Kirkko on monelle enää edellä mainitun neljän juhlan näyttämö, jolla suoritetaan onttoja ja sieluttomia seremonioita saadaksemme elämän merkittävimmille merkkipaaluille enemmän näennäistä arvoa ja juhlallisuutta. Haluamme edelleen juhlistaa lapsen syntymän ihmettä, teinin aikuisuuden kynnyksen tavoittamista, puolisoiden liiton solmimista ja lopulta elämän päättymistä. Mutta miten me näitä neljää elämän talon kulmakiveä kunnioittaisimme, kuinka tekisimme niistä jotain todella erityistä ja muistettavaa? Suurin osa, kuten minä, on tässä tilanteessa tapakristitty ja kääntyy kirkon puoleen.
Kastoin esikoiseni koska oma äitini pakotti. Montaa asiaa äitini ei ole minulta vaatinut, eikä hän ole puuttunut siihen millainen vanhempi olen tai miten päätän kasvattaa lapseni, mutta tässä yhdessä asiassa hän ei suostunut joustamaan. Kuusi vuotta myöhemmin piti jälleen päättää miten tehdään kuopuksen kohdalla, isoäidin mielestä tosin ei ollut tälläkään kertaa vaihtoehtoja. Mutta miksi lapsi pitäisi kastaa? Pelastaaksesi hänen sielunsa. Kristinuskon ydin on tässä, usko ja sinut pelastetaan. Taivas on varattu vain uskovaisille.
Minulle tämä nimenomainen kohta on aina ollut kaikkein vaikein sulattaa. Vuosia sitten minulla oli hyvä ystävä, jonka kanssa tein paljon töitä. Olimme monesti 12 tunnin työvuoroissa yhtä aikaa, sillä jos sai valita, halusimme aina olla toistemme työparit. Joidenkin ihmisten kanssa vain tuntee kuuluvansa yhteen. Oli kuitenkin yksi asia, josta emme voineet puhua, nimittäin uskonto. Hän oli todellinen uskovainen ja minä vain tapakristitty ja kaikki keskustelumme aiheesta päättyivät aina siihen, että hän uskoi minun joutuvan helvettiin.
En voi tänä päivänäkään käsittää miksi ihminen, joka niin vilpittömästi välitti minusta, oli sitä mieltä, että kuoleman koittaessa palaisin helvetin tulissa ikuisuuden. Hänen silmissään (ja raamatun oppien mukaan) olin syntinen, ja kaikkein pahinta, en katunut sitä tippaakaan. Vielä käsittämättömämpää minulle on kuitenkin se, että äitini (ja kirkon) mielestä viattomat lapset joutuvat helvettiin, jos heitä ei kasteta. Että pienokainen, jolla ei ole mitään valtaa päättää omasta puolestaan, joutuisi ikuiseen kärsimykseen, jos vanhemmat eivät ole valelleet hänen päätään vedellä. Täysin synnitön ja viaton vauva? En voi hyväksyä Jumalaa, joka niin tuomitsisi.
Isäni on monesti kutsunut raamattua maailman ensimmäiseksi fantasiakirjaksi ja toisinaan, kun vanhaa testamenttiakin lukee, kallistun hänen kannalleen. Pyhän kirjan tekstejä on vaikea sulattaa nyky-yhteiskunnan normien mukaan elävänä, itsenäisenä naisena, joka käsittää sananvapauden, tasa-arvon, itsemääräämisoikeuden ja vapaan tahdon perus oikeuksinaan. Vaikka olisin valmis noudattamaan joitain raamatun oppeja, kuten viittä kymmenestä käskystä tai pyrkisin rakastamaan lähimmäistäni kuten itseäni, olisi uskoni kuitenkin kuin piru joka lukee raamattua - poimin päältä ne asiat, jotka minulle sopivat ja käännän selkäni kaikelle muulle.
Kun seisoin alttarilla maailman suurimman ihmeen, vastasyntyneen lapseni kanssa, tunsin haikeutta sisälläni kun en voinut uskoa siihen, että tällä seremonialla saatoin hänet jonkin suuremman voiman suojelukseen. En kuitenkaan halunnut ottaa sitä riskiä, että jättämällä hänet ilman kastetta jättäisin hänen sielunsa vaille vapahdusta (enkä halunnut myöskään kohdata äitini vihaa ja raivoa, joka olisi varmasti ottanut raamatullisen suuret mitat). Tyttäremme, joka oli saanut alkunsa laboratoriossa, ja jo sen takia laskettaisiin joidenkin uskovaisten mielestä luonnonvastaiseksi ja meidät suunnilleen roviolla poltettaviksi, oli pitkän taistelun ja toivomisen tulos. Halusimme korostaa sitä kuinka tärkeä hän meille oli pitämällä juhlat ja olimme tulleet kirkkoon hakemaan merkitystä.
Tänä päivänä, kun raha ja materia määräävät kulutusyhteiskunnassa, tuntuu, että olemme etääntyneet paljon muustakin kuin vain uskonnosta. Mitä merkitystä millään on? Mitä merkitystä minulla on? Moni taistelee näiden kysymysten kanssa ja ihmiset ovat tuuliajolla elämän merellä ilman selkeää päämäärää. Mikään määrä rahaa ei riitä, tavallisen duunarin ura on rottaakin arvottomampi, kaikkien pitäisi olla jotain erityistä ja koko ajan onnellisia. Meitä mitataan tiettyjen, tavoittamattomien meriittien perusteella. Uskonnolla olisi kaikki mahdollisuus antaa ihmisille sitä mitä he eniten kaipaavat; uskoa, toivoa ja merkitystä. Mutta miksei näin sitten ole?
Uskonnon merkitys vähenee jatkuvasti ja nekin meistä, jotka vielä haparoiden hakevat kirkollisista menoista sitä jotain enemmän huomaavat olevansa sokeita pimeässä ilman paimenta. Vanha usko ei pysty tarjoamaan uudessa maailmassa vastausta. Kun puhutaan nimenomaan kasteesta niin mitä tyttäreni sai sen myötä? Kynttilän, kummeja ja me muut kivoja valokuvia ja paikan jossa kokoontua yhteen.
Kummeillakaan tosin ei ole yhteiskunnassa mitään virallista merkitystä. Toivoisin, että Suomessa kuten toisaalla maailmassa, kummius olisi muutakin kuin nimi laatikon pohjalle päätyvässä paperissa. Eikö kummi voisi meilläkin olla "varahuoltaja" jolla olisi laillisia oikeuksia ja velvollisuuksia lasta kohtaan? Nyt hänen pitäisi olla uskonnollinen kasvattaja, mutta mitä lapsi todella varttuessaan tarvitsee on luotettavan aikuisen, joka on ystävä ja tuki hänelle kaikessa elämässä, eikä raamatunluku kaveria. Se, että kummius on nykyään yksilöllistä, ja sitä mitä kukin kummi nyt sattuu haluamaan ja päättämään, tuo toki vapautta, mutta myöskin jättää sen vain tyhjäksi titteliksi ilman tosiasiallista painoarvoa.
Yhtään enempää arvoa ei ole kastekynttilällä, joka sekin katoaa helposti jonkin laatikon pohjalle, mutta jota ei viitsitä tunnesyistä heittää pois vaan jätetään pölyttymään. Se tuntuu yhtä turhalta traditiolta kuin kastemekko. Kallis vaate, jossa lapsen on epämukava olla ja jota käytetään vain kerran elämässä. Vähän saman tyyppinen tapaus kuin hääpuku, johon tosin syötetään helposti monen kuukauden palkka, puetaan päälle kerran ja sitten hylätään. Hääpuku on päätynyt materialistisen yhteiskunnan markkinatuotteeksi, joka on yksi nykyajan meriiteistä minkä perusteella meidän arvoamme ja onnistumistamme yksilöinä mitataan. Ehkä on vain hyvä, että kastemekko on puolestaan menettämässä suosiotaan.
Tosin niin on itse kastekin ja minäkin olisin halunnut nimiäiset lapselleni. Lapsen syntymän juhliminen ja nimen antamisen tärkeä hetki eivät nimittäin ole suosiossaan vähentyneet, sitä ei vain haluta enää tehdä kirkossa. Tämä sukupolvi haluaa yhä vähemmän liittää itsensä kirkolliseen istituutioon, jonka kokee vieraaksi ja ahdistavaksi. Emme halua maksaa kirkollisveroa palkastamme, sillä emme koe saavamme sille vastinetta. Emme myöskään halua tulla yhdistetyksi niihin aatteisiin, jotka monet yhdistävät kirkkoon. Homovastaisuuden, evoluutioteorian kieltämisen, patriarkaalisen kulttuurin ja sovinismin, ahdasmielisyyden ja vanhoillisuuden tyyssi, sitä kirkko monelle on. Eikä feministinen, tieteeseen uskova, kultturelli, sivistynyt nykynuori, joka tukee sateenkaariperheitä ja modernia lääketiedettä, voi hyväksyä moista.
Kirkko edustaa ja tukee sellaista ajatusmaailmaa ja kulttuuria, jonka monet meistä kokevat omien periaatteidemme vastaiseksi. Toisin kuin esimerkiksi vaikka buddhalaisuudessa, jossa peräänkuulutetaan omaa ajattelua ja kriittisyyttä, neuvotaan olemaan uskomatta huhuja, epäilyksiä ja oletuksia, niin kristinuskossa vaaditaan sokeaa uskoa ja Jumalan palvontaa, pyhien tekstien nielemistä sellaisenaan. Se on ajatusmaailma, joka ei istu uudelle sukupolvelle, sillä meidät kasvatetaan siihen todellisuuteen, että olemme itse vastuussa itsestämme ja teoistamme. Siksi se ehkä tuntuikin niin väärältä, että kasteessa annamme lapsemme Jumalan huomaan (itse hänet hoidamme) tai pyydetään Jumalalta apua (vaikka kuinka rukoilisin, palkka ei juokse jos minä en tee töitä, tili pysyy tyhjänä jos en hae tukea kelasta, ruoka ei ilmesty käymättä kaupassa jne.).
"Jumala antaa sinulle voimia tehdä nämä asiat" saatat miettiä, enkä voi sitä kieltää, sillä enhän voi tietää onko asia näin. Yhtään sen enempää kuin sinä voit tietää, että näin se on. Voimme vain uskoa tai olla uskomatta. Suurin osa tänä päivänä päättää olla uskomatta, ja siinähän se ongelma onkin. Kirkon jäsenet vähenevät, uusia lapsia ei enää kasteta (eivätkä tilastot ennusta heitä syntyvänkään kovin nopeaa vauhtia lisää) eikä usko merkitse ihmisille enää mitään. Pelottelemalla helvetillä tai Jumalan rangaistuksella ihmisiä ei enää houkutella kirkkoon. Olemme valmiita maksamaan hinnan siitä, että saamme itse päättää omasta elämästämme ja teoistamme. Tässä tapauksessa ainoa hinta mitä en halunnut maksaa, oli äitini viha, ei Isän.
Kastejuhlamme oli lämminhenkinen, järjestelyt sujuivat hienosti, kaikki lähimmäisemme tulivat paikalle ja pappimme on ihana ihminen. Olimme tyytyväisiä, että pidimme juhlat - mutta emme siksi, että liitimme lapsemme evankelisluterilaiseen kirkkoon, vaan siksi, että päivä oli ikimuistoinen ja erityinen. Sellainen se oli kuitenkin enemmän yhteisöllisyyden tunteen eikä uskonnollisuuden takia, ja mikäli olisimme pitäneet nimiäiset en epäile, etteikö tilaisuus olisi tuntunut ihan yhtä onnistuneelta, vain ehkä hieman rennommalta ilman kirkollisia seremonioita. On vaikea karistaa pois mielestä sitä ajatusta, että kastamisesta on tullut turha ja tyhjä rituaali tämän päivän suomalaisen perheen elämään.
