Kaste

Järjestimme tyttäremme kastejuhlan kirkossa. Hänet puettiin suvussa sata vuotta kulkeneeseen kastemekkoon, jossa minut ja oma äitinikin on kastettu. Lauloimme virren ja sanoimme uskontunnustuksen. Se perinteinen, kaavoihin kangistunut seremonia, joka saa suomalaiset aina hiukan ahdistuneiksi, kirkosta eronneet hieromaan hikoavia käsiään ja pakanat liikahtelemaan hermostuneina kovilla puupenkeillä. Suurin osa meistä on etääntynyt kirkosta ja käymme siellä vain kasteen, rippijuhlien, häiden ja hautajaisten yhteydessä.

Kirkko on monelle enää edellä mainitun neljän juhlan näyttämö, jolla suoritetaan onttoja ja sieluttomia seremonioita saadaksemme elämän merkittävimmille merkkipaaluille enemmän näennäistä arvoa ja juhlallisuutta. Haluamme edelleen juhlistaa lapsen syntymän ihmettä, teinin aikuisuuden kynnyksen tavoittamista, puolisoiden liiton solmimista ja lopulta elämän päättymistä. Mutta miten me näitä neljää elämän talon kulmakiveä kunnioittaisimme, kuinka tekisimme niistä jotain todella erityistä ja muistettavaa? Suurin osa, kuten minä, on tässä tilanteessa tapakristitty ja kääntyy kirkon puoleen.

Kastoin esikoiseni koska oma äitini pakotti. Montaa asiaa äitini ei ole minulta vaatinut, eikä hän ole puuttunut siihen millainen vanhempi olen tai miten päätän kasvattaa lapseni, mutta tässä yhdessä asiassa hän ei suostunut joustamaan. Kuusi vuotta myöhemmin piti jälleen päättää miten tehdään kuopuksen kohdalla, isoäidin mielestä tosin ei ollut tälläkään kertaa vaihtoehtoja. Mutta miksi lapsi pitäisi kastaa? Pelastaaksesi hänen sielunsa. Kristinuskon ydin on tässä, usko ja sinut pelastetaan. Taivas on varattu vain uskovaisille.

Minulle tämä nimenomainen kohta on aina ollut kaikkein vaikein sulattaa. Vuosia sitten minulla oli hyvä ystävä, jonka kanssa tein paljon töitä. Olimme monesti 12 tunnin työvuoroissa yhtä aikaa, sillä jos sai valita, halusimme aina olla toistemme työparit. Joidenkin ihmisten kanssa vain tuntee kuuluvansa yhteen. Oli kuitenkin yksi asia, josta emme voineet puhua, nimittäin uskonto. Hän oli todellinen uskovainen ja minä vain tapakristitty ja kaikki keskustelumme aiheesta päättyivät aina siihen, että hän uskoi minun joutuvan helvettiin.

En voi tänä päivänäkään käsittää miksi ihminen, joka niin vilpittömästi välitti minusta, oli sitä mieltä, että kuoleman koittaessa palaisin helvetin tulissa ikuisuuden. Hänen silmissään (ja raamatun oppien mukaan) olin syntinen, ja kaikkein pahinta, en katunut sitä tippaakaan. Vielä käsittämättömämpää minulle on kuitenkin se, että äitini (ja kirkon) mielestä viattomat lapset joutuvat helvettiin, jos heitä ei kasteta. Että pienokainen, jolla ei ole mitään valtaa päättää omasta puolestaan, joutuisi ikuiseen kärsimykseen, jos vanhemmat eivät ole valelleet hänen päätään vedellä. Täysin synnitön ja viaton vauva? En voi hyväksyä Jumalaa, joka niin tuomitsisi.

Isäni on monesti kutsunut raamattua maailman ensimmäiseksi fantasiakirjaksi ja toisinaan, kun vanhaa testamenttiakin lukee, kallistun hänen kannalleen. Pyhän kirjan tekstejä on vaikea sulattaa nyky-yhteiskunnan normien mukaan elävänä, itsenäisenä naisena, joka käsittää sananvapauden, tasa-arvon, itsemääräämisoikeuden ja vapaan tahdon perus oikeuksinaan. Vaikka olisin valmis noudattamaan joitain raamatun oppeja, kuten viittä kymmenestä käskystä tai pyrkisin rakastamaan lähimmäistäni kuten itseäni, olisi uskoni kuitenkin kuin piru joka lukee raamattua - poimin päältä ne asiat, jotka minulle sopivat ja käännän selkäni kaikelle muulle.

Kun seisoin alttarilla maailman suurimman ihmeen, vastasyntyneen lapseni kanssa, tunsin haikeutta sisälläni kun en voinut uskoa siihen, että tällä seremonialla saatoin hänet jonkin suuremman voiman suojelukseen. En kuitenkaan halunnut ottaa sitä riskiä, että jättämällä hänet ilman kastetta jättäisin hänen sielunsa vaille vapahdusta (enkä halunnut myöskään kohdata äitini vihaa ja raivoa, joka olisi varmasti ottanut raamatullisen suuret mitat).  Tyttäremme, joka oli saanut alkunsa laboratoriossa, ja jo sen takia laskettaisiin joidenkin uskovaisten mielestä luonnonvastaiseksi ja meidät suunnilleen roviolla poltettaviksi, oli pitkän taistelun ja toivomisen tulos. Halusimme korostaa sitä kuinka tärkeä hän meille oli pitämällä juhlat ja olimme tulleet kirkkoon hakemaan merkitystä.

Tänä päivänä, kun raha ja materia määräävät kulutusyhteiskunnassa, tuntuu, että olemme etääntyneet paljon muustakin kuin vain uskonnosta. Mitä merkitystä millään on? Mitä merkitystä minulla on? Moni taistelee näiden kysymysten kanssa ja ihmiset ovat tuuliajolla elämän merellä ilman selkeää päämäärää. Mikään määrä rahaa ei riitä, tavallisen duunarin ura on rottaakin arvottomampi, kaikkien pitäisi olla jotain erityistä ja koko ajan onnellisia. Meitä mitataan tiettyjen, tavoittamattomien meriittien perusteella. Uskonnolla olisi kaikki mahdollisuus antaa ihmisille sitä mitä he eniten kaipaavat; uskoa, toivoa ja merkitystä. Mutta miksei näin sitten ole?

Uskonnon merkitys vähenee jatkuvasti ja nekin meistä, jotka vielä haparoiden hakevat kirkollisista menoista sitä jotain enemmän huomaavat olevansa sokeita pimeässä ilman paimenta. Vanha usko ei pysty tarjoamaan uudessa maailmassa vastausta. Kun puhutaan nimenomaan kasteesta niin mitä tyttäreni sai sen myötä? Kynttilän, kummeja ja me muut kivoja valokuvia ja paikan jossa kokoontua yhteen.

Kummeillakaan tosin ei ole yhteiskunnassa mitään virallista merkitystä. Toivoisin, että Suomessa kuten toisaalla maailmassa, kummius olisi muutakin kuin nimi laatikon pohjalle päätyvässä paperissa. Eikö kummi voisi meilläkin olla "varahuoltaja" jolla olisi laillisia oikeuksia ja velvollisuuksia lasta kohtaan? Nyt hänen pitäisi olla uskonnollinen kasvattaja, mutta mitä lapsi todella varttuessaan tarvitsee on luotettavan aikuisen, joka on ystävä ja tuki hänelle kaikessa elämässä, eikä raamatunluku kaveria. Se, että kummius on nykyään yksilöllistä, ja sitä mitä kukin kummi nyt sattuu haluamaan ja päättämään, tuo toki vapautta, mutta myöskin jättää sen vain tyhjäksi titteliksi ilman tosiasiallista painoarvoa.

Yhtään enempää arvoa ei ole kastekynttilällä, joka sekin katoaa helposti jonkin laatikon pohjalle, mutta jota ei viitsitä tunnesyistä heittää pois vaan jätetään pölyttymään. Se tuntuu yhtä turhalta traditiolta kuin kastemekko. Kallis vaate, jossa lapsen on epämukava olla ja jota käytetään vain kerran elämässä. Vähän saman tyyppinen tapaus kuin hääpuku, johon tosin syötetään helposti monen kuukauden palkka, puetaan päälle kerran ja sitten hylätään. Hääpuku on päätynyt materialistisen yhteiskunnan markkinatuotteeksi, joka on yksi nykyajan meriiteistä minkä perusteella meidän arvoamme ja onnistumistamme yksilöinä mitataan. Ehkä on vain hyvä, että kastemekko on puolestaan menettämässä suosiotaan.

Tosin niin on itse kastekin ja minäkin olisin halunnut nimiäiset lapselleni. Lapsen syntymän juhliminen ja nimen antamisen tärkeä hetki eivät nimittäin ole suosiossaan vähentyneet, sitä ei vain haluta enää tehdä kirkossa. Tämä sukupolvi haluaa yhä vähemmän liittää itsensä kirkolliseen istituutioon, jonka kokee vieraaksi ja ahdistavaksi. Emme halua maksaa kirkollisveroa palkastamme, sillä emme koe saavamme sille vastinetta. Emme myöskään halua tulla yhdistetyksi niihin aatteisiin, jotka monet yhdistävät kirkkoon. Homovastaisuuden, evoluutioteorian kieltämisen, patriarkaalisen kulttuurin ja sovinismin, ahdasmielisyyden ja vanhoillisuuden tyyssi, sitä kirkko monelle on. Eikä feministinen, tieteeseen uskova, kultturelli, sivistynyt nykynuori, joka tukee sateenkaariperheitä ja modernia lääketiedettä, voi hyväksyä moista.

Kirkko edustaa ja tukee sellaista ajatusmaailmaa ja kulttuuria, jonka monet meistä kokevat omien periaatteidemme vastaiseksi. Toisin kuin esimerkiksi vaikka buddhalaisuudessa, jossa peräänkuulutetaan omaa ajattelua ja kriittisyyttä, neuvotaan olemaan uskomatta huhuja, epäilyksiä ja oletuksia, niin kristinuskossa vaaditaan sokeaa uskoa ja Jumalan palvontaa, pyhien tekstien nielemistä sellaisenaan. Se on ajatusmaailma, joka ei istu uudelle sukupolvelle, sillä meidät kasvatetaan siihen todellisuuteen, että olemme itse vastuussa itsestämme ja teoistamme. Siksi se ehkä tuntuikin niin väärältä, että kasteessa annamme lapsemme Jumalan huomaan (itse hänet hoidamme) tai pyydetään Jumalalta apua (vaikka kuinka rukoilisin, palkka ei juokse jos minä en tee töitä, tili pysyy tyhjänä jos en hae tukea kelasta, ruoka ei ilmesty käymättä kaupassa jne.).

"Jumala antaa sinulle voimia tehdä nämä asiat" saatat miettiä, enkä voi sitä kieltää, sillä enhän voi tietää onko asia näin. Yhtään sen enempää kuin sinä voit tietää, että näin se on. Voimme vain uskoa tai olla uskomatta. Suurin osa tänä päivänä päättää olla uskomatta, ja siinähän se ongelma onkin. Kirkon jäsenet vähenevät, uusia lapsia ei enää kasteta (eivätkä tilastot ennusta heitä syntyvänkään kovin nopeaa vauhtia lisää) eikä usko merkitse ihmisille enää mitään. Pelottelemalla helvetillä tai Jumalan rangaistuksella ihmisiä ei enää houkutella kirkkoon. Olemme valmiita maksamaan hinnan siitä, että saamme itse päättää omasta elämästämme ja teoistamme. Tässä tapauksessa ainoa hinta mitä en halunnut maksaa, oli äitini viha, ei Isän.

Kastejuhlamme oli lämminhenkinen, järjestelyt sujuivat hienosti, kaikki lähimmäisemme tulivat paikalle ja pappimme on ihana ihminen. Olimme tyytyväisiä, että pidimme juhlat - mutta emme siksi, että liitimme lapsemme evankelisluterilaiseen kirkkoon, vaan siksi, että päivä oli ikimuistoinen ja erityinen. Sellainen se oli kuitenkin enemmän yhteisöllisyyden tunteen eikä uskonnollisuuden takia, ja mikäli olisimme pitäneet nimiäiset en epäile, etteikö tilaisuus olisi tuntunut ihan yhtä onnistuneelta, vain ehkä hieman rennommalta ilman kirkollisia seremonioita. On vaikea karistaa pois mielestä sitä ajatusta, että kastamisesta on tullut turha ja tyhjä rituaali tämän päivän suomalaisen perheen elämään.

Verta ja kyyneleitä

Olen halunnut kirjoittaa uuden blogin jo vaikka kuinka monesti viimeisen kolmen viikon aikana. Vähän väliä tapahtuu jotain, mistä ajattelen "tästä saisi hienon tekstin!" tai "haluan jakaa tämän kokemuksen muiden kanssa". On kuitenkin tapahtunut niin paljon, etten yksinkertaisesti ole ehtinyt, ja silloinkin kun olisin ehtinyt, on huomioni vienyt elämäni uusi, suuri rakkaus.

Tänään hänet on puettu valkoiseen bodyyn, jossa on pinkkejä kolibreja, valkoisissa housuissa on pilvenhattaroita ja sukat näyttävät ihan lenkkitossuilta. Isä puki hänelle nämä ja se tuntuu kovin hämmentävältä. Yksi ihanuus vauvoissa tai lapsissa ylipäätään on se, että heitä pääsee stailaamaan, vähän kuin lapsuuden leikeissä nukkejaan ja barbejaan. Ja aina kun joku muu on sen tehnyt kokee pienen ahaa elämyksen, kuin olisi tutustumassa toisen designerin mallistoon.

Kuin lintu, pieni neitini kujertaa minulle keinutellessani häntä sylissä. En voi olla hymyilemättä.
"Nukkuessa ei seurustella, neitiseni."
"Huuuu!"
"Shhh, nukutaan nyt ja jutellaan sitten."
"Gurrr guuu grrrrll!"
"Ai niinkö? Niin minäkin sinua, rakas."
"Hau! Gii, gii! Aung!"

Pikkuvauvan jogellus, voisiko olla suloisempaa? Suunnilleen tasan kahden kuukauden kohdalla Miss Clementinen yksittäiset äännähdykset alkoivat tulla monen sanan ryppäissä ja nyt hän höpöttää ja höpöttää jo vähän väliä. Vaipanvaihto avaa sanaiset nyörit poikkeuksetta, kun seinään kiinnitetyille hymynaamakuville pitää kerrata viimeisimpiä tapahtumia. Isosiskolle pitää kertoa kaikki äidin salaisuudet kun hän tulee tarhasta kotiin ja tietysti isukin kanssa on ihan omat jutut.

Kun olemme ihan kahden voimme makoilla sängyssä torisemassa vaikka kuinka pitkään. On vaikea irroittaa katsettaan onnellisesti hymyilevästä, pienillä käsillään huitovasta vauvasta, joka vastailee vuorollaan kysymyksiisi. Olen aivan hullaantunut Miss Clementineen. Hän saa minut hymyilemään korvasta korvaan kiukkuisimpanakin hetkenäni. Olen aivan rakastunut ja tuon tunteen sokaisema, joten siksi kai Mr. Blueberry kysyi, että pidänkö nuorimmaisesta enemmän kuin esikoisesta.

Voitte kuvitella järkytykseni. Siltäkö se näyttää? Äidit tietävät vastauksen tähän. En tietenkään! Meillä vain on suhteemme kuherruskuukausi menossa Miss Clementinen kanssa. Hän on uunituore ihastus, jonka näen ruusunpunaisten lasien läpi. Haluan olla hänen kanssaan taukoamatta, koskea ja pitää sylissä koko ajan, koska hän on uusi ja ihmeellinen. Mutta se ei tarkoita, etteikö tämä tunne laantuisi ja arkistuisi jossain vaiheessa tasaisen kyteväksi ja vahvaksi rakkaudeksi, kuten Miss Lemonin kanssa. Jos joku nyt laittaisi aseen molempien tyttärien ohimolle ja pakottaisi valitsemaan, en voisi sitä tehdä, en mitenkään. Rakastan heitä ihan yhtä paljon - vain eri tavalla. Äidinrakkaus ei sorsi.

Lasten osalta menee tällä hetkellä muutenkin ihan hirveän hyvin. Miss Lemon pärjää esikolussa erinomaisesti ja on ihastunut isosisko, joka ei osoita mustasukkaisuutta nimeksikään. Miss Clementine voi hyvin, kasvaa hienosti, napatyrä on kadonnut, vatsa toimii ja uni maistuu. Asiat eivät voisi olla paremmin! Koirat ja kissa ovat sopeutuneet uuteen tulokkaaseen, koko perheellä on uusi rytmi ja arki, joka rullaa pitkälti omalla painollaan. Asiat, joiden pelkäsin olevan vaikeita ovat lutviutuneet paikoilleen helpommin kuin olisin voinut edes kuvitella.

Kun siis sanon ihmisille, että hienosti menee se on täyttä totta. Vaikka ihan kaikki ei tietenkään ole kunnossa. Miten menee vauvan kanssa? No ihan super hyvin! Miten menee isosiskon kanssa? Ihan super hyvin siinäkin! Näitä kahta asiaa meiltä kysytään (ja joskus eläimistä). Harvemmin kukaan kysyy, että no entä kuinkas sinulla menee? Ei niin hyvin kuin haluaisin.

Kaksi viikkoa sitten makasin Mr. Blueberryn karvaista rintaa vasten ja vollotin lohduttomana. Maidon tulo oli yhtäkkiä loppunut kuin seinään edellisenä yönä. Olin nostanut Miss Clementinen kehdosta yön pimeydessä ja asettanut rinnalle unenpöpperöisenä. Pikkuneiti oli käynyt kiinni kuin sika limppuun, kuten yleensäkin. Hetken hän imi, mutta päästi sitten irti ja kitisi minulle. Kurtistin kulmiani ja asettelin tytön paremmin. Hän lähti imemään kuuliaisesti. Kuuntelin, mutta lapsi ei niellyt. Tappelimme yhden rinnan kanssa pitkään, mutta tuloksetta, joten vaihdoin puolta.

Miss Clementine on rauhallinen ja helposti tyytyväinen lapsi. Hän ei pienistä hermostu, joten rintaa vaihtaessa lapsi jaksoi nälästään huolimatta yrittää imemistä. Minä yritin rentoutua ja sulkea silmät, jotta maito varmasti virtaisi. Yritimme ja yritimme, mutta lopulta vauva alkoi itkeä turhautuneena. Voi sitä alahuulen väpätystä, niitä valtavia kyyneleitä, jotka vierivät silmäkulmista. Minulle tuli niin paha mieli lapsen puolesta. Hän oli yrittänyt ja yrittänyt, kiltisti tehnyt kaiken oikein, ja sitten äiti ei anna ruokaa.

No olisinhan minä tietysti antanut, ja suunnilleen juoksin jääkaapille kunhan olin iskenyt vauvan unestaan hätkähtävän Mr. Blueberryn syliin. Kunhan Miss Clementine sai pullon suuhunsa hän alkoi ahmia kuin viimeistä päivää ja minä istuin sängyn laidalla kiikkuen, ehkä enemmän itseäni rauhoittaen kuin lasta. Vielä seuraavana iltanakaan ei maitoa tullut, vaikka olin yrittänyt sitkeästi imettää koko päivän, aiheuttaen mielipahaa niin vauvalle kuin itselleni.

Lopulta tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi äidiksi ja löysin itseni itkemässä Mr. Blueberryn sylistä. Miksi? Miksi tässä kävi näin? Johtuiko se siitä, että Miss Clementine oli puolittain pulloruokinnassa eli korvikkeella? Olinko mokannut kaiken tekemällä sen päätöksen? Miten maito vain yhtäkkiä loppui? Kuinka kävisi nyt lapseni vastustuskyvyn ilman äidinmaitoa? Miehellä ei tietenkään ollut vastauksia näihin, hän yritti vain parhaansa mukaan raihoitella minua.
"Jos maito loppui, se loppui, ei se tee sinusta huonoa äitiä. Miss Clementine kyllä pärjää. Sinä olet paras äiti maailmassa."

Hautasin naamani miehen litimärkään rintaan vielä surkeampana. Ei minusta ole mihinkään, ajattelin. Valvoin keskiyöhön odottaen kauhulla sitä hetkeä, että vauva heräisi. Ilmeisesti telepaattinen yhteytemme kuitenkin edelleen toimii tai sitten päivä oli vain ollut todella rankka myös neidille, sillä hän vetäisi maagiset seitsemän tuntia unta putkeen. Tästä minä nukuin vain viisi, mutta se oli tarpeeksi palauttamaan voimia uuteen koitokseen, ja koska tämän yhden syötön jälkeen nukuimme molemmat vielä leppoisasti kolme tuntia, ajattelin asioista jo paljon järkevämmin ylös noustessa.

Sisareni avulla tongin netistä neuvoja imettämiseen, ja vaikka mitään uutta ei tuntunut irtoavan, alkoivat rintanikin tehdä yhteistyötä ja muutamassa päivässä pääsin takaisin siihen, että jokainen syöttökerta alkoi imettämisellä ja jatkui sitten tuttipullolla. Vaikka en ole niitä ihmisiä, jotka kokevat tarpeelliseksi imettää lapsiaan kolmeen ikävuoteen asti, koen sen kuitenkin tärkeänä osana äitiyttä. Pidän siitä sen suoman läheisyyden takia. Vauva on ensimmäiset yhdeksän kuukautta osa äidin kehoa ja kun hän syntyy ja napanuora katkaistaan on imetys se osa, joka pitää fyysistä yhteyttä yllä. Rinnalla hän on myös lähinnä sydäntä, mikä tuntuu lohdulliselta ja ihanalta. Pelkät käytännön asiat, kuten vastustuskyky ja helppo ruokinta eivät ole se suurin suru imetyksen lopettamisessa vaan se fyysisen yhteyden lopullinen katkeaminen.

Sain kuitenkin maidontuotannon takaisin käyntiin ja pyrin muutenkin itsepintaisesti normalisoimaan elämääni, vaikka jälkivuoto ei vain ottanut loppuakseen. Kirjoitinkin viimeksi siitä istukan palasta kohdussani ja toivoin niin hartaasti, että se lähtisi itsekseen pois. Vuoto niukkenikin pääsiäisen jälkeen muutaman pisaran tiputteluksi ja kun sain kolme kokonaista päivää taukoa ajattelin vihdoin olevani selvillä vesillä. Varasin ajan zumba tunnille ja päätin aloittavani taas salitreenit ja saavani kroppani takaisin. Vuoto kuitenkin alkoi uudestaan.

Halusin uskoa, että kuukautiseni olivat vain lähteneet käyntiin ja menin varatulle tunnille ihan itsepäisyyttäni. En odottanut pysyväni täysin vieraassa koreografiassa mukana ja välillä nauratti kun lähdin ihan eri suuntaan kuin kaikki muut. Nautin kuitenkin täysin rinnoin liikkumisesta, varsinkin kun tämä (suosikki-) opettajani pitää tuntia kuin zumba olisi vetänyt crackiä ja lähtenyt sitten reiveihin. Tempo on hurja eivätkä liikkeet rajoitu pelkkiin lattari tansseihin. Vähemmän nauratti mennä pukuhuoneeseen ja huomata valuneensa verta suojan yli pöksyt märäksi.

Siitä alkoikin sitten kunnon valumiset. Ulos tuli isoja hyytymiä ja ihan puhtaan kirkasta verta. Meno yltyi päivä päivältä, joten kolmantena soitin naistenklinikalle herättyäni kolmesti yöllä siihen, että sänky oli veressä eikä yöside riittänyt kuin pariksi tunniksi.
"Valitettavasti tämä asia ei kuulu meille enää, koska olet jo käynyt jälkitarkastuksessa. Emme ota sinua hoitoon ilman lähetettä. Soita terveysasemalle."
Hiukan kiukustuneena soitin terveysasemalle ja kun kerroin vuotavani verta kuin seula sain ajan tunnin päähän.
"Varaudu tosin odottamaan pitkään, sillä suurin osa henkilökunnastamme on koulutuksessa."
Mahtavaa.

Syötin Miss Clementinen, vaihdoin vaipan (hänelle ja itselleni) ja pakkasin meidät autoon. Koska en tee tätä ensimmäistä kertaa tajusin pakata hoitolaukkuun ekstra vaatteita, ekstra vaippoja ja maitoa että pulloja. Olisi tosin pitänyt tajuta pakata itsellekin vaihtovaatteita, sillä siinä vaiheessa kun pääsin lääkärin vastaanotolle olin jo valunut pienen lammikon vihreälle odotuspenkille käytävällä.

Minut otti vastaan reilu kolmekymppinen, blondi naislääkäri, jolle selitin tilanteeni maltillisesti. Miss Clementine nukkui edelleen turvakaukalossa talvihaalarissaan, joten minulla ei ollut kiire. Pitkän keskustelun jälkeen siirryimme vihdoin tarkastukseen. Huomasin jättäneeni taas pienen lammikon tuolille ja pahoittelin tätä.
"Oho, no kyllä tosiaan vuotaakin paljon" olivat lääkärin ensimmäiset sanat kun kävin makuulleni ja levitin haarani.
Tohtori haki tukon paperia ja kohta kuului loiskahdus kun jotain märkää putosi lattialle ja taas "oho" lääkärin suusta. Sotkuisen sisätutkimuksen jälkeen en saanut lupaa nousta ennen kuin minulle oli tuotu iso läjä paperia ja lääkäri oli siivonnut lattian.

"Kirjoitan sinulle lähetteen naistenklinikalle, kyllä tämä pitää tarkistaa" lekuri kertoi samalla kun minä vaivihkaa vaihdoin siteen, siistin housujani parhaani mukaan ja puin päälleni.
Saatuani käskyn mennä suoraan päivystykseen näytille lähdin neuvolasta. Miss Clementine nukkui nyt jo toista tuntia ja nostin hänet takapenkillä olevalle telakalle. Kun turvakaukalo oli loksahtanut paikalleen soitin Mr. Blueberrylle.
"No voi vittu, sehän kiva! On se nyt saatana, että koko ajan pitää olla jotain. Kerrot sitten naistenklinikalla, että tämä on heidän syynsä kun ne kätilöt eivät synnytyksessä hoitaneet hommiaan kunnolla, vitun apinat."

Minun pitäisi tuntea mieheni jo sen verran hyvin, että olisin osannut odottaa tätä räjähdystä. Hän on huono käsittelemään takaiskuja ja tällainen negatiivinen ensireaktio on nähty ennenkin. Olin kuitenkin tähän asti pitänyt itseni vain vaivoin kasassa kaiken stressin ja pelon keskellä (se on aika kammottavaa kun valuu verta lakkaamatta) enkä pystynyt hillitsemään itseäni enää. Purskahdin itkuun, mikä tietysti muutti äänen kellossa luurin toisessa päässä.
"Mikä hätänä?"
"No mitä luulet!" kivahdin.
"Miksi rupeat heti huutamaan kun soitan näin tärkeässä asiassa."
"Anteeksi, en minä sinulle ole vihainen. Ei se sinun vikasi ole."
"Ei se siltä kuulostanut. Soitan joskus myöhemmin."

Suunnilleen löin luurin miehen korvaan kun hän yritti sanoa rakastavansa minua ja itkin hetken hysteerisenä rattia vasten. Muutaman reippaan hengenvedon jälkeen pakotin itseni kasaan, pyyhin naamani, tarkistin lapsen olevan edelleen unten mailla ja asetin sitten navigaattorin ohjaamaan minut perille. Vilkaisin puhelinta kun Mr. Blueberryltä tuli huolestunut anteeksipyyntöviesti, mutta en voinut edes ajatella vastaavani ilman kyyneleiden kohoamista. Naksautin itseni toiminta moodiin ja lähdin ajamaan keskustaan pyrkien tietoisesti sulkemaan kaikki tunteet ulkopuolelleni.

Sain auton parkkiin tien laitaan pienen kävelymatkan päähän naistenklinikalta. Joka askeleella kohti määränpäätä tunsin verta valuvan lisää. Kun vihdoin pääsin etuovista sisään en edes vilkaissut katossa olevia kylttejä vaan marssin infopisteelle saadakseni ohjeita. Löysin helposti perille ilmoittautumiseen saaduilla neuvoilla ja minut otti vastaan kaksi hyvin ystävällistä kätilöä.
"Onko vuoto ollut samanlaista synnytyksen jälkeen koko ajan?"
"Ei, hyvin vaihtelevaa. Välillä ei ole tullut mitään ja nyt verta on niin paljon, että housutkin ovat ihan veressä enkä viitsi edes istua alas" vastasin nojaillessa tuolin selkämykseen seisaaltaan.

Vaikka kätilöt naurahtivat hymyssäsuin annetulle vastaukselle he olivat seuraavaksi hyvin hienotunteisesti kertomassa missä oli lähin vessa ja että siellä olisi paksuja siteitä, joita voisin käyttää. "Voit siistiytyä kaikessa rauhassa ennen kuin menet odotustilaan. Sinua ennen on yksi potilas, joten odotus ei varmaan ole kauhean pitkä."
Kuhan olin saanut nimellä ja henkilötunnuksella merkityn rannekkeen käteeni siirryin invavessaan pesemään itseni. Miss Clementine uinui yhä tyytyväisenä istuimessaan ja sain suoriutua siistiytymisestä rauhassa. Toivoin neidin jaksavan nukkua vielä lääkärin tapaamisen yli, mutta naistenklinikan kauhean pitkään aikamäärite ei ollut ihan niin pian kuin olin kuvitellut.

Istuin aulassa yksin puoli tuntia. Hoitaja kävi välissä ottamassa minulta useamman verikokeen, jotka tehtiin siinä paikanpäällä kun paikalla ei kerta ollut muita potilaita, vain henkilökuntaa. Mietin tylsistyneenä olivatkohan penkit tarkoituksella tummanpunaisia kun paikalle vihdoin saapui seuraava asiakas, tummaihoinen nainen miehensä kanssa. Ja ennen kuin ajattelette somali, niin ei, nämä kaksi olivat jotain sellaista afrikkalaista heimoa, joka kasvaa kaksimetriseksi ja nainen oli pukeutunut tiukkoihin farkkuihin, tyköistuvaan paitaan ja rastatukka oli korkealla ponnarilla. Mies heitti omistajan elein jalkansa yhdelle pöydistä ja valloitti yksin kokonaisen sohvan.

En ehtinyt kuunnella pariskunnan kummallista kieltä kuin viitisen minuuttia ennen kuin vihdoin kuulin jonkun kutsuvan sukunimeäni. Nousin kiireesti ylös noukkien kaikkia kasseja, ulkovaateita ja turvaistuinta maasta. "Täällä" huusin ja ihmettelin missä lääkärini oli. Löysin hänet kulman takaa ihan eri suunnasta kuin olisin luullut. Keski-ikäinen nainen hymyili lämpimästi, mutta ei tarjoutunut auttamaan, vaikka kannoin tavaraa kaksin käsin, vaan käänsi selkänsä ja käveli huoneeseensa katsomatta peräänsä.

Kiirehdin kantamuksieni kanssa perässä suureen tutkimushuoneeseen. Siellä meitä odotti valkotakkinen nuori mies, joka esittäytyi lääkäri kandiksi. Miss Clementine heräsi kun istuuduin alas. Neiti kuitenkin katseli hiljaa mietteliäänä koko sen ajan kun kävin taas läpi tilanteeni. Pienet nyrkit alkoivat huitoa vasta siinä vaiheessa kun alettiin puhua sisätutkimuksesta.
"Otan vain haalarin pois tältä neidiltä ensin."
Lääkäri tarjoutui ottamaan Miss Clementinen syliinsä siksi aikaa kun minä menin riisumaan housuja. Kilttinä vauvana tytär ei ollut moksiskaan vieraasta sylistä ja jatkoi maailman ihmettelemistä varsin tyytyväisenä. Kun minulta kysyttiin voisiko kandi tehdä sisätutkimuksen epäröin hetken.
"Paikat ovat aika kipeinä" sanoin varovasti, haluamatta teilata ajatusta ihan suoralta kädeltä.
"Varmasti, olemme varovaisia. Olisi kuitenkin hyvä kandin saada harjoitusta ennen kuin hän joutuu isoon maailmaan ja aloittaa työt ihan itsekseen. Jos sinulle siis sopii...?"

Päätin olla rohkea ja annoin suostumukseni. Mies aloitti ensin yhdillä välineillä, mutta verta oli niin reippaasti, että lääkäri neuvoi käyttämään toisia. Seuraavat välineet olivat äärettömän epämukavat ja huomasin kyynelten alkavan valua pitkin poskiani.
"Tekeekö kipeää?" lääkäri kysyi ja laski Miss Clementinen kaukaloon.
"Vähän" sanoin äääni väristen.
Kyyneleet jatkoivat norumistaan kun kaksikko pähkäili tilannetta ja yritti saada kohtuun jonkinlaista näkyvyyttä.
"Olen pahoillani, ei ole tarkoitus satuttaa."
"Tämä on enemmän henkistä herkistymistä" vastasin nyyhkyttäen ja pyyhin kasvojani.

Lopulta välineistä ei ollut juuri hyötyä ja ne otettiin pois. Kun pieni kipu lähti sain nieleskeltyä itseni rauhallisemmaksi, vaikka kandi jatkoi tutkimusta käsin. Se ei kuitenkaan tuntunut pahalta eikä mitään poikkeavaa löytynyt. Miss Clementine kitisi hiukan istuimessaan, mutta lähinnä tylsistymistä, joten lääkäri jatkoi seuraavaksi ultraamalla kohdun. Bongasin melkein heti istukan palan. Lääkärikin selke'sti huomasi sen, mutta kävi tarkoituksella ensin kaiken muun läpi (kunnossa oli) ennen kuin palasi mittailemaan kalkkeutunutta vihulaista.
"Ei täm' mikään kauhean iso kyllä ole" lääkäri pohdiskeli ääneen.
Mittojen mukaan palanen oli lähes täsmälleen saman kokoinen kuin viime ultrassa.

Minua kiellettiin taas nousemasta heti tutkimuksen loputtua ja lääkäri pyyhki paikat ensin suurimmasta verimäärästä ja antoi käteen vielä tupon paperia. Kunhan olin saanut vaatteet päälle ja tyttären syliin kävimme läpi tilanteen.
"Periaatteessa tuollainen pieni pala voisi poistua itsekseen, mutta tämä on ollut nyt jo hyvin pitkään kohdussa. Mitä mieltä sinä olet, haluatko odottaa vielä ennen toimenpiteitä?"
En halunnut odottaa, vaikka olinkin hyvin varovaisella mielellä, sillä mahdolliset toimenpiteet pelottivat.
"Tilanne ei ole niin paha, että sinut pitäisi laittaa heti kaavintaan" lääkäri oikein irvisti sanan kaavinta kohdalla, joten laskin, että se olisi inhottava vaihtoehto.
"Sen sijaan voisit saada, no ensinnäkin lääkityksen, joka vähentää ja hillitsee verenvuotoa, mutta myös keltarauhashormooni kuurin. Syöt keltarauhashormoonia kymmennen pävää, joka lopettaa tämän vuodon, mikäli se on hormooniperäistä, ja sitten kun kuuri on ohi aloittaa uuden, niin sanotun tyhjennysvuodon. Tämän tyhjennysvuodon aikana syöt taas verenvuotoon lääkkeitä, jottei se ylly liian runsaaksi ja kunhan vuoto lakkaa tulet tänne tähystys operaatioon. Tähystyksellä voidaan sitten nähdä tarkemmin mitä kohdussa on, kun se on tyhjä verestä, ja poistaa kaikki istukan jäämät, jos sellaisia vielä on."

Tämä kuulosti hyvältä, eli sama setti mitä yksityisellä lääkärini oli ehdottanut. Varmistettuani vielä, että toimenpide ei ollut erityisen kivulias (ei ilmeisesti oikeastaan lainkaan ja lisäksi saisin paikallispuudutuksen) sovimme etenevämme sillä.
"Tämä on sinänsä helppo toimenpide, että pääset vielä samana päivänä kotiin, jos ei tule jotain ihmeellistä."
Nyökyttelin, kuulosti hyvältä.
"Minun täytyy vain käydä varmistamassa milloin ja kuka sen voi tehdä, itse kun olen normaalisti töissä TYKSissä ja olen täällä vähän kuin vaihdossa vain. Jos odotat tuossa ulkopuolella, selvitän asian ja siihen mennessä verikokeidenkin tulokset pitäisi olla jo valmiina."

Siirryin odotusaulaan nyt jo kiukkuisemmin kiemurtelevan lapsen ja kaikkien tavaroideni kanssa. Kysyin heti ensimmäiseltä kätilöltä, joka käveli vastaan, että missä on mikro - Miss Clementine huutaisi kohta päänsä irti jos ei saisi maitoa.
"Tuotaa... no meillä on täällä tällainen olohuone, se on varmaan nyt tyhjänä..."
Kätilö vei minut tilaan, joka taisi olla lähinnä henkilökuntaa varten, mutta oli tosiaan tyhjä ja pääsin lämmittämään pullon. Istuimmekin sitten ihan rauhassa mukavassa nojatuolissa, minä hiljaa pulloa lutkuttavalle neidille höpötellen. Laitoin samalla viestiä Mr. Blueberrylle tilanteesta, taiteillen kännykän ja pullon kanssa - kaikki onnistuu kunhan käyttää leukaa ylimääräisenä raajana.

Kun olimme selvinneet ruokailusta kunnialla olikin seuraava operaatio vaipan vaihto. Tarkistin kaikki vessat, jotka löysin, mutta niissä ei ollut mitään sellaista alustaa tai pöytää, jossa olisin voinut hoitaa homman. Niinpä lähestyin taas kätilöä.
"Jaa meillä ei tosiaan ole... tuota, odota hetki, tarkistan onko joku synnytyssaleista vapaana."
Nainen palasi kohta, tarjoutui kantamaan tavaroitani, ja vei minut tyhjään neljän hengen huoneeseen. Sairaalasängyt toivat takaisin flash back muistoja kahden kuun takaa.
"Vähän hassua, ettei meillä tosiaan ole mitään hoitopöytää täällä."
"Niin, eihän täällä tosiaan vauvoja hoideta."
Sarkasmin pieni vivahde sai kätilön punastumaan.
"No, periaatteessa täällä hoidetaan vain äitejä..."

Olin kiitollinen ystävällisestä avusta mitä sain, ja kun olin vaihtanut iloisena jogeltelevan vauvani vaipan lähdin takaisin kohti odotus aulaa. Taas joku kätilö oli menossa ohi (heitä hääräsi kyllä kuin muurahaisia täällä) ja tarjoutui auttamaan tavaroiden kanssa. Kiitellessä mietin, että olin saanut erinomaista palvelua tähän mennessä. En joutunut odottamaan lääkäriäkään kuin vartin ja olinkin sitten takaisin toimenpidehuoneessa.
"Varasimme sinulle hysteroskopian," (onpa hysteerisen hassu sana) "eli kohtuontelon tähystyksen, yhdeksäs toukokuuta. Jos kuitenkin tulee tulehduksen oireita, kovia kipuja, runsaampaa verenvuotoa tai mitään kummallista, tulet tänne heti ja operaatio tehdään kiireellisenä päivystyksessä."
Lääkäri painotti tätä hyvin selvästi, ei ollut kyseessä mikään leikin asia. Hoitaja kävi vielä läpi tarkemmat toimenpiteen yksityiskohdat ja sitten pääsimme lähtemään kohti apteekkia.

Suurin osa päivää oli hurahtanut jo ohi enkä ilahtunut lainkaan nähdessäni miten pitkä jono apteekissa oli. Onneksi Miss Clementine jaksoi olla hyvällä tuulella ja jonokin eteni nopeammin kuin olisin odottanut. Kun meidän vuoromme tuli vastassa oli mukava, nuori farmaseutti. Nainen selasi reseptejäni hiukan kysyvä ilme kasvoillaan. Tajusin, että siellä oli varmaan vielä joitain reseptejä hormonihoidoista.
"Vain tänä päivänä kirjoitetut lääkkeet, kiitos."
"Ahaa, no sitten."
Hetken naputeltuaan nainen katsahti Miss Clementineen.
"Imetätkö vielä?"
"Kyllä."
"Tuota, sanoiko lääkäri mitään tästä keltarauhashormoonista."
Yritin muistella. Olin sanonut lääkärille, että imetin vain osittain ja lapsi sai suurimman osan korvikkeena pullosta.
"Hän sanoi, että saan imettää, jos haluan."
"Niinkö?"
Farmaseutti vaikutti yllättyneeltä.
"Tämä on kyllä aika korkean tason varoitusmerkillä. Siis lähinnä, koska lääkkeen vaikutusta vauvaan ei ole tutkittu."

Kävimme pitkän keskustelun siitä pitäisikö minun imettää vai ei, joka päättyi siihen, että farmaseutti totesi kuin pesten kätensä asiasta: "Mutta toki, jos lääkäri sanoi, voit imettää."
Mietin tätä koko ajomatkan kotiin. Olin juuri saanut maidon taas tulemaan paremmin ja nytkö minun pitäisi olla kymmenen päivää imettämättä. Sehän tappaisi maidon herumisen aivan varmasti! Eikä minulla ollut pumppua jolla ylläpitää maidontuotantoa sen aikaa kun en imettäisi. Kunhan Mr. Blueberry parin tunnin päästä tuli kotiin kysyin hänen mielipidettään.

"Älä imetä" sieltä tuli heti.
"Mutta sitten maidon tulo loppuu kokonaan."
En oikeastaan väittänyt vastaan, totesin vain todellisuuden ja surin asiaa. Halusin parhaan mahdollisen lähtökohdan lapselleni, tietenkin, ja imetyksen myötä katoava vastustuskyky huoletti minua. Omalta osaltani itkin sydämessäni sen yhteyden katkemista, joka minulla ja Miss Clementinellä oli, ja jonka nyt menetin.
"Hän pärjää kyllä ilman" mies yritti lohduttaa, mutta sai oloni vain pahemmaksi.
En toki ollut aikonutkaan imettää kuin puoli vuotta, ja maidon herumisen kanssa oli ongelmia jo nyt, mutta pikkuisen vaille 3 kuukautta oli paljon vähemmän kuin olin halunnut. Enkä sitä
paitsi itsekkäästi vielä halunnut, että vauva pärjäisi ilman minua.

Jatkoin keskustelua puhumalla jostain muusta, mitä lääkärissä oli tapahtunut, johon mies vastasi vain "okei" ja alkoi sitten puhumaan töistään. Vetäisin tästä jaakon pavunvarsineen nenääni.
"Kiitos kun vaihdoit aihetta."
"Anteeksi, mitä halusit vielä sanoa?"
"Ai minä, ei minulla mitään sanottavaa ole, kerro vain töistäsi."
"No mitä?"
"Mitä mitä, ei sinua kiinnosta."
"Kiinostaapas."
"Niin varmaan. Puhu nyt vain niistä töistä sitten."

Koska olen aikuinen, järkevä ihminen, murjotin puolisolleni loppu illan. Kunhan lapset oli saatu nukkumaan oli koko asia tietysti paisunut päässäni ja kaikki edellispäivien stressi ja murhe, pelot ja harmitus räjähtivät sitten ulos niin, että saimme oikein hienon riidan aikaiseksi kun olisi pitänyt mennä nukkumaan ja levätä. Tajusin onneksi jo yöllä, että ylireagoin ja saimme sovittua. Lääkkeetkin toimivat sen verran nopeasti, että sänky säästyi vereltä, vaikka side pitikin vaihtaa pari kertaa.

Nyt kaksi päivää myöhemmin tilanne on huomattavasti rauhoittunut, mutta siitä huolimatta huristelin taas autolla kohti naistenklinikkaa, sillä minulla oli aika synnytyskeskusteluun. Tällä kertaa minulla oli varattu aika, joten ilmoittauduin yläkerran automaateilla ja kipitin sitten karttakuvan mukaisesti alakertaan odottelemaan, itseasiassa täysin samaan paikkaan kuin missä olin odottanut sikiön kokoarvio ultraan. Kävi mielessä, että toivottavasti tällä kertaa lääkäri ei olisi myöhässä puoltatoista tuntia, sillä vaikka Miss Clementine erinomaisena matkustajana taas veteli hirsiä turvakaukalossaan, ei hän iltapäivisin nukkunut koskaan mitään kolmen tunnin unia ja heräisi varmasti ihan näillä näppäimillä.

Lähteminen oli tällä kertaa viivästynyt kun syömisessä ja vaipanvaihdossa oli kestänyt pidempään kuin olin arvioinut, niinpä olin ollut minuutin myöhässä. Hurjaa, tiedän, mutta eipä tarvinnut odotella kun lääkäri melkein heti alas istuttuani kutsui meidät sisään. Tämä tohtori, kolmikymppinen vaaleaverikkö, tarjoutui heti kantamaan osan tavaroista. Seurasin naista kiitollisena oikeaan paikkaan ja näin ovessa lapun "ei lapsia toimenpidehuoneeseen". Räpäytin silmiäni, hetkellisesti hätääntyen, että tietysti minulla oli vauva mukanani, mutta sitten muistin vielä erikseen kysyneeni puhelimessa voiko Miss Clementine tulla mukaan. "No tietysti, ei siinä mene puolta tuntiakaan" oli ollut vastaus, joten varauduin henkisesti puolustautumaan, mutta lääkärini höpisi iloisesti tyttärelleni eikä näyttänyt olevan yhtään pahoillaan vauvan läsnäolosta.

Tohtori oli myös lukenut potilaskertomukseni etukäteen ja oli jo tietoinen istukan palasta että vuodosta.
"Koska olet käynyt juuri tutkimuksissa meidän ei tarvitse tänään tehdä sisätutkimusta."
En ollut edes osannut odottaa sellaista, joten hyvä.
"Tietojesi mukaan synnytys oli aika raju kokemus."
"Kyllä. Erittäin traumaattinen. En pysty vieläkään puhumaan siitä itkemättä, joten kannatta varautua kyyneliin."
Siitä se itkeminen sitten suunnilleen lähtikin. Vajaa kymmenen minuuttia ja lääkäri oli jo varaamassa minulle aikaa pelkopolille.
"En ollut itse sinua hoitanutta henkilökuntaa, mutta haluan pahoitella sitä miten asiat menivät. Olen todella pahoillani. Olisi hyvä, jos kirjoittaisit palautetta meille. Ihan kirjallisesta palautteesta olisi hyötyä jatkotoimintamme kannalta."

Olin tyytyväinen siihen, että tunteeni ja pelkoni otettiin tosissaan, mutta hiukan jäi vaivaamaan jotkin lääkärin valitsemat sanamuodot. Kun kerroin, että minuun satui niin paljon, että olisin mieluummin kuollut kuin kestänyt yhtään enempää hän vastasi "olen todella pahoillani jos sinusta tuntui siltä". Jos, miten niin jos? KYLLÄ minusta tuntui siltä. Kun sitten kerroin, että minusta tuntui, että itsemääräämisoikeuteni riistettiin minulta kun kätilö ei edes harkinnut keisarinleikkausta vaikka sitäkin rukoilin, ja ihan kohta toisen asian yhteydessä lääkäri sanoi "ketään ei täällä pakoteta alatiesynnytykseen" se räsähti korvaani pahasti.

Avauduin myös siitä, että ajatus uudesta raskaudesta kammottaa niin, että oksettaa, koska pelkään synnytystä niin paljon. Lääkäri huitaisi kädellään ja sanoi: "Älä sitä mieti, kyllä Suomessa saa sektion, ja lähtökohtaisesti alatiesynnytykseen ei pakoteta. Pelkopolilta laitetut merkinnät otetaan muutenkin huomioon seuraavalla kerralla ja sinulla on tapaamisia ennen synnytystä, joissa käydään kaikki läpi. Jos niidenkin jälkeen tuntuu siltä, että haluat sektion saat sen kyllä, mutta seuraavalla kerralla, kun pelkosi ja kokemuksesi tiedetään, toimitaan muutenkin eri tavalla, että alatiesynnytys voisi olla hyvin erilainen kokemus."
"Ei missään nimessä, ei enää ikinä."
"No kuten sanoin, älä sitä murehdi, vaan nauti uudesta vauvastasi ja ajasta sen kanssa. Turha keskittyä siihen mitä jos, varsinkin kun kyllä sen sektion saa."

Lääkärin mielestä olisi ollut hyödyllistä, että olisin puhunut minua hoitaneen kätilön kanssa kasvotusten kokemukseni läpi. Totesin, että ajatuskin siitä oli pelottava, sillä en usko, että pystyisin olemaan asiallinen, vaan olisin todennäköisesti hyvin agressiivinen ja järkevästä keskustelusta ei tulisi mitään. En sanonut sitä ääneen, mutta mietin jo pesäpallomailaa. Aikaa ei siis varattu. Sen sijaan aika pelkopolille tosiaan tuli, 25 toukokuuta. Lääkäri pahoitteli, että jouduin nyt ramppaamaan heillä ja käyntejä tuli niin monia. Ylipäätään hän vaikutti hyvin aidosti välittävän voinnistani ja antoi minulle vähän väliä nenäliinoja kun vollotin menemään.

30 minuuttia ei kuitenkaan riittänyt käsittelemään traumojani kuin pintaraapaisulta. Sen olin kyllä tiennytkin. Seuraavalle kerralle lääkäri suositteli jättämään vauvan kotiin, jotta voisin keskittyä kunnolla, ei niin, että olisin nytkään häiriintynyt siitä, että jouduin ottamaan Miss Clementinen syliini keskustelun ajaksi, jotta hän pysyi rauhallisena. Tyttö on niin leppoisa, ettei hänestä ole vaivaa. Hän on perinyt isänsä luonteenlaadun, rauhallinen, tyytyväinen ja maltillinen. Yritäppä tosin saada hänet tekemään jotain mitä hän ei halua, siitä laukeaa ihan käsittämätön raivari muuten niin tasaisen onnelliselta olennolta. Unenlahjatkin on selkeästi peritty isukilta kun neiti nukkuu nykyään vähintään viiden tunnin, yleensä kuuden tunnin putkia yöllä. Jos neiti on kymmeneltä nukkumassa tietää, ettei tarvitse ennen kolmea herätä. Luksusta.

Lepoa tarvitaankin, sillä viime päivät ovat olleet verta ja kyyneleitä pullollaan. Kuten lääkärikin neuvoi, olen pyrkinyt nauttimaan tästä äitiyden alkutaipaleesta täysin rinnoin, ja Miss Clementine tekee siitä helppoa. Joka hetki kun en kuhertele hänen kanssaan tuntuu tuhlatulta, vaikka yritän muistaa, ettei lasta saa opettaa siihen että hän saa katkeamatonta huomiota. Jos sille linjalle lähtee ei pääse edes pissalle ilman lasta sylissä. Vanhemmuus onkin jatkuvaa tasapainoilua, kuten elämä ylipäätään. Kova on nyt yritys saada keikkuva vaaka tasapainoon ja löytää vähän rauhallisempia vesiä näiden isojen aaltojen keskeltä.

Pala istukkaa kohdussa

Pidin uudesta neuvolatädistäni. Hän oli jopa mukavempi kuin edellinen hoitaja, joka oli jäänyt taakse kun olin vaihtanut koko neuvolan. Se oli käynyt yllättävän helposti, vain puhelinsoitto ja tiukka valitus asiattomasta ja törkeästä käytöksestä, enkä päässyt edes selityksen loppuun kun minut ja lapseni oli jo siirretty toisen terveysaseman piiriin. Miten ihanaa, että nykyään saa itse valita hoitopaikkansa. Näin pääsin eroon venäläisistä lääkäreistäni, jotka eivät tehneet edes minimi vaatimuksiin kuuluvia tutkimuksia.

Huolimatta siitä, että tämä uusi neuvolatäti, jota luulin alunperin lapsettomaksi ja n. 28 vuotiaaksi, ja joka osoittautui neljän lapsen alle nelikymppiseksi äidiksi, oli oikein pätevä ja mukava, hän ei osannut auttaa minua kun jälkivuoto jatkui jo yhdeksättä viikkoa. Normaali jälkivuoto kestää n. 4-6 viikkoa. Jälkitarkastuksessa neuvolan lääkäri oli sanonut, että mikäli vuoto ei loppuisi kahdessa viikossa (yhteensä 8vk) olisi minun hakeuduttava takaisin lääkäriin ja käytävä ultrassa. Niinpä olin hieman hämmentynyt kun kaksi viikkoa myöhemmin soitin neuvolaan, eivätkä he voineet auttaa.

Ensinnäkään heillä ei ollut aikoja kahteen seuraavaan viikkoon ja toiseksi heillä ei ollut ultralaitteita. Ainoa vaihtoehto olisi soittaa seuraavana aamuna akuuttiaika jollekin random X lääkärille ja pyytää häneltä lähete naistenklinikalle, josta sitten saisi ajan sen mukaan miten kiireelliseksi siellä vaivani katsottaisiin. Käytin pari tuntia googlettamalla jälkivuotoa, mutta en löytänyt oikein mitään muuta tietoa, kuin ohjeen hakeutua lääkäriin. Kun en pystynyt tekemään wikipedia diagnoosia itse enkä saamaan nopeasti apua julkiselta puolelta katsoin parhaimmaksi venyttää lomapakon nyörejä ja varasta ajan seuraavalle päivälle hedelmöityshoitojamme hoitaneelle Felicitas klinikalle.

Sain haluamani ajan omalle lääkärilleni ja enää piti miettiä kuinka hoitaisimme lapset käynnin ympärillä. Onnekkaasti Mr. Blueberryn tämänkertainen työmaa on aivan klinikan lähellä, joten sovimme, että heittäisimme yhdessä Miss Lemonin esikouluun, ajaisimme siitä keskustaan, mies hoitaisi Miss Clementinen lääkärikäynnin ajan, jonka jälkeen minä heittäisin hänet töihin ja ajaisin sitten kotiin nuorimmaisen kanssa. Paperilla aivan loistava suunnitelma, konkreettinen toteutus testattiin seuraavana aamuna.

Kehdosta kuului kitinää ja pienten käsien viuhtomista. Raotin silmiäni ja arvioin huoneen pimeyttä. Oliko aurinko jo nousemassa? Olin oppinut veikkaamaan kellonaikaa valon määrän perusteella. Miss Clementine parahti ja kuulosti potkivan peittoaan. Oltiin päästy jo yön pimeimmän vaiheen ohi, siitä olin varma. Monelta neiti oli herännyt aikaisemmin? Olin syöttänyt hänet jo kerran. Vai kahdesti? Joskus tein sen kaiken niin horroksessa, etten ollut varma olinko vain nähnyt unta. Vauva alkoi kitistä vaativammin ja yllytin aivojeni muistilokeroita aukeamaan. Olin aivan varma, että olin noussut ylös puoli yhdeltä yöllä. Entä sen jälkeen?

Kampesin itseni huojuen sängystä. Pää tuntui raskaalta ja jalkani eivät olleet kantaa, mutta sain itseni kunnialla kehdon laidalle. Nappasin ensin kännykän yöpöydältä, kello oli 5:15. Jos olin viimeksi herännyt 00:30 nyt olisi tosiaan ruoka-aika. Minulla oli epäilyttävä tunne, että olin ollut hereillä kolmelta yöllä, mutta lapseni parkaisi kehdossa eikä jättänyt epäilyksen varaan, että kohta tulisi itku jos palvelu ei alkaisi pelata.

Kunhan olin imettänyt vauvan vaapuin hänen kanssaan hoitopöydän luokse. Napsautin karttapalloon valon, jolloin huoneen täytti himmeä, sinertävä hohde. Ei liian kirkas häikäisemään, mutta tarpeeksi voimakas, että näin mitä tein ja mitä vaipan sisältä löytyi. Hoitopöydän yläpuolella oli myös kello, ja katselin sen viisareita mietteliäänä. 5:35. Jos vaihtaisin neidin vaatteet nyt niin niitä ei tarvitsisi vaihtaa enää ennen lähtöä kahden tunnin päästä ja tyttö voisi nukkua siihen asti. Mutta hieno idea muuttui huonoksi kun kahden minuutin vaipanvaihdon sijaan taistelin uudet vaatteet vauvan päälle ja herätin hänet oikein kunnolla. Niinpä istuin vielä kello 6:00 sängyn laidalla nukuttamassa Miss Clementineä.

Ehdin torkahtaa vain vartiksi ennen kuin Mr. Blueberryn herätyskello soi. Vedin peiton korviini asti äkäisenä kuin ampiainen. Nukahdin uudestaan kun mies oli siirtynyt pukeutuneena makuuhuoneen ulkopuolelle. Varttia myöhemmin oma herätyskelloni soi. Normaalisti olisin nukkunut 8-9 asti, riippuen Miss Clementinen unista. Ehtiäkseni lääkärikäynnille oli kuitenkin pakko herätä jo ennen seitsemään. Takana oli alle seitsemän tuntia pätkittyä unta, mutta tehtävä ei ollut mahdoton ja lopulta aamu sujui sen verran kivuttomasti, että olimme vartin etuajassa keskustassa.

Tuntui oudolta kävellä tutuista ovista hissiaulaan ja painaa tottuneesti viidennen kerroksen nappia. Aivan kuin edellisestä kerrasta olisi ikuisuus, vaikkei alkion siirrosta ollut vielä vuottakaan, ja sitten toisaalta tuntui kuin olisin ollut täällä vasta viikko sitten viimeksi. Ilmoittauduin tutulla tiskillä vieraalle hoitajalle ja siirryin eri odotustilaan kuin ennen, sillä lääkärimme oli vaihtanut huonetta, mikä sai aivot nyrjähtämään radoiltaan. Kun neljä minuuttia yli sovitun ajan tohtorini tuli hymyillen ottamaan minut vastaan, "Miss Strawberry" hän sanoi ja kätteli minua lämpimästi hymyille, ja vei vastaanotolleen, aivot tekivät vielä uudemman voltin kun kaikki kalusteet olivat ihan eri paikoissa kuin odotin.

"Onneksi olkoon nyt vielä."
"Kiitos" vastasin ja punastuin hiukan.
"Saitte tyttären, eikö niin?"
Oli jotenkin ihanaa, että lääkärini muisti ensinnäkin minut, niin ulkonäöltä kuin nimeltä, että kaiken hoitohistoriastani. Hän muisti Miss Lemonin, hän muisti viimeisimmät keskustelumme. Hyvin nopeasti rupattelu kääntyi kuitenkin itse ongelmaan. Kun asettauduin haarat levälläni tutkittavaksi toivoin ensimmäistä kertaa elämässäni, että tussussa olisi vuotoa. Miten outoa, eikö? Eihän kukaan koskaan toivo, että kukaan menee sörkkimään ja näkemään pillun silloin kun on kuukautiset tai jotain muuta möhnää, mutta nyt oli toisin. Koska jos vuotoa ei olisi, tuntisin, että lääkäri saattaisi olla sitä mieltä, että olin keksinyt koko jutun.

No kyllähän sitä ruskeaa verta löytyi. "Ei haise pahalle" lääkäri arvioi, mikä oli hyvä asia. Piti vain henkisesti päästä yli siitä, että tämä mies nuuskutteli jalkojeni välistä valuvaa nestettä. Yök. Mitään tulehduksen oireita ei siis ollut, vaikka välillä kärsin pienestä alavatsakipuilusta. Se ei kuitenkaan yltänyt edes normaalien kuukautiskipujeni tasolle, ja koska kaikki muu oli juuri niin kuin pitäisikin, miinus vuoto, ei gynekologinen tarkastus paljastanut mitään mitä en olisi jo tiennyt. Niinpä lääkäri kävi sammuttamassa valot ultraa varten ja valmistauduin henkisesti vihdoin kuulemaan missä ongelma oli.

Makasin selälläni, katse tiukasti ruudussa. Sen verran monta kertaa olen nyt nähnyt kohtuni eri tilanteissa ultran kautta, että huomasin heti poikkeavuuden. Iso valkoinen möhkäle. Lääkäri tutki ensin munasarjani (sieviä, pieniä rakkuloita) ja limakalvoni (säälittävän ohut, vain puolet siitä mitä minulla on normaalisti) ennen kuin palasi vaalean pahkuran luokse. Hän varmisti vielä, että eihän kohdustani ole aiemmin löytynyt kalkkeutumia. Tässä vaiheessa säikähdin, sillä ainoa yhteys kohdulla ja kalkkeutumisella, josta minä olin kuullut, oli istukan toiminnan pysähtyminen ja sen aiheuttama kohtukuolema sikiölle. Oliko kohtuni hajonnut synnytyksessä?!?

"Ei ole tietääkseni koskaan ollut kalkkeutumia."
Lääkäri nyökkäsi.
"Tämä on aika selkeästi palanen istukkaa, joka on jäänyt kohtuun ja alkanut kalkkeutumaan."
"Mitä se tarkoittaa?"
"No se kuolee ja painuu kasaan hiljalleen. Tärkeintä on, ettei kohdussa olisi enää elossa olevia istukkasoluja."
"Voinko enää jatkossa raskautua?" kysyä töksäytin.
Lääkäri kohotti katseensä hiukan hätkähtäen.
"Ei tämä raskautumista estä. Joko palanen nyt hiljakseen häviää tai sitten meidän on poistettava se tähystyksessä."
"Eli kalkkeutuminen on hyvä asia?"

Tunsin itseni tyhmäksi kun en tiennyt yhtään mistä puhuttiin. Onneksi lääkäri auliisti selitti, ettei kohdussa itsessään ollut vikaa, ja istukan jäämien kuoleminen oli tosiaan hyvä asia. Toimintasuunnitelmana oli ottaa erityisen herkkä verikoe, joka mittasi istukkahoormonin määrää, jotta saisimme selville oliko kohdussa myös elävää istukkakudosta. Jos elävää kudosta löytyisi olisi tähystys tehtävä heti. Jos sitä ei ollut niin jäisimme odottamaan vielä pääsiäisen yli vuodon loppumista.

"Kohtu vuotaa niin pitkään kuin istukkaa on jäljellä."
Jos vuoto siis loppuu on kalkkeutunut istukan palanen liuennut pois itsekseen eikä mitään operaatiota tarvita. Koska kohtu ei kuitenkaan palaudu normaaliin tilaan ennen kuin kalkkeuma on poistunut ei sitä jäädä loputtomasti odottelemaan. Lääkärini vaikutti kuitenkin hyvin luottavaiselta, että palanen voisi hävitä ihan itsekseenkin ja piti epätodennäköisenä, että elävää istukkakudosta olisi enää jäljellä.

Ihan lopuksi kävimme vielä keskustelun pakastetuista alkioistamme. Koska olin juuri muutaman hetken ehtinyt pelätä, että kohtuni oli pilalla enkä enää koskaan kykenisi saamaan lapsia, tajusin edelleen haluavani niitä lisää. En välittänyt olla uudestaan raskaana enkä missään nimessä halunnut enää koskaan elämässäni synnyttää alateitse, mutta... Sen pienen hetken, kun olin ajatellut, että en pystyisi enää lisääntymään olin kokenut olevani täysin epäonnistunut ja viallinen. Niin ei nyt jumalille kiitos ollutkaan, mutta ymmärsin kuinka paljon se merkitsi minulle.

"Olemme ehkä valmiita yrittämään vielä toista lasta ensi vuonna. Suunnilleen kahden vuoden ikäero olisi meistä ihan järkevä" huomasin sanovani lääkärille. Hän piti suunnitelmaa hyvänä ja olihan meillä tosiaan neljä pakastettua alkiota. Olinko valmis vain hylkäämään lapsemme? Nämä alkiot olivat kuitenkin muutaman päivän vanhoja elämän alkuja. En ollut. Olinko henkisesti valmis raskauteen saati synnytykseen? En jumalauta todellakaan. Jos sijaissynyttäminen olisi Suomessa laillista olisin hypännyt sen vaihtoehdon kelkkaan välittömästi. Valitettavasti se ei ole laillista, joten vuoden päästä minun on varmaan ihan oikeasti päätettävä Athosin, Aramiksen, Ninjan ja Kilpikonnan kohtalosta.

Ja ennen kuin ehditte epäillä, kyllä olemme puhuneet Mr. Blueberryn kanssa asiasta enkä tehnyt tätä päätöstä omatoimisesti. Siitä ei ole viikkoakaan kun makasin nyyhkyttäen miehen sylissä ja avauduin synnytystraumoistani ja peloistani. Mies oli lohduttanut, että vaikka en haluaisi enää ikinä lapsia, hän olisi päätökseeni tyytyväinen eikä koskaan aikoisi vaatia minua käymään läpi sitä mitä olin kärsinyt Miss Clementinen eteen.
"Jos haluat vuoden päästä yrittää toista lasta, se on minulle okei. Mutta jos meidän lapsilukumme oli tässä, sekin käy. Meillä on kuitenkin täydellinen tytär, ja toinen täydellinen tytär joka on vähän minun, vaikkei kokonaan. Kaksi on ihan hyvä luku."
Ottaen huomioon, että Mr. Blueberry on aina halunnut suurperheen niin tämä oli paljon sanottu, ja toisaalta vahva todistus siitä, että olin ruvennut perustamaan perhettä juuri oikean miehen kanssa.

Teoreettisella tasolla olin nyt päättänyt, että kolmas kerta toden sanoo ja vielä lähtisimme tähän vauvanteko hommaan kerran. Elektiivinen keisarileikkaus on kuitenkin Suomessa ihan mahdollista ja jos voin vaihtaa alatiesynnytyksen suunniteltuun sektioon niin kolmas raskaus ei enää tunnu itsemurhaan johtavalta valinnalta. Teoriassa. Mitä konkreettisesti tulevaisuus tuo tullessaan on sitten ihan eri asia. Ja ensin on hoidettava tämä istukan pala kohdussa.

Labraan odotellessani muistelin kätilöideni toimintaa synnytykseni jälkeen. Istukkani oli revennyt ulos tullessaan. Anna ja häntä avustanut kätilö kasasivat istukan paloja vieressäni ja pähkäilivät oliko kaikki nyt tullut ulos vai ei.
"Meneekö tuo tuohon?"
"Jos sen laittaisi näin, niin olisiko se sitten kokonainen?"
"Luulisin niin, kun nämä laittaa yhteen ja sitten tuo pala tuohon..."
Kysyin heiltä, että oliko kaikki nyt varmasti tullut ulos.
"Uskoisin niin."
"Siis onko vai eikö?"
"Kyllä tässä varmaan kaikki on."

En painostanut asiassa sen enempää silloin, mutta nyt kiroilin kiukkuisena mielessäni. Varmaan oli kätilö sanonut, eli hän ei ollut tiennyt oikeasti, eikä ollut jaksanut välittää tarpeeksi selvittääkseen asiaa. Lopputuloksena sisälläni oli nyt palanen, jonka takia vuosin päivittäin verta ja joutuisin mahdollisesti tähystykseen. Osittain olin kuitenkin huojentunut, sillä nyt sentään tiesin mistä oli kyse. Pienessä mielessään sitä ehtii miettiä kaikenlaista kohturepeämästä syöpään kun ei vain tiedä ja alkaa pelätä pahinta. Tieto ja toimintasuunnitelma taas toivat rauhaa sielulle.

Kun lähdin ajamaan takaisin kotiin (Miss Clementine oli nukkunut koko lekurikäyntini ajan ja veteli edelleen hirsiä takapenkillä) ja radiosta pärähti soimaan AC/DCn kappale Stiff Upper Lip huomasin hartioideni päästävän vihdoin irti jännityksestä. En ollut nukkunut kunnolla moneen yöhön miettiessäni mikä minussa oli vialla. Stressi oli tehnyt minusta hermostuneen ja tylyn, mutta nyt vedin syvään henkeä ja nojauduin taaksepäin painellessani kevyttä ylinopeutta moottoritietä pitkin ja hissukseen sormeni ryhtyivät rummuttamaan auton rattia musiikin tahdissa. Kun tätä kappaletta seurasi Ram Jamin Black Betty aloin jo hymyillä. Hyvä musiikki, parempi mieli.

Hyvä olo sai jatkoa kun kännykkääni blingahti iltapäivällä ilmoitus uusista testituloksista. Mehiläisen palveluihin kuului kätevästi nämä ilmoitukset labratuloksien valmistumisesta, eikä tarvinnut koskaan sokkona soitella, että joko tieto oli tullut vai ei. Mukavan oloinen nainen vastasi puhelimeen ja alkoi selata tietojani.

"Juu, testitulos on tullut..."
Hoitaja piti pienen miettimistauon.
"Valitettavasti tämä on negatiivinen."
Minä tein pienen hurraahuudon päässäni kun nainen jatkoi "Olen pahoillani, mutta raskaus ei ole testin mukaan alkanut."
Melkein nauroin ääneen.
"Ei! Ei kun me halusimmekin negatiivisen tuloksen!"
Istukkahormooni on siis se sama mitä mitataan raskaustesteissä. Puhelimen päässä hoitajalla tuntui menevän jauhot suuhun.
"Ööö siis tuota, mitä?"
"Minulla on istukan pala kohdussa. Ei tässä raskautta yritetty vaan on kyse synnytyksen jälkeisestä -"
Hoitaja pääsi vihdoin kärryille.
"Aaaa! Jaa jaa, hetkinen, ehkä minä luen mitä lääkäri on kirjoittanut..."
Pidättelin nauruani joka oli puoliksi huvittuneisuutta ja puoliksi huojennusta.
"Niin, tosiaan, istukkahormoonin arvo on niin matala, että ei, ei pitäisi olla elävää istukkakudosta."
"Hienoa, tosi hieno kuulla."
Hoitaja alkoi naureskelemaan puhelun toisessa päässä.
"Onpa kummallista. Todella harvoin menee näin päin, että negatiivinen tulos on hyvä asia. Mutta kyllä, tämä on selkeästi negatiivinen."

Pystyin rentoutumaan taas hiukan lisää ja naureskelemaan koko tilanteelle kun soitin Mr. Blueberrylle. Ei tässä nyt tietenkään vielä olla selvillä vesillä, mutta paljon lähempänä, eikä tarvitse heti mennä tähystykseen. Nyt pidetään vain sormet ristissä, että tuo viheliäinen, kalkkeutunut istukan palanen tajuaisi ihan itse häipyä kohdustani niin pääsemme jatkamaan muuten hienosti alkanutta elämää vastasyntyneen kanssa.

Huoleton päivä

Sipsutin asunnossa paljain jaloin, pelkissä pitsialushousuissa ja Mr. Blueberryn siniruudullisessa flanelipaidassa. Hiukseni olivat takkuisena kiharapehkona eilisillan kampauksen jäljiltä ja hieroin jumittavia hartioitani samalla kun haukottelin leuat naksuen. Olisikohan tänään se päivä? Se huoleton päivä. Alku oli ainakin lupaava, vauva oli nukkunut kohtuullisen hyvin, kakannut ja pissannut säännöllisesti, esikoinen oli mennyt esikouluun ilman ongelmia, äiti oli saanut siedettävän määrän unta ja isukki oli vastikää raportoinut töistä kaiken olevan mallikkaasti. Olisi voinut luulla, ettei maailmassa ollut huolen häivää (hakuna matata).

Jokainen lapsen maailmaan saattanut kuitenkin tietää, että murehtiminen ei lopu koskaan, sen kanssa vain oppii elämään. Tätä kirjoittaessa vilkaisen vieressä sitterissä nukkuvaa Miss Clementineä, hän on ollut aivan hiljaa jo minuutin tai pari. Epäilyttävää. Vaistomaisesti on tarkistettava, että vieläkö se lapsi hengittää. Kuin vastauksena ajatuksiini neiti huokaisee unissaan syvään. Hassusti näin käy melkein joka kerta, aivan kuin meillä olisi telepaattinen yhteys. Keskellä yötä sängyssä saatan jäädä kuuntelemaan vieressä kehdossa makaavan vauvan ääniä ja hän vastaa aina lähes välittömästi jollain kitinällä, liikahduksella tai hengähdyksellä olevansa edelleen elossa. "Kiitos, kulta" sanona aina ääneti mielessäni.

Miss Lemonin vointia on paljon vaikeampi tarkistaa, hän kun nukkuu eri huoneessa. Eikä häntä pääse päivisinkään kyttäämään kun tyttö on esikoulussa, eikä sinne ole videoyhteyttä. Entä, jos lapsi alkaisi yöllä tukehtua? En kuulisi mitään ja aamulla kun menisin herättämään häntä löytäisin kylmän ruumiin. Tälläisiä kauhukuvia mieleni joskus kokkailee ja saatan seisoa tyttären oven takana kamppailemassa itseni kanssa, että menenkö tarkistamaan tilannetta vai olenko nyt järkevä ja luotan siihen, ettei lapsella ole hätää. Toisinaan olen hölmö, marssin sisään ja herätän hänet vainoharhaisuuttani.

Sitä vain täytyy luottaa, että pentu ei esimerkiksi karkaa päiväkodin pihasta ja juokse auton alle. Vaikka välillä tarhatädit horjuttavat uskoani heihin. He eivät esimerkiksi soittaneet, kun Miss Lemon pari vuotta sitten putosi pää edellä kiipeilytelineestä. Kun hain lapsen tarhasta tyttö juoksi itkien portille vastaan, naama aivan ruhjeilla ja haavoilla, täynnä laastareita. "Hänellä ei ollut mitään aivotärähdyksen oireita, joten ajattelimme..." Voitte kuvitella millaiseen raivoon räjähdin. Kukaan ei myöskään tiennyt miten lapsi, jota kutsuin marakatiksi hänen kiipeilyintonsa ja erinomaisen motoriikkansa takia, oli pudonnut, sillä kukaan ei ollut sillä hetkellä ollut valvomassa.

Kuinka pitkään sitä voi pitää lapsen napanuorassa ja koska on vain ryhdyttävä luottamaan siihen, että jälkeläinen selviää? Annettava maailman vähän heitellä ja murjoa. Toisaalta ymmärrän äitejä, joiden lapset nukkuvat perhepedissä 3-4 vuotiaiksi ja ovat kotona hoidossa eivätkä päiväkodissa. Jos lapsi on jatkuvasti omien käsiesi ulottuvilla pystyy tuudittautumaan siihen illuusioon, että tilanne on hallinnassa. Tosiasiassa tapaturma tapahtuu sekunneissa, eikä yksikään äiti tai isä pysty ennakoimaan kaikkea, tai olemaan joka sekuntti valvomassa. Jossain vaiheessa on vain pakko antautua uskon ja toivon varaan, luottaa johonkin ylempään voimaan tai kohtaloon.

Eilen kokeilimme tätä konkreettisesti, kun Miss Clementine oli ensikertaa muutaman tunnin isovanhemmilla hoidossa. Tähän mennessä vauva on ollut joko minulla tai Mr. Blueberryllä, olimme sitten kotona tai muualla. Mutta koska rakastan elokuvissa käymistä ja jonkinlainen parisuhdekin tässä on kai ylläpidettävä, veimme tyttäremme mummilaan. Meikattuna ja tukka laitettuna istuin sitten autossa, ammottava kolo rinnassani.
"Meneeköhän kaikki hyvin?" kysyin ääneen mieheltäni, joka tarttui lohduttavasti käteeni.
"He ovat pitäneet hengissä kolme lasta aikuisiksi asti, eiköhän se mene ihan hyvin."

Vanhemmuudesta sanotaan monia kliseita, joita ei voi käsittää ennen kuin saa oman lapsen. Yksi näistä on se, miten vauvan myötä sydämesi alkaa asua oman kehosi ulkopuolella. Tämä absurdi käsite on mahdoton ymmärtää ennen kuin sen kokee. Istuin eräs ilta kehdon vieressä ja koin juuri tämän kyseisen. Aivan kuin sydämeni olisi lohkaistu irti ja siinä se nyt nukkui maailman suloisimman vauvan muodossa, minun itseni ulkopuolella. Mitä kauempana sydämestään on, sitä raastavampi tunne rinnassa. Siksi kai se leffassa käyminenkin tuntui niin pahalta.

Toisaalta, oli vallan hurmaavaa käydä kahdestaan ulkona. Olimme jo tiistaina piipahtaneet kahville Miss Lemonin tanssitunnin ajaksi (Miss Clementine nukkui turvakaukalossa meidän jaloissamme) kuten ennen vauvan syntymää ja istuessamme elokuvateatterin viimeiselle penkkiriville rinnakkain olo oli nostalginen. Aivan kuin mikään ei olisi muuttunut! Ja periaatteessa parisuhteen osalta ei ollutkaan, koska se oli jäädytetty status quo tilaan. Meillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa parantaa tai muuttaa millään tavalla suhdettamme. Ongelmat, jotka olivat olleet ennen vauvaa olivat edelleen, eikä niille ollut nyt aikaa tehdä mitään.

Onneksi myös suhteemme vahvuudet olivat ihan samat nyt kuin ennenkin, joten tällä sabluunalla mentäisiin vauvavuosi. Sunnuntainen leffareissu oli vain hetkellinen kurkistus siihen maailmaan, johon palaisimme sitten myöhemmin. Nautimme kyllä täysin siemauksin karkumatkastamme, kun pääsimme rauhassa keskittymään toisiimme ja heittämään aivot narikkaan. On ihanaa voida hymyillä lasillisen yli miehelle, johon rakastui, ja sitten palata takaisin vauva-todellisuuteen hyvillä mielin. Sen sijaan, että olisimme leffan lisäksi syöneet ulkona nappasimme take-awaytä ollaksemme nopeammin takaisin Miss Clementinen luona, joka olikin sitten nukkunut lähes koko poissaolomme eikä ollut edes ehtinyt kaivata vanhempiaan.

Tiesin sitä paitsi, ettei lapsellani voisi olla mikään vialla, sillä hän oli hoidossa niillä ihmisillä, joille minä aina soitin, kun jokin hätä oli. Teininä sitä ajatteli, että oma äiti on ihan idiootti, mutta kun sitä lopulta itse sai oman lapsen, saikin huomata, että äiti on aina oikeassa. Ja äiti tietää. Kuinkahan monta kertaa lähetin Miss Lemonin vauva- ja taaperoaikana vanhemmilleni kuvan kysymyksellä "mitä teen tälle?" tai "mikä tämä on?". Ei tuntunut olevan mitään, mihin vanhempani eivät olisi osanneet vastata. Ja siinä missä minä ensikertalaisena mammana tunsin olevani ihan ulalla, oli mummilla puolellaan kokemuksen syvä rintaääni.

Luulisi, että olisin oppinut jotain, nyt kun olen toista kertaa äiti. Kuvittelinkin omahyväisenä, että tiedän tarkalleen, miten tämä tulee menemään. Johan olen kerran tämän tehnyt! Kaikkein tärkein opetus oli kuitenkin jäänyt oppimatta, nimittäin se, että on ihan turha kuvitella, että asiat menisivät niin kuin olit suunnitellut. Raskaus oli erilainen, synnytys oli erilainen, vauva on erilainen. Mikään ei mene niin kuin viimeksi. Kyllä, perus periaate on ihan sama, ruoki, nukuta, pidä puhtaana ja lämpimänä, niin vauva ja sinä selviätte. Mutta mikä tämä rintatulehdus, mastiitti, on? Mitä ihmettä, vauvan napaan tuli sieni! Miksi pienen silmä rähmii, ai sen kyynelkanava on tukossa, mitä minä teen?

Kaiken lisäksi minäkin olen muuttunut. Jotenkin ajattelin äitiyden olevan samanlaista nyt, mutta sehän on ihan erilaista kuin ensimmäistä kertaa. En ole vain kasvanut ihmisenä, vaan olen aivan eri elämäntilanteessa. Ja hassusti, vaikka Miss Lemon ei nukkunut vauvana koskaan vieressäni (hyvä on, poikkeuksena se, jos hän oli kipeä) enkä olisi voinut kuvitellakaan nukkuvani tytön kanssa samassa sängyssä niin nyt huomaankin ajattelevani toisin. Kun Mr. Blueberry lähtee aamulla ennen auringonnousua töihin ja Miss Clementine jossain vaiheessa herää, huomaan nostavani hänet miehen paikalle sänkyyn kanssani. Siinä sitten nukumme onnellisena vierekkäin.

Hämmentävää. Olin ihan varma, että asiat eivät mene näin. Vähän niin kuin olin varma, että en pysty nukkumaan, jos kissa on sängyssä, koska enhän pysty nukkumaan koirienkaan vieressä, ja kissoista en edes pidä. Toisinpa vain kävi siinäkin. Sen lisäksi miehen kissa on aika ihastuttava tapaus - silloin kun ei varasta ja tuhoa vauvan tutteja. Kauhulla kuitenkin odotan sitä päivää, kun ajaudumme siihen tilanteeseen, että sängyssä nukkuu yhtaikaa minä, mies, kissa ja vauva. Jotenkin epäilen, että jonkun yöunet siinä tulevat kärsimään.

Vaikka äidinvaistoni joutuvat välillä hakemalla hakea toimintatapoja, on esikoinen jo päättänyt tietävänsä kaiken vanhemmuudesta. Alle kahdessa kuukaudessa Miss Lemonista on tullut varsinainen toiminta-tiedottaja. Jos pikkusisko kitisee tulee isosisko kysymään äidiltä miksi et saa sitä loppumaan. "Oletko kokeillut imettämistä? Tuttia? Ehkä sillä on pissa vaipassa? Tai ilmaa mahassa. Olisiko sisko väsynyt? Tai jo yliväsynyt. Pitäisikö antaa tuttipulloa? Jospa se haluaakin vain syliä. Ettei olisi kakkahätä?" Vaikka yritän arvostaa kaikkitietävää neiti näpsää, käy välillä vähän hermoille, kun joku on jatkuvasti ilmoittamassa mitä sinun pitäisi nyt tehdä.

Välillä kuitenkin on ihan mysteeri miksi Miss Clementine ei ole tyytyväinen. 90% ajasta tyttömme on iloinen ja helppo tapaus. Oikein perus happy go lucky baby. Hänellä ei ole vaivoja tai murheita, hänellä on kaikki juuri niin kuin pitääkin neuvolan tarkastuksissa, kaikilla mittareilla ja ohjeilla. Siksi olenkin aivan ulalla kun tulee se hetki, että pentu vain huutaa. Enkä tarkoita, että itkee, koska se on sydäntä särkevää, kun kyyneleet vierivät pienillä poskilla ja alahuuli väpättää niin kovasti. Siihen särkyy äidillä sydän. Ei, tässä on nyt kyse siitä, kun lapsi yrittää huutamalla kertoa, että haluaa jotain, tai jokin on pielessä. Mutta mikä?

Sellaiseen parkumiseen menee hermo. "Mitä sinä haluat!?!" huomaan tivaavani, johon neiti kyllä kiltisti huutaa vastauksen. Baby-mama-baby sanakirja on kuitenkin hyvin puutteellinen tässä vaiheessa. Tunnistan nälkäitkun, tunnistan pelästys parkaisun, ymmärrän väsykiukun, huomaan vaippakitinän, mutta viimeinen sivu käsikirjasta on nyt kateissa. Voiko sitä lasta vain vituttaa? Ja mikä sitä vituttaa? Miss Lemonilla olisi varmasti tietäväinen vastaus tähänkin, mutta äidillä on antaa
vain suureneva tatti otsassa.

Yleensä jokin vaihteleva ratkaisu kuitenkin laukaisee tilanteen ja kuten jo sanoin, ei pikkuneiti aiheuta kovin paljoa päänvaivaa vaan on tyytyväinen tapaus. Rakastan näitä imeväisikäisiä toukkia. Vastasyntyneet vauvat ovat mielestäni hurmaavia perunapäitä. Eivät ehkä aina kauniita eivätkä aina niin kauhean vastavuoroisia, mutta ihania. Se vauvan tuoksu ja elämän alun viattomuus, pienten käsien haparointi ja täysi riippuvaisuus aikuisesta on niin hellyyttävää. Tällainen tiitiäinen täyttää minut rakkaudella ääriä myöten, vaikka oikeastihan lapsesta on vanhemmille paljon enemmän iloa sitten kolmevuotiaasta eteenpäin, kun pentu osaa ilmaista itseään ja osaa ihmisyyden alkeet ja säännöt.

Jos vaaleanpunaiset lasit otetaan pois päästä niin kyllähän sylivauvoissa on tietysti omat epämieluisat puolensa. Tällä hetkellä Miss Clementine ei enää niinkään paljon röyhtäile, mutta piereskelee senkin edestä. Jossei tyttö olisi alkanut näyttämään enenevässä määrin isältään voisin luulla paritelleeni haisunäädän kanssa, niin karmivia leijoja tämä pieni päästelee sitten kun perämoottori oikein lähtee käyntiin. Ja vaikkei se tuoksu yhtä pahalta, niin puklujen lemu ei haihdu ilmoille kuten pierujen. Kun valkoinen oksennus läjähtää hartialle, paidalle tai käsille, niin itse uklu puklu ensinnäkin liimaantuu kiinni kuin liisteri, mutta pelkkä pyyhkiminen ei poista hajua vaan se takertuu sinuun kuin iilimato. Ainoa, mikä auttaa, on pesu. Miten mukavaa onkaan sitten suihkun raikkaana ottaa pieni kullan nuppu syliin ja saada palkinnoksi kertaalleen märehditty maitokylpy.

Tällä hetkellä meillä menee kuitenkin aika kivasti. Olemme saaneet kiinni jonkinlaisesta rytmistä ja olen oppinut lukemaan (lähes) vauvaani. Olen nauttinut tähän pieneen neitiin tutustumisesta suunnattomasti, eikä minulla ole yhtään niin kiire takaisin töihin kuin olin pelännyt. Oikeastaan edes niinä aamuina, kun yö on nukuttu huonosti ja silmät painavat kuin lyijy, en kaipaa työelämää, vaan enemmänkin rantalomaa. Vain silloin, kun väsymys iskee, alkavat negatiiviset ajatukset vaivata. Silloin ei jaksaisi kiinnostaa, huvittaa eikä naurattaa. Haluaisi vain iskeä pään tyynyyn ja kääntää selkänsä maailmalle.

On myös satunnasia päiviä, jolloin alakulo iskee heti aamusta, ja epäonnisesti yksi tälläinen herkistelyn ja itkeskelyn päivä osui juuri neuvolakäynnille. Koska minulla on jo yli 30 vuotta itsetuntemusta tajusin, että nyt seilataan vierailla vesillä enkä ole oma itseni. Hassusti kokemuksen myötä oppii tunnistamaan milloin hormoonit tai jokin muu kummallisuus on valloillaan kropassasi ja tajuaa ottaa takapenkin matkustajan paikan ja antaa vain myrskyn mennä yli. Huomenna toivottavasti sitä on sitten taas oma ihana itsensä. Neuvolatädillä ei kuitenkaan ollut tätä tietoa ja ymmärrystä minusta, joten luonnollisesti hän hiukan huolestui kun purskahtelin itkuun joka toisen sanan kohdalla.

Minun oli annettava käytökselleni jokin järkevä syy (muu kuin "olen nainen"), joten otin epäröiden puheeksi synnytystraumani. Tosiasiassa ne olivatkin muutaman kerran vaivanneet mieltäni ja uniani taas, mutteivät nyt sentään sillä kapasiteetillä kuin sen hetken hysteriastani olisi voinut päätellä. Lähete naistenklinikalle oli kuitenkin kirjoitettu ennen kuin ehdin sanoa nakit ja muussi, joten synnytyskeskustelu odottaa. Aivan samoista asioista juttelin viisi päivä myöhemmin jälkitarkastuksessa lääkärin kanssa lirauttamatta pisaraakaan silmäkulmastani, eli tiedän, että neuvolakäynnillä reaktioni olivat täysin liioiteltuja.

Tästä huolimatta minua nauratti, kun naistenklinikalta ilmoitettiin synnytyskeskutelun päivämäärä ja aika. Tapaamiseen on varattu ruhtinaalliset 30 minuuttia. Enhän minä ehdi päästä edes alkuun asian käsittelyssä puolessa tunnissa. Jos sattuu osumaan tuollainen itkupäivä niin en saa edes nenääni niistettyä kuivaksi siinä ajassa. Saattaa siis tulla ihan turha reissu, jää nähtäväksi. Enemmän minua huolettaa ja harmittaa tällä hetkellä jälkivuoto, joka ei vieläkään ole loppunut. Lääkärikin sitä ihmetteli ja jos tilanne ei muutu kahdessa viikossa joudun ultraan. Mitään merkkejä tulehduksesta ei kyllä ole, kaikki oli itseasiassa esimerkillisen hyvin lääkärikäynnillä. Toivotaan siis, että tämä vittumaisen pitkään jatkunut bloodfest loppuu sekin kohta.

Iloita voin myös siitä, että Miss Clementinen ristiäiset olivat ja menivät. Kaksoisleukainen ja pullaposkinen kaunottaremme sai virallisesti nimen eivätkä juhlat olisi voineet sujua paremmin. Melkein jopa pelottaa kun elämä on sujunut niin mukavasti ja mallikkaasti, että mitä mahtaa olla tulossa? Mikään hyvä kun ei kestä ikuisesti ja mitä paremmin on mennyt, sitä pahempia yleensä suvantovaiheetkin ovat. Mutta nyt maalailen vain piruja seinille. Yritetään luottaa siihen, että tänään on edelleen se huoleton päivä ja tätä hyvää jatkuu vielä pitkään.

Elämää vastasyntyneen kanssa

Olin juuri käynyt suikussa ja heittäydyin nyt epävarmana selälleni sängylle levittämään haarani. Mr. Blueberry kurkisti varoen alas. Olipa hermostuttava tilanne, kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen, antaa aviomiehen katsoa miltä se toosa nyt näytti. Aluksi paikat olivat olleet kipeät ja ensimmäisen viikon jälkeen oli tuntunut siltä, että repeämäni oli tulehtunut. Kaikki oli ollut punaista, turvonnutta ja tuskaista. Neuvolassa oli käsketty pesemään värkkiä koko ajan, siis ihan niin paljon kuin vain pystyi. Ja kävelemään ympäriinsä ilman pikkareita, mitä en todellakaan ollut tehnyt, sillä verta ja muuta mukavaa oli valunut niin paljon, että olin tarvinnut vaipat.

Kaksi viikkoa synnytyksestä tilanne oli kuitenkin rauhoittunut normaalin menkkavuodon tyyppiseksi enkä enää tuntenut tikkejä (niitä kolmea, jotka repeämään oli ommeltu) joten olin hermostueena nakittanut miehen tarkistamaan tilanteen. "Sinä sitä useammin katselet kuin minä" olin perustellut hänelle päätöstäni. Niinpä makasin nyt selälläni malttamattomana. "No?" Tikit olivat kuulemma lähteneet eivätkä paikat näyttäneet tulehtuneelta.

"Mutta kulta, vuodat verta."
"Ai niinkö" hengähdin punastuen, kiskaisin polvet äkkiä yhteen ja ponkaisin pois sängyltä ennen kuin sotkisin lakanat (punaiset lakanat, olin kas ajatellut asiaa vähän pidemmälle). Punastelulleni ei kyllä sinänsä ollut mitään syytä, pieni noro verta tuskin hätkähdyttäisi miestän enää sen jälkeen kun hän oli nähnyt minun synnytyssalissa valuvattavan punaista elämän eliksiiriä melkein litran haaroistani. Se oli jo kuulemma ollut hiukan karmivaa ja "enemmän verta kuin olen koskaan nähnyt" kuten Mr. Blueberry oli kommentoinut.

Verta olikin vuotanut tavallista enemmän (normaali on noin puoli litraa), minkä kätilö oli epäillyt johtuneen synnytyksen hurjan nopeasta etenemisestä loppuvaiheess ja kohtu oli jäänyt vuotamaan istukan ponnistuksen jälkeen hälyyttävän runsaasti. Joka kerta kun kätilö oli painellut vatsaani veri oli oikein tursunut ulos kunnes tilanne oli onneksi lopulta rauhoittunut. Tämän hetkinen maltillinen jälkivuoto ei siis ollut mitään siihen verrattuna.

Muutamaa päivää myöhemmin päätin, että paikat olivat sen verran parantuneet, että oli aika kokeilla seksiä. Kyllä, juuri näin romanttisesti ilmoitin asian myös aviomiehelle. Mr. Blueberry ei aivan hirveästi innostu verileikeistä ja ehdottikin, että mitä jos hoidetaan homma kakkoseen kun ykkösessä on vielä punaiset valot päällä. Totesin tähän, että kiitos synnytyksen aiheuttaman ummetuksen suklaatähti on nyt pois laskuista ja ihan yhtä tomaattikastikkeinen kuin ykkönen. Hemmetin ällöttävää, tiedän, mutta tätä se totuus synnytyksenjälkeisestä elämästä on.

Ensimmäinen yhdyntäkerta vauvan saamisen jälkeen on aina pelottavaa ja jälkikäteen voin todeta, että kiirehdin sitä hiukan liikaa. Puolinaisesti palautuneet paikat eivät arvostaneet lemmiskelyä, mutta sentään saatoimme todeta, että välineet toimivat edelleen kuten niiden pitäisikin. Repeämäni oli niin lähellä klitorista (miten helvetissä sieltä repesin en todellakaan tiedä), että olin ollut vähän huolissani, mutta onneksi turhaan. Olen myös parantunut nopeasti ja kolmen viikon kohdalla vuoto oli enää sottaista tuhruttelua eikä kipuja suuntaan tai toiseen tuntunut, mikä oli jo paljon parempi alusta nussimiselle. Jota ei kuitenkaan päästy tuosta vain toteuttamaan.

Seksin harrastaminen ei ole enää niin yksinkertaista kuin ennen. Sen lisäksi, että on huomioitava välineiden kunto, mahdollisuuksia itse aktin harrastamiseen saa hakemalla hakea. Jos ryhdyt kuhertelemaan siinä vaiheessa kun vauva on nukkunut jo kaksi tuntia, voit syyttää vain omaa tyhmyyttäsi, kun hän herää vaatimaan maitoa tai vaipanvaihtoa siinä vaiheessa kun olette juuri siirtyneet lämppäämisestä tositoimiin. Se on kylmä suihku molemmille (erikseen, ei yhdessä, jonkunhan on hoidettava mukelo) haaveillun kuuman lemmen sijaan.

Synnytyksenjälkeinen baby blues iskee erityisesti iltaisin, joten kun ajoitus vauvan osalta on kohdillaan on miehen paras varoa sanojaan. Pienikin vitsin heitto, jonka voi tulkita synnytyksen jälkeisissä hormoonihöyryissä väärin (kuten jos mies erehtyy olemaan samaa mieltä, kun sanot vatsasi näyttävän puhjenneelta ilmapallolta), aiheuttaa itkun ja masennuksen puuskan, jota parempaa cockblockia ei olekaan. Loppuilta meneekin sitten vaimoa rauhoitellessa, ei suinkaan tyydytellessä. Vaikka onneksi mielialan heittelyt alkavat olla takana päin nyt kun kuukauden mittari on kohta täynnä.

Ongelmia tuottaa kuitekin se, että jälkeläisiä on enemmän kuin yksi. Kun viereisestä huoneesta kuuluu "Äiti, mulla on pissahätä" keskeytyvät tohinat välittömästi, mutta "Äiti, mä oon kakalla" se vasta tunnelman latistaakin. Sittenkin kun molemmat lapset on saatu samaan aikaan unten maille on vielä hoidettava karvaiset perheenjäsenet ja mielellään pestävä pois vauvan lahjoittamat eritteet (onko mitään seksikkäämpää kuin puklun tuoksuinen ja pissaroiskeinen äiti)? Aivan kuin omissa eritteissä ei olisi tarpeeksi, tissit kun tiputtelevat maitoa heti kun paidan riisuu päältä, toosa valluttaa edelleen epämääräisiä menkkojen rippeitä ja kainalot hikoavat ihan niin kuin ennen, niin ei siihen päälle tarvitsisi enää lisää herkkuja.

Kun miehen on näistä seikoista huolimatta jotenkin saanut kiinnostumaan seksin harrastamisesta hän saattaa yllättyä kun koirien ulkoiluttamisen ja suihkussa käynnin jälkeen löytää puolison sängystä, ei täydessä valmiudessa, vaan täydessä unessa. Väsymys on nimittäin jatkuvasti läsnä tuoreiden vanhempien arjessa. Neljän viikon ikäisen vastasyntyneen kanssa voidaan jo alkaa puhumaan vakiintuneesta rytmistä, kun vauva aloittaa kitinän joka ilta siinä kahdeksalta, lopettaa sen siinä 11-12 aikaan yöllä ja heräilee sitten 2-4 tunnin välein noin 8-9 asti aamulla.

Se, että Miss Clementine herää ei suinkaan tarkoita, että hän avaisi silmänsä, parkaisisi pari kertaa ja jatkaisi sitten unia. Ei, vaan hänen kanssaan pitää nousta ylös, rauhoitella, imettää yksi rinta, vaihtaa vaipat, imettää toinen rinta, lämmittää mahdollisesti korviketta pulloon ja tuudittaa sitten uneen. Tämä operaatio vie suunnilleen 30-40 minuuttia, jonka jälkeen neiti nukkuu sen keskimäärin 3 tuntia. Meillä on siis tosi perus vauva, joka tuntuu toimivan vakio asetuksilla. Toki lapsi ei ole kone, eli se ei käyttäydy aina samalla, ennakoitavalla tavalla. Välillä Miss Clementine ei vain ole tyytyväinen ja huutaa/kitisee keskellä yötä vaikka mitä tekisi.

Olemme pyrkineet siihen, että pienokaisemme nukkuisi omassa sängyssään, sitterissä tai kiikkukehdossa eikä sylissä tai ainakaan meidän kanssamme. Tästä periaatteesta kun sitten mennään lipsumaan, koska tietenkin lapsi nukkuu paremmin juuri vanhempien käsivarsilla tai meidän sängyssä, niin neiti pääsee tottumaan siihen, eikä enää tyydy muuhun. On pirun vaikea nukkua itse silloin kun 37 asteinen patteri potkii, mätkii ja kitisee rintaasi vasten. Eikä hän vie vain mittojensa mukaista tilaa (huimat 5005g ja 56,5cm jo!) vaan tarvitsee turva-alueen ympärilleen, jottei litisty vanhempiensa isojen ruohojen alle. Jos siis onnistut olemaan putoamatta sängyn reunalta lattialle ja saamatta mustaa silmää pienen jalan tai nyrkin iskusta, pystyt mahdollisesti nukkumaan silmällisen tai kaksi lapsen vieressä.

Aamuyön herääminen kuuluu jokaisen vanhemman velvollisuuksiin. Se vain on yksi osa lapsen saamista ja hengissä pitämistä. Oman mukavuutensa hyläten ja väsymyksensä ohittaen äiti siis nousee ylös kun pentu alkaa huudella (en jostain syystä ikinä onnistu makuullaan syöttämisessä, ehkä tissini ovat vain väärän malliset...) ja yrittää osoittaa rakkautta ja läheisyyttä yön pimeydessä. Niinpä tuntuukin äärimmäisen epäkiitolliselta kun vauva päättää haistatella vitut. Ensin neiti repii nänniä nälissään niin, että on ihme, ettei saa rintaleikettä maidon sijaan, ja kunhan masu on täynnä käyttää nänniä sitten huvituttina eli pureskelee ja muljuttelee sitä ikeniensä välissä saaden aikaan tuskan parkaisuja. Vaipan vaihdossa pissitään tietysti juuri siinä muutamankymmenen sekunin välissä kun vanha vaippa on otettu pois ja äiti ei ole vielä ehtinyt siirtää puhdasta alle, joten kusi on satavarmasti kaikkialla missä sen ei pitäisi olla.

Isukki yleensä nukkuu autuaasti koko tämän rituaalin ohi (mikä on teoriassa hyvä, jotta hän jaksaa töissä seuraavana päivänä eikä hitsaa vahingossa omia raajojaan), mutta on myös öitä, jolloin äidiltä loppuvat konstit ja hermot ja silloin periaatteet vievät voiton, eli tässä tapauksessa ruvetaan vaatimaan 50/50 osallistumista. Joskus näet Miss Clementine ilmeisesti vain päättää, että tämä ei nyt kelpaa, ja tissimaito ei riitä, senkin mitä on syönyt voisi puklata takaisin mamman rinnuksille, ja tuo äiti on ihan osaamaton ja tyhmä. Silloin jo aavituksen äkäiseksi ja kylmäksi muuttunut, tissit jomottaen kiroileva naaras, potkii puolison ylös ja luovuttaa olympiakapulan eteenpäin. Sinä tämän teit, ole hyvä ja hoida se.

Yöt saattavat olla kaikkein haasteellisin osuus vanhemmuudesta ainakin henkisesti. Itse en koe vaipanvaihtoa mitenkään ällöttävänä vaan luonnollisena osana äitiyttä. Pikku bebe on osoittautunut kuitenkin aikamoiseksi paskapistooliksi. Kun menet vaihtamaan kakkavaippaa ja nostat neitiä nilkoista (kuten aina vaippaa vaihdettaessa) se on vähän kuin lataisit haulikon. Se on lock and load kun löysä, rakeinen, kellertävän ruskea paska roiskahtaa neljään ilmansuuntaan pikkuriikkisestä peräaukosta. Kantama ei onneksi ole kauhean pitkä vielä, mutta kyllä sitä paidalle, housuille, sängylle, lattialle ja hoitopöydälle riittää. Sitä päivää odotellessa, että tähtäys yltää kasvoihin asti. Ja tällainen keissi tapahtuu yleensä juuri silloin kun pitäisi lähteä jonnekin. Siinä sitten päiväkodissa selität myöhästymistä aloittaen "no meillä oli vähän sellainen paska tilanne kotona...".

Osaan onneksi olla aikamoinen jääkuningatar kakkaongelmissa. Kun hoitopöydän ja lavuaarin välillä paskat valahtavat lattialle ja onnistun tallomaan niiden päälle osaan ajatella tyynesti, että se on vain kakkaa, enkä menetä hermojani helposti. Toisin kuin Mr. Blueberry, jolla on vielä tottumista siihen, että joskus on otettava vähän osumia ja hymyiltävä silti kullanmurulle (koska eihän hän sitä tahallaan tee - koska ei vielä osaa, vasta myöhemmin sitten). Hermojen menettäminen ei sitä paitsi auta, ja vaikka kuinka kiroisit sitä, että vauva paskantaa jo kolmanteen vaippaan sarjatulena, etkä meinaa millään saada hänelle puhtaita päälle, niin keep calm and carry on on ihan oikeasti se ainoa vaihtoehto.

Mr. Blueberry yrittää olla tukena ja tehdä mahdollisimman paljon silloin, kun on kotona eikä töissä. Isyysvapaalta töihin palaaminen on kuitenkin ilmeisesti tuntunut ihanalta. Pääsee juttelemaan aikuisten kanssa aikuisten jutuista. Pääsee tekemään metallimiehen miehekkäitä töitä (en siis toisin sanottuna tiedä mitä hän tekee), rakentamaan taloja, syömään pihviä lounaaksi, olemaan äijä. Voi hetkeksi unohtaa pinkit rusetit, pikkuiset töppöset ja suloiset lellittelyt. Ilmeisesti aikuisten oikeasti maailmasta palaaminen takaisin vauvamaailmaan onkin välillä vähän vaikeaa, ja jotkin asiat ovat nyt pysyvästi jääneet mamman vastuualueelle - kun niistä kerran pystyy luistamaan, niin saavutetuista vapauksista ei luovuta.

Itsestä tuntuu monesti epäreilulta, että ukko häipyy aamulla (käytettyään koirat ja vietyään esikoisen tarhaan) jatkamaan vanhaa elämäänsä ja itse jää jumittamaan neljän seinän sisälle pikkuisen toukan kanssa. On helppo ajautua siihen ajatusmaailmaan, että "minä joudun hoitamaan kaiken!" vaikkei se pitäisi paikkaansa. Miss Clementinen ruokkimisen, nukuttamisen ja puhtaana pitämisen lisäksi on hoidettava pyykit (joita tulee yhä enenevässä määrin), tiskit ja yleinen siisteys (kiitos kissa, kun oksensit karvapalloja taas tänä aamuna). Eivätkä sellaisetkaan asiat kuin budjetointi, laskut, neuvolakäynnit, lasten asioiden (mm. kouluun ilmoittautuminen, kastejuhlan järjestäminen) hoitaminen ynnä muut jää odottamaan.

Missä vaiheessa pääsen siis keskittymään minuun? Hyvällä onnella ehdin aamulla pestä hampaat ja harjata hiukset, aina ei tosin ehdi molempia. Vaatteiden pukeminen menee periaatteella ensimmäinen mitä kaapista käteen osuu ja monesti sekin puetaan vahingossa väärin päin päälle. Ulkonäkö on jotain, mikä on nyt niin taka-alalla, että ei meinaa peiliin uskaltaa katsoa. Kaikkein kovin pala on se maha, joka on raskausarvista kirjava ja roikkuu ällöttävästi housujen päälle. En olisi uskonut, että minulle tulee näin kova ikävä raskausmasua, sitä valtavaa rantapalloa. Viimeisilläni paksuna näin peilistä mielestäni oikein viehettävän ja kauniin naisen. Nyt näen vain löllön ja löysän rumiluksen - huolimatta siitä, että vaaka väittää minun laihtuneen 8 kiloa ennen raskautta painostani.

Veikkaan vaa'an valehtelevan jo ihan senkin takia, että ruokailutottumukseni ovat menneet ihan hirvittävän huonoiksi sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Aamiaista en ehdi syödä yhtenäkään aamuna, hörppään vain vitamiiinijuoman ja sitten onkin jo mentävä. Lounaaksi ei ehdi valmistamaan kuin palan leipää ja lasillisen mehua, ja päivät vedetään lähinnä kalorittoman energiajuoman voimin. Kun haemme Miss Lemonin kotiin tarhasta päivän ainoan happihyppelyn aikana, rullaamme vaunujen kanssa yleensä kaupan kautta (perheen ruokailu on edelleen minun vastuullani) ja ostan pienissä vapinoissa aina jonkin suklaapatukan, jonka ahmin kotiin päästyäni saadakseni sen verran sokeria, että jaksan vielä keskittyä tekemään päivällisen.

Kaikki, jotka ovat laihduttaneet tai noudattaneet jotain ruokavaliota tietävät, että tällainen epäsäännöllinen syöminen on pahasta, yksi iso ateria päivässä ja muuten paastoaminen on pahasta, jokapäivänen suklaan syöminen on pahasta, energiajuomien (vaikka kuinka kalorittomien) juominen on pahasta. Paha, paha, paha tyttö. Living on the razors edge vai mitä? No en minä nyt ehkä ihan niin pahis ole miltä kuulostaa. Innostuin naistenklinikan potilashotellissa taas salaateista sillä hyvää päivää, että ne olivat siellä hyviä! Ihan orgastisen hyviä! I kid you not, sillä koko ajan syödessä päästelin epämääräistä voihkintaa ja toistelin sitä miten hyvää se oli. Niinpä jokatoinen päivä illalliseksi on nyt kotonakin (verrattuna säälittävä yritelmä) salaattia vaihtelevalla lisukkeella.

Useammin kuitenkin kävelen kaupassa hevi osaston ohi ja latoan kärryihin mitä ikinä sillä hetkellä tekee mieli (ja loputtomasti vauvatarvikkeita). Niinpä voinenkin varmasti hylätä haaveet siitä, että olisin kesäkunnossa tänä vuonna. Ja vaikka hyljekin on rantakunnossa, niin en ole nyt tasaisen pyöreä pullukka, mikä jotenkin vielä menettelee, vaan näen sieluni silmin miten tulen pursuilemaan yli uimapuvustani kuin paksun hameen laskokset. Ennen jälkitarkastusta ja lääkärin lupaa ei ole vielä asiaa salille, ja sittenkin kun lupa irtoaa, niin riittääkö aika ja jaksaminen? Todennäköisesti turha toivo.

Elämässä on toki tärkeämpiäkin asioita kuin ulkonäkö, ja näin lohduttelen itseäni peilin edessä. Miss Clementine on kaiken kärsimyksen arvoinen, sen tiedän. Olen jo kiintynyt häneen tiukasti ja olen hurjan onnellinen tuplaäitiydestäni. Kaikesta sanotusta huolimatta tämä on toisella kertaa paljon helpompaa kuin silloin kuusi ja puoli vuotta sitten kun ummikkona opettelin Miss Lemonin kanssa olemaan äiti. Jokseenkin yllättäviäkin puolia on tosin paljastunut luontaisen äitileijonan kuoriutumisen myötä, olisin nimittäin voinut repiä kaulan auki eräältä hoitajalta.

Osallistuimme kätilön suosittelemaan tutkimukseen perinnöllisistä suolistosairauksista ja veimme siis Miss Clementinen verikokeeseen kun hän oli viikon vanha. Niin pieneltä otetaan verikoe kantapäästä ja hoitaja otti tukevan otteen silloin vielä ryppyisestä jalasta, jossa oli ihan liian vähän rasvaa. Lapseni päästi tuskaisan parkaisun neulan pistoksen myötä ja tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn kuin sudella. Jos olisin ollut eläin olisin ryhtynyt murisemaan. Hoitaja valutti haavasta verta ensin yhteen näytteeseen, sitten toiseen, ja tässä vaiheessa minun oli pakko tarttua Mr. Blueberryn käsivarteen.

Mies katsoi minuun vähän hölmistyneenä kun aloin kuristamaan hänen raajaansa kuin Homer Simpson Bartin kaulaa. Todellisuudessa olisin halunnut käydä käsiksi naistenklinikan hoitajaan. Mielihalu oli niin pakottava ja vahva, että oikein säikähdin itseäni. Ja siinä se eukko valutti lisää verta lapseni jalasta. Jokainen pisara lisää sai minut entistä murhanhimoisemmaksi ja itsehillintäni joutui koetukselle kun yritin kaikin vaivoin olla repäisemättä lastani pois hoitajan käsistä. Se oli aivan kamalaa, taistella primitiivistä suojeluhalua vastaan, ja vain antaa veren vähentyä tyttärestäni siinä silmieni edessä samalla kun aivoni huusivat, että lapsi tarvitsee tuota sisällään, älä anna niiden viedä sitä!

Neljännen verinäytteen jälkeen venytin huuleni väkisin hampaitteni eteen (olin paljastanut ne kuin peto irvistykseen) ja yritin esittää tyyntä naamaa puoleemme kääntyvälle naiselle samalla kun äkkiä kaappasin jälkeläiseni takaisin käsivarsilleni ja haudoin murhanhimoisia ajatuksiani. Odotan kauhulla kuukauden päästä annettavia, ensimmäisiä rokotuksia ja reaktiotani niihin. Selviääköhän neuvolatäti ilman mustaa silmää?

Olen nyt muutaman kerran viimeisen neljän viikon aikana päässyt ihmisten ilmoille, saanut mahdollisuuden ottaa lasin viiniä ja tuntea itseni persoonaksi, eikä vain äidiksi. Mistä sitten olen jutellut näinä hetkinä? Niin, no vauvasta. Puklu, pissa, kakka, katso nyt tätä söpöä kuvaa. Eihän minun elämässäni tällä hetkellä tapahdu mitään muuta ja kaikki pyörii Miss Clementinen ja Miss Lemonin ympärillä. Jännittävintä kerrottavaa, mitä minulla on, on että minulla meni kaksi tuntia saada lihapata uuniin kun vauva vaati niin paljon huomiota ja lopulta ruoka ei siis ollut valmis tarpeeksi ajoissa päivälliselle vaan jouduin tekemään kanasalaatin ja pata syötiin seuraavana päivänä. Jopas oli seikkailu...

Kuulostaako liioittelulta? Eihän vauva voi viedä kaikkea aikaani. Yritän kyllä saada sitä sun tätä aikaiseksi (olen kirjoittanut tätä blogia nyt neljä päivää), kitisevä vauva sylissä. Tosiasiassa sitä tarvitsisi oikeasti lisäkäden, kolmannen yläraajan, jotta pystyisi jatkamaan tekemistä kuten ennen. Nyt tuntuu, että ei vain ulokkeet riitä, varsinkaan silloin kun on lastenvaunut tai turvakaukalo yhdessä kädessä ja toisessa kädessä käsilaukku, hoitolaukku, koirien remmit, kotiavaimet, ruokakassit ja Miss Lemonin käsi. Joskus sitä toivoisi, että olisi yksi hindulaisuuden jumalista, joilla on neljä kättä. Norsun pääkään ei olisi pahitteeksi, koska kärsä kelpaisi myös työvälineeksi.

Konkreettisen tasapainoilun lisäksi, jossa yrittää saada tavarat pysymään käsissään, jokainen äiti joutuu paljon haastavamman tasapainoilun eteen, yrittäessään saada vuorokauden ajan riittämään kotitalouteen, vanhemmuuteen, parisuteeseen ja omaan hyvinvointiin. Oikean balanssin löytämisestä pitäisi antaa jokaiselle naiselle mitalli. Suurin osa tosin ei ikinä saa jaoteltua tarpeeksi aikaa kaikkeen ja tuntee vähintään yhdellä osa-alueella epäonnistuneensa. Itse yritän olla tyytyväinen niiden valontojen ja uhrauksien kanssa, mitä tässä nyt on joutunut tekemään, sillä priorisointi on oltava, ainakin vielä, lapsissani.

Ihan kaikkea ja koko ajan ei voi kuitenkaan äitikään pistää muita etusijalle. Välillä on yritettävä saada omaa aikaa tai tehtyä jotain itseään miellyttävää. Helpommin sanottu kuin tehty, kuten tämä kirjoitusoperaatio. Koko ajan joku tarvitsee äitiä tai vaatii huomiota. Esikko haluaa askarrella yhdessä, tosikko tarvitsee tissimaitoa, koira kaipaa lenkille, aviomies tahtoo halia. Haaveilen, että pääsisin jatkamaan öljymaalaustani, turha toivo. Sain inspiraation piirustukseen, mutta se joutuu odottamaan. Kunpa pystyisin välillä teleporttaamaan itseni autiolle saarelle, jossa olisi täysin varustettu taidehuone ja erinomainen wifi.

Välillä ihme tapahtuu, lapset ja eläimet nukkuvat, mies katsoo tyytyväisenä töllöä ja minulla on mahdollisuus tehdä ihan mitä tahansa haluan! Valitettavasti samaan yhteyteen iskee yleensä ääretön väsymys, writers block, inspiraatiokato ja unenpuute. Sitä voi väkisin yrittää luoda jotain taiteellista, lähteä kahville kaverin kanssa, tai noudattaa kropan lähettämiä viestejä ennen kuin sammuu rattiin tai räpeltää koneella lukukelvotonta roskaa blogiin. Nukkumista (ja suihkussa käymistä) on kuitenkin pakko harrastaa sitäkin, ja silloin kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Kuinka sitten käy kun et hyödyntänyt tarjoutunutta lepotaukoa? No sitten sinusta kuoriutuu se hermot kireällä asioille kiroileva kiukkuperse. Vauva kusee käsillesi ja suusta pääsee vittuperkele, lapsi kitisee etkä ehdi (taaskaan) syödä lounaaksi kuin kovan käntyn leipää ja mutiset helvetinperse mennessäsi, kompastut elukoihin, jotka pyörivät jaloissasi ja melkein kolautat sylissä hyssyttelemäsi pienokaisen pään kaapin kulmaan, joten kiroat säikähtäen jumalautasaatana. Miehen kysyessä mitä hän voisi laittaa iltapalaksi saattaa suusta lipsahtaa yks paskanhailee ja koirien haukkuessa postimiehelle huudat täyteen ääneen nyt turpa kiinni kyrpänaamat.

Vanhemman tärkein tehtävä on toimia lapsensa esikuvana. Voinkin siis jo ennakoida mikä on Miss Clementinen ensimmäinen sana. Onko se äiti? Isä? Koira (kuten Miss Lemonilla)? Ainakin tuollaisen väsyneen ja hermoheikon päivän päätteeksi koen todennäköisemmäksi vitun, perkeleen tai helveitin. Saan sitten hävetä silmät päästäni kun meidän tyttö on se, jolta tarhan kaikki muut kakarat oppivat rumat puheensa. Well done, mama!

Oman ajan lisäksi sitä tosiaan kaipaa sitä parisuhteen laatuaikaa. Rakkaus mieheen kun ei suinkaan ole raskauden ja synnytyksen jälkeen kadonnut minnekään, päin vastoin! Olemme ihan hullaantuneita toisiimme. Tuntuu, että suhteemme on vahvemmalla pohjalla kuin koskaan ennen ja tunteet leiskuvat metsäpalon lailla. Ystävänpäivä oli juuri ja vuosipäivämme on ihan kohta. Voisi siis kuvitella, että romantiikkaa on siirappisuuteen asti liikenteessä. Ajatuksissani heittäydyn Mr. Blueberryn syliin kuin ihastunut teini hänen saapuessaan kotiin. Haaveissani hän kaappa minut syliin ja suutelee intohimoisesti kesken ruoan laiton.

Todellisuus harvoin vastaa mielikuvia. Hyvä jos ehdimme pikaisen pusun jakaa yhteisen illan aikana. Jomman kumman kainalosta löytyy melkein aina toinen tyttö. Koemme vuorotellen tulevamme hylätyiksi ja jäävämme vaille huomiota. Molemmat saavat vuorotellen vakuutella, että tunteet ovat kohdillaan, vain aika ja paikka puuttuu niiden ilmaisemiseen. Kun ystävänpäivänä ei tullut kukkia ja suklaata miehen kiirehtiessä töistä kotiin auttamaan lasten hoidossa ja skipatessa ostoksilla käyminen, olin ihan murtunut. Emmekä sitten päässeet edes ulos ravintolaillalliselle, kun Miss Clementine oli liian levoton vatsavaivojensa kanssa, että päätimme lopulta, ettei riskin ottaminen kannattaisi jos lapsi huutaisi täydessä raflassa kaikkien illan pilalle (ei tosin olisi voinut olla parempaa ehkäisyn varmistusta kaikille lapsettomille pareille, joten toisaalta olisimme tehneet yhteisölle palveluksen). Niinpä söimme ruokamme vuorotellen yksin keittiössä kun toinen käveli ympäriinsä rauhoitellen vauvaa sylissään.

Elämä vastasyntyneen ja esikoululaisen kanssa voi olla haasteellista, mutta on se myös palkitsevaa. Edellisiltana mies veti minut kainaloonsa sohvalla ja totesi "olen sinusta niin ylpeä" mikä sai sydämeni lepattamaan. Mikä voisikaan tuntua paremmalta, kuin kumppanin arvostus silloin, kun on yrittänyt parhaansa ihan voimiensa loppuun asti. Sekin, kun Miss Clementine vihdoin nukahtaa vaipat puhtaana, masu täynnä syliisi, kasvoillaan autuaan luottavainen ja tyytyväinen ilme, on palkinto itsessään. Kun toinen on niin äärimmäisen tyytyväinen tiedät kyllä onnistuneesi. Ja kun Miss Lemon on onnesta soikeana joka päivä ollessaan ensimmäinen, joka haetaan tarhasta, ja vielä onnellisempi kun saa olla koko ensi viikon kotona, tiedät tekeväsi jotain oikein kun kotona oleminen on lapsen mielestä kaikkein suurin palkinto ja hän hihkuu, että olet "maailman paras äiti".

Kyllä se parisuhdekin pysyy kasassa kun puhaltaa yhteen hiileen ja tekee toimivasta arjesta sen tavoitteen. Pienten pusujen varastaminen tavallisten asioiden lomassa saa nyt toimia romantiikkanamme, keskellä vaippoja, harrastuksiin roudaamista ja sohvalla piirrettyjen katsomista. Tämäkin kaikki voi tehdä onnelliseksi, sehän on vain asenteesta kiinni.