaselle. Nyt lapsi alkaa purskuttelemaan ruokaa suussaan, työntää sen kielellä ulos valumaan pitkin leukaa, huitoo lusikkaa vimmatusti pois naaman edestä tai pistää huulet niin tiukasti suppuun, ettei mitään saisi edes väkisin yrittämällä sisään. Paluu vanhoihin ja tuttuihin makuihin ei ole auttanut. Jos ruokaa ei sitten taistellen syödä on neidin nälkäkiukku jatkuvaa eikä happy babystä ole tietoakaan ennen kuin ateria on saatu alas.

Olisi tässä vauvaa hoitaessa tietysti joitain taukojakin, edes ne pätkittäiset, levottomat päiväunet, jotka satunnaisesti venähtävät pidemmiksikin lepotuokioiksi. Miss Clementinellä vaan sattuu olemaan myös isosisko, ja hän sattuu olemaan kahden kuukauden kesälomalla. Miss Lemon on omatoiminen, hyvin kasvatettu lapsi, joka tarvitsee jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä, vaihtelevia aktiviteettejä ja huomiota. Hänestä on hyötyäkin, tietysti, vauvaa hoitaessa. Ei esimerkiksi tarvitse ottaa pienintä mukaan paskalla käydessä vaan isosisko voi vahdata sen aikaa. Mutta kun "happy baby" onkin kiukkuperse ei vanhinta ehdi huomioida kuten pitäisi.

Muutaman kerran olen mm. vastannut "joo, joo" tai "selvä" tietämättä lainkaan mitä on kysytty ja kohta selvitelläänkin sitten sitä sotkua kun pyöräilyretkelle ei ollakaan lähdössä tai karkkia ei saakaan syödä. Mitä syömiseen tulee, niin kannatan lasen kohdalla terveellistä ja monipuolista ruokavaliota. Kun olen yksin vauvan kanssa syön miten ehtii ja mitä ehtii, ja kun isosisko oli tarhassa tämä olikin helppo valinta. Heitä jotain mikroon tai syö edellispäivän tähteitä, oikein kiireessä pari leivän känttyä riittää. Tämä taas ei mene läpi kun kohta koululainen on kotona.

En tiedä teistä muista, mutta minua kyrpii ihan ruhtinaallisesti tehdä kahdesti päivässä lämmin ruoka ja lisäksi aamiaiset ja iltapalat. Tunnen oloni palkattomaksi kokiksi. Pöytää saa koko ajan olla siivoamassa, kattamassa, eri ruokia keksimässä ja kokkailemassa, kaupassa käymässä ja menua suunnittelemassa. Siihen päälle kun on vielä jatkuvasti nariseva vauva roikkumassa käsivarrella tai rääkymässä sitterissä ja vanhemmalle lapselle ei kelpaa mitkä vain kokkaukset, alkaa pinna kiristyä. Ei vaan jaksaisi pyörittää tätä ravintolaa kaiken muun päälle (ja olla kokki, tiskaaja, siivoaja ilman tippiä).

Ruokapöydästä saattaakin tällä hetkellä löytyä ihan mitä tahansa äidin tekee mieli. Vohveleita lounaaksi? Friteerattua banaania aamiaiseksi? Iltapalana on pannukakkua? Joskus ruoan voi korvata mansikoilla ja suklaahippujäätelöllä. Mr. Blueberry naureskelee, että jos nyt kesälomalla ottaa vähän löysemmin, mutta kahden kuukauden suklaan syönnillä saattaa olla jossain vaiheessa seuraamuksia. Tällä hetkellä se on "aivan sama" kun viimeinen, mitä tähän jatkeeksi jaksaisin, on dieetti.

Mitä sitten tahtoisin tehdä? Saada hetken itselleni, omille ajatuksilleni ja oikeastaan ihan jonkun muun ajatuksille, vaikka kirjojen, elokuvien ja musiikin kautta. Voisipa välillä upota jonkun muun maailmaan ja unohtaa kaikki odottavat velvollisuudet, saada muitakin elämyksiä kuin vaipanvaihtoa ja vaunulenkkejä (joista lapsi viettää suurimman osan ajasta huutamalla). En varmasti ole ainoa äiti, joka kaipaa hetkellistä pakoa tästä kaikesta, yksinäistä saarta Karibialla viiden tähden resortissa. Ilman taukoa seinät kaatuvat helposti päälle kahden lapsen kanssa pärjäillessä.

Mitä blogin kirjoittamiseen tulee, niin tämä on omalla tavallaan sitä terapeuttista irtaantumista, vaikka aihe onkin edelleen lapsissa. Kirjoittaessa joutuu kuitenkin sulkemaan itsensä kuplaan, keskittymään johonkin muhuun. Minulle tämä on rentoutumista, sitä omaa aikaa kaikkein parhaimmillaan. Tänään päätin kirjoittaa, ja kunhan tietokone oli päivitetty, bootattu, nettiselain uudelleen asennettu ja 1,5 tuntia tuhraantunut kiroiluun ja odotteluun, pääsin vihdoin hautautumaan kaikkein kauimmaiseen nurkkaan keittiössä läppärini kanssa. Yhden tunnin sain olla rauhassa, kun vauva nukkui hämmentävän pitkät päikyt ja Miss Lemon katsoi Disney elokuvaa.

Tunnissa ei kuitenkaan tätä tekstiä saatu loppuun asti. Kunhan Miss Clementine heräsi oli lounasta loihdittava kahdelle mukelolle ja itsekin syötävä. Keittiön siivous ja pyykkivuori kutsuivat, joten kovasta tahdosta huolimatta näppäimistön naputtelu jäi kesken. Tänään onkin sitten yritys numero kaksi. Pienimmäinen itkeskeli pitkin yötä, saaden itkuhälyttimen valot välkkymään ja kaiuttimen suhisemaan. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti ollut hereillä, ja ehti yleensä sammua uudestaan siihen mennessä kun sain itseni zombina ylös ja hänen huoneelleen asti. Lopulta en jaksanut enää nousta, ainakaan ennen kuutta aamulla, jolloin neiti ihan tosissaan heräsi.

Olisi ihana tietää onko levottomien unien syynä nälkä, mahanpurut, kylmä, kuuma, ikävä, unet vai mikä, mutta ota tuosta nyt selvää. Kuudelta neiti sai pullon maitoa, raahasin hänet meidän sänkyyn viereeni kasan leluja kanssa, hän leikki tunnin tyytyväisenä, kiukutteli sitten 5 minuuttia ja sammui kainalooni lopulta. Tämä on oikeastaan ihan normaali sabluuna, ja yllätyin miten helposti Miss Clementine simmahti (missä oli 35minuutin raivari?). Onnekseni tuo kohta koululainen ei tarvitse mitään aamulla, vaan jättää aina nukkuvan karhun rauhaan, avaa itse netflixin ohjelmineen ja me saamme pienimmän kanssa tuhista aamu-unet ilman keskeytystä.

Niinpä tässä sitä ollaan taas, keittiön kauimmassa nurkassa, avoimen ikkunan äärellä naputtelemassa läppärillä. Elämäni pyörii kovin nyt näiden tytärteni ympärillä, mutta onneksi lähipiiristä löytyy myös vertaistukea. Kaksi ystävääni on saanut lapsia vastikää, toinen 6kk ennen Miss Clementinen syntymää ja toinen 4kk hänen syntymänsä jälkeen, ja pidän sormet ristissä, että vielä kolmas ystävä saa tänä vuonna vauvan, joten kohta on aikamoinen mammaryhmä kasassa!

Nämä kaverini ovat ensikertalaisia äitejä, joten olen jännityksellä odottanut kuinka heidän synnytyksensä sujuvat. Itselläni kun on ollut kaksi aivan karmivaa alatiesynnytystä niin jotenkin aina oletan, että muillakin menee huonosti - vaikka toivon tietysti parasta. Oli silti jotenkin vaikea hillitä itseään, kun menet katsomaan vauvaa ensimmäisen kerran, ja kysyt kuinka synnytys sujui. Oliko voimaannuttava kokemus, kun noin 3 kilon kokoista olentoa revitään pillustasi ulos tuntikausien ajan, kivusta sanotaan vain, että "kuuluu asiaan" ja joku emakko hokee siinä vieressä, että "jaksa jaksaa, sä pystyt tähän" kun kiljut, itket ja anot apua. "Tämä on parasta vauvallesi" kun vuodat verta, repeät sieltä sun täältä ja kidut tuntikaupalla.

Kyllä, olen edelleenkin katkera omasta synnytyksestäni eikä minulla ole minkäänlaista luottoa synnytyssairaalan hoitohenkilökuntaan. Näen edelleen silloin tällöin painajaisia synnytyksestä. Tein lopulta kirjallisen muistutuksen (kansankielellä reklamaatio) minua hoitaneesta kätilöstä ja reilun kuukauden päästä sain vastaukseksi kolmen sivun pahoittelun siitä, että "synnytys ei ole mennyt toivomallani tavalla" ja että "olen kokenut synnytyksen menneen niin huonosti". Ympäripyöreitä lauseita ja puolusteluja siis. Huomenna menen puhumaan pelkopolille kokemuksistani ja toivon, että siitä sentään olisi vähän enemmän hyötyä.

Kaikesta huolimatta, siitäkin, että pieni Miss Clementine on nyt todella vaikea, olen edelleen ihan rakastunut tyttäreeni ja niin niin onnellinen, että sain hänet terveenä kannettua tähän maailmaan. Vaikkei kaikki elämäni pyörisi lasteni ympärillä on minun silti vaikea kuvitella, että haluaisin puhua kavereilleni juuri mistään muusta. Räpsin kännykällä kuvia joka päivä lapsistani ja instagramini sekä facebookkini tursuaa heitä, varmasti kavereiden kyllästymiseen asti. Mutta kun he ovat niin täydellisiä ja kauniita! Ihmettelen niiden ystävieni jaksamista, jotka eivät ole tässä samassa elämäntilanteessa, ja malttavat silti kuunnella vauvahöpinöitäni.

Ihan hetki täytyy vielä kirjoittaa tuosta vanhemmasta neitosesta, Miss Lemonista, joka on ehkä paras isosisko, joka koskaan on elänyt. Pelkäsin ehkä hiukan, että jossain vaiheessa hän toteaisi, että tämä vauva juttu oli huono idea ja voisiko sen pikkusiskon palauttaa. Sen sijaan meillä on nyt tilauksessa vielä toinen sisarus, mielellään veli, mutta hätätilassa toinen siskokin kelpaa. Voitteko kuvitella? Miss Lemon joutuu jakamaan kaiken saamansa huomion vauvan kanssa, ja silti hänestä tuo mahallaan mönkivä toukka on parasta maailmassa. Puolet päivästään esikoinen joutuu viihdyttämään itseään miten nyt parhaaksi näkee kun äidillä on kädet täynnä, ja turhautumisen voi nähdä ihan selvästi, ja silti Miss Clementine on hänestä aina vain ihana.

Miss Lemon menisi niinkin pitkälle, että hän haluaisi pikkusiskon muuttavan samaan huoneeseen kanssaan. Anteeksi kuinka? Joku sai juuri ison, vimpan päälle sisustetun uuden huoneen ja olisi valmis heittämään puolet tavaroistaan mäkeen jos Miss Clementine voisi muuttaa sinne? Eikä mikään tehtävä ole liian pieni tai iso, etteikö esikoinen haluaisi auttaa siinä, jos vain kyse on kuopuksesta. Mikään ei myöskään saa niin satavarmasti hymyä pienimmän kasvoille kuin Miss Lemon, ihan jo pelkästään kävelemällä huoneeseen (rakkaus on siis selvästi molemminpuolista). Ja jos hymy ei irtoa heti, niin kohta koululaisella on aina jokin temppu hihassaan, jolla siskon saa paremmalle tuulelle.

Niinä hetkinä, kun Miss Lemonilla ei ole kiire viihdyttää vauvaa, hän viihdyttää tehokkaasti äitiä. Koskaan ei tiedä millaisissa prinsessa vetimissä tytär saattaa huoneestaan ilmestyä. Ritari-prinsessa, ninja-prinsessa, eläin-prinsessa? Vain mielikuvitus on rajana. En malttaisi millään odottaa sitä aikaa, kun Miss Clementinekin alkaa näyttämään luonnettaan. Vaikka nämä vauvat ovat aivan ihania, niin vielä suurempi onni on nähdä kuinka heistä hiljalleen muotoutuu omia, itsevarmoja ja omatoimisia pieniä persooniaan.